Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

HUOM. ENÄÄ EI KIRJOITETA HOITOTARINOITA TÄLLE KESÄLLE. SEURAAVAT HOITOTARINAT ENSI LUKUVUODEKSI. VIIMEINEN TARINA TÄÄLLÄ ON SIIS FIREN , 28.5.

Anteeksi kaikki hoitajat. Olin viimeviikkoina erittäin huono ylläpitäjä. Minun olisi pitänyt laittaa Lumiliekki kesälomalle jo viimeviikon loppuna, mutta... en tiedä. en osannut ajatella silloin. Meillä oli tietenkin koulussa viimeiset päivät paljon tekemistä, lämpimät ilmatkin tulivat sitten. Kaiken tämän lisäksi minulla on edessä vielä (30.5) muutto takaisin kotiin, suomen toiselle laidalle. Piti pakata, suunnitella lähtö ja viime päivät olivat todella kiireisiä, sillä kämppiksen kanssa kun oli siivottava koko huoneistomme ja kaikkea sitä tosiaan piti tehdä. Lumiliekki jäi näin surjälle.

Luen täällä olevat tarina vielä joskus, enkä poista tätä viekkua ennen kuin on tarinat luettu, niin saatte nähdä arvioinnin siitä. Tosiaan, minulla saattaa kestää, mutta pyrin mahdollisimman pikaisesti sen käymään läpi. Antakaa anteeksi, olin huono pitämään järjestystä täälä. Viimeiset ajat en halunnut edes avata Lumiliekin sivua, kun kadutti sekä hävetti niin kovasti nähdä tämä laiminlyönti. Olen pahoillani. Hyvää kesää kaikille hoitajille, rakkaudella teitä odotan ensi lukuvuodeksi. 

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Fire

28.05.2012 22:11
Olin taas pitkästä aikaa tulossa Kennel lumiliekille. Odotin jo innoissani näkeväni pitkästä aikaa Gemun ja Esmen. Mun ihanat rakkaat hoidokit joita mulla oli ollut kauhea ikävä. Ikävä kyllä en ollut voinut käydä pitkään aikaan koulukiireiden takia. Nyt oli kumminkin pian alkamassa kesäloma joten minulla olisi aikaa pistäytyä katsomassa koirakamujani. Pian olin jo kennelin pihassa ja menin sisälle. Laitoin kaappiin hupparini ja kengät. Menin sitten häkkien puolille. Menin ensin Esmen luokse. Avasin häkin oven ja menin sisälle. "Moi Esme." sanoin rauhallisesti kun rouva tallusteli luokseni nuuskimaan minua. En ollut käynyt pitkään aikaan josta johtui varmaankin Esmen pitkä haistelu. Kun Esme kumminkin tajusi kuka olen niin se innostui aivan täysin ja sain silitellä ja helliä sitä pitkään. Silittelyjen ja leikkimisten jälkeen vaihdoin viereiseen häkkiin Gemun luokse. Gemu tuli heti haistelemaan minua. Sillä ei mennyt niin kauan kuin Esmellä tunnistaa minua. Leikin sitten Gemunkin kanssa. Menin kaapille hakemaan ruokaa koirille ja vein molemmille koirille kuppeihin ruokaa. Vaihdoin lisäksi vedet. Aikomuksenani olisi tänää tutustuttaa koiria lisää toisiinsa jotta voisin jossain vaiheessa hommata niille yhteisen häkin jotta ei tarvitsisi rampata kahden häkin väliä. Koirien syötyä otin molemmat koirat hihnoihin ja häkeistä pois jotta ne voisivat tutustua alueella mikä ei ollut kummankaan yksityis reviiriä. Tarkkailin kokoajan koiria ja niiden käyttäytymistä ettei ilmenisi sitten mitään ikävää. Koirat haistelivat toisiaan hetken ja pian ne leikkivätkin iloisina toistensa kanssa. Olin jo pari muutamaa kertaa ennen totuttanut koiria joten ajattelin että nyt voitaisiin lähteä kaikki kolme yhdessä lenkille. Niinpä keskeytin koirien leikit ja lähdimme kaapille päin hakemaan minulle hupparia ja kenkiä. Ulkona koirat nuuskivat paikkoja tarkasti. Minulla oli taskussani pallo jota voisin koirille heitellä heti kun pääsisimme aukiolle. Kun pääsimme aukiolle päästin koirat hihnoista vapaaksi ja rupesin heittelemään niille palloa. Sitten tajusin sen. Koska olin suurimman osan kesälomasta kotona voisin pyytää Doggikselta lupaa viedä koirat meille kesäloman aikana vaikka pariksi päiväksi. Kun palasimme kennelille vein koirat takaisin häkkeihin ja silittelin niitä vielä hetken ennenkuin lähdin kysymään Doggikselta kesäloma asiaa. (käykö sulle että teen ens kerralla tarinan siitä kun käyn hakemassa koirat kotiini?? ja teen koti tarinoita parinpäivän osalta?)

Vastaus:

Hyvin kerrottu tarina. Joihinkin muutamiin kohtiin olisi ollut myös mahdollista asettaa jaksotus, mutta tarina meni hienosti myös näinkin. Joo, ja koirat voit ottaa kotiisi joiksikin päiviksi, se ei haittaa ollenkaan :) Hyvä että koirat viihtyvät kanssasi ja keskenään. Huolehdit niiden huolenpidosta ja päiväsi meni kepeästi hoidokkejesi kanssa. Saat tästä tarinasta 25 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Rex

28.05.2012 15:40
Katselin hiljaa ulos oman huoneeni ikkunasta, mustavalkoinen siperianhusky istui vieressäni ja hakkasi häntäänsä maahan. Ei voinut mennä Lumiliekkiin, koska pyörä oli rikki, kävellen en pääsisi koskaan perille, rahat olin tuhlannut Lucan leluihin ja uuteen hihnaan, kukaan ei ollut viemässä. Isä sekä äiti olivat töissä. Ja kaiken lisäksi Elina- sisko oli autokoulussa, Irina ja Mikael kummatkin kavereillaan. Paitsi etten niistä juuri ketään haluaisi jalkoihini vipeltämään, Mikan kanssa minun pitäisi luultavasti leikkiä jotain StarWars juttua ja Ira ei jättäisi minua koskaan rauhaan. Ellustakaan seuraa ei paljon tullut, mutta se voisi sen mopolla edes kuskata minut Lumiliekkiin, kohtahan sillä olis autokorttikin.
Olihan minulla Luca ja kaksi kissaa seuranani. Sitten hätkähdin yhtä-äkkiä. Näin ikkunasta mustan Volswagenin lava-auton. Tietenkin; Topias tulisi tänään sen kihlatun Roosan sekä sen kymmen vuotisen kultaisennoutajan Jessen ja 8kk parsonrusselinterrieri Eetun kanssa. Siltä vois saada kyydin! - Lucaa, alakertaan! huudahdan innoissani ja lähden juoksemaan kohti rappusia. Juoksen nekin alas koira kannoillani. Laitan vielä porrasportin kiinni ettei Luca menisi sinne vahinkossakaan, se ei saanut olla tietyistä syistä yksin yläkerrassa. Yllättäen ovikello soi ja Luca oli heti oven luona. Oven pitäisi olla auki, mutta kai se on sitten kiinni. - Luca tänne! kutsun koiran luokseni. -Maahan, paikalla.
Ja sitten voin vasta avata oven. Eteiseen työntyy ensimmäiseksi terrieri Eetu sekä Jesse + Topias joka kantaa olallaan mustavalkoista Puman urheilukassia, se toimi mukavasti 'matkalaukkuna'. - Heii, sisko! Topias ehtii avata suunsa ennen minua, olen joutunut innokkaan terrierin hyökkäyksen kohteeksi.
- Voit sä viedä mut Lumiliekkiin? Mulla ei oo edes rahaa bussilippuun ja kaiken lisäks kaikki bussit on jo menny, sanon heti seuraavaksi.
- Kattoo nyt, Topi vastaa ja rapsuttaa Lucaa.
- Mutta nyt sun pitää vieä mut Lumiliekkiin! Topsu kiltti?
- Okeii, jos mä saan nähdä ne sun koiras ja sen ihmehepan ja saan ottaa Eetun mukaan? Topi kysyy ja virnistää Roosalle joka on saanut ahdettua itsensä ahtaaseen eteiseen.
- Käykäykäy, joko mennään? kysyn ja nappaan takkini naulakosta.
- Ja vielä yks ehto.. Sä talutat Eetua, Topias hymähtää leikkisästi.
- Joojoo, mennään jo! Ja moi Roosa, nähdään sitten joskus, kiirehdin sanomaan ennen kuin olen ulkona.
Kun vihdoin ja viimein Topias tulee Eetun kanssa, pääsemme matkaamaan kohti Lumiliekkiä.

Lumiliekin pihalla Topias kysyy ottaen samalla Eetua pois autosta:
- Mikä sen hevosen nimi oli, ainakin se alko A:lla ja se on joku ravuri?
- Angelika, Anne. Ja se on orlovravuri ja se on väriltään valkonen. Kiltti hoitaa, mutta se hermostuu paikallaan, taluttaessa, ratsastaessa ja kun se joutuu olemaan yksin. Sen vanhemmat on Penny ja Nickel, sitten sillä on eläviä sisaruksia kolme; Loge, Calypso ja Penelope + Titan joka on kuollut. Ja sillä on kaksi varsaa, Darianne ja Azucar. Ja niitten isä on Dollar ja sillä on veli Halle, jolla on...
- Heiii, kaveri! Rauhotu, ei sun koko sukutaulua tartte luotella! Topi keskeyttää luentoni naurahtaen. - Ja voiks tää koira tulla talliin?
Vilkaisen otusta joka katselee innoissaa ympärilleen ja nuuhkii uusia hajuja. Hetken mietittyäni vastaan:- Voi kai, jos se ei hauku. Eiks siinä teidän naapurissa oo hevosia, sehän on tottunut niihin? kysyn Topilta.
- Onon, hyvä ettei ne oo tallonu sitä jalkoihinsa, Topias vastaa.
- No mennää sitten. Hophop, hidas isoveli!

Johdatan Topin talliin, jossa pysähdymme heti Carmen ja Daran karsinojen välille.
- Eiks sen hevosen pitäny olla valkone? Topias kysyy ja katsoo kahta rusertavaa hevosta.
- nojoojoo, Carme on Annen siskon varsa ja Dara on Annen varsa. Ja Kim tässä on Annen veljen varsa. Jajja tässä on Anne, hymähdän kun viimein saavumme Annen kohdalle. Valkoinen pää työntyy katsomaan meitä. Se tuijottaa ensin Eetua, joka ei sitä huomaakkaan ja sen jälkeen Topia heilauttaen päätään. Avaan hiljaa karsinan oven ja silitän hevosen kaulaa. Annan Topille sokeripalan ja käsken antaa sen Annelle. Topi tarjoilee sitä Annelle ja pienen haistelun jälkeen hevonen ottaakin sen Topin kämmeneltä ja alkaa rouskuttaa sitä. - Hyvä tyttö, haluut sä laitumelle? Vai haluaako Topi ratsastamaan? vilkaisen Topia, joka sanoo suoraan:- Jos mun pitäs ratsastaa mä ottasin jonkun pienemmän. Otan riimunarun ja kiinnitän sen Annen riimuun.
- Jos sä et halua ratastaa pääset taluttamaan, virnistän Topille innokkaasti. Käsken samalla veljen väistää ja annan Annen tulla ulos karsinasta. Laitan vielä oven kiinni ja otan Topiaksen kädestä Eetun talutushihnan. Ojennan sen tilalle Annen riimunarun. Anne katsahtaa kiinnostuneena uuteen riimunarussa roikkujaan. Sitten se nostaa päänsä ylväästi ylös ja ottaa askeleen eteen päin. Topias lähtee kiltisti kulkemaan Annen perässä. Avaan heille tallin oven ja Anne astelee innokkaasti kirkkaaseen ulkoilmaan. Lämpötila olikin jotain +19-20 ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Ja tietenkin tämä aurinko herättää kaverin ja se lähtee mitä innokkaammin astelemaan kohti laidunta, jossa Rupla jo sitä innokkaasti odottelee. Kauempana oli myös Ewe ja sen kyljessä n. 10senttiä matalampi Lilla. Niin kuin minä pystyin jo ennalta arvaamaan Anne lähti nopeaa käyntiä kohti Ruplaa. Ja vaikka Topias oli vahvempi kuin minä Anne tiesi että tämä oli vielä helpompi vastus. No Anne meni mitä lennokkaammin portille asti raahaten Topiasta mukanaan, portilla se tietenkin teki äkkipysäyksen ja katsoi Topia katseella "enhän mä mitään tehny, avaa nyt se portti!". Tallustelin Eetun kanssa perässä ja saavuin paikalle kun Topias päästi Annen vapaaksi. Mitenköhän se osas tonki ilman että se venäyttäis kätensä?
Kaveri lähti laukkaamaan vihreää laidunta pitkin vierellään hopenharmaa Rupla. Ei pystynyt sanomaan kumpa niistä meni kovempaa, koska kumpaisenkin jalat auivat maahan lähes samaan aikaan. Minun mieleeni iski noista kahdesta hevosesta Fiina, musta hevonen joka oli kuitenkin tippunut jäihin tämän kuun alussa. Anne oli laukannut pienestä pitäen Fiinan rinnalla ja saanut tammasta heti itselleen ystävän. Nyt Anne ei laukannut Fiinan kanssa vaan se oli etsinyt itselleen toisen laukkaamista rakastavan kaverin.
- On se aika veitikka, Topias sanoi kävellessään luokseni.
- Se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mietippä että sen emo kuoli kun se syntyi, se ei koskaan saanut laukata Pennyn kanssa ja oppia siltä arkisia asioita, mietin ääneen. - Mutta mennään katsomaan Angelia, Crussea ja Sissiä.

Saavuin Eetun ja Topiaksen kanssa tutulle nurkalle jossa hauvat odottelivatkin. Eetu haisteli kaikkea yli-innokkasti ja häkin toisella puolella odotti vielä innokkaampana Crusse eikä Angelinkaan riemulla ollut rajoja. Tuntui vaan että Crusse se katseli tässä Eetua ja Angel oli innoissaan minun tulostani. Ojensin Eetun hihnan veljelleni ja avasin häkin oven. Angel pelmahti heti jalkoihini ja kävi istumaan vasemmalle puolelleni. - Heippa kaveri, tervehdin Angelia ja rapsutan sitä kaulasta. Taputan Crussea selälle ja poika kääntää päänsä hetkeksi mutta suuntaa sen takaisiin pieneen koiraan. - Sissii, tänne! kutsun sammaria joka tuleekin nopeasti luokseni ja saa asianmukaiset kehut & taputukset. -Käydään näitten kanssa ulkona, sanon Topiakselle ja lähden kulkemaan käytävää pitkin. Kolme koiraa seuraa minua ja jonon hännillä tulee innostunut Eetu sekä Topias.
Haen kaapiltani kolme kaulapantaa ja ensimmäiseksi sellaisen kaulaansa saa Angel, joka tulee "hakemaan" sitä. Kiinnitän pannan sen kaulaan ja kutsun Crussen luokseni. Poika saa kaulaansa oman tähtipantansa. Kun panta on Sissinkin päällä pässtän koirat ulos. Topiaskin laskee Eetun irti ja hyvin pentu näyttää pysyvän isompien mukana.

-JATKUU-

Vastaus:

Loistava tarina sinultakin Rex! Mukavaa että veljesi tuli mukanasi käymään Lumiliekissä, se toi uutta vivahdetta tarinaasi. Anne oli omassa persoonassaan vahvasti ja näytti kaikinpuolin innokkaalta otukselta :D Hieno tarina, hyvin kirjoitettu ja alku oli heti tarinaan vetävä. Hyvin toit esille Annen "perheen" ja ystävättäret. Saat tästä hyvästä tarinasta 70 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Xoxo

27.05.2012 15:57
Tajuan olleeni olohuoneessa ihan liian kauan. Jo tunti, kai. Mutten ollut huomannut aikaa. Miten Tuhka tottelee minua? Doggis varoitti sen villikkyydestä. Ei mikään koira ollut totellut minua noin nopeasti.
"Ehkä Tuhka oikeasti pitää minusta..." kuiskaan itselleni. Säpsähdän sitten kun joku astuu huoneeseen.
"Hei, olen Tuikku!" tervehtii kivan oloinen tyttö.

"Hei, olen Xoxo, hoidan Tuhkaa..." vastaan edelleen ajatuksissani.
"Minä hoidan Ginnyä, ja hevosten puolelta Kanteletta!" hän sanoo innoissaan. Hevosten ja ponien puolella tallissa en ollut käynyt. Pitäisi kai joskus käydä kurkkimassa, ehkä Tuikun kautta, jos meistä tulisi ystävät. Ehkäpä...
"No, mun pitää mennä!" Tuikku hihkaisee ja suihkaisee pois olohuoneesta. Itsekkin päätän mennä Tuhkan luo.

Nousen ylös ja avaan oven, mistä pääsee häkkien luo. Muistan jo Tuhkan häkin ulkoa. Siinä.... Huomaan Tuhkan nukkuvan.... Taas. Naurahdan ja jään katselemaan koiraa. Minun oma Tuhkani. Xoxon Tuhka. Koiran kylki kohoilee tasaisesti, ja katselen sitä. Ylös... alas... ylös... alas....Lopulta minua itseäikin alkaa nukuttaa.

Taistelen unta vastaan ja suustani pääsee haukotus.
"Tuhka?" kysyn unissani koiralta.
"Herää?". Tuon toinen silmäluomi nousee hitaasti ja sitten toinenkin. Se noistaa päänsä ylös ja katsoo minuun.
"Huomenta", sanon ja hymyilen koiralle. Se haukahtaa tervehdykseksi.

"Mites teillä on sujunut", sanoo ääni takanani. Käännyn ja nään Doggiksen. Voi ei, ajattelen. Mitä minä sanoisin hänelle? Kertoisinko minun ja Tuhkan suhteellisen mielenkiintoisesta kävelyretkestä? Nielaisen ja vastaan:
"No, tuota, ihan hyvin meillä on mennyt". Doggis nostaa hiukan toista kulmaansa.
"Höm, kuule Xoxo, tiedäthän, että minulle voit kertoa kaiken?".
"Tiedän".
"No mikä sinulla sitten on?"

Doggis sai minut nalkkiin. Ei tästä valehtelusta tullut mitään.
"Hyvä on..." huokaisen ja käännyn kokonaan ympäri.
"Me oltiin Tuhkan kanssa lenkillä, eikä mulla ollut hihnaa. Niinpä Tuhka oli ihan vapaana. Sitten matkalla Tuhka näki ketun..." nielaisen tässä vaiheessa ja jatkan sitten:
"Mutta sitten kun sanoin että 'Tuhka, nyt tule!' ihan epätoivoissani, mutta sitten se kuitenkin tuli!" lopetan tarinani. Kerroin sitä kuin joku eskarilainen pikkukakara. Hohhoijaa.

"Hyvä, ettei Tuhka karannut. Se selvästikkin luottaa sinuun. Mutta kerro näistä asioista suoraan minulle", Doggis sanoo.
"Okei..." vastaan alistuneena ja hymyilen. Tuhka katselee meitä häkistää häntä vispaten.

Doggis menee, ja jään katselemaan Tuhkaa.
"Minun pitää mennä nyt, mutta nähdään huomenna, tulen silloin!" sanon sille ja lähden pois häkkihuoneistosta. Nappaa takkini ja huomaan ulkona satavan. Puen takin päälleni ja juoksen sitten ulos kaatosateeseen.

x LOPPU x
// sori tuli lyhyt, mut pitää mennä...

Vastaus:

Hyvä tarina, vaikka tarina ei huimasti edennyt missään suhteessa, se oli mukava lukea. Tuhka on kiltti koira kun vain osaa hieman katsoa koiran liikkeitä, niin oppii sitä paremmin ymmärtämäänkin :) Hyvin kirjoitettu vuoropuhelu, se oli selvä. Saat tästä 25 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Lola

27.05.2012 09:23
Yhä uudelleen Tikru joutui aloittelijoiden tunnille. Taas oli yksi alkeistunti, neljältä päivällä. Onneksi Tikru oli jälleen annettu Johannalle, tiesin tamman olevan luotettavissa käsissä, Johanna on oikein taitava hevosten kanssa. Kolmas kerta, ja tähän mennessä Tikrulla on ratsastanut Mandi ja Johanna. Johanna oli oikein kiltti, ajatteli aina minua, kysyi, halusinko tehdä Tikrulle sen. Tottakai olisin halunnut tehdä Tikrulle kaiken itse, mutta miksi olisin riistänyt tytöltä unelman, kun itselläni niitä oli vielä monta jäljellä? Olin ehkä ihan liian kiltti, kun lupasin Johannalle myös lämmitellä Tikrun kanssa ennen tunnin alkua. Tytön ruskea tukka, jonka peitti miltei kokonaan blondit raidat, hulmusivat tuulessa, kun katson häntä. Hän on hyvin iloinen, kun saa olla tamman rinnalla. Minä olin taas surullinen, kun olin luvannut Tikrun tuon käyttöön, eikö hänelle olisi riittänyt vain yhteistyö tunneilla Tikrun kanssa? Olin ehkä ihan liian kiltti, en osannut olla vihainen, ihmisille. Paitsi tietyissä paikoissa. Kun he pyytävät kauniisti, miten minä voisin olla kieltäytymättä? Se on heikkous.

Tunnen kyyneleet poskillani. Ne on kosteat ja suolaiset, virtaavat pitkin poskiani. Tahdoin tammani takaisin, en päässyt enään ratsastamaan sillä. Miksi olin köyhä, miksi minulla ei ollut varaa Tikrun elättämiseen, että se saisi syödäkseen? Tämä oli ainoa keino parempaan elämään, tahdoin antaa kaikkeni, että Tikrulla olisi hyvä olla. Mutta oliko hevonen onnellinen pölyisellä kaviouralla aloittelijoiden rääkättävänä? Ei se ole. Se oli onnellinen minun kanssani, kun saimme jakaa yhdessä jokaisen taipaleen. Ja nyt se oli apea. Se ei ollut enään niin kovasti herkkujen perään, ja epäilen Mandin ylensyöttämisestä jääneen jonkinlaiset traumat. Tai en tiedä. Ehkä sillä oli lievä masennus. Se oli kuitenkin onnellinen saadessaan minut lähelleen, se ei tehnyt tunnilla aloittelijoille mitään ilkeilyjä. Se... ei ollut enään niin energinen. Tai ehkä minä vain kuvittelin, kun en päässyt ratsastamaan tammalla. Se oli aina niin väsynyt tuntejen jälkeen aloittelijoiden riepotuksiin.., en minä halunnut rasittaa sitä kuoliaaksi. Se sai jokapäiväistä liikuntaa, joka ei ollut Tikrulle oikein. Sen pitäisi olla minä, joka juoksen pölyistä kaviouraa pitkin pölyä niellen, selässäni itseäni piiskaava pikkutyttö, joka ei tajua ratsullaan olevan tunteita. Sen pitäisi olla minä.

Nopeasti pyyhin kyyneleeni, kun kuulen tallikäytävällä askeleet. En tahtonut, että petolliset kyyneleet kavaltaisivat minut uudestaan. Toivoin parhaani mukaan, että silmäni eivät olleet punaiset ja itkusta turvonneet. Huomaan tulijan olevan Alexa, joka menee hajamielisenä Hallen karsinaan. Hän tuskin tervehti, työntyi vain ja halasi rakasta orlovinravuriaan. Minä tahdoin halata rakasta terskin arabia, mutten voinut. Vilkaisen vielä kerran ulos, nyt Johanna hölkkäsi ja Tikru ravasi vierellä. Tikru näytti iloiselta. Pelkäsin Tikrun kiintyvän Johannaan, luulin, että se unohtaisi minut. Menin Azun luokse.

Ori sentään osasi olla kiltti ja lempeä. Se tunki päätänsä kohti puolikasta omenaa, jota sille kannoin. Se oli iloinen, eikä tiennyt maailmassa olevan minkäänlaista pahuutta. Hiljaa menen oria lähemmäs. Se vaistoaa alakuloisuuteni, eikä yritäkään loikkia pakoon. Se oli minulle hämmästys, joka saa iloiseksi.
- Azu! minä hihkaisen, ja katson oria. Se katsoo minuun, sen korvat ovat luimussa, mutta silmät luottamukselliset. Jos minä nyt koskettaisin Azua, ori ei lähtisi karkuun. Osasin katsoa sen, Azua luki kuin avointa kirjaa. - Azu, lupaatko? minä kysyn ja kohotan katseeni Azuun, ja samalla nostan kättäni kohti sen sametinpehmeää turpaa. Azu hörähtää, ensimmäinen hörähdys. Se on hiljainen, hyvin lyhyt hörähdys, mutta saa minun sisälläni samanaikaisesti aikaan useita erilaisia tunteenpurkauksia. Tuntui, kuin sisälläni olisi ilotulitus. Hitaasti lasken käteni Azun turvalle. - Sinä.. sinä annat minun koskettaa itseäsi, Azu. Toista päivää peräkkäin! Yleensä olet joka toinen päivä toisella tuulella, toisella iloinen ja ihana, toisella niskoitteleva, henkäisin. Piirrän sormenpäilläni kuvioita Azun poskeen, hellästi ja nopeasti. Azun silmät ovat hieman pälyilevät, se vilkaisee minua, mutta kun se huomaa minun epävarmuuteni, sen silmät näyttävät rohkaisevan minua.

Pelkäsin Azun hyökkäävän päälleni. Se voisi tehdä niin minä hetkenä hyvänsä. Mutta Azua luki kuin avointa kirjaa, sanoinhan jo niin. Ei Azu tekisi niin. Jos se aikoisi suunnitellakin sellaista, sen näkisi sen silmistä ja korvien asennoista. Nyt se koitti rohkaista minua. Ainakin toivoin niin.
- Azu.. lupaisitko? minä kysyn epävarmana. Saan luotua huulilleni pienen hymyn. Azu katsoo minua, sen silmistä paistaa kysymykset. Mitä minä siltä odotin, mihin se joutuisi? - En vahingoita sinua, lupaan orille. - En tekisi niin ikinä.

Riimunnarun kanssa lähestyn oria, hitaasti mutta varmasti. Keräsin viimeisetkin rohkeuden rippeet. Tiesin, mitä tekisin. Etenenkö liian nopeasti, en tiedä, mutta halusin tehdä näin. Ehkä se oli virhe, ehkä Azu menettäisi sen pienimmänkin luottamuksen minuun, joka on tässä hoitoaikanani saattanut tulla.
- Azu, kutsun hellästi porkkanan kanssa. Kun ori huomaa herkkupalan, se miltei ryntää luokseni. Azusta oli ehkä saattanut tulla kanssani hieman perso herkuille, mutta minkä sille mahtoi, kun hoitajakin oli melkoinen herkkusuu? Suklaa ja salmiakki, sekä kaikenlaiset jäätelöt olivat hoitajan mieleen, niin ei se kamalaa ollut, jos hoidokki piti omenista ja porkkanoista, eihän ne niin lihottavia ollut. - Azu, ei pitkästi. Vähän matkaa, minä lupaan orille, joka luimistaa korvansa, kun huomaa riimun kädessäni. - Kulta, tulisit, suostuisit, minä koitan myötäillä, ja ojennan porkkanaa Azulle. Se ei voinut vastustaa sitä ja sen herkullista tuoksua sieraimiin, se tuli ja otti porkkanan varovaisesti hampaidensa väliin. Saan riimun Azulle kiinni, sen kosketusärsytys oli kadonnut pään seudulta, mutta jos koskisin jonnekin mahaan, selälle... en tiedä, mitä tapahtuisi. Saan Azun kuitenkin riimunnaruun, ja hevosen silmät muuttuvat ahdistuneiksi, se halusi pakoon. Se alkaa kiskomaan taaksepäin, viskomaan päätänsä. Rauhattomana se polkee kavioillansa maata. - Azu, anna anteeksi. En halua tehdä sinulle pahaa, sanon, jälleen. - Suostuisit nyt.

Jotenkin, pienen niskoittelun jälkeen Azu lähtee hieman uupuneena mukaani. Se kävelee mahdollisimman kaukana minusta, eikä halunnut, että kosketin sitä. Ymmärsihän sen, ensin olin kiltti ja kannoin sen luokse herkkuja ja ties mitä muuta, ja nyt tein sille näin. Pääsin kuitenkin ulos Azun kanssa. Se koitti lähteä juoksemaan, mutta olin varautunut, ja pidin niin tiukasti kiinni, kuin mahdollista. Azu ei kauaa vastaan pyristellyt, se lähti nöyrästi kävelemään. Vöhä väliä minulla hyppää sydän kurkkuun, kun se tekee pyrähdyksiä, se halusi pois. Se ei halunnut olla vankini. Ei minulla ollut enään pitkä matka, että olisin päämäärässä. Hiljaa koitan saada Azua kävelemään. Ravuri on rauhaton, sen kurkusta kuroutuu korskahduksia, se on ahdistunut. Se halusi pois riimusta.
- Azu, vielä hetki. Laitumelle, minä sanon. Kaksin käsin pitelen kiinni riimusta, ja koitan pidätellä oria. Hetken aikaa se sai riepoteltua minua, kun talutin sitä. - Azu, ole kiltti, anna minun viedä sinut, sanon hiljaa, kun pääsen taas itse homman ohjaajaksi. Jäljellä oli enään neljä metriä, neljä vaivaista metriä. - Azu. Minä uskon siihen, että annat minun viedä sinut, mutta... sinä haluat olla hankala, ja sillä et pääse mihinkään, kulta. Tottelisit nyt, sanon hiljaa. Ori tekee vielä viimeiset pyristelynsä sen eteen, että se pääsisi vapauteen, mutta sitten se nöyrtyy. - Olet upea, kuiskaan. Talutan sen laitumen portille, ja avaan portin. Talutan niskoittelevan orin laitumen sisäpuolelle, ja päästän sen riimusta. Nopeasti pakenen pois laitumelta ja suljen portin salvan tiukasti perässäni. Azucar lähtee vauhkona laukkaamaan pitkin laidunta, jossa laidunsi jo entuudestaan Blaku, Calypso, Classy ja Penelope. - Kiitos, kuiskaan.

Kennelille kävellessäni olin häkeltynyt, mutta myös innoissani. Miten Azu oli antanut minun viedä itsensä laitumelle? Pyristelihän ori kovasti, alkoi niskoittelemaan, mutta silti... miten ihmeessä se pysyi luonani, olisihan se päässyt pakoon, jos olisi halunnut, on se sen verran vahva! Hämmästykseltäni en huomaa, että olen jo saapunut Smilen ja Thunderin häkin eteen, josta kaksi pystykorvaa kallistelevat päätänsä, odottanen iloisia tervehdyksiäni ja sitä, että avaisin häkin lukon, että ne pääsisivät ylös. Hetken katson niitä vain, hymyillen ilkikurisesti.
- Mitä pojat? kysyn iloisesti, ja samalla heilautan käteni lukolle. Avaan sen, ja pian häkistä hyppää kaksi iloista pystykorvaa, musta ja valkoinen. - Mitä te tänään tahtoisitte tehä? kysyn koirilta, jotka heiluttelevat iloisina häntäänsä. Sain molemmilta lipaisut poskelle, ja Smileltä myös nenänpäähän. Katson koiria. Olin tehnyt niiden kanssa jo vaikka mitä. Eilen olin kävelyttänyt niitä jopa vapaana. Se oli hieman pelottavaa, kun myöhemminn asiaa ajattelee. - Smile, Thunder, keksikää nyt jotain tekemistä meille, minä sanon ja hymyilen. Thunder haukahtaa kumeasti. - Mm. Minun on tehtävä teidän kanssa jotain, kullannuput. Aloitetaan siitä, että syötän teidät, mietiskelen ääneen, ja lähden kävelemään kaapilleni.

Kun asetan kaksi ruokakuppia maahan koirien eteen, Thunder alkaa heti hotkia ruokaansa. Smile oli nirsolla tuulella, tai sitten vain niin leikkisällä, että se sai koiran näyttämään nirsolta. Se otti yhden raksun kerrallaan ja puri sitä, ja otti taas yhden, ja keskittyi syömään niitä. Thunder oli syönyt jo aikapäiviä sitten, kun Smilellä oli ehkä viidestoista raksu menossa. Hermostuneena naputtelen jalallani maata. Katson hymypoikaani.
- Kuulehan nyt, Smile! Jos et syö vähän nopeammin, et pääse meidän mukaan... öö... pellolle. Niitylle. Niin, sinne, minä sanon, olin tehnyt yhtäkkisen johtopäätöksen, että päästäisin urokset pellolle hieman irrottelemaan, että ne saisivat purkaa energiansa sinne. Onneksi sinne pellolle, tai niitylle, mikä se ikinä olikaan, oli Lumiliekistä vain yhden ja puolen kilometrin matka. Naputtelen jalallani maahan, kun katson, miten Smile on päässyt puoleenväliin, ja musta laika himoitsee jo kaverinsa nappuloita. Hymähdän, ja odotan. Pian kupissa on yksi raksu jäljellä, ja Smile ottaa sen, pureskelee sitä ainakin kymmenen kertaa, ja sitten sen suusta kuuluu röyhtäisy. - Oliko tuo kiitos, kysyn, mutta se ei kuulostanut kysymykseltä.

- Kumpi on kumman? mietin. Otan sinisen sateenkaaripannan, ja pujotan sen Smilen kaulaan. - Kyllä minä nyt oikeasti sen tiesin, sanon hymyillen, ja pujotan toisen pannan Thunderin kaulaan. Urosten hihnat eivät olleet toisiinsa mukautuvat, Smilen hihna oli heijastintalutin, ja Thunderilla oli musta nahkatalutin. Ehkä minä voisin ostaa niille uudet remmit, mietiskelin. Mutta ei minulla ollut rahaa. Hoidokkejeni ruoka oli etusijalla.

Lähdin kävelemään kohti niittyä. Minun mukanani hihnoissaan reippaasti käveli kaksi aivan päinvastaista värityksiltään. Gandy oli vienyt sen lauman värin silloin. Mutta silti rakastin niitä. Niiden värit ja nimet olivat niin päinvastaiset, jopa luonteet. Ja kaiken päinvastaisuuden keskeltä minä rakastin niitä molempia yhtä paljon, ja jos minulle sanottaisiin, että sinun on päätettävä koiristasi vain toinen, niin en minä osaisi vastata. Molemmat on minulle yhtä tärkeitä, ja rakkaita. Ei niistä voinut valita. Hymähdän, niitty alkoi jo häämöttää.

Kun saavumme koirien kanssa niityn laidalle, irrotan hihnat. Heitän ne metsän ja niityn väliselle rajalle, ja lähden itsekin juoksemaan keskelle niittyä, ja saan kaksi iloista koiraani perään, haukahdusten ja parin innokkaan vinkaisun saattelemana. Oli niin mahtavaa, kun sai tehdä hoidokkejen kanssa jotain, jotain, jota ei ole tehnyt aikoihin. Minä en ollut käynyt pitkiin pitkiin aikoihin täällä niityllä... oliko viime kerta silloin Hiffen kanssa? pohdin. Millainen Hiffe oikein oli? En muistanut. Minun pitäisi. Iloinen, ehkä hieman masentunut. Mutta olihan Hiffellä sitten loppupeleissä epilepsia, sekä sydämen vajaatoiminta. Abbi oli kuollut masennukseen pentujen lähdöstä, Standy terveenä, korkean iän saavuttaneena, Hiffelle tuli epilepsia ja sydämen vajaatoiminta, Gandy nukahti syliini ikiuneen. Pyyhkäisen kaikki ajatukset mielestäni, minä olin nyt Smilen ja Thunderin kanssa niityllä, en minä halunnut muistella menneitä, en halunnut itkeä. Minun täytyi muistella heitä ilolla. Rakkaitani.
- Smile, Thunder! huudahdan ja vislaan. Olin löytänyt maasta vankan kepin, joka kävisi hyvin kepinheittoon. - Kumpi saa kiinni? kysyn ja pyörittelen rannettani ilmassa, ja pian heitän kepin. Saan sen ehkä kymmenen metrin päähän, mutta pituus ei ollut koirille ongelma, vai pitäisikö sanoa lyhyys? Molemmat ampaisivat leikkisästi, mutta kilpailuhaluisesti kepin kimppuun, ja minun pieni karvapalloni Smile sai sen kiinni! Samojedi lähti innoissaan juoksemaan minua kohti. - Tuo, tuo, tuo, Smile! Äkkiä, Thunder jo saavuttaa sua.. tuo, tuo! Äkkiä, nopeampaa! kannustan urosta, joka viimein tiputtaa kädelleni hieman kuolaantuneen kapulan. Heitän sen uudestaan, ja molemmat urokset lähtevät perään, Thunder tekee pitkiä, kissamaisia loikkia, ne muistuttavat ilveksen loikkia, ilves pystyi hyppiä kahdeksan metriä. Ei Thunder nyt niin pitkästi hypännyt, mutta sen olemus toi minulla mieleen kissapedon. Thunder nappaa suuhunsa kepin, ja lähtee tuomaan sitä, mutta Smile kiilaa Thunderia, on aivan kiinni pojassa. - Vauhtia, kyllä sä jaksat, Thunder! Hieno poika, tänne, äkkiää... kannustan myös Thunderia, tasavertaisia kun tässä oltiin. Pian Thunder tiputtaa kepin kädelleni, ja heitän vielä uudestaan. Molemmat lähtevät tasavertaisesti juoksemaan, ja nyt Smile kumartui ottamaan sitä, Smile sai sen... ei, ei saanutkaan! Smile juoksi ohi, ja silläaikaa Thunder otti kepin suuhunsa. Smile juoksi kovaa Thunderin kylkeen, että Thunderin tasapaino heikkeni, ja se kaatui. Keppi lensi uroksen suusta maahan, ja nyt Smile otti sen. Thunder oli kuitenkin nopeasti noussut, ja otti kepin toisesta päästä kiinni. - Tuokaa, tuokaa! Hyvä, pojat! Tänne vain! huudan. Ne kuljettivat keppiä yhdessä. Otan sen kiitollisena vastaan. - Kiitoksia. Eiköhän me lähdetä kotiin, minä sanon. - Tai siis Lumiliekkiin, korjaan nopeasti. Lumiliekkihän ei ollut kotini...

Kun sain laitettua koirat ulkotarhauksiin, menin tallille. Tunti oli jo päättynyt, ja Tikrun pitäisi olla karsinassaan, ehkä kuitenkin hyvin väsyneenä. Ja siellä se olikin, Johannalla ei ollut samanlaisia ilkeitä ideoita mielessänsä, kuin Mandilla. Kävin nopeasti hakemassa porkkanan, ja työnnyin sen kanssa Tikrun karsinaan. Tikru hörähtää innostuneena, vaikka kaikesta näkee, että se on väsynyt. Ojennan sille porkkanan, ja lasken käteni Tikrun kaulalle, ja liikutan sitä siinä edestakaisin. Katson syvälle Tikrun lempeisiin, ruskeisiin silmiin. Se oli minun ihana arabini...
- Tikru, ei sinun enään useasti tarvi alkeistunneille mennä. Kohta minulla on rahat kasassa, minä sanon hiljaa, ja halaan tammaa. Sen oranssi karva on puhdas, Johanna oli luultavasti pessyt hikisen hevosen. Tai, en tiedä. En tiennyt nykyään luultavastikaan mitään, se vaikutti siltä. Haukottelen, ja suljen suuni Tikrun poskea vasten painaen tammalle suukon. - Olet kyllä ihana, minä totean. - Onneksi Johanna on sinulle kiltti, jatkan. Onneksi. Onneksi Johanna ei ollut samankaltainen Mandin kanssa, että kiusaisi.. tai no, repisi suusta ja potkisi kylkiin. Johanna oli todella hellä Tikrun kanssa. Hymyillen sivelen sormenpäilläni Tikrun otsaa. - Olet todella ihana, Tikru, en ikinä, ikinä luopuisi sinusta, ja sinä tiedät sen, minä juttelen hiljaa. Tamma hörähtää kuullessaan nimeni, ja puhaltaa kämmenelleni sieraimistaan lämmintä ilmaa. - Rakastan sinua, kuiskaan. Minun oli aika lähteä viimein kotiin, mutta lähdin vastahakoisena. Olisin halunnut jäädä Tikrun luokse.

Vastaus:

Hyvä tarina, Lola. Hienoa edistystä sinun oripoikasi kanssa, joka kaikesta vikurtelemisesta huolimatta pääsi laitumelle. Sen jälkeen olisin ehkä enemmän halunnut kuvailua hevosen rajallisesta vapaudesta, sen käytöksestä, mutta ei se niin iso puute ole. Tarinasi oli Tikrunkin kanssalta oikein hieno ja olen tyytyväinen tamman saamaan huolenpitoon hyvältä aloittelijalta. Koirien kanssa sinulla näyttää onnistuvan niin kuin aina ennenkin. kOirat ovat vauhkoja ja kuuliaita sinulle, niin uskollisia ystäviä, ettei niiden elämässä ketään muuta enää ole sinun lisäksesi. Upea tarina, hyvin kirjoitettu ja jaksotus onnistunut. Teillä kaikilla oli tänään hyvä päivä. Saat tästä 140 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Lola

26.05.2012 17:06
Kävelen kohti Lumiliekkiä, hyvissä ajoin, että ehtisin nähdä Tikrun. Ratsastamaan en voinut mennä, se oli Doggiksen määräys, etten saisi ratsastaa sillä, ja rasittaa sitä alkeistunnille, ettei se alkaisi väsyksissään olemaan ilkeä aloittelijoille. Doggis tiesi, miten kiltti Tikru oli, mutta väsyessään siitä paljastui piru. Kun juoksen loppumetrit tallille Tikrun karsinalle, huomaan Mandin olevan jo siellä, tyttö virnistää ilkikurisesti minulle.
- Koitit tulla katsomaan ex-hoitohevostasi näin aikaisin, kun luulit, ettei minua olisi täällä? Turha luulo, Mandi sanoo, melkein pilkallisesti.
- Miten niin ex? Tikru on yhä minun hoidokkini, ilmoitan tyynesti ja tunkeudun karsinaan.
- Ei ole, Doggis lupasi sen minulle, tiuskaisee Mandi. - Mene pois! tuo ärähtää ja tönäisee minut ulos karsinasta.
- Mm, mumisen ja juoksen pois tallista. Tälle oli saatava loppu, sille, että Mandi luulee, että Tikru on sen hoitohevonen. Sitä se ei todellakaan ollut.

- Doggis! huhuilen toimistolla, mutta naista ei näkynyt siellä. Juoksin kenneltilojen läpi etsien häntä, ja lopulta löysin hänet omalta asunnoltaan. - Doggis! Ethän sinä antanut Tikrua Mandille hoitohevoseksi? kysyn. Katson häntä hätääntynein, miltei säikähtänein silmin. Doggis katsoo minuun.
- Mitä sinä oikein höpötät, Lola? Selittäisitkö minulle? pyytää Doggis, katsoo minua silmät suurina hämmästyksestä.
- Eilen Mandi kysyi sinulta, saako hoitaa Tikrua tästä loppuun, ja sitten lisäsi hiljaa, ettet sinä kuullut, sen loput elinpäivät! Ja sinä sanoit että juu, tottakai, ja nyt se pirun punapää on siinä luulossa, että Tikru on sen hoidokki, eikä päästä minua lähellekään arabia! huudan, vetämättä henkeä välissä. Nyt alan vetää syvään henkeä, ja tarkkailen Doggiksen kasvoja. Ne olivat muuttuneet hämmästyksestä järkytykseksi.
- Koitatko sanoa, että Mandi luulee nyt, että hän on Tikrun hoitaja, eikä vain kuka tahansa aloittelijoista? Doggis kysyy.
- Juuri niin! Hän luulee, että hoitaa Tikrua, enkä minä saa edes koskettaa tammaa, sanon, mutta ääneni kuulostaa valittamiselta.
- Olisit heti sanonut, Doggis sopertaa. - Menen heti sanomaan sille tytölle suorat sanat! Tänään se ei saa tunnille ainakaan Tikrua, Doggis ilmoittaa. Henkäisen tyytyväisenä. Minun puolestani Mandin ei tarvitsisi saada Tikrua enään koskaan.

Kun menen karsinalle yhdessä Doggiksen kanssa, tyttö taputtelee Tikrua ja tarjoaa sille herkkuja, yliannostetusti. Näemme juuri järkytykseksemme, että tyttö ujuttaa Tikrun suuhun porkkanan, ja tuolla on vielä toinen koura täynnä sokeripaloja, toisessa kädessä on omena ja kaksi porkkanaa.
- Kuule, Mandi! Jäit luultavasti eilen luuloon, että hoidat nyt Tikrua vakituisesti. Luulosi on valitettavasti väärä, sillä Tikrulla on jo hyvä ja tunnollinen hoitaja, joka ei syötä sille äärimmäisesti herkkuja, vaan pitää myös sen painon kohtuullisena, eikä lihota sitä kuoliaaksi. Valitettavasti et saa tänään ratsastaa Tikrulla alkeistunnilla, vaan minä annan sinulle Lillan, se on ainakin hyvin kiltti. Tikru pääsee tänään Johannan käsittelyyn, hän oli kaikkein parhain ratsastaja eilisen näytteen perusteella. Ja jos et jätä Tikrua ja Lolaa rauhaan, niin sitten joudun valitettavasti antaa sinulle porttikiellon Lumiliekkiin. Et saa enään tulla tänne silloin. Jos näen sinut lähelläkin Tikrua, tai Lola näkee, niin et saa enään käydä tällä tallilla. Tuliko selväksi?
- Tu-tuli.., mumisee Mandi, ja mulkaisee minua vihaisesti tämä-ei-jää-tähän-ilmeellä, ettei Doggis huomaa.
- Hienoa. Ja nyt voit mennä kotiin. Tässä on vielä kaksi tuntia aikaa tunnin alkuun, huomauttaa Doggis, ja osoittaa kärsivällisesti tallin ovea, johon Mandi lähtee laahustamaan. Kuitenkin kohdallani hän kuiskaa: minä palaan vielä, ja sinä saat kärsiä. Säpsähdän hieman, mutta hänen lähdettyä työnnyn Tikrun karsinaan.
- Tiger Lily, sanon hiljaa ja hengitän tamman sulotuoksua. - Tikru, minä en anna tuon satuttaa sinua, sanon hiljaa. Doggis oli lähtenyt jo kauemmas.

Tuntui mahtavalta saada olla Tikrun lähellä, tuntea sen sulotuoksu, kuulla sen lempeä hörähdys. Tuntea kaulalla sen lämpö, sen... kaikki oli niin fantastista, ja tuntui, kuin mikään ei voisi erottaa meitä, mutta siinä olin väärässä. Alkeistunnit olivat tiellämme, emme voineet ravata yhdessä kaukaisuuteen, korkeintaan Tikru sai ravata pölyistä kaviouraa pitkin, että aloittelija hyppii sen selässä kuin perunasäkki. Pelkkä ajattelu oli kauheaa. Minun Tiger Lilyni joutui alkeistunneille. Mutta ei enään kauan.., mietin. Se oli jo pieni helpotus tai saavutus.
- Minä lupaan, ettet joudu mennä sinne enään kovin useasti. Korkeintaan viidesti, juttelen tammalle. - Pikku kulta, huokaisen ja upotan kasvoni sen mustaan harjasmereen. Hengitän Tikrun tuoksua sisääni, sisään ja ulos. Samalla silitän tamman kaulaa, hellästi ja varmasti. - Tiger Lily, kuiskaan sen korvaan. Annan käteni lipua kaulaa pitkin ryntäille, joita sivelen sormenpäilläni. Painan suukon Tikrun turvalle, halaan hevosta ja sen lämmintä kaulaa. - En koskaan voisi hylätä sinua, sanon hiljaa ja tunnen kyynelten kohoavan silmiini. - En koskaan.

Aika kului nopeammin kuin osasin olettaa, ja aloittelijat menivät Doggiksen toimistolle kuulemaan, ketkä he tänään saisivat tunnilla itsellensä. Minä jätin Tikrun vastahakoisena, tahdoin olla mukana katsomassa, ketkä saivat kenetkin, vaikka näkisinhän minä sen myöhemminkin...

Odottelimme toimistossa vielä Mandia. Hän oli myöhässä. Minuuttiviisari liikkui, ja pian hän saapui toimistoon, 12 minuuttia myöhässä. Muut aloittelijat huokaisevat helpotuksesta, he olivat jännittäneet koko tämän ajan, mutta Mandilla ei ollut jännittämistä, hänhän tiesi, että saisi Lillan. Ja minä oikeastaan säälin Lillaa.
- Noniin, Mandikin saapui, Doggis sanoo. - Emmi, Elviira, Mandi, Johanna, Katariina ja Ronja. Nyt olen tehnyt päätökseni ja jakanut teille hevoset. Emmi saa Siskon, Elviira Quun, Mandi Lillan, Johanna Tikrun, Katariina Condin ja Ronja Dazin, ilmoittaa Doggis.
- Daz? Ronja kysyy hämmästyneenä. - Miksi Daz? Miksen saa kevytrakenteisempaa?
- Daz on kyllä sinulle sopiva, kun eilen riepottelit Eweäkin, joten toivon sinun nyt parantavan Dazin kanssa, Doggis ilmoittaa ja katsoo nyökkäävää Ronjaa tiukasti.
- Tikru, sanoo Johanna ilahtuneena. - Onko se se terskin arabi? tyttö tiedustelee. - Jolla Mandi eilen ratsasti? Se oli kaunis, Johanna henkäisee.
- Juuri se, minä kiirehdin sanomaan. - Voin näyttää sinulle, missä karsinassa se on.
- Condi! hihkaisee Katariina iloisena. - Se on söötti.
- Minä en tahdo Lillaa, tahdon Tikrun, nurisee Mandi.
- Mitä vikaa Lillassa on? Lilla on oikein hyvätapainen budjonnynhevonen, nuorempi kuin Tikru, ehkä vähän huonotapaisempi. Tikru on miltei täydellisyyttä hipova, minä sanon.
- Siksihän minä sen haluankin, kun en osaa ratsastaa! Mandi valittaa. - Kun se olisi niin helppo, Mandi jatkaa. Minun teki mieli sanoa siihen jotain purevaa, mutta Doggis lähetti meidät--, oikeastaan kaikki aloittelijat etsimään hevosiaan ja kunnostamaan ne.
- Niin, minä näytän, missä Tiger Lily on. Se on oikein kiltti.., sanon Johannalle. Tyttö lähtee seuraamaan minua.

- Se oli vielä kauniimpi, kuin muistelin, sanoo Johanna mennessään karsinaan. Tikru katsoo hämmästyneenä, kun minä jään karsinan ulkopuolelle. Sen hörähdys on kysyvä.
- Tikru on oikein kiltti ja lempeä tamma. Uskon sinun pitävän siitä, sanon.
- Pidän varmasti, Johanna sanoo ja pysähtyy hetkeksi ihailemaan tammaa, ennenkuin hakee harjapakin.
- Hienoa. Sinä varmasti pärjäät tästä yksinkin, niin minä menen katsomaan omaa ravuriani. Se on orlovinravuriori, sen vanhemmat on ruusukeratsuja, ja se itse on.. noh, kovin nuori, nelivuotias. Hieman itsepäinen, tai oikeastaan jukuripäinen.., selitän Johannalle, ennenkuin käyn hakemassa puolikkaan omenan ja katoan sen kanssa Azun karsinaan.

Karsinan suljettuani asettaudun oven eteen ja katson mustanruskeaa oria, jonka korvat ovat painautuneet hieman luimuun, mutta nousevat välillä hieman, kun puhun sille ja näytän sille omenaa. Sen silmät ei ole niin pälyilevät kuin eilen, tai ainakin koitin uskotella niin itselleni. Otan pari rohkeaa askelta kohti ravuria, ja se ottaa samaa aikaa pari pelokasta askelta taaksepäin. Se tarkkailee jokaista liikettä kiinnostuneena.
- Azucar, sanon hiljaa, hitaasti. - Azu, kuule. Minä luulen, että Tikrulla on toivoa. Mutta toivon kuitenkin, että sinäkin uskot yhä meihin, mehän olemme melkein tiimi, eikö? juttelen orille ja otan pieniä tipuaskelia samalla kohti tuota. Se huomaa askeleeni, ja menee taas kaksi askelta taaksepäin, ja vielä niin pitkästi, että se on aivan peräseinässä kiinni. Hymähdän, ja otan askelia kohti Azua, ja se perääntyy nurkkaan, jossa se on selkä omituisessa köyryasennossa. - Azu, sinun on opittava luottamaan minuun, ennemmin tai myöhemmin, juttelen orille, rauhallisesti, itsevarmasti. Äänestäni huokui välittäminen ja rakkaus. Pikkuhiljaa alan rakentaa rakkauttani Azun ympärille, vaikka rakastin sitä jo koko sydämestäni. - Azu, ota omena, sanon hiljaa ja otan jälleen askeleen lähemmäs oria, ja ojennan omenanpuolikasta hieman tuota kohti. - Ota, houkuttelen ja vedän sitten omenaa hieman itseeni päin. Azu laskee päätänsä alemmas, ja kurkottelee kohti omenaa. Se ei aivan yllä siihen, se epäröi hetken, ja ottaa kaksi pientä askelta minua lähemmäs. Minä otan kokoajan, pikkuhiljaa, aivan pieniä askelia taaksepäin, ja houkuttelen Azua omenalla luokseni. Se lähtee seuraamaan minua pitkin karsinaa.

Olin jo mennyt yli puolivälin, ja Azu seuraa kiinnostuneena, odottaen omenaansa. Pian tunnen selkääni vasten painautuvan karsinan nurkan, olin houkutellut Azun aivan karsinan toiselle laidalle, ja koitin pitää omenaa mahdollisimman lähelle itseäni. Ori tallustelee minua kohti, ja pian se pysähtyy. Sen ei tarvinut enään kurkotella saadakseen omenaa, se vain otti sen hampaisiinsa. Kun se alkoi kadota orin suuhun, nostin kättäni, ja pidin sitä epäröivänä ilmassa. Mietin seuraavaa liikettäni, en halunnut pelästyttää Azua. Ori ei säpsähdäkään kättäni, joka on epäröivänä ilmassa, ja yhtäkkiä ori yllättääkin minut täysin.

Minä en tiennyt, mitä tehdä. Azu työnsi päänsä käteni alta, että käteni laskeutui sen hihnaan. Azu katsoo minua odottavasti suoraan silmiin, kun minä harkitsen, mitä minun täytyy tehdä. Olin epäröivä, sillä en tiedä, miten Azu reagoisi tulevaan liikkeeseeni. Se vain katsoo minua epävarmasti, sen kurkusta kuroutuu jonkinlainen äännähdys, jota en osannut tulkita. Pikkuhiljaa sen silmät näyttävät rauhallisemmilta. Minä palaudun pikkuhiljaa tähän tilanteeseen, mietin tätä hetkeä. Hitaasti lähden valuttamaan kättäni pitkin orin kaulaa. Se oli lämmin.
- Azu, minä kuiskaan orille, ja katson sitä suoraan silmiin. Valutan käteni sen ryntäille, leikittelen siellä sormillani, ja lähden pitkin kaulaa jälleen ylöspäin, ja pian painan käteni sen poskelle. Orin silmiin alkaa palata hieman pälyilevää katsetta, mutta se ei näyttänyt ahdistuneelta. Hieron Azun poskea sormellani, ja lähden pikkuhiljaa kohti orin turpaa, ja sivelen orin turpaa hetken aikaa. Lähestyn Azua päälläni, ja painan huuleni sen turvalle. Ori säpsähtää, se korskahtaa ja pakenee nurkkaan. - Azu, ei mitään hätää.., mitä koitan rauhoitella oria, ja mennä sitä lähemmäs. Se päästää pelästyneen hirnahduksen, ja tömistelee kavioillansa rauhattomana maata. - Azu-kulta, älä pelkää, koitan rohkaista. Enään en saisi oriin kosketusetäisyyttä. - Azu, minä menen nyt. Palaan huomenna, sanon hiljaa orille, jonka korvat kääntyilevät ääneni mukaan. - Nähdään.

Nyt vasta mieleeni palautui Tikru. Kauanko olin viipynyt Azun luona? Kun menen kentän laidalle, huomaan heidän tekevän loppulämmittelyjä. Mandi on eilistäkin kovakouraisempi, ja Lilla säikkyy tyttöä vähäväliä, pelkää sen seuraavaa liikettä. Korvat myötäilevät niskaa. Johanna kuitenkin ratsastaa Tikrulla maltillisesti, eikä pakota Tikrua mihinkään. Tikru liikkuu sulavasti, ja lopussa Johanna taputtaa Tikrua kiitollisena kaulalle, ja hän muodostaa huulillensa sanat "olit upea", hän varmaan sanoi sen ääneen, mutten kuullut sitä. Hymyillen katson Johannaa. Hän osasi käsitellä Tikrua oikein. Kun Johanna huomaa minut, hän hymyilee ja taluttaa Tikrun luokseni.
- Hei, Lola! Haluatko sinä hoitaa Tikrun loppuun, ottaa satulat ja muut varusteet pois ja harjata sen? Johanna kysyy, hänen silmissänsä on vilpitön katse, suu on hymyssä.
- Heippa. Sinä saat hoitaa Tikrun loppuun saakka, jos tahdot, sanon hymyillen.
- Ai tahdonko? Se oli todella upea, Johanna henkäisee.
- Hyvä jos tykkäsit, sanon hymyillen ja painan suukon tamman turvalle. - Nähdään, Tiger Lily, kuiskaan ja lähden kennelille päin.

Minua vastassa on kaksi iloista hännänheiluttajaa.
- Smile, Thunder! hihkaisen iloisena ja avaan tarhauksen portit, ja sieltä säntää kaksi iloistakin iloisempaa urosta, joiden hännänheilautuksista ei tahtonut tulla loppua. - Oliko teillä eilen kivaa? tiedustelen koirilta viralliseen sävyyn, mutta puhkean kesken lauseen nauramaan. - Toivottavasti, minulla ainakin oli. Suljen portit, ja leikin koirien kanssa hetken aikaa, molemmat hyppivät riehakkaasti ilmaan. Lähden juoksemaan pitkin sivupihaa kovaa vauhtia, ja saan innostettua kaksi pystykorvaa perääni. Yhtäkkiä tielleni tulee jokin, tai paremmin sanottuna joku. Ihminen.

- Anteeksi kamalasti.., soperran nousten seisomaan ja hieron päätäni. Katson tyttöä, tuon kasvoja, ja koitan lukea hänen kasvoiltansa, oliko hän vihainen, vai sanoisiko hän, ettei häntä haitannut yhtään. Tytön kasvoja oli niin vaikea lukea... Yhtäkkiä huomaan tytön rinnalle ilmestyvän rottweilerin, jonka tunnistan Lumiliekin uusimmaksi koiraksi, Tuhkaksi. Koira oli saanut Lumiliekin ajoiltansa nyt ensimmäisen hoitajan. Smile ja Thunder seurasivat tilannetta sivusta, kuin he häpeilisivät minua. - Anteeksi..
- Ei se mitään.. vahinkoja sattuu, tyttö sanoo. - Mutta minä olen Xoxo, uusi hoitaja täällä! Tämä on minun hoidokkini, Tuhka. Se on rottweiler, ja aivan ihana.. näimme äsken metsässä punaruskean ketun.., tyttö alkaa selittää innoissansa. Sitten minä en lähde poikien kanssa metsään, ajattelen itsekseni. Mitä siitäkin tulisi, kun Thunder huomaisi ketun, ja pääsisi otteestani irti? Ei se voinut olla yksin metsässä.
- Mmm.. Tuhka sai Lumiliekin ajoilta ensimmäisen hoitajansa, sanon hieroen päähäni tullutta kuhmua. - Tuhka on ostettu Fanastanista.., jatkan mutinaa. - Mutta tervetuloa hoitajaksi. Minä olen Lola, ja tässä on minun koirahoidokkini, venäläis-eurooppalainen laika, Thunder, ja samojedi Smile. Hoidan täällä myös kahta hevosta, terskin arabia, Tikrua, ja orlovinravuria, Azua. Lisäksi minulla on aijemmin ollut neljä koirahoidokkia, mutta... niitä ei enään ole, sanon viimeiset sanani hiljaa. Iloinen olemukseni alkaa hiipua, mutta se on vain hetkellistä, ennenkuin ryhdistäydyn.
- Voihan! Otan osaa, Xoxo sanoo pahoittelevana. - Oikein sööttejä nämä Smile ja.. Tornado? Xoxo sanoo ja katsoo Thunderia. Minäkin olin aluksi muistellut koiran nimeksi Tornado, ja niin hänkin! Huulilleni kohosi hymy, joka muuttui virneeksi.
- Thunder, oikaisen nopeasti.
- Aivan. Mutta menen sisälle Tuhkan kanssa.. jos sopii? Xoxo sanoo.
- Joo. Joo, tietenkin, minä sanon ja väistyn tieltä. Kun hän on mennyt, käännän katseeni kahteen pystykorvaan. - No, mitä tehtäisiin?

Pohdiskelin koirien kanssa Lumiliekin rappusilla, mitä tekisimme. Olimme tehneet poikien kanssa jo niin paljon kaikenlaista, että joskus iski tekemisen puute, mutta aina minä jotain keksin niille. Aloin miettimään, että voisimme mennä lenkille. Joo, se olisi hieno idea, en jättäisi kumpaakaan hetkeksikään hoitamatta. Hymähtäen minä kumarrun kohti Thunderia, ja upotan sormeni sen mustaan turkkiin, johon aurinko oli kerännyt lämpönsä. Thunder läähätti ja odotti päätöstäni.
- Voisimme mennä lenkille, minä lausun hitaasti. - Mutta se on niin tavallista, huokaisen. Yhtäkkiä minun päässäni välähti, mutta se oli typerä idea. Niin typerä, että halusin kokeilla sitä.

Ja niin me lähdimme matkaan koirien kanssa, kylälle. Tämä oli maailman typerin idea, ajattelen ja liikun reippaasti eteenpäin, etten jäisi edellä juoksevista koirista jälkeen. Mikä tahto minun päässäni oli sanonut, että voisin lähteä koirien kanssa lenkille ilman hihnoja? Enkä ollut huomannut laittaa niille edes pantoja kaulaan! Kuljimme sentään jonkin aikaa metsän viertä, ja jos se kettu hyppäisi sieltä, niin Thunder olisi hetkessä kateissa, ja Smile tolvana luulisi sitä leikiksi, ja lähtisi perään! Mikä minulla oikein oli? Mutta eilen ne olivat pysyneet kiltisti luonani. Eivätkä ne nytkään menneet niin kamalan kauas, ne pysyi viiden metrin säteellä minusta mihin tahansa suuntaan. Kävelen verkkaisesti, ja katson koiria kokoajan hermostuneena.
- Hyvä pojat, hienot.. kehun niitä. Maanitteluistani ja lepertelyistäni ei ollut tulla loppua, koska pelkäsin, että jos lopetan puhumisen, koirat kyllästyvät, ja lähtevät pois. Sitä, sitä minä en toivoisi. Siksi puhuin. - Niin, olettekos hienoja poikia, mitä? juttelen niille. - Joo, joo, Smile ja Thunder on maailman hienoimmat pojat! Aivan, aivan...

Pian pääsimme kylän tuntumaan, ja kun ohitin roskalaatikon, joka oli jostain kumman syystä keskellä kylän aukeaa, jossa oli myös erilaiset kompostit, aloin kuulla tuttua ääntä. Kahta tuttua ääntä, jotka olivat käyneet viime viikkojen aikana tutuksi. Kuulin kitaran soittoa, ja laulua. Hiljaa kutsun koirat luokseni, halusin yllättää katumuusikon. Koirat tottelivat hiljaista ääntäni, Smile kyllä vain seurasi Thunderia. Hiippailen roskalaatikon ja paperikompostin välistä, ja huomaan Samuelin.
- Samuel! hihkaisen ja hyppään halaamaan poikaa. Hän oli ollut kaksi päivää jossain muualla yötä, sanoi vain, ettei jää riesaksemme pidemmäksi aikaa. - Samuel! hihkaisen uudestaan, ja istahdan maahan. Bichon friséjä ei näkynyt missään. Smile oli aivan täpinöissään pojan nähdessään, se juoksi tuon syliin ja alkoi nuolla pojan kasvoja.
- Smile, Smile..., Samuel koittaa rauhoittaa valkeaa urosta, joka oli niin innostunut, ettei aikonut lopettaa. Katumuusikosta välittämättä Thunder tuli minun viereeni istumaan, se heilautti häntäänsä kysyvästi, uros halusi jatkaa jo matkaansa.

- Missä ihmeessä sinä olet yöpynyt nämä kaksi yötä? kysyn ja katson hämmästyneenä poikaa, jonka vaatteet olivat ehtineet jo likaantua hieman. Hänen repussansa oli puolikas eväsleipä, Novelle-pullo puolityhjänä, sekä hänen vaatteet. Äitini oli ostanut hänelle vihreät ja siniset farkut, joista poika kovin piti. Hän oli ostanut myös sinisen hupparin, keltaisen t-paidan ja mustat sukat. Vaivautuneena Samuel oli ottanut ne vastaan, hän ei pitänyt lahjuksista. Nyt hän katsoi minua vaivautuneena. - Kerro jo!
- No tuota.. tuolla.., Samuel mutisee, ja osoittaa kohti paperikompostia.
- Kompostissa? minä säikähdän, mutta Samuel alkaa ravistella päätänsä suu naurussa.
- Eikun tiedän tuolla syrjäisellä paikan, jossa kukaan ei käy. Kahden aution rakennuksen välillä on sellainen kuja. Sieltä menin toiseen taloon sisälle, sellaiseen pieneen huoneeseen, jossa oli peitot ja tyynyt ja kaikki.., Samuel mutisee.
- Voi hyvät hyssykät sun kanssas, tulisit meille takaisin! Meillä on nyt niin tyhjää ja hiljaista, valitan pojalle rapsuttaen Thunderia. Smile lipoi edelleen vähäväliä pojan kasvoja.
- Mm, ajatus on houkutteleva, Samuel ilmoittaa.
- Tule sitten. Minä jatkan lenkkiä koirien kanssa, ja sinä olet illalla meillä, jooko?
- Mmm.. vaikka joo, poika mutisee. - Kyllä se varmaan käy.
- Hienoa! Hyvä, hihkaisen ja painan suukon pojan poskelle. - Tulkaa, Smile ja Thunder! hihkaisen. Kaksi pystykorvaa lähtevät, hymypoika hieman vastahakoisemmin.

Smile ei olisi tahtonut tulla. Se koitti seitsemän kertaa palata takaisin, mutta minä kävin raahaamassa sen aina niskavilloista takaisin. Se ei ollut kovin kauniisti tehty, mutta se oli pakko, jos halusi jatkaa uroksen kanssa matkaa. Minä käännyin tästä kohdasta Lumiliekille päin, en uskaltanut jatkaa kylälle, koska tänään siellä tuntui olevan erikoisen vilkas liikenne, ja miten olisin selittänyt Doggikselle auton alle jääneen koiran? Ja en halunnut Smilen tai Thunderin päätyvän vainaaksi, halusin olla niiden kanssa. Meillä oli edessä vielä varmasti monta ihanaa viikkoa, joita en haluaisi antaa ikinä pois. Miksei niiden elämä voisi olla ikuista? pohdin. Kun Lumiliekin portit näkyvät, lähden juoksemaan, ja perässäni juoksee kaksi iloista pystykorvaa.
- Perillä, sanon ja henkäisen. Laitan koirat ulkotarhauksiin, jonne Smile jää uikuttamaan tyytymättömänä. - Smile, noh noh, minä sanon. - Kaikki hyvin, jatkan. - Mutta nyt minun on mentävä. Nähdään huomenna!

Vastaus:

Upea tarina ja mukavan pituinenkin :) Hienoa että Tikrulle löytyi Mandia parempi tuntilainen ja asiat saatiin oikaistua oikein päin. Tarinasi kiehtoo kovasti lukijaa, se etenee rauhallisesti mutta päämäärätietoisesti ja tuot tarinaan hienosti uusia asioita mukaan omalla painollaan tarinan edetessä. Samuel sai myös oman osansa tarinasta ja positiivista onkin se, että pidät henkilöitä tarinassasi aina uudelleen mukana. Thunder ja Smile pärjäävät upeasti kanssasi ja Azun kanssa sinulla tosiaan meni paremmin, kun pääsit jo hyvälle kosketusetäisyydelle. Hieno tarina, saat tästä 180 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Lola

26.05.2012 12:55
x JATKOA x

Kävelen kohti Smilen ja Thunderin häkkiä, kun huomaan Bambin tulevan Siluetin ja Taran kanssa minua vastaan.
- Hei, Bambi! hihkaisen. Hetken aikaa katson koiria. Hän oli saanut luultavasti Taran takaisin, ennen hän oli hoitanut Taraakin. - Olet nähtävästi saanut pikku-Taran takaisin hoidokikseni? kysyn hymy suupielissäni. Bambi nyökkää iloisena.
- Hei, Lola. Olen minä. Ihanaa saada taas hoitaa tuota terrieriä, Bambi ilmoittaa. Nyökkään hymyillen, ja jatkan matkaani kohti omien kultieni häkkiä.

- Heippa, Smile ja Thunder! hihkaisen ja avaan häkin luukun. Sieltä tulee kaksi todella iloista ja energisennäköistä koiraa. Tänään pelkkä pieni lenkki ei riittäisi, tarvitsisi tehdä jotain muutakin, että pikkuiset väsyisivät. Smile tulee luokseni, ja lipaisee kasvojani. Thunder tulee myös, ja tuolta saan vain kevyen, hiukan epävarman lipaisun. Sitten musta uros nostaa tassunsa polvilleni, ja tökkää poskeani kylmällä, kostealla kirsullansa. - Hassu, huokaisen. Katson kahta urosta. Molemmat oli jo yli yhdeksänvuotiata, tai Thunder oikeastaan yhdeksän. Smile jo yhdeksän ja puoli. Hiljaisuudessa rapsuttelen molempia korvan takaa. Harmi vain, ettei ne pysyneet kauaa paikoillaan, kun ne halusi jo tehdä jotain. Molempien vastapesty turkki kiilteli puhtauttaan. - Tänään ette sitten saa sotkea itseänne, lupaattehan? varmistelen koirilta, ja Thunder haukahtaa. Smile katsoo minuun, ja kallistaa päätänsä suloisesti. - Käyn hakemassa teille, hymypoika ja ukkonen, ruokaa, sanon. Smilen häntä heilahtaa, ja Thunder lipaisee huuliansa. - Odottakaa hetki, sanon naurahtaen.

Smile saa nenänsä eteen omaa ruokaa, Thunder omaansa, ja jauheeksi jauhetun lääkkeen, että se varmasti söisi sen, eikä sitten hymypoika pääsisi ruuan kimppuun, ja oksentelisi jälleen koko loppupäivää. Thunder, joka on aina ensimmäinen, tyhjentää kuppinsa mikrosekunneissa, ja Smile syö vielä hetken aikaa sen jälkeen, mutta ei tuollakaan kauan syömisessä kestä. Kun kupit tyhjenivät, kävin viemässä ne tiskiin tiskattavaksi. Huuhtelin ne nopeasti ja valutin kuppeihin fairya, ja pesin ne vielä sen avulla puhtaaksi. Kun kuppejen pohjasta miltei näkee omat kasvot, niin olen tyytyväinen, ja vien ne kaappiin. Sitten kuljen häkeille takaisin, missä kaksi koiraa minua jo odottavat.
- Odottakaa, pesen teidän vesikuppinne, sanon nopeasti. Otan nopeasti kupin häkistä, siellä seassa lillui pieni valkoinen karvahaituva. - Smilen, totean kaataessani vedet lavuaariin, ja pesen myös vesikupin fairylla. Huuhtelen sen vielä oikein huolellisesti ennenkuin täytän sen puhtaalla ja raikkaalla vedellä. Lähden kantamaan vesikuppia koirille. - Smile, Thunder! Mitäs sanoisitte pitkästä lenkistä? ehdotan. Molemmat heilauttavat häntää odottavaisina. - Tulkaahan, sanon ja lähden hölkkäämään kaapilleni, ja kaksi hassua koiraa, kuin yö ja päivä, kulkevat uskollisena rinnallani. Moitteettomasti saan laitettua molemmille kaulapannat kaulaan, mitä nyt Smilellä oli pientä hassuttelua siinä välillä, eihän poika ole koskaan oikein tykännyt kaulapannan laittamisesta. Hymähtäen kiinnitän Smilelle heijastinhihnan, ja Thunderille mustan nahkahihnan. Tyytyväisenä vielä taputan molempia hellästi selälle, ennenkuin matka sai jatkua.

Ensimmäiset puoli kilometriä oli Smilelle ja Thunderille kovin iloisia, kun ne halusivat kokoajan nykiä hihnassa. Minulla oli pitelemistä, kun kaksi vahvaa urosta vetivät kokoajan eri suuntiin. Puoli kilometriä kului viidessätoista minuutissa, matka kesti aivan liian kauan, kun otti huomioon lyhyen matkan.
- Olette toivottomia! huudahdan, kun en enään jaksanut. Molemmat nykivät täysin eri suuntiin, kokoajan, ja käteni alkoivat hikoilla, ja hihnan piteleminen vaikeutui, kun pelkäsin hihnojen kokoajan luiskahtavan hikisistä kädistäni. Hikihelmet valuivat otsalleni, ja pyyhkäisin ne pois. - Jos ette nyt ala olemaan kunnolla, me lähdetään takaisin Lumiliekkiin, ja minä laitan teidät molemmat yhden koiran häkkiin, kahdestaan! ärähdän. Eihän pystykorvat ottaneet uhkailujani kuuleviin korviinsa, jatkoivat kain kiskomista. - Olen tosissani, ärähdän jälleen. Smile pysähtyy, katsoo taaksensa ja heilauttaa häntäänsä, ei se ymmärtänyt, miksi minä olin yhtäkkiä niin vihainen, huonolla tuulella. Sitten se jatkoi taas vetämistä. - Kuulkaa, olette toivottomia. Mutta onneksi minulla on idea, ja toivon sen olevan hyvä, teidän molempien mielestä, sanon viimein tuhahtaen. Lähden hölkkäämään tien viertä, ja silloin sain koirat aisoihin, kun ne keskittyi juoksemaan eteenpäin. Se tosiaan tehosi, molemmat juoksivat oikein nätisti, eivätkä vetäneet yhtään. Kulkivat puoli metriä edelläni, kiltimmin kuin koskaan.

Ja hölkäten matkaa taittui ruhtinaalliset kolme kilometriä, ennenkuin minun kuntoni loppui. Suoraan sanottuna kuntoni ei ollut mitään maailman parasta, ja toisekseen, olin alkanut taas miettiä Tikrua. Näin tyttö saisi ruuat eteensä, tätä ei tarvinnut kestää enään kauan. Samassa mietin, että entä jos Smilen ruuat loppuisivat, ei minulla olisi varaa elättää hevosta ja koiraa Tikrun alkeistuntipalkalla. Silloin minun olisi luovuttava toisesta. Tai vielä pahempaa, jos Thunderilta loppuisi erikoisruoka ja lääkkeet, ne kun maksoivat niin paljon! En kauhun lamautuneena edes tajunnut koirien vetävän, kävelin vain huokaillen eteenpäin. Ei voisi käydä niin, että ruoka loppuisi. Olihan Smilellä vielä ainakin viisi kiloa ruokaa jäljellä kymmenen kilon pussista. Ja olihan Thunderillakin varmasti vielä ainakin se viisi kiloa. Ei tässä montaa päivää pitäisi Tikruakaan alkeistunneilla pitää. Onneksi. Huokaisen pelkästä helpotuksesta. Minun ei tarvitsisi antaa ketään hoidokeistani pois. Kun sain mieleni rauhoittumaan hetkeksi, keskityin taas saamaan koiria kuriin. Lähdin jälleen hölkkäämään. Ulkona oli viitisentoista astetta lämmintä, ja minulle alkoi tulla kuuma hölkätessä, samoin Smilellä ja Thunderilla... mitä minä nyt teen?

Hetken mielijohteesta lähtin kävelemään kohti järven rantaa. Smile piti uimisesta, ja vesi oli tarpeeksi lämmintä. Ja minä voisin uida näillä shortseillani, ja t-paidalla. Onneksi. Kun Smile kuuli järveltä kuuluvan veden kohinan, se alkoi valpastua, ja haukahti. Sitä se ei yleensä tehnyt, ellei ollut aivan täpinöissään jostain asiasta. Hymyillen lisäsin vauhtia, otin pidempiä harppauksia kohti järveä. Thunderkin alkoi hieman kiihdyttää, ei voinut sanoa, etteikö sekin olisi pitänyt vedestä. Järven rannalla irrotan mustan ja valkoisen pystykorvan hihnat kaulapannoista. Luotan teihin, ajattelen mielessäni, kun urokset juoksevat rantaan, tyttö perässään.

Smile oli niin innoissaan, ettei sieltä huvittanut lähteä. Olisivatpa kaikki nähneet, miten uros leikki vedessä! Se jopa sukelteli siellä, Thunder ei. Thunder seurasi kauhun lamaannuttamana vierestä, kun isoveli näytti mallia. Välistä kuulin Smilen haukahdukset, jotka olivat täynnä riemua ja iloa. Hymyillen minä sukellan myös veden alle, ja lähden uimaan siellä. Sitten tunnen toisen koiran karvaiset, kosteat jalat veden alla. Uin vielä vähän eteenpäin, ennenkuin ilmestyn veden pintaan, ja saan ikuistettua katseellani Thunderin järkyttyneen näköiset silmät, kun minä ilmestyin veden alta suoraan sen eteen. Naurahdan, ja pian tunnen selässäni karvaiset jalat, joista vuotaa vesi pitkin selkääni, t-paidan alle. Olin kastunut läpimäräksi, mutta kun riemulla ei ollut rajaa, se ei edes haitannut minua. Kiljaisen säikähtäneenä, ja kun teen äkkikäännöksen, huomaan Smilen, jonka suu näyttää olevan myös naurussa.

- Smile, Thunder! On aika lähteä, huutelen, kun kahlaan rantaan ja työnnän sukat jalkoihini, ja laitan jalat lenkkareihini. Olen aivan vettä valuva. Rutistelen paidastani ja shortseistani, sekä hiuksistani enimmät vedet, mutta silti pysyn aina vain kosteana. - Smile ja Thunder! huudan uudelleen, vaativammin. Huomaan valkean pystykorvan tulevan veden alta pintaan. Vislaan, ja musta laika lähtee tulemaan luokseni, kun kuuli korkealta kuuluvan vihellyksen. Sen sijaan, että Smile olisi sitä kuullut, se jäi vain uimaan. Samassa muistin eläinlääkärin diagnoosin, Smile ei kuullut korkeita, eikä mataliakaan ääniä. Vislaan ihmisten äänitasolta. - Smile, tule! huudan heti sen jälkeen, ja pystykorva kääntää hölmistyneenä päänsä minun puoleeni. - Tulehan, lähdetään! huudan samalla, kun kyykistyn kiinnittämään hihnaa Thunderin pantaan. Koira valui vettä, ja ravisteli turkkiansa, että minäkin sain jälleen osani vedestä. Myös Smile tulee, ja juoksee vettä valuvana suoraan syliini ja lipaisee iloisena poskiani. Se ei näyttänyt yhtään sammarilta, kun se oli päätään myöten kastunut. Koskaan ennen en ollut nähnyt koiran sukeltavan, mutta tämä matkaajamieheni oli senkin uran tehnyt! Maailman hassuin poika.

Kotimatka kului joutuisasti. Tai no, minulle se oli Lumiliekin matka, koirille kotimatka. Koirat olivat nyt väsyneempiä, kuin mennessämme, mutta niillä riitti silti energiaa kävellä metrin verran minun edelläni, ne eivät kuitenkaan jaksaneet vetää. Vuolaista kehuistani ei ollut tulla ollenkaan loppua.
- Olette todella hienoja, kilttejä! Tosi kivaa, ettette te vedä, se on varmasti teistäkin paljon mieluisampi liikkumistapa, kun ei tunne kokoajan kaulassansa kaulapannan kiristyvän, ja hihnan ja hoitajan jäävän taakse? Niin, niin, olette oikein reippaita! kehun koiria. Pian Lumiliekin kenneltilat jo häämöttävät. - Jätän teidät ulos, sanon, kun tarkkailen vettävaluvia koiria. Ne olivat jo kuivuneet auringossa osaksi, mutta vielä oli paljon kuivumista, ja kaiken lisäksi ulkona oli oikein hyvä ilma. - Olitte todella kilttejä tänään. Saa nähdä, mitä me huomenna teemme, sanon hymyillen.

Vastaus:

Sinun tarinasi on erittäin hyvä ja niin vetovoimainen. Kirjoitat tarinassasi hyvin koiriesi käytöksestä, samalla mieleesi hiipuvasta Tikrusta, mutta jatkat vain koirien käytöksen kuvailua tarinan edetessä. Hyvin lenkitetty koirat, vaikka näytti alussa aika hankalalta tuo meno. Jotenkin minun on hankala ajatella koira kaksikkoa, kun laumasta puuttuu olennaisesta Standy... Noh, siihen pitää vain tottua. Muuten tarinasi oli hyvin jaksotettu ja selvä piirteinen. Teidän uitiretkenne hauskuus tuntui minussa. Saat tästä 75 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Bambi

26.05.2012 11:26
Kello on puoli kolme yöllä. Minä istun asuntoni leveällä ikkunalaudalla kynä ja lehtiö käsissäni ja kirjoitan. Ikkuna on auki lämpimään kevätyöhön, ja saatan kuulla korkojen kopinan, huudahdukset ja naurun ihmisten palatessa kotiin pubeista. Kauempana siintävät kaupungin valot kuin heijastuksena tähdistä, jostain kuuluu etäistä ambulanssin ujellusta. Katson jälleen muistilehtiötäni. Sille ovat ilmestyneet seuraavat säkeet:

”Tyhjyys on suurin
yön yksinäisinä tunteina
Kun ei ole lohtua
ei ole unta
Eikä edes tiedä
onko taivaanrannan punertava kajo
lähestyvä aamunkoitto
vai vain auringonlaskun viimeiset säteet”

”Roskaa”, totean ääneen ja repäisen sivun lehtiöstä ja rutistan sen palloksi. Minulle alkaa tulla kylmä ikkunalla, ja käyn hakemassa huovan ympärilleni. Otan samalla uuden mukillisen teetä. Minua väsyttää, mutta en saa nukuttua. Kirjoittamisesta ei näytä tulevan mitään, joten alan sen sijaan piirtää kuvaa Kimistä. Kuvaan sen omassa elementissään; viilettämässä pitkin niittyä täyttä kiitoa harja leiskuen ja häntä lippuna liehuen. Kuvasta tulee melko hyvä, kun lisään varjostukset ja väritän koko hevosen himmeästi.

Suljen ikkunan ja vedän verhot eteen. Alakerrassani sijaitsevan kaupan leipomossa on jo aloitettu työt. Käännän television päälle ja asetun mukavaan asentoon sohvalla – muuta ohjelmaa ei tule kuin TV-chattia, ja hetken aikaa seuraan miten ihmiset tuhlaavat rahojaan turhaakin turhempiin viesteihin, mutta sitten silmäni painuvat kiinni ja nukahdan vihdoin.

Herään Ostos-TV:n mainosten meteliin kello kymmenen aamulla, nousen sohvalta raajat puutuneina ja haparoin kaukosäädintä. Suljen TV:n ja menen haukotellen keittämään kahvia. Onneksi on lauantai. Olen vähällä sokaistua kun avaan raskaat verhot – aurinko paistaa kirkkaana korkealta pilvettömältä taivaalta. Piristyn heti. Edessä on kaunis päivä Lumiliekissä.

Kennelin eteisessä lukitsen laukun kaappiini ja otan sieltä Siluetin kaksipuolisen harjan. Sen ”piikikkään” puolen pitäisi kelvata Taran harjaamiseen. Siluetin tervetuliaishaukahdus kajahtaa häkkihuoneessa, ja sen jälkeen Tara haukkuu kumeasti dobermannin yllyttämänä. Kun pääsen häkille, Siluet napottaa oven edessä kirsu kiinni ristikossa. Se vikisee hieman, kärsimättömänä, kun taistelen tiukan salvan kanssa. Kun vihdoin saan oven auki ja polvistun tervehtimään koiria, saan aluksi sylin täydeltä dobermannia, joka lipaisee poskeani koko takaruumis heiluen vipattavan hännäntöpön tahtiin. ”Hei, en mä nyt noin kauan ollut pois”, nauran silitellessäni koiraa. Se perääntyy vähän niin että pääsen moikkaamaan Taraakin. Mustaterrieri haistelee epäluuloisena kädessäni olevaa harjaa. Suljen häkin oven sisäpuolelta ja asettelen Taran seisomaan niin että sitä on mahdollisimman helppo harjata.

Aloitan päästä ja harjaan sutjakkaasti niskan, selän ja kyljet. Häntää Tara ei antaisi millään harjata, mutta onneksi se ei ole kovin takussa. Jalat ja rinta sen sijaan ovat, ja joudun todella puurtamaan ne selvittääkseni. Siluetia kiinnostaa projektini ja joudun työntämään sen kuonoa pois tieltä. Tietysti olisin voinut viedä Taran hoitohuoneeseen, mutta sujuu se näinkin. Tarkastan lopuksi kynnet, mutta niissä ei ole leikattavaa. Tara näyttää ainakin nyt paljon siistimmältä. Huomioin myös Siluetin, ettei se tuntisi jääneensä mistään paitsi, ja rapsuttelen sitä vähän aikaa. Sitten otan molemmat koirat hihnoihin ja talutan ne ulkoaitaukseen. Osa siitä on varjossa, niin ettei mustille koirille tule liian tukalat oltavat.

Menen talliin; Kim on yhä karsinassa mutta loimi on riisuttu. Otan riimun oven koukusta ja pujahdan sisään karsinaan. Kim alkaa miltei välittömästi hinkata silmäkulmaansa olkaani vasten, eikä riimun laittamisesta tahdo tulla yhtään mitään. Lopulta saan sen päähän ja kytken riimunnarun leukarenkaaseen. Laitumet ovat näin kevätsäällä miltei puhtaaksi kaluttuja, mutta teiden varsilla kasvaa rehevinä voikukanlehtiä. Lähden siis Kimin kanssa tielle päin, mutta pysähdymme koira-aitauksella. Siluet tulee tervehtimään Kimiä kuin vanhaa tuttua, mutta Tara epäröi. En kuitenkaan pidä sitä vakavana, sillä tottuihan se Lillaankin, ja pian koira hipsutteleekin lähemmäs, ojentaa kuonoaan kaukaa kaulaansa venyttäen. Kimiä tämä ”Siluetin pörröinen versio” kiinnostaa suuresti, ja se puolestaan kurkottelee Taraa aidan yli. Lopulta Tara uskaltautuu nuuhkimisetäisyydelle, mutta perääntyy hämmentyneenä kun Kim puhaltaa lämmintä ilmaa sieramistaan sen kuonolle. Pian se kuitenkin tulee taas lähelle, ja hevonen ja suuri koira tutkivat toisiaan tarkasti.

Tutustumisrituaalin päätyttyä suuntaan kävelylle Kimin kanssa, ja se ilahtuukin huomatessaan tienreunan mehevän kasvillisuuden. Kävelemme hitaasti eteenpäin Kimin napsiessa voikukanlehtiä suuhunsa. Lepuutan toista kättäni tamman auringon lämmittämällä selällä. Kaikki sujuu rauhaisasti kunnes takaa kuuluu auton ääntä, ja pian näkyykin kauempana punainen henkilöauto ja sen kuivasta tienpinnasta nostattama pölypilvi. Siirryn Kimin kanssa kokonaan pientareelle, ja kääntyessään mutkasta autoilija näkee meidät jo kaukaa, muttei hidasta vaan kaahaa samaa vauhtia meitä kohti. Auton suhahtaessa ohi säikähtänyt Kim nousee takajaloilleen, ja hetken aikaa seison ilmassa viuhuvien kavioiden välissä, mutta sitten tamma laskeutuu kaikille neljälle jalalleen ja aikoo pyörtää takaisin tallille. Ehdin kuitenkin tarrata kaksin käsin riimuun ja kymmenisen metriä minua riepotettuaan Kim pysähtyy puhaltaen, ja minä ryhdyn rauhoittelemaan sitä sanoin ja silityksin. Lopulta uskallamme lähteä palaamaan tallille käynnissä. Piittaamaton autoilija suututtaa minua niin, että on vaikea pysytellä rauhallisena. Mitä tahansa olisi voinut sattua!

Vien Kimin tarhaan ja menen talliin siivoamaan sen karsinan. Sitten haen Taran tarhasta, ja vien sen Siluetin kanssa harjoitteluun ja leikkimiseen käyttämälleni niitylle. Minulla on nameja taskussa, ja alan harjoitella sen kanssa toko-käskyjä. Seuraaminen Taralta jo onnistuukin, samoin paikka-käsky istuessa, mutta sille on yllättävän vaikeaa pysyä maassa paikallaan ollessa. Se nousee aina istumaan heti kun käännän selkäni, joten harjoittelen temppua kävellen takaperin ja toistellen maahan-käskyä aina kun koira liikahtaa. Se alkaa vähitellen sujua, mutta juuri kun iloitsen onnistumisesta, kompastun takaperin ruohomättääseen ja lennän selälleni. Tara on parissa sekunnissa luonani, enkä voi kuin nauraa. ”On tämäkin koulutusta”, hihitän ja halaan innokasta koiraa. ”No niin, jatketaanpa taas.”

Kokeilemme nyt sivulle tuloa. Katsekontaktin säilyttäminen tuntuu olevan Taralle vaikeaa, mutta kun keksin sitaista hiuslenkillä sen silmille valuvat karvat tupsuksi, helpottuu temppu huomattavasti. Lopetamme onnistuneeseen suoritukseen, ja kehun Taraa niin että se vallan villiintyy. Innostan sen juoksemaan kanssani pitkin niittyä; se kiitää edelleni ja pyörtää sitten takaisin, juoksee kehää ympärilläni ja innostuupa haukkumaankin. Lopulta rauhoitumme ja vien Taran sisään omaan häkkiin. Siluetin kanssa lähden koirapuistoon.

Tällä kertaa siellä on pari länsigöötanmaanpystykorvaa ja tanskandoggi. Siluetin ilme on näkemisen arvoinen kun se joutuu kerrankin katsomaan toista koiraa ylöspäin. Doggi ei ole kovin leikkisällä tuulella, ja Siluet tyytyykin riehumaan pystykorvien kanssa, jotka haukkuvat taukoamatta. Paluumatkalla pidän Siluetia seuraa-käskyn alla, ja ilahdun joka kerta kun se kuuliaisesti istahtaa jalkojeni viereen pysähtyessäni. Siluetilla olisi Taralle paljon opetettavaa. Viimeisen taipaleen kennelille annan dobermannin kulkea vapaasti. Se saa mennä Taran seuraksi häkkiin, ja ruokin molemmat sekä vaihdan vedet.

On niin hieno ilma, että päätän ratsastaa kentällä, silläkin uhalla että joku näkee minun tekevän jotakin typerää – ja lisäksi maneesissa on jo pari ratsukkoa treenaamassa koulua. Minä olen sen sijaan päättänyt päästää Kimin tositoimiin, ja ryhdyn rakentamaan kentälle esterataa. Ei turhan korkeaa, Kimin lahjoista huolimatta, eikä liian vaikeaa – vain 80-senttisiä perusesteitä; nousuokserisarja, pysty, trippeli ja portti, sekä puolimetrinen lämmittelyristikko. Suunnittelen estejärjestyksen valmiiksi ennen kuin lähden hakemaan Kimiä.

Olen helpottunut huomatessani että tamma tuntuu melko rauhalliselta autoepisodin jälkeen. Harjailen sen läpi ja puhdistan kaviot, kiinnitän jalkoihin lainatut suojat ja satuloin ja suitsin tamman, martingaalia unohtamatta. Talutan sen kentälle, missä sen korvat höristyvät heti kun se näkee esteet. Lasken jalustimet, lyhennän ne hyppypituuteen ja nousen nopeasti selkään.

Kim alkaa intoilla heti lämmittelyssä, ja pyöritän sitä loputtomilla volteilla ja kiemuraurilla saadakseni sen kuuntelemaan. Silti laukannostoilla se syöksähtää aina aluksi sellaiseen vauhtiin, että saan kädet kipeinä pidätellä sitä. Kun viimein lähdemme hyppäämään lämmittelyestettä, sitä on jo lähes mahdoton pitää käsissä. Mietin oliko tämä sittenkään hyvä idea.

Mutta kerään rohkeuteni ja nostan kulmasta laukan, hyppäämme ristikon ja suuntaamme vinottain pystylle – Kim lennähtää yli kuin lintu jättäen ainakin 20 sentin ilmavaran – käännös okserisarjalle; hiekka ryöppyää kavioista kun Kim kiitää kentällä hillitöntä vauhtia ohjaustani seuraten. En saa sitä pidäteltyä, ja sitten okserit ovat jo edessä, hyppy, askel, askel, hyppy, ja syöksymme portille ylittäen sen valtavalla hypyllä, tiukka käännös trippelille ja Kim hyppää kaukaa, venyy kuin kissa ja laskeutuu pehmeästi toiselle puolelle. Ohjaan hevosen ympyrälle hidastaakseni sen hurjaa menoa ja saatuani sen raville katselen rataa ällistyneenä. Aikaa ei voinut kulua kuin ehkä minuutti, eikä yhtään puomia ole pudonnut.

”Sinähän ihme hevonen olet”, sanon taputellen Kimin hionnutta kaulaa. Mutta kyllä minä pelkäsin! Esteeseen syöksymistä, hevosen kaatumista, äkillistä kieltoa… Ja minua kauhistuttaa ajatus että joudun hyppäämään radan uudestaan.

Toisella kertaa olen varautuneempi, mutta yritykseni hillitä Kimin päätöntä menoa vain tuovat meidät vinossa portille ja aiheuttavat jälkimmäisellä okserilla pudotuksen. Päätän ratsastaa lyhyen radan vielä kolmannen kerran, ja nyt Kim on jo hitusen verran rauhallisempi, joskin se ryntää yhä radan läpi kuin paholaisen takaa-ajamana. Ja toinen puhdas rata! Tämä hevonen tietää miten hypätään, ja mieleeni avautuu suunnaton määrä mahdollisuuksia. Näin nopealla hevosella voittaisi kisan kuin kisan – tai, ei nyt liioitella sentään. Rata oli tarkoituksellisen helppo, kisoissa en tältä pohjalta todennäköisesti pääsisi edes rataa läpi, en ennen kuin hallitsen ratsuni. Mutta lahjoja sillä on!

Jäähdyttelemme. Kim on nyt rauhallinen, ja kulkee kaulaansa venytellen. Vien sen taas lopetettuani pesukarsinaan, ja huuhdeltuani hien pois letkutan jalkoja pitkän aikaa viilentääkseni niitä rasituksen jälkeen. Kim pääsee takaisin tarhaan, ja käyn vielä keräämässä esteet pois kentältä ennen kuin haen laukkuni kennelin kaapista.

Kävellessäni bussipysäkille kertaan hyppyjä mielessäni. Esteet olisivat yhtä hyvin voineet olla yli metrisiä, Kim hyppäsi ne niin korkealta. Hymyilen itsekseni. Vielä joskus minä ja tulinen tammani voitamme estekilpailut.

Vastaus:

Upea tarina jälleen kerran!! Kerrot loistavasti koirien ja hevosesi käytöksestä, niiden liikkeistä ja kaikesta siitä, mitä voikaan kuvailla eläimen käytöksessä! Olet loistava käsittelemään hoidokkejasi ja saat luot niiden päivistä vilkkaita ja toiminnallisia, yksilöllisiä. Otat jokaisen hoidokkisi erilaisena persoonan mukaan tarinaasi. Mukavaa, että harjoittelet niiden kanssa ennenkaikkea keskittymistä, vaikka Kimillähän tuo meinaa hieman mennä ohi :D Mukavaa lukea harjoitteluistanne ja on nautin lukiessani teidän kehityksestänne, ja Kimin potenttiaalien esille tulosta. Saat tästätarinasta pyöreät 100 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Lola

25.05.2012 16:46
x JATKOA x

Ei.. minä en kestänyt. Se oli ollut vielä siedettävä näky, kun Mandi oli harjannut tammaa, mutta nyt.. tyttöhän repi Tikrua suusta, ja potki kantapäillään Tikrun kylkiä! Minun teki mieli mennä keskelle kenttää, huutaa Mandille, ja paeta Tikrun kanssa. Älä anna niiden olla ilkeitä Tikrulle, ajattelen hiljaa. Ei 100% dog fani antaisi, hän oli hyvin tarkka Lumiliekin hevosista ja koirista, häneltä sai parhaan mahdollisen opetuksen. Tervajokelaiset luulivat toisin, he luulivat, että Tervajoen tallin omistaja Anna-Maria saattaisi kouluttaa hoitajien kanssa Tikrusta paremman. Mutta minä luotin Tikruun, ja Tikru minuun, muuta ei tarvitukaan. Tai.. tietysti tarvi, mutta ei nyt. En tiedä, miten Tervajoki edes pomppasi ajatteluaiheisiini. Aloin taas jännittää ja pelätä Tikrun puolesta.
- Ronja, älä nyi Eweä suusta, se ei ole riepoteltava nukke. Kuvittele Ewen olevan hauras posliininukke, joka hajoaa kovakouraisessa käsittelyssä! 100% dog fani huudahtaa. - Ja Elviira, minähän sanoin jo, älä anna Condin oikoa mutkissa. Ja Mandi ei revi Tikrua suusta! Ja nyt kaikki pysäyttää hevosensa, niin voidaan pitää pieni teoriatunti, miten näitä hevosia käytettiinkään! Doggis huudahtaa. Hän alkaa todenteolla hermostua osaamattomille aloittelijoille. Aloittelijatunnilla oli kuusi oppilasta, joihin kuului Ronja ja Ewe, Elviira ja Condi, Mandi ja Tikru, Katariina ja Quu, Emmi ja Daz, sekä Johanna ja Dime. Dimellä oli hoitaja, Ansku, mutta eipä ollut tyttöä näkynyt hoitamassa pitkiin aikoihin. Dime tarvitsi tiettyä liikuntaa, ja se on otettu koko tämän viikon mukaan aloittelijoiden sekaan. - Sääntö numero yksi, älä revi hevosta suusta, kun nostat sen pään ylös. Tehkää se sivukautta. Kaksi, ne ymmärtävät kyllä hellempiäkin pohkeita, ei tarvitse hakata kantapäillä kylkiin, muuten tulee paukamia. Ja Tikru nyt ainakin on niin liioitteleva, Mandi, että sinun tarvii vain hipaista. Ja kulmissa ei oiota. Noudatatte näitä ohjeita, niin pääsette pitkälle. Neljänneksi voisin vielä sanoa, että hevonen on kuin duracel-pupu, mutta siinä ei ole off-nappia. Se käy kokoajan, sitä ei voi laittaa kaappiin odottamaan seuraavaa käyttökertaa, Doggis selittää. Se oli totta. - Ja nyt, takaisin kaviouralle. Johannan ja Dimen johdolla lähdette päinvastaiseen suuntaan, eli Emmi, Katariina, Mandi, Elviira ja Ronja, lähdette nyt siihen perään kaartamaan. Hienoa! 100% dog fani tarkkailee hetken. - Mandi, pelkkä hipaisu. Koita, Emmi, hillitä Dazia mutkien oikomisen suhteen, sinä ohjaat hevosta, eikä se sinua! Näyttää jo paremmalta..., seuraan tunnilla Tikrua. Mandi repii Tikrua hieman suusta, ja se tuntuu pahalta. Tammaparka.

Pian tunti loppui, ja kun koitin juosta halaamaan terskiä ja kiittämään sitä hienosta käyttäytymisestä, minua estettiin.
- Jätä minut ja Tikru rauhaan! Etkö ymmärrä, että annoit sen nyt tunneille, etkä voi tulla hakemaan sitä? Minä hoidan sen loppuun saakka, sanoo Mandi. En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti sillä, että hän hoiti sitä loppuun saakka, olihan arabi nyt minun pieni tuulitammani. Katson Mandia hetken epäluuloisena.
- Tiger Lily on minun, eikä kenenkään muun. En tiedä, mitä viittaat loppuun asti hoitamaisella, mutta minulla on oikeus tähän. Jos et anna Tikrua heti minulle, sinä saat maksaa siitä.., ja kalliisti! ärähdän ja vaativana ojennan käteni kohti ohjia, mutta Mandi vain välttelee käsiäni.
- 100% dog fani! Mandi huutaa, visertää kuin viaton pikkulintu. Tytössä oli luonnetta, ja valehtelijaa. - Saanko minä hoitaa Tikrun loppuun saakka? Kun tämä koittaisi tulla väliin viemään Tikrun minulta, Mandi selittää, ja 100% dog fani nyökkäilee.
- Hoida vain, sanoo Doggis, hymyilee, ja sitten katsoo minua hämmästyneenä. Olen jähmettynyt järkytyksestä.
- Loppuun saakka? Ihan tästä kohdasta loppuun? Mandi kysyy. - Sen kaikki loput elinpäivät? kuulen, mutta Doggis tuskin sitä kuulee.
- Ihan kokonaan. Tästä loppuun, saat. Saat Tikrun huostaasi, sanoo Doggis. Mitä.. mitä Doggis teki?
- Anna Tikru minulle! parkaisen heti, kun olemme päässeet kuuloetäisyyden päähän Doggikselle.
- Hän myönsi Tikrun minun hoitohevosekseni, ilmoittaa Mandi. - Joten suo anteeksi, kun minä tästä lähden maastoon, Mandi sanoo painottaen maasto-sanaa.
- Et voi, minä sihahdan peloissani. Hän ei todella voinut tehdä niin. Edes hän ei voinut olla niin julma. - No, kun sinulla ei ollut muuta, kuin luovuttaa hoitohevosesi... anteeksi, ex-hoitohevosesi minun hoiviini, niin voit mennä. Ala laputtaa, Mandi sanoo. Hänen kirkkaanpunaiset hiuksensa välähtävät auringossa vaarallisesti. Alennun hänen tahtoonsa, lähden. En voinut estääkään, Doggis oli luvannut...

Menin kohtalooni alentuneena surkimuksena Azun luokse. Jalkani ovat hyytelöä, tuntuu, kuin vajoaisin.
- Azu.. uskotko, että olen saattanut menettää Tikrun? Voitko uskoa sitä, Azu? kysyn. Mukaan ottamani omena katoaa pian parempiin suihin, Azu otti sen kädestäni muitta mutkitta. Se höristää korviansa kuuliiaisena, kuin valmis kuulemaan mitä tahansa, mutta silti ne ovat hieman luimussa, ja silmissä taas se pälyilevä katse. - Ennenkuin te ehditte jo tutustua, minä olen saattanut tehdä elämäni suurimman moan. En voi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos hän vie minulta Tikrun. Se olisi vain minun syytäni, Azu.., puhun orille. Kun otan sitä askeleen lähemmäs, valmiina nyyhkyttämään sen kaulaa vasten surkeuttani ja raukkamaisuuttani, se perääntyy. Ai niin, ei Azu ole Tikrun kaltainen. Kohotan pääni kohti orin mustanruskeaa päätä, ja annan sen valua kaulalta selälle. Lihakset värähtelevät, jokainen jäsen on jännitetty, kuin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. - Az, voisitko edes kuunnella, kysyn hajamielisenä. Ojennan kättäni, halusin koskettaa orin samettista turpaa. Taas joudun kokemaan karvaan koston siinä, kun Azu ei ole samanlainen kuin Tikru, ei kiinniotettavissa, käden ulottuvilla. Ei sitten ikinä. Itketti.
- Heippa, Lola! hihkaisee Rexin tuttu ääni. Minua itketti, estelin kyyneleitä, ainakin uskoin tekeväni niin.
- Hei Rex, sanon. Ääneni värisee hieman, hillitsin itkuani parhaani mukaan.
- Itketkö sinä? Rex kysyy. Kyyneleet. Ne olivat poskillani. Petolliset kyyneleet olivat kavaltaneet minut.
- En, nyyhkäisen ja vetäydyn karsinan perälle, josta Azu loikkaa hätiköitynä pois. Sitä hermostutti, ja se nosteli kavioitansa hermostuksissansa yksi toisensa jälkeen. - Azu, pelastatko minut? Autatko Tikrun minulle takaisin? kysyn. En tiennyt, mitä Azu voisi sen hyväksi tehdä, mutta sen tiesin, että Azu tukisi minua. Omalla tavallansa, vaikken saanutkaan oria koskettaa. - Azu.. Azu.., nyyhkytän hiljaa ja katson läpi sumeiden, petollisten kavaltajakyynelten Azua. Sen ääriviivat olivat sumentuneet, hevonen oli yksi suttupallo. - Azu! minä henkäisen syvään, pyyhin kyyneleeni. - Ei ne saa viedä Tikrua. Ne ei saa. Mandi ei saa Tikrua, minä puhun tästä Doggikselle. Huomenna, sanon hiljaa. - Tai ylihuomenna.., siirrän aikaa vielä yhden pykälän. Hevostani, Azua, en saanut koskettaa tänään, mutta se oli minulle silti tärkeääkin tärkeämpi, rakastakin rakkaampi. - Azu, minä lupaan, että huomenna.. huomenna minä kosketan sinua. Samettista turpaasi...

x JATKUU x

Vastaus:

Wow miten loistava tarina jälleen kerran!! Ihan meni silmätkin vetisiksi kun luin tätä. Todella hienosti kuvailet tunnetilaasi sen jälkeen, kun Tikru tuntuu valuvan kädestäsi kuin hiekka. Hyvin kirjoitetu tunne purkaus tuossa Mandin ja sinun välillä. Hyvä tarina jossa Azu pääsi hyvin omaa rooliansa esittämään. Saat tästä 55 pistettä.
- Doggis 19.8

Nimi: Lola

25.05.2012 14:37
En ollut vieläkään tottunut ajatukseen, että viikon kuluttua Lumiliekissä alkaisi kesäloma. Minä en saisi olla halailemassa tai paijaamassa Smileä, Thunderia, Tikrua ja Azua. Joutuisin odottamaan koko pitkän kesän uutta kohtaamista niiden kanssa, ja sitä kohtaamista odotin enemmän kuin innolla. Odotin Smilen pentumaista katsetta, pörröistä tuittupäätä, Thunderin mustaa turkkia, sen lämpöä. Odotin Tikrun kohtaamista, sen lempeyttä, ja sitä, että saisin ehkä otettua Azun kanssa uuden askeleen, paremmalle tulevaisuudelle. Välillemme jää pitkä kesäloma, jonka aikana nuori hevosenmuisti voisi unohtaa minut, jättää minut kosketusetäisyytensä ulkopuolelle. Mutta silti odotin jo kohtaamista, vaikka sain vielä Lumiliekissä käydä, rakkaat hoidokkini saisin kohdata. Mutta mieltäni painoi, kurkkuani kuristi. Kennelin puolella kaikki oli hyvin, mutta tallin.. minun oli maksettava hevosten ruuat ja muut, ja nyt se on jäämässä miinuksen puolelle. Minun olisi laitettava toinen hevosistani alkeistunneille, aloittelijoiden rääkättäväksi. Se, kumpi hevosistani sinne menisi, olisi minulle jo selvä. Tikru. En halunnut laiminlyödä hevoseni hoitoa, en halunnut antaa sitä aloittelijoiden riepoteltavaksi, mutten voinut Azuakaan antaa. Ja Doggis olisi sitten vihainen, jos en kantaisi ruokaa Tikrun eteen. Tai Azun. Olin jo ilmoittanut Doggikselle, että nyt Tikru joutuisi mennä alkeiskursseille, Doggis lisäsi tamman listaan. Tänään oli tytön ensimmäinen päivä. Kerta, kun Tikru ei saanut minua selkäänsä, vaan jonkun aloittelijan. Ajatus oli kamala, en luottanut ollenkaan aloittelijoihin. Mutta toivoin, että Tikru ei olisi minulle vihainen. En halunnut hylätä sitä, enkä haluaisi tienatakaan sillä, mutta nyt se oli pakko, kun kyseessä oli sen oma ruoka. Pienellä summalla saisi jo heinäpaalin. Ja näin ei tarvitsisi elää kauan. Ei sen niin hirveän monta aloittelijatuntia tarvinut käydä, ehkä neljä tai viisi. Toivottavasti Tikru ymmärtäisi. Tamman oli pakko.

Kun astelen kohti tallia, tunnen epämiellyttävän kivistyksen ohimoillani. Sydämeni pamppaili tuhatta ja sataa, minua hermostutti. Tallissa oli täysi tohina päällä, kun aloittelijat sukivat hevosiansa, - karsinoissa. Kun käännyn käytävällä, pysähdyn Azun karsinan eteen. Tikrunkin karsinassa oli tyttö.. punatukkainen tyttö, joka katsahti minuun hymy huulillansa. Siinä säkenöi pilkka, - katsoinko minä väärin? Ei se pilkkaa voinut olla, hän ei tuntenut minua. Ei tiennyt, että minä olin joutunut tekemään Tikrulle näin. En ikinä pystyisi tähän, ellei olisi pakko. Minun oli saatava.. rahat kasaan. Ruokaan. Heinään. Aloittelijan kirkkaanpunainen tukka valahtaa kasvoille, kun hän pyyhkäisee sen hätäisesti taaksepäin. Hän näytti säikähtäneeltä, olinko minä sen nähnyt? Hän käsitteli Tikrua melkolailla hyvin. Harjaili kiltisti, mutta jotkut otteet olivat liian kovakouraisia. Suoraansanottuna hirveitä. Ne.. ne satuttivat Tikrua, ja tamma koitti vältellä välistä tytön harjanvetoja.
- Koitas hellemmin, minä sanon, se oli ensimmäinen sanani, minkä olin tytölle sanonut. - Hevonen pelkää sinua, kun painat kovasti.
- Mitä sinä hevosista tiedät? tyttö kysyy. Hetken aikaa tytön ääni ja ivallisuus tuntuu tutulta. - Tarkoitan, näinkö? tuo kysyy, ja alkaa hymyillen harjata dandyharjalla tamman kylkiä. Nyökkään hymyillen. Punatukkainen värjätty pää heilahtelee tytön pään liikkeissä. Viimein hän on saanut koko tamman harjattua.
- Se näytti paljon paremmalta, minä sanon ja läpsäytän käsiäni yhteen. Välttelen Tikrun kaihoisaa kaipausta, silmissä on ymmärtämättömyyttä. Miksi ympärilläni pyöri tämä punatukkainen tyttö, kun omanikin oli tuolla? Tikru ei ollut tottunut kovakouraisiin käsittelyihin. Sen silmät olivat surkeannäköiset.
- Minä olen Mandi, tyttö sanoo, se kuulostaa tekopirteältä, mutta tyttö näyttää niin taitavalta, jos esittäisi, joten hänen täytyi olla mukava.
- Ja minä Lola. Tiesitkö, että se hevonen on minun? Hoidan sitä. Mutta tämä on välttämätöntä.., sanon hiljaa ja katsahdan kenkieni kärkiin.
- Jo--, en tiennyt! Miksi tämä nyt niin välttämätöntä on? Mandi kysyy. Hän aloitti sanansa jo--, mutta perui sanansa. Ehkä hän oli niin kovin hermostunut, kun oli tehnyt töitä hevosen hoitajan valvovien silmien alla, että oli mennyt sanoissansa sekaisin. Niin sen täytyi olla.
- Minun rahani... ne eivät riitä tammalle ja orilleni heinäpaaleihin, sanon. Mandin silmät pyöristyvät, kun sanon "orilleni".
- Orillesi? Eikö tämä olekaan ainoasi? Mandi kysyy, täysin viattomana. Hän lehahtaa punaiseksi, miltei yhtä punaiseksi kuin hiuksensakin. Hän nolostui uteliaisuuttansa, mutta minkä ihminen mahtaa luonteelleen? Tai sille, että halusi tietää? - Anteeksi, en tarkoittanut...
- Ei se mitään. Kyllä, minulla on sellainen nelivuotias ori, orlovinravuri. Azucar nimeltänsä, mutta kutsutaan Azuksi, minä sanon. Katson Tikrun kaipaaviin silmiin, jotka odottivat oman hoitajan turvallisuutta ja lämpöä lähellänsä. - Odota Tikru, ole hetki kiltisti, tämä on pakko. Tulen luoksesi, muodostan sanan huulillani, ja Tikru hörähti päätänsä kallistaen, ja katsoi minuun viattomana kuin lammas. Se olikin viaton, minä tähän olin syypää. Yhtäkkiä ori korskahtaa karsinassa, jonka edellä minä seisoin. Azu. Se oli tullut katsomaan hieman lähelle, tokikin karsinan oven taakse. Se vetää korvia luimuun ja pyöräyttelee silmiänsä, kun huomaa, että katson sitä. - Niin, voinhan minä sinut Azulle esitelläkin. Tämä tässä on Azu. Luonteesta nyt ei voi sanoa mitään, mutta pikkuhiljaa alkaa ottaa minua kosketusetäisyydelle. Reipas ja kiltti tahtoessaan, sanon painottaen viimeisiä sanojani. Toivoin Azun tajuavan. mitä siltä odotin.
- Komea on, sirkuttaa Mandi. - Tunti alkaa, täytyy rientää! tyttö hihkaisee viattomana ,hän oli ehtinyt varustaa Tiger Lilyn. Kun hän taluttaa tamman ohitseni, en voi olla huomaamatta, miten tyttöni koitti ottaa harottavia askelia minua kohti, sen surullisia silmiä.
- Olen pahoillani, kuiskaan. Mandi taluttaa Tikrun ulos kentälle. Minä en mahtanut muuta kuin seurata perässä, tahdoin nähdä joka sekunnin, ja sitten, tunnin loputtua, juosta syleilemään herttaisinta tammaa ikinä.

x JATKUU x

Vastaus:

Tarinasi alku on todella kiinnostava ja niinkin lupaava koko jatkuu osiollesi. Kirjoitat upeasti tarinaa eteenpäin ja luot kokoajan uusia tunteita tarinaan mukaan. Toisaalta tarinassasi vallitsee kaipuus, toisaalta varmuus, joka sekoittuu erittäin kiinnostavaksi juoneksi koko tilanteeseen. Keksit hienosti idean tähän. Azu taas osaa olla oma itsensä, niin kuin aina, eikä näytä välittävän sen suuremmin muusta kuin huomiosta ja ulko-olemuksestaan. Hyvin kirjoitettu tarina ja hyvän persoonan loit Mandille. Saat tästä 55 pistettä.
- Anteeksi muöhäinen arviointi. Doggis - 19.8

Nimi: Bambi

25.05.2012 09:05
Alkuviikon lämpöaallon jälkeen ilmassa on painostava tuntu. Taivas tuntuu laskeutuvan kuin raskaana verhona kaiken päälle, niin että hengittäminen on tukalaa. Riisun paksun hupparini ja sitaisen sen vyötärölle, silti tuntuu ettei tule yhtään viileämpää. Pienintäkään tuulenviriä ei käy, ilma seisoo kuin kasvihuoneessa. Huokaan. Tänään ei huvittaisi tehdä mitään.

Toisaalta tänään on tärkeä päivä, olemme puhuneet Doggiksen kanssa Tarasta, ja sopineet että palaan sen hoitajaksi. Se ja sille ennestäänkin tuttu Siluet odottavat minua nyt yhteisessä häkissä.

On jo iltapäivä, ja Lumiliekki suorastaan kuhisee hoitajia. Kennelrakennuksen olohuonesta kuuluu juttelua ja naurua, välillä koiran haukahdus. Seisahdun ovelle ja minua vihlaisee kaipaus. Kuulua joukkoon, olla osa jotakin. Tyhjyys sisälläni tuntuu käpertyvän palloksi ja kaipaan taas Walesiin, siihen aikaan jolloin Clementinen nauru vielä täytti tallin käytävät.

Oikeastaan kaipaan jonnekin paljon kauemmas, lastenkotiin ja aikaan ennen sitä, jolloin minullakin on täytynyt, edes hetken verran, olla äiti. Millainen nainen voi hylätä oman lapsensa jättämättä tälle edes nimeä? Yritän ymmärtää, hänellä oli varmasti syynsä, mutta katkeruus sydämessäni ei helpota.

Olen jälleen kerran ulkopuolinen, niin kuin olin silloin kun lapsi toisensa jälkeen lähti sijaisperheeseen ja minä jäin, aina minä jäin ilman vanhempia, 18 pitkää vuotta. Lähdöstäni on kulunut lähes vuosi, ikuisuudelta tuntuva, mutta voin silti yhä tuntea Delin samettisen turvan vasten kämmentäni. Hevosten luo minä aina pakenin, ja niin minä teen vieläkin.

Tajuan seisoneeni pitkään käsi olohuoneen ovenkahvalla, ja irrotan otteeni kun sähköiskun saaneena. Enhän minä voi tuonne mennä, siitä syntyisi kiusallinen hiljaisuus ja nauru katoaisi. Vai onko tämä kaikki vain minun päässäni? Jatkan matkaani kennelin äärimmäiseen nurkkaan. Löydän koirat nukkumasta vieretysten Siluetille ostamallani pedillä, ja hymyilen näylle. ”Siluet, Tara”, sanon hiljaa ja koirat ponkaisevat ylös. Tara on kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan, sen häntä vispaa ja se painaa kuononsa vasten häkin ovea. Sen tummat silmät kimaltavat innokkuutta karvojen alla. Avaan salvan ja pujahdan häkkiin. ”Hei tyttökullat”, tervehdin molempia rapsutuksin ja istahdan pedin reunalle. Tara tulee istumaan kiinni kylkeeni ja Siluet laskee päänsä syliini. Yhtäkkiä purskahdan itkuun.

Siluet vikisee hiljaa, minä ajattelen kerran toisensa jälkeen että miehet eivät itke, ja minä olen sentään melkein 19 jo, mutta en saa kyyneliä lakkaamaan valumasta. Koirien läheisyys on liikaa, muistan kaikki niille tehdyt särjetyt lupaukset, ja entä jos lupaan nytkin liikaa? En halua satuttaa rakkaitani enää. Minulla ei ole ketään, ei mitään, paitsi tämä paikka ja tämä kolmikko. Halaan koiria ja pyyhin kyyneleeni.

”Teillä on varmaan nälkä”, sanon itkusta hiukan tukahtuneella äänellä. Otan kupit ja menen annostelemaan kuivaruoan niihin, sitten asetan ne häkin vastakkaisiin päätyihin. Vaihdan vedet ja jätän koirat syömään. Parin tunnin päästä voin viedä ne lenkille.

Menen talliin hakemaan puhtaat pyykkini; rullaan pintelit, laskostan loimet ja kiinnitän huovan takaisin satulaan. Keräilen kuivuneet harjat Kimin harjakoppaan, ja lähden hakemaan tammaa itseään tarhoilta. Sen jouhet ovat yhä tuuhean näköiset ja hieman laineilla. Se nostaa päänsä ruohosta, vilkaisee minua ja huiskauttaa hännällään. Selvästi se jäisi mieluusti laiduntamaan, mutta ei vastustele kun otan sen kiinni.

Sisällä suin Kimin. Se on nyt täysin kesäkarvassa, karvoja ei juurikaan enää irtoa. Harjaan jouhet kovalla harjalla ja nautin niiden silkkisestä tunnusta. Puhdistettuani kaviot haen varusteet, ja kiedon puhtaat pintelit Kimin jalkoihin. Olen vaihtanut suitsiin pelhamit ja deltat, sillä tänään on ohjelmassa kouluharjoituksia. Joudun hiukan säätelemään poskihihnoja, mutta pian olen valmis ja kiristän viimeiseksi satulavyön.

Olen tyytyväinen huomatessani ettei maneesissa ole Kimin keskittymistä häiritseviä esteitä. Tällä kertaa pääsen satulaan ilman ongelmia; olen oppinut nopeaksi siinä. Parin päivän vapaan jäljiltä energinen Kim lähtisi kuitenkin suoraan raviin, joten joudun pitämään ohjat tiukalla. Kim kävelee rivakasti uraa ja vastustelee vähän kun käännän sen voltille. Siitä huomaa että sitä harmittaa olla maneesissa, paljon mieluummin se viilettäisi pitkin maastoja. Tuleekohan tästä tänään mitään?

Hevosen hiukan lämmettyä alamme ravailla kiemurauria, voltteja ja kahdeksikkoja, joita toistamalla yritän saada Kimin paremmin hallintaan. Muistelen Helpon B:n ohjelmaa – olen kilpaillut Walesissa Helppo A –tasoisissa kisoissa ja opetellut joitakin asioita Vaativasta B:stä, mutten ole täysin varma että osaan opettaa niitä kokemattomalle hevoselle. Kimillä on kuitenkin hyvä perimä kouluratsastuksen suhteen, joten siltä voisi löytyä yllättäviä lahjoja.

Kokoan ohjia ja alan ratsastaa harjoitusravi-keskiravi –vaihteluita, tai ainakin yritän, Kim nimittäin tahtoo lähteä kiitämään heti pyytäessäni lisää ravia. Päätän antaa sen purkaa energiaansa vähän ensin, joten nostan laukan ja annan Kimin mennä vauhdikkaasti muutaman kierroksen, ollen kuitenkin varuillani siltä varalta että se yrittää riistäytyä käsistä. Menee hetki ennen kuin saan sen takaisin raville, ja pidempi hetki että saan sen pidäteltyä harjoitusraviin. Teen täyskaarron ja aloitan raviharjoitukset uudestaan. Kim tottelee nyt herkemmin, mutta viiveellä.

Siirrymme harjoitusravista käyntiin, ja sitten pyydän Kimiltä lisättyä käyntiä kertoen parhaani mukaan sille istunnallani ettei pidä kuitenkaan lähteä ravaamaan. Kun hevonen lopulta astelee reippaasti pitkin, vetävin askelin, taputan ja kehun sitä, pidättelen jonkin ajan kuluttua takaisin normaaliin käyntiin ja nostan sitten taas harjoitusravin. Kierroksen ravattuamme yritän pysäyttää Kimin tasapainoisesti suoraan ravista, mutta väliin tuppaa väkisinkin tulemaan pari käyntiaskelta. Pysähdyksestä raviin lähtö sujuu sen sijaan hienosti ja Kim saa taas kehut. Toistamme harjoitusta pariin kertaan ja otamme sitten mukaan neljän askeleen peruutuksen, josta pitäisi lähteä suoraan harjoitusraviin. Jälkimmäinen osa onnistuu, mutta Kimin peruutukset tahtovat mennä vinoon, vaikka kuinka ohjailen pohkeilla.

Huomaan hevosen alkavan hakeutua kuolaimelle, mitä kauemmin harjoittelemme. Nostan laukan ja teemme pari isoa ympyrää kumpaankin suuntaan, minkä jälkeen otamme rauhallisen käyntijakson, jonka aikana mietin vastalaukkaa. Päätän ottaa avukseni kahdeksikon, ja kunhan Kim on hetken levähtänyt, nostan uuden laukan. Se lähtee hienosti suoraan käynnistä – siirtymiset nopeampaan askellajiin selvästi sujuvat Kimiltä kiitettävästi. Käännän tamman kahdeksikolle, ja seuraavan kymmenen minuuttia yritämme pitää oikean laukan yllä ympäri koko kuvion, jolloin toinen ympyröistä mennään vastalaukassa. Keskityn antamaan selvät avut, ja pari kertaa onnistummekin. Vasen laukka on Kimillä heikompi, joten en edes yritä sitä tällä kertaa vaan päätän harjoituksen onnistuneeseen suoritukseen ja taputuksiin. Hetken vielä teemme ravisiirtymisiä, jotka sujuvat paremmin nyt kun Kim on rauhoittunut.

Jäähdyttelen tamman huolellisesti ja lähdemme maneesista. Riisun varusteet karsinassa ja haen ämpärillisen vettä, sienen, hikiviilan ja pyyhkeen pestäkseni Kimin hionneen satulanpaikan. Ulkona on niin lämmin, että loimea ei tarvita, ja vien Kimin takaisin tarhaan. Hevonen katselee pitkään jälkeeni ennen kuin painaa päänsä ruohoon, ja tuosta katseesta heijastuu jotakin, joka voisi ehkä olla lämpöä. Alkaako Kim vähitellen tottua minun seuraani?

Palaan kennelille, missä koirat odottavat valppaina. Otan ne hihnoihin ja lähden ulos. Tuntuu hyvältä taluttaa niitä yhdessä. Minun musta kaksikkoni. Päästän ne irti kun pääsemme metsän suojiin. Siluet syöksähtelee sinne tänne niin kuin aina, Tara juoksentelee rauhallisemmin kuono maassa. Siluet yrittää yllyttää sitä leikkiin kanssaan, mutta Tara ei ymmärrä jutun jujua oltuaan enimmäkseen syrjässä muiden koirien touhuilusta. Siluetista se kyllä pitää, mutta eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka kuitenkin sulkee toisen ulkopuolelle.

Katselen Taran paksua mustaa turkkia. Se kaipaa harjausta ja ehkä hieman karvojen leikkaamista pois silmien edestä. Nyt sen jalkoihin ja kuonokarvoihin tarttuu kuivia lehtiä ja muita roskia, mutta sen turkki aaltoilee kauniisti sen juostessa. Kuin vanhasta tottumuksesta jalkani vievät minua kohti järven poukamaa. Kun saavumme sinne, sorsat lehahtavat lentoon ennen kuin Siluet ehtii edes avata suutaan haukahdukseen. Mietin olivatko ne ne samat sorsat kuin viime kerralla.

Koirat tutkivat rantaa ja kaislikkoa innoissaan, ja minä istun taas kivelle. Väsyttää. Raskas työpäivä ja sitten vielä tämä tukahduttava ilma. Tarkkailen koiria niin keskittyneesti että huomaan vasta äkillisestä pimeydestä miten taivaalle on kerääntynyt mustia pilviä. Tuijotan ylös kun pilvimassoista iskeytyy ulos salama, ja sitä seuraa joidenkin sekuntien kuluttua jyrähdys. Tara painautuu maata vasten ja uikuttaa, ja minulle tulee kiire kytkeä se hihnaan ennen kuin se lähtee lähenevää ukkosta karkuun. Siluetillakin on korvat luimussa, mutta se ei näytä suorastaan pelkäävän. Otan senkin kiinni.

”Tulkaahan, järvi ei ole hyvä paikka ukkosella”, sanon koirille ja kiiruhdamme rannalta metsän suojiin. Hetkeä sen jälkeen taivaalta ryöpsähtää sadekuuro, joka kastelee meidät puiden suojissakin. Muistan että kauempaa järven rannalta lähtee oikopolku Lumiliekkiin, ja lähdemme kulkemaan rannan lähellä sinnepäin. Monin paikoin kasvillisuus on kuitenkin niin tiheää, että joudumme koukkaamaan syvemmälle metsään, kunnes en enää tiedä missä suunnassa ranta on. Rämmimme metsässä umpimähkään ja yritän seurata koiria, mutta niillä tuntuu olevan erimielisyyttä siitä mihin suuntaan meidän pitäisi kulkea. Siluet haluaa jatkaa suoraan eteenpäin, mutta Tara vetää enemmän vasemmalle. Jyrinä ja välähdykset selvästi kauhistuttavat sitä, joten ehkä se pyrkii vain pakoon. Päätän seurata Siluetia, mutta vauhkoontuneen Taran kiskominen mukaan osoittautuu ongelmalliseksi.

Lopulta ei auta kuin istahtaa kuusen alle – vaikka olemmekin jo likomärkiä – ja odottaa kunnes ukkonen menee yli. Rapsuttelen Taraa ja juttelen sille, ja vähitellen se rauhoittuukin. Sateenkin tauottua pääsemme jatkamaan matkaa, ja tällä kertaa Tara kulkee Siluetin kanssa samaan suuntaan. Ei mene kauaakaan kun törmäämme tuttuun polkuun. Pian olemme jo kennelrakennuksella.

Siluetille riittää kuivaus, mutta Tara on pakko pestä. Onneksi se hyppää itse käskystä ammeeseen, sitä en olisi mitenkään jaksanut nostaa, Siluetin kanssakin oli tiukilla. Huuhtelen koiran jalat ja vatsanalusen sekä varovasti kuonokarvat. Siitä Tara ei pidä lainkaan vaan kääntelee päätään puolelta toiselle välttääkseen vesisuihkun. Kastuisin itsekin, ellen olisi jo valmiiksi läpimärkä.

Suljen suihkun ja annan Taralle luvan hypätä ammeesta, minkä jälkeen kuivaan sen huolella. ”Olipa reissu”, sanon koiralle viedessäni sitä takaisin häkkiin. Se katsahtaa ylös minuun älykkäillä tummilla silmillään, ja silitän sen päälakea. Siluet on tyytyväinen saadessaan kaverinsa takaisin, ja nuuskii sen perin pohjin läpi. Kun Tara asettuu pedille makuulle, Siluet käy sen viereen ja laskee päänsä sen selälle. Mietin hetken, miten tärkeää koirille on olla lajitoveriensa seurassa, ja olen onnellinen päätöksestäni jatkaa Taran hoitamista.

Käyn hakemassa riimunnarun ja lähden tarhoille hakemaan Kimiä. Tammaa ei kuitenkaan näy missään, vaikka kuinka katseellani haen. Kävelen pidemmälle tarhaan; sadekuurosta märkiä hevosia joka puolella, mutta ei Kimiä. Kunnes lopulta silmäni havaitsevat siron mustan tamman. Se seisoo tarhan äärimmäisessä nurkassa ja sen asennossa on jotakin vääristynyttä, pakotettua. Alan juosta. Nyt ei ole kaikki kunnossa.

Kun lähestyn Kimiä, näen sen ahdingon. Aidan kulmauksessa on sähkölanka irronnut yhdestä kiinnikkeestään ja muodostanut kulmaan pienen eristetyn tilan, jossa Kim seisoo tiukasti puuaitaa vasten painautuneena, mahdollisimman kaukana sähkölangasta. Sitä en tiedä miten se on niin pahaan paikkaan joutunut, mutta tiedän että se on saatava pois sieltä, ja pian.

Lausun Kimille muutaman rauhoittavan sanan, ja pinkaisen sitten juoksuun poikki tarhan ja portista ulos, pihan yli talliin. ”Missä Doggis on?” huudahdan hengästyneenä. Kukaan ei tunnu juuri sillä hetkellä tietävän, ja kysyn: ”Mistä saa aidoista sähköt pois?” Minulla ei ole aikaa selittää kysymystäni tai äänessäni kuultavaa säikähdystä.

”Sähkökaappi on tuolla”, Luna sanoo osoittaen suuntaa ja syöksähdän sinne. Sähkökaapissa on pääkytkin sekä lukuisia muita pienempiä kytkimiä. Hetket etsittyäni huomaan että yhdessä lukee ”aidat”. Käännän sen alas ja ryntään ulos tallista, juoksen sydän hakaten pakahtumaisillaan takaisin tarhalle ja Kimin luo.

”Rauhassa, tyttö, ei mitään hätää”, juttelen sille ja kokeilen kädelläni sähkölankaa. Mitään ei tapahdu. Pujahdan langan ali Kimin luo. ”Kohta pääset pois”, sanon silittäen sen sateesta ja hiestä märkää kaulaa. Se vapisee silminnähden. Otan toisella kädellä kiinni langasta ja kohotan sen niin korkealle pääni yläpuolelle kuin vain yllän, ja tartun toisella Kimin riimuun. Peruutan langan ali ja houkuttelen hevosta mukaani. Se korskuu ja hypähtelee, ei uskalla tulla. Jatkan sille juttelua, maanittelen, pidellen lankaa kohotettuna. Yhtäkkiä Kim syöksähtää sen alta kaataen minut maahan.

Hetken kaviot ovat näkökentässäni hirvittävän lähellä, mutta sitten ne laukkaavat jo kauemmas. Kömmin ylös ja nään Kimin pysähtyneen vauhkona parinkymmenen metrin päähän. Se ei kuitenkaan lähde karkuun kun menen sen luo, puhaltaa vain raskaasti edelleen täristen. Lähden taluttamaan sitä talliin ja juttelen sille koko matkan rauhoitellen.

Omassa karsinassa Kimin vapina lopulta lakkaa. Pesen hevosen lämpimällä vedellä ja sienellä ja kuivaan kahdella pyyhkeellä, ja loimitan sen. Haen sille porkkanan ja hieman heiniä, jotta se rauhoittuisi, ja käyn kytkemässä sähköt takaisin aitoihin. Pyydän Lunaa kertomaan Doggikselle että tarhan aidan sähkölanka pitäisi kiinnittää kulmasta uudelleen. Alkaa olla jo myöhä, mutta en haluaisi jättää Kimiä. Se vaikuttaa kuitenkin jo levolliselta, ja tarkkailen sitä vielä hetken verran ennen kotiinlähtöä. Ukkosen jälkeinen ilma on raikas ja märkä maa tuoksuu, sekoittuen tuomenkukkien huumaavaan tuoksuun. Kesä on tulossa, mutta niin on myös Lumiliekin kesätauko. Ajattelen jo haikeana pitkää eroa hoidokeistani.

Vastaus:

loistava tarina Bambi! Olet todella hyvä kirjoittamaan hoitotarinoita ja teetkin niistä erittäin eläväisiä ja luonnollisia. Sinun hyvä kuvailutapasi vie mielikuvitukseni mennessään tarinan tapahtumiin, joita tosiaan tässäkin tapahtui. Tara ja Siluet näyttävät pärjäävän hienosti yhdessä ja on ilo lukea niiden kahdestaan käyvää kanssaelämistä. Huolehdit tyttökaksikosta kiitettävästi. Kim oli taas vaikuttavassa roolissa tarinassasi ja sai lukijan todellanäkemään hevosen sen liikkeissä, sen pelossaan. Sinun tarinasi on voimakas piirteinen ja hyvin selvä, siitä tulee ilmi yhtäaikaisesti niin montaa erilaista tunnetilaa ja paljastuu yhä enemmän walesin ajoilta. Kaiketi kuvaat luontoa kauniisti ja sen voimakkuuden ymmärtäväisesti. erittäin hyvä tarina, saat tästä 140 pistettä.
- Anteeksi myöhäinen arviointi. Doggis - 19.8

Nimi: Koralli

23.05.2012 21:58
Talli näkyi jo. Tallin edessä ollut kyltti oli viimein sulanut lumesta ja ensimmäistä kertaa näin sen kokonaisena niin läheltä. Ilma oli hiostava, seisahtanut ja tunkkainen. Tuuli oli jäänyt kaupungin kujille ja ei ylettänyt maaseudulle saakka. Tummat pilvet uhkasivat kuitenkin sadetta, joka toisaalta oli kuivan ruohon ja kuumuuden kannalta hyvä juttu. Kurkistin tarhoihin, suurin osa hevosista oli siellä hyvän sään vuoksi. Muutama hevonen oli ratsastajineen kentällä, mutta pääasiassa kaikki hevoset olivat maastossa. Ei ihme, siellä sai varmasti hetken rauhaa hikipisaroilta.

Kävelin talliin ja Dara hirnahti minulle tervehdyksensä. Silitin Daran pehmeää otsaa ja nostelin hieman sen painavaa otsatukkaa, joka oli varmasti hiostava. Omat hiukseni liimautuivat niskaan kiinni ja siksi kiersin tukkani nopeasti nutturalle.
- Haluaako tyttö letit? Silittelin Daran ruskean sävyistä karvaa.
Löysin pussillisen pieniä kuminauhoja, jotka sopivat mainiosti Daran letteihin. Menin karsinaan ja laitoin pussin pienelle tasanteelle Daran karsinassa. Aloitin letittämään aivan harjan juuresta ja välillä pyyhin hikeä otsaltani. Nirsoilin hieman ja laitoin Daran harjaan ainoastaan oransseja, keltaisia ja vaaleanvihreitä kuminauhoja, mutta niiden loputtua tyydyin käyttämään myös valkoisia ja sinisiä lenkkejä. Melkein tunti siinä meni, mutta Dara näytti todella hyvältä ja kesäiseltä. Tuli kunnon kesäfiilikset siinä samalla!

Puin Daralle oranssin riimun ja lähdin taluttamaan Daraa laitumelle. Samalla mietin, kuinka kesäloma alkaisi kahden viikon kuluttua. Harmittelin todellakin sitä, että myös Lumiliekki meni kiinni kesäksi, en päässyt touhuamaan Daran, Stigon ja Starliken kanssa koko kesänä. Siksi toisaalta odotin syksyä yhtä innolla kuin alkavaa kesälomaa. Päästin Daran tarhaan vapaaksi ja katsoin hetken tuota kaunista ja elegantista hevosta, mitä kaikkea ensi vuosi toisikaan tullessaan? Ehkä nappaisimme pokaalin tai ruusukkeen? Siitä olin kuitenkin varma, että taitoni hevosten kanssa kehittyisivät huimasti Daran koulutuksessa. Dara oli minun opettajani ja minä Daran opettaja. Jätin Daran mellastamaan laitumelle ja lähdin suuntaamaan kenneliä kohden.

Sydämeni hakkasi ja käteni tärisi, kun avasin kennelin oven. Ei minua jännittänyt, eikä pelottanut, olin vain innoissani kun pääsin pitkästä aikaa kennelille katsomaan Stigoa ja Starlikea, mitä mahtavinta kaksikkoa! Harpoin koirien luokse ja muutama energinen koiran alku tuli minua vastaan portilla. Huomioni oli liian keskittynyt omaan kaksikkooni, etten tajunnut huomioida vapaana mellastavia koiria. Tämän seurauksena ne kerjäsivät rapsutuksia ympärilläni hyppien ja pyörien, sekä repien housunlahjettani. Lopulta taputin jokaisen koiran päätä hellästi ja lepertelin muutaman sanan, kunnes karkasin koirien näköpiiristä häkkien taakse. Kaksi iloista, hymyilevää ja vinkuvaa koiraa hyppi raivoisasti häkin ovea vasten. Stigo ja Starlike! Häkki oli myllätty katosta lattiaan aivan sekaisin, joka puolella oli sanomalehtisilppua, leluja oli silputtu ja vedet oli kaadettu pitkin lattioita. Stigon sänky oli myllätty sekaisin ja muutama Stigon viltti löytyi toiselta puolelta häkkiä. Myös pehmusteet oli raadeltu sängystä yllättävän taitavasti. Starlike oli kuskannut oman nukkumapaikkansa häkin nurkkaan, jossa sijaitsi myös sen omat kupit, viltit ja lelut. Tuo pieni nurkka oli ainoa siisti kohde koko häkissä. Jos Stigo edes vilkaisi siihen suuntaan, Starlike murahti sille kärttyisästi. Välillä se uhosi käydä Stigon kurkkuun kiinni, kun uhkarohkea uros yritti mennä mylläämään Starliken OMAA nurkkausta.

Ei siinä muu auttanut kuin siivota. Keräsin kaikki rikkinäiset ja ehjät lelut omiin kasoihinsa, keräsin kaikki pehmusteet mitkä oli myllätty pitkin häkin lattiaa, keräsin viltit, siivosin sanomalehtisotkun roskiin ja luuttusin samalla koko lattian. Se oli päässyt puolessa vuodessa yllättävän likaiseen kuntoon. Heitin kaikki raadellut lelut roskiin, joita ei voinut enää käyttää. Loput heitin keskelle häkin lattiaa. Keräsin pehmusteet Stigon sängystä ja sulloin ne takaisin sisälle ja ompelin reiän umpeen. Viltit kokosin Stigon sängylle. Vaihdoin lattialle uutta sanomalehtipaperia ja siirsin Starliken sängyn Stigon oman viereen.

- Noniin koirat, syömään!
Istutin Starliken ja Stigon ja odotin, että ne ottaisivat minuun katsekontaktia. Starlike otti heti kontaktin ja ojensin sille oman kuppinsa. Stigo mietti hetken... ja toisen... sitten se käänsi syvät, tummanruskeat nappisilmänsä omia silmiäni kohden ja suurten kehujen kera ojensin Stigolle sen oman kuppinsa. Molemmilla koirilla oli raksuja ja koiranmakkaraa, sekä pieni määrä raakaa jauhelihaa. Olin kuullut barffauksesta, eli koirien raakaruokinnasta äskettäin. Ajattelin kokeilla myös Stigon ja Starliken kanssa tätä lisäämällä jokaiseen annokseen raakaa lihaa ja ottamalla lihan verran pois kuivamuonasta ja koiran makkarasta. Vaihdoin samalla koirien veden puhtaaseen ja raikkaaseen, sekä pesin molempien kupit huolellisesti ruuan jämistä ja muista bakteereista.

Vein Starliken ja Stigon lepäämään häkkiinsä.
- Ja nyt Stigo, yritä olla sotkematta!
Stigo vilkaisi minua nöyrästi ja painoin päänsä tyynyn alle: Selvä, uskotaan.

Jäin roikkumaan tarhan reunalle ja vislasin muutaman kerran Daralle. Tamma oli pysähtynyt nauttimaan kesän ensimmäisistä ruohoista, jotka tosin maistuivat varmasti yhtä pahalle kuin minusta maksalaatikko. Ruoho ei ollut mehevää, se oli kuivaa korppua jota oli paahdettu sadassa asteessa rutikuivaksi ja kivikovaksi, mustaksi hiillokseksi. Dara hörisi hieman mutta jätti muuten minut huomiotta. Vislasin uudestaan, ei edelleenkään reaktiota. Hevoset ja koirat osasivat olla niin erilaisia, siksi varmasti pysyinkin enemmän koirien puolella. Hevosen pitäminen on lisäksi erittäin kallista puuhaa. Onneksi oli olemassa kuitenkin Lumiliekki ja sen upeat hevoset ja koirat. Parempia yksilöitä sai hakea kaukaa!

Kävin hakemassa Daran laitumelta ja lähdin taluttamaan sitä tallin edustalle satuloitavaksi. Sidoin Daran kiinni tolppaan ja kävin hakemassa satulan ja suitset, sekä harjan. Aluksi harjasin Daran läpi. Kuivunutta mutaa ja muita likoja oli kaikkialla ja harjauksen ajan kirjaimellisesti pöllysi ja ilma näytti ihan siltä, kuin olisimme savupiipun yläpuolella. Satuloin Daran ja kävin viemässä riimun ja harjan takaisin talliin. Kävin vaihtamassa ratsastukseen sopivat housut jalkaani ja vaihdoin kenkäni ratsastussaappaisiin ja laitoin päähäni kypärän, ennen kuin nousin ratsaille. Maiskutin Daran liikkeelle ja annoin kevyesti pohkeita. Ensi suunnitelmani oli lähteä kentälle, mutta kenttä oli jo täynnä ja halusin pysytylle ulkona, joten suuntasin tiemme maastoon. Tien vierestä lähti sopivan näköinen, varjoisa ja avara metsäpolku. Maasto oli tasaista jos muutamaa kiven lohkaretta ja puunkantoa ei lasketa, joten nostin Daralle ravin. Ravi oli jotenkin töksähtelevää ja epämiellyttävää, tämä tosin saattoi johtua myös itsestäni. Dara ei kulkenut rytmikkäästi ja siksi ravia oli vaikea myötäillä. Hiljensin Daran takaisin käyntiin, sillä ravi ei tuntunut sujuvan. Menimme reipasta käyntiä, kun päätin nostaa Daralla laukan kokeilun haluni vuoksi. Daran laukka oli erittäin sulavaa ja miellyttävää, mutta laukan nostaminen tuotti vielä vaikeuksia johtuen varmaankin omasta kokemattomuudestani. Dara ei tuntunut reagoivan pohjeapuihini ja jouduin tekemään töitä laukan eteen. Muutama hikipisara valui otsalleni. Yritin pyyhkiä niitä pois, mutta lopetin yrittämisen siihen että horjahdin pahasti satulassa. Tippumista ei tapahtunut, mutta pelästyksissäni hiljensin vauhtimme takaisin käyntiin. Jatkoimme matkaamme käynnissä, kunnes pääsimme haaraumaan ja käännyimme Lumiliekkiä kohti.

// Jatkuu. Jostain syystä tekstistä ei muodostunut yhtenäistä tarinaa, vaan enemmin joku novelli. Katsotaan jatketaanko samanlaista novellirallia jatko-osassa vai inspaako enemmän romaani tyyppisempi versio.

Vastaus:

tarinasi oli loistava, vaikka nimesitkin sen novelliksi, se oli loistava hoitotarina tälläisenäänkin. Olen erittäin pahoillani etten vastannut tähän vielä kun Lumiliekki oli auki keväällä. Ja nyt on jo syksy... Mutta, arvostelen tarinasi kuitenkin. - Tarina oli hyvin kirjoitettu ja siinä oli hyvä jaksotus. Kerroit koirien, erityisesti Stigon touhunnasta hkuvaavasti ja se sai tuntemaan myös itsessäni ne tunteet, mitä koit ensi reaktiosta siivoukseen saakka. Olet hyvä kertomaan ja Daran suhteen sinulla onnistuu, hitaasti ja varmasti. Hienoa että ajot olla myös tänä lukuvuonna mukana (jos nyt tekstisi piti paikkaansa sen suhteen) ja haluan todella lukea teidän etenemistä Daran sekä koirien kanssa. Hyvä tarina, saat tästä 75 pistettä.
- Doggis 19.8.

Nimi: Xoxo

20.05.2012 10:21
Astelen pitkin ehkä hieman kuraista hiekkatietä pitkin. Ensimmäinen päivä Lumiliekinissä. Vau. Katselen kaunista kennelrakennusta, ja katseeni käy myös tallissa. Ehkä jonain päivänä ottaisin hoidettavakseni hevosenkin.

Astun sisään kennelrakennukseen ja katselen eteistä. Paikka on nätisti sisustettu. Hymyilen itsekseni ja riisun ohuen kangastakkini. Ripustan takin naulakkoon ja riisun kengätkin. Tähyilen, josko joku olisi täällä jo. Heräsin aikaisin, jotta kennelin ja tallin 'johtaja' Doggis saisi minusta hyvän vaikutelman.

Kuljen peremmälle rakennukseen ja huutelen sinne tänne: "Huhuu?" tai "Onko täällä ketään?". Lopulta nään hahmon sohvalla, oleskeluhuoneen perällä. Hänen katseensa siirtyy minuun. "Hei vaan! Minä olen Doggis, tervetuloa Lumiliekiniin!"

"Hei, olen Xoxo, ja... halusin täältä TäysTuho- nimisen koiran.." vastaan ja väläytän suhteellisen nätin hymyn. "Joo, se on tuolla häkissä kolme", hän naurahtaa. "Kiitos!" huudahdan ja lähden kohti tätä häkkiä. "Hei, Xoxo, älä välitä, jos Tuhka temppuilee, se on joskus hankala!" hän huudahtaa perääni, mutten jaksa välittää. Kyllä saan sen aisoihin.

"Häkki kolme, häkki kolme...." räknään mielessäni ja katson häkkinumeroita. Lopulta nään sen. Häkki 3. Nostan katseeni ja nään koiran. Se ei vastaa ihan minun odotuksiani, mutta kasvoilleni nousee kuitenkin hymy. On se kyllä suloinen.

Tuhka nukkuu täyttä häkää ja katselen sitä. Nojaudun häkin lähelle ja puhelen rauhallisesti. "Oletpas suloinen...". Hätkähdän. Koiran toinen silmä raottuu vähän. Sitten toinenkin silmäluomi nousee. Tuhka nostaa päätänsä pöllästyneenä ja pudistelee hämmästyneenä päätään. Naurahdan ja sen katse kiinnittyy minuun. "Hei kultaseni!" huokaisen ja katson koiraa kiinteästi. Tuhka nousee ylös ja tassuttelee minun luokseni. se istuu taas alas, ihan kuin odottaen jotain. Se haukahtaa ystävällisesti ja häntä alkaa vispata. Nousen takaisin seisomaan ja avaan häkin oven. Koira kallistaa päätään ja hyppää sitten päälleni. Kaadun kovalle kivilattialle, Tuhka päälläni. "Hei, nyt koiraseni!" huudahdan ja kivusta huolimatta en voi olla nauramatta.

Nostan Tuhkan pois päältäni. Se jää iloisesti istumaan viereeni. Nousen ylös ja kikatan vieläkin. Takaraivossani jomottaa iso kuhmu. "Auts, Tuhka, oliko ihan pakko?" naurahdan koiralle. Se näyttää viattomalta suurine silmineen.

"Oletko kunnossa?" huokaisee huvittunut ääni takanani. Käännähdän ja huomaan Doggiksen katsovan minua. "Ööh... joo, olen!" huokaisen ja virnistän. Katson Tuhkaa joka kallistelee päätään. "Tuhka on villi, kun sille ei oo löydetty hyvää hoitajaa", Doggis selittelee. Nyökäytän päätäni. "Sinun kannattaa nyt mennä sen kanssa ulos, että se saa purkaa energiaa!"

Otan Doggiksen neuvosta vaarin ja nostan Tuhkan ulos. Hihnaa minulla ei ole, mutta luotan Tuhkaan, ettei se karkaa. Siinä on tietysti riskinsä. Huokaisen ja lasken Tuhkan alas. "Sä painat..." naurahdan ja laskeudun kyykkyyn. Kuuntelen hiukan tallin ja kennelin ääniä. Joku hevonen hirnuu tallissa ja kennelistä kuuluu jotain huutoa. Doggiksenkin äänen kuulen. Havahdun kun Tuhka haukahtaa kuuluvasti, ja ehkä vähän kärsimättömänä. "Mennään, mennään..." huokaisen ja nousen reippaasti ylös.

Kävelemme pitkin metsäpolkua, lähellä Lumiliekiniä. Tuhka hlkkää reippaasti tahdissani. Joskus se nuuskii tienreunusta ja pissii siihen. Huokaisen tyytyväisenä, kun Tuhka ei ole ainakaan vielä saanut pieneen päähänsä ajatuksen karata. "Hyvä poika!" huudahdan ja avaan takkini vetoketjutaskun. Otan sieltä upouuden kännykkäni ja katson kelloa. Olemme olleet ulkona jo melkein tunnin. Päätän kääntyä. "Tule, Tuhka!" huudahdan koiralle. Mutta koiran katse on kiinnittynyt johonkin.

Tähyilen metsikköön, sinne minne Tuhka katsoo. Lopulta nään sen. Kettu. Kaunis punaruskea kettu. "Voi ei...", henkäisen. Katson välillä Tuhkaankin päin. Se seisoo valppaana kohti kettua ja murisee. Kettu ei ole vielä huomannut meitä. "Tuhka, nyt tule!" huudahdan tietäen, ettei käskyni toimi. Tuhka hätkähtää ja etsii käskyn aiheuttajaa. Kun se huomaa minut, se rentoutuu täysin. Katson silmät pyöreinä kun koira lähtee tallustamaan rentona kohti Lumiliekiniä.

Olen edelleen pöllästynyt kun saavumme takaisin kennelille. Tuhka sipsuttelee edelläni sisään, jotenkin omahyväisenä. Huokaisen ja vien koiran omaan häkkiinsä. "Hyvä poika. Mä tulen taas kohta takaisin", sanon ja suljen häkin oven. Koira haukahtaa ja käy makuulleen. Itse lähden oleskeluhuoneeseen. Siellä voisin ajatella asiaa.

Vastaus:

Anteeksi kovasti minun vastaamattomuuteni sinun ensimmäiseen tarinaasi. Peräti neljä päivää myöhässä vastaus tähän, toivottavasti et saanut kovin huonoa kuvaa tai närkästynyt kennelin suhteen.... Mutta jatkan tästä tarinasi arvosteluun. Sinun tarinasi oli hyvin jaksoteltu, se nyt oli päälimmäisenä erittäin hyvänä asiana esille. Osaat kertoa hyvin ajatuksistasi tarinan edetessä ja kerrot hyvin uhkan suhteen erilaisia asioita. Kerrot sen käyttäytymisestä ja olenkin hyvin iloinen, että koira otti sinut noin ystävällisesti huomioon, ja otti sinut kuuleviin korviin kun mentiin tosiapikan lähelle. Hyvä, tasainen juoni tarinassa, jossa oli isona yksityiskohtana kettu. Käytät yleensäkin hyvää sanavarastoa. Saat tästä tarinasta 45 pistettä.

Nimi: Bambi

20.05.2012 05:03
Nukun yllättävän pitkään sunnuntaiaamuna, ja vasta kun verhojen välistä sisään lankeava valoläiskä siirtyy kasvoilleni, herään. Haukottelen ja lasken jalkani kylmälle lattialle. Mitä tänään ohjelmassa? Kimillä lepopäivä. No, ehdin miettiä Lumiliekissäkin mihin toimeen tarttuisin.

Syön aamiaista ja vaihdan sitten tallivaatteisiin. Aurinko paistaa hurjan lämpimänä korkealta, huikaisevan siniseltä taivaalta miltei sokaisten minut kun juoksen bussipysäkille. Bussissa taas on suorastaan kuuma. Lämpöennätys, tosiaan.

Tien reunustat ovat täynnä voikukkia, ja poimin niitä kävellessäni, punoen niistä pitkää ketjua jonka lopulta liitän ympyräksi alkaessani saapua Lumiliekkiin. Kiiruhdan talliin ja Kimin luo, livahdan ovenraosta tammani karsinaan. Se työntää turpansa taskuuni makupalan toivossa, ja minä asetan voikukkaseppeleen sen korvien ympärille. Kim ravistaa päätään, muttei saa seppelettä putoamaan, ja hymyillen vetäydyn taaksepäin ja nappaan kännykkäkamerallani kuvan. Tammani huumorintaju ei tunnu tähän oikein riittävän, ja kuvaan tulee murjottava Kim ja kallellaan oleva seppele. Mutta jo muuttuu ääni kellossa kun sen saa syödä! ”Hassu pikku tammaseni”, sanon sille hellittelyäänellä.

Haen harjat ja ryhdyn kiillottamaan ennestäänkin kiiltävää mustaa karvaa. Suorin myös jouhet huolella, ja siitä saan ajatuksen. Kipaisen vesiboksista hieman vettä ja otan käteeni muovikamman. Kastelen sitä ja kampaan Kimin harjasta ison osion märäksi, minkä jälkeen letitän sen paksulle pikku letille. Teen näitä seitsemän, otsaharja mukaan luettuna, ja siirryn sitten häntään. ”Nyt nätisti, Kim”, sanon. Kampaan ja kastelen osion kerrallaan, ja palmikoin häntään kahdeksan lettiä. Kunhan ne kuivuvat ja avaan ne, Kimin jouhista tulee tuuhean lainehtivat.

Puhdistan lopuksi kaviot, pujotan nahkariimun päähän ja vien Kimin laitumelle nauttimaan kesäisestä säästä. Palaan siivoamaan karsinan, ja saatuani sen valmiiksi menen varustehuoneeseen ja keräilen pintelit patjoineen, irrotan satulasta huovan ja otan loimet käsivarrelleni ja vien koko kasan pesuun. Sitten täytän kaksi ämpäriä lämpimällä saippuavedellä, kannan ne varustehuoneeseen ja upotan Kimin harjat yksi kerrallaan veteen. Jätän ne likoamaan ja lähden Siluetin luo.

”Hei tyttökulta”, tervehdin dobermannia ja se heiluttaa töpöhäntäänsä. ”Lähdetäänkö lenkille?”

Siluet kommentoi innostuneella vikinällä ja otan sen hihnaan. Metsän puolella päästän sen irti, ja nautin katsellessani sen menoa. Suuntaamme järvelle; sen ranta on ihanteellinen paikka nauttia auringosta. Saavumme kaisloista vapaaseen poukamaan puolen tunnin kävelyn jälkeen. Rantavedessä kelluu muutama sorsa, mutta eipä kellu kauaa kun Siluet äkkää ne ja ryntää vettä räiskyttäen niitä kohti. En voi olla nauramatta. ”Et sä ole mikään lintukoira, pöhkö”, sanon vesiroiskeita turkistaan ravistelevalle Siluetille.

Istahdan laakealle kivelle ja katselen kun Siluet juoksentelee rannassa. Välillä se pysähtyy napittamaan minua ruskeilla silmillään kuin varmistaakseen, ettei tee mitään väärää. Pahaa-aavistamatta sorsat kelluvat takaisin rantaan päin, Siluetin ollessa metsän puolella, mutta saavat jälleen äkkiähdön. Tällä kertaa Siluet kastuu pahemmin, joten päätän lähteä liikkeelle ettei se kylmety.

Aurinko, uusien lehtien seasta langeten, läikittää metsäpolun väräjävin valokuvioin. On hyvin kaunista, ja Siluetinkin kulkiessa nyt hitaammin ehdin todella nauttia siitä. Kun tulemme kennelille, päätän vielä vahvistaa Siluetille opettamaani temppua, ja kaivan namit esiin. Siluet on heti hyvin kiinnostunut, ja kun kumarrun, se hyppää käskystä näppärästi käsieni välitse. Temppu onnistuu jopa kun seison suorana, ja olen niin keskittynyt hyppyyttämään Siluetia, etten huomaa Lolaa joka tulee kennelrakennuksesta kahden hoidokkinsa kanssa.

”Mitä ihmettä te teette?” Lola kysyy. Naurahdan. ”Kehitin tällaisen tempun ajankuluksi. Siluet, hyppää!” Näytän Lolalle miten se sujuu, mutta siihen kertaan loppuukin sitten Siluetin keskittymiskyky ja se menee nuuhkimaan Smilea ja Thunderia. Kun kolmikon kohtaamisesta ei tahdo tulla loppua, käsken dobermannin sivulle ja otan siihen katsekontaktin. Siluet heiluttaa häntäänsä epävarmasti ja katsoo minua keskittyneesti odottaen. Liikahdan eteenpäin ja koira seuraa, joten heilautan kättäni Lolalle ja menemme kennelin tiloihin.

Häkkihuoneessa Siluet katoaa minulta nurkan taakse, ja kiirehdin sen perään. Dobermanni istuu pää kallellaan kerjäten rapsutuksia ja sitä katselee varuillaan tuntematon tyttö, jonka muistan nähneeni kerran aiemmin, missä se olikaan, niin, Kanteleen karsinalla. Komennan Siluetin pois ja tervehdin tyttöä: ”Hei, mä olen Bambi, ja tämä on Siluet. Toivottavasti se ei säikäyttänyt sua.”

”Ei pahasti”, tyttö sanoo ja esittelee itsensä Tuikuksi. ”Sähän hoidat Kanteletta?” kysyn ja Tuikku nyökkää. ”Kylmäveriset on hienoja”, jatkan. ”Mä hoidin ennen Siskoa, se on samanrotuinen, sellainen punertava ruunikko jolla on sabinosukat ja läsi.”

”Ai se, mä olen nähnyt sen tarhassa”, Tuikku sanoo. ”Mikset sä enää hoida sitä?”

Vaikea kysymys vastata, mutta yritän. ”Mä olin ulkomailla töissä puolisen vuotta ja kun mä tulin takaisin niin… tuntui vaan siltä että piti tehdä jotain uutta. Nyt mä hoidan Kimiä, sellaista mustaa risteytystammaa. Mikä koira sulla on hoidokkina?”

”Ginny”, Tuikku sanoo ja viittaa viereiseen häkkiin. Hymyilen. ”Kiva että tulee uusia hoitajia. Mäkään en tosin ole ehtinyt vielä tällä erää olla kauaa.”

Siluet keskeyttää minut vinkumalla. ”Mun pitää mennä ruokkimaan tämä nälkäinen, mutta oli kiva tutustua!” sanon.

Kun annostelen Siluetille ruokaa, mietin miten paljon helpompi minun oli jutella Tuikulle kuin niille hoitajille, jotka ovat olleet täällä minua kauemmin. Yleensäkin kyllä jännitän tyttöjä, ja heitä ovat Suomessa kaikki tallit täynnä. Välillä tuntuu rankalta olla poikkeus säännöstä, mutta kyllä nyt jo monet Lumiliekin hoitajista ovat hyväksyneet minut, eksentrisen pojan joukkoonsa. Mutta ikävöin silti Walesia ja sitä itsestäänselvyyttä, jolla miehet kuuluivat hevosmaailmaan. Huokaan ja vien kupin Siluetille, vaihdan rutiininomaisesti veden. Sanon koiralle hei, mutta se tuskin korvaansa lotkauttaa keskittyessään syömiseen. Suuntaan taas tallille.

Harjat ovat lionneet tarpeeksi, ja ryhdyn jynssäämään niitä puhtaiksi. Puuha vie aikaa ja käsivoimia, mutta lopulta voin asetella joka ikisen harjan ikkunalaudalle kuivumaan. Menen hakemaan pyykit koneesta, ja ripustelen ne narulle.

Otan mukaani muovikamman, ja kävelen laitumelle. Kim päästää minut jo helposti lähelle, eikä juuri piittaa toimistani ruohostaessaan. Kampaan letit auki ja – ta-dah – ohuesta harjasta tulee ilmava ja laineikas. Kun olen kammannut auki hännänkin, se laskeutuu kuin kuohuvana mustana putouksena. Kim on kerrassaan upea!

Jätän tamman jatkamaan laiduntamista, ja suuntaan itse kohti kotia. Yllättävän paljon aikaa saa näemmä kulumaan, vaikkei olisi mitään varsinaista tekemistäkään.

Vastaus:

Todella hieno tarina! Olen aivan sanaton sen perään, että vaikket juuri mitään suurta tehnytkään, sinä etenit tarinassasi. Kerrot hyvin hoidostasi, kaikista puhdistuksista karsinaa ja harjoja myöten. Lisäksi, kuinka isolla sydämmellä sinä huolehdit kahdesta hoidokista, on hyvin ihailtavaa. Siluet on niin luotneva, niin vilkas ja hauska, että sitä on iloseurata tarinassa. Hieno tarina kaikin puolin. Kimin kanssa todella alkaa löytymään se sama sävy, että kohta olette vain sitä yhtä ja samaa väriä keskenänne, erottamattomat. On ilo lukea teidän välistä etenemistänne. Upea tarina, hienosti kirjoitettu ja ennenkaikkea kuvailtu! Siinä toit uudelleen esiin Walesin, hieno säväys tarinaasi. Saat tästä 65 pistettä.

Nimi: Lola

19.05.2012 21:29
x JATKOA x

Jätin Smilen kuivattelemaan, kun otin Thunderin käsittelyyni. Uros oli epävarma, jäykkä. Se seisoi kauhuissaan paikoillaan, kun avasin suihkun, ja aloin suihkuttaa mustaa turkkia. Vesi valui turkin lävitse, ja pian otin shampoopullon esille. Puristin sieltä loput käteeni ja Thunderin selälle. Uros koitti livahtaa pakoon.
- Thunder! Mitä sinä oikein suunnittelet? tiukkaan ja pitelen urosta samalla, kun levitän shampoota. - Anna vaikuttaa neljä minuuttia, luen ääneen pullon kyljestä. Suunnilleen neljä minuuttia minä hieron vaahtoavaa ainetta laikan turkkiin. Thunderia kylläsytti, ja sitä saattoi hermostuttaakin se, kun se peittyi vaahtoon. Kun aloin suihkuttaa urosta, se laski päänsä alas, ja suunnitteli shampooveden juomista. - Älä hullu! minä tokaisen ja nostan pään nopeasti pesutuvan lattiasta ylös. Katson urosta tuimasti silmiin, ja se ymmärtää pysyä järkähtämättä paikallaan. - Hyvä, hyvä, Thunder! kehun iloisesti laikaa, kun olen saanut sen turkin huuhdeltua. Rutistelen vielä sen turkista enimmät vedet, kuivaan vielä pyyhkeeseen. Urokseen jäi enään vähän vain vettä, mutta sekin kuivuisi suurinpiirtein vielä, kun föönäisin Smilen ensin.

FUUUU..... fööömn, fäöäöäöäöäöääää... ( ihastuttava föönin ääni? x'd )
Fööni ääntelehtii, kun kuivaan vilkasta Smileä. Uros, jossa harmaantuminen ei näkynyt, ja vanhuus ei näkynyt luonteessa.
- Smile, sanon, melko hiljaa. Ääni on matalampi, kuin oletin, mutta jotenkin hämärästi uros kuuli ääneni ja katsoi minuun kysyvästi. - Hassu, sanon hiljaa. Kun se koittaa lähteä luotani, vedän sen aina takaisin. Viimein joudun lukitsemaan uroksen edessä olevaan tolppaan lyhyellä hihnalla, ja viimein sain turkin kuivaksi. Kun vuorossa oli Thunder, se seisoi jäykästi paikoillansa, mutta olipa niin mahtavaa miestä, kun oltiin föönättyä saatua, että! Molemmat olivat todella komeita, syötävän suloisia. Kamerakännykälläni nappaan urhoistani kuvat.
- Olette nyt oikeita söpöläisiä. Sissi ihastuu suhun takuulla, Smile. Starlike on edessäsi sulaa vahaa, Thunder, sanon hymyillen. Taputan molempia hellästi. - Nyt minun on mentävä. Nähdään, sanon ja lähden.

x LOPPU x
/ tää koirien pesuoperation oli aika huonosti kuvailtu jne, ja ehkä teksti on vähän liian takkuilevaa, vaikeelukuista? :'ss noooh, yritän paremmin ens kerral. ♥

Vastaus:

Ei tämä ollut laisinkaan huono tarina, ehkä hieman nopea lopetus, mutta muuten oikein mukava tarina lukea! Ja olipas melekonen ääni föönilla :'DD Tarinasi oli rauhallinen ja eteni tasasisesti, siinä tuli lukijalle hyvä mieli. Mukavaa, että pidät kaikkien hoidokeiden puhtaudesta huolta, vaikka nyt Azu on mikä on, mutta kuitenkin. Hyvä tarina, saat tästä 20 pistettä.

Nimi: Lola

19.05.2012 16:21
x JATKOA x

Hämmästyneenä olen lähellä oria. Yhtä lähellä en ole ollut Azua, jos ei lasketa kahlittua kertaa. Koitin ojentaa kättäni oria kohti, mutta nyt se säpsähtää, ja karsinan reunat kolisten se menee yhteen pieneen nurkkaan. Sen etuset ja takaset on aivan liian lähellä toisiansa, selkä on kuin kaareva silta. Hellästi otan askeleen taaksepäin ja annan Azulle tilaa oikaista asentonsa luonnolliseksi. Ori oikaistuu, katsoo minua epävarmana, mutta se halusi vielä omenan. Kun se huomasi toisen herkkupalan, se katsoi sitä kiinnostuneena.
- Azu... Azu...
Ori kohottaa päätänsä, kun kuulee nimensä. Hymyillen katson siihen. Se vetää niskansa kaarelle, ja kurkottelee sitten kohti omenaa. Puristan omenaa sormieni välissä. Kun ori kurkottaa kaulallansa kohti omenaa, minä ojennan toista kättäni kohti Azua. Kun Azu sovittaa hellästi hampaansa omenaan, minä lasken käteni orin kaulalle. Se.. se oli myös lämmin, kuin Tikrunkin. Mutta ennenkuin ehdin tajuta, Azu on pelästynyt, ja nousee takasillensa. Ennenkuin se on ylhäällä, ori saa minut tönäistyä nurin. Makoilen karsinan pohjalla, ja katselen yllä villisti heiluvia kavioita. Jos Azu nyt laskeutuisi, minä olisin mennyttä, päässäni vain pyöri, mutten voinut liikkuakkaan. Tilanne tuntui niin aavemaisen pelottavalta, kuin siinä eräässä unessani joskus kauan sitten. Jossa olin ollut valkean ratsun kanssa myöhemmin vaarallisissa estekilpailuissa.. ennen sitä minä olin ollut vastassa tulisen orin kanssa. Huomaan, että Azu alkaa väsyä, aikoo laskea etusensa. Minä vetäydyn kauemmas, aivan karsinan oveen kiinni. Säikähtänein silmin katson Azua.
- Azucar? Ei sinun kannata pelätä minua, sanon pehmeästi. Ori katsoo minua, kuin mitään ei olisi äsken tapahtunutkaan. Sitten se poimii rennosti maahan pudonneen omenan. - Azu. Sinä.. sinä pelästytit minut, kulta. Älä enää tee noin.., sanon hitaasti, ja nousen seisomaan. - Minä menen nyt. Sen koomin, kun karsinan suljin, en katsonut taaksepäin. Jos olisin katsonut, olisin nähnyt orin kysyvät silmät, jotka pyytävät minua palaamaan.

Kun menen kennelille, Smile ja Thunder odottelevat minua jo innoissansa.
- Hauvat! hihkaisen. Äskeinen välikohtaus Azun kanssa oli enään vain paha painajainen, jota en halunnut enään koskaan tapahtuvan. Molemmat koirat hyppäävät minua vasten, että melkein kaadun selälleni, - en aivan. - Olettepa te iloisia! hihkaisen ja otan vastaan iloisia suukkoja, ja annan niitä molemmille. - Hassuttimet, sanon hiljaa, ja hymyilen. Sitten suoristan selkäni. - Muistatte varmasti, mikä päivä tänään on! Pesupäivä! Voisin aloittaa.. hmm.. pystykorvasta. Ihanasta, minulle rakkaasta, sanon. Koirien oli vaikea arvata, kummasta puhun: molemmat olivat samanlaisia edellämanittujen asioiden kanssa. - Hän on hoidokkini, hän on musta tai valkoinen, hän on hymypoika, sanon hymyillen, katsahdan Smileen. - Hymypoikani Smile, sanon hymyillen. Sammaripystykorva lähtee häntäänsä heiluttaen edeltä pesutupaan.

Kun olin saanut suihkuteltua Smilen aluksi, otan shampoopullon. "Silkinpehmeä", vakuuttaa shampoopullon kylki, siihen oli luottaminen. Neste oli vaaleanpunaista, mikä oli hieman hassua. Hymyillen kuitenkin alan hieromaan sitä koiran paksuun turkkiin. Smiley uikahtelee vähän väliä.
- Emme me pienet koiranpennut muutakuin leikkiä lyömme, nuuskimme ilmaa kuonoillamme, siinä on meidän työmme. Hau hau hau, ja vou vou vou, siinä on meidän työmme. Pörröinen turkki ja pehmoiset tassut, hännän päässä on tupsut. Päämme on aina kallellansa, taidamme olla hupsut. Hau hau hau, ja vou vou vou, taidamme olla hupsut. Palloina kierimme mattojen päällä, juostaan ja tepastellaan, valtavan suuren tuolin alla, joskus me istuskellaan. Hau hau hau, ja vou vou vou, joskus me istuskellaan. Kylläpä kaikilla hauskaa on, koiranpennuilla aina. Aamusta iltaan leikeillämme haukumme innokkaina. Hau hau hau, ja vou vou vou, haukumme innokkaina.. laulan. Riehakoiva samojedi oli rauhoittunut kuuntelemaan minua, ja sain kuin sainkin pojan turkin pestyä. Toivottavasti lopputuloksena ei ole yhtä iso katastrofi, kuin viimeksi . . .

x JATKUU X
/ nyt tuntuu, että tämä tarina on menossa tosi moneen pieneen osaan :D

Vastaus:

Ja niin minustakin tuntuu, että tarinastasi tuli neljä kivaa osaa :D Mutta niin tämäkin osa, kuin kaksi aijempaa, oli mielenkiintoinen ja se veti lukijan itseensä voimakkaasti. Tässä tarinassa oli sen kaiken lisäksi vielä jotain riemua ja iloa, sellaista Smilen kaltaista höpsöyttä, ja varsinkin tuo laulusi :'D Mutta, tämän tarinan alkuun, missä nähtävästi olimme niin lähellä, että Azu veti uuden rajapyykin. Onneksi ei pahempaa sattunut, Azu todella taisi tietää mitä teki, mutta sitten katua sitä. Olen todella tyytyväinen siihen, ettet palannutkaan hevosen luokse, vaan käänsit selkäsi. Se laittaa Azun tuntemaan tehneensä väärin ja antaa sinulle arvon. Loistava tarina, ja ihanasti kerrottu koiristasi. Olet upea kirjoittamaan tätä kaikkea. Saat tästä 40 pistettä.

Nimi: Lola

19.05.2012 13:29
x JATKOA x

Suoraan sanottuna tamma on kuin lumiveistos kuplivan vaahdon keskeltä. Se hörähtää kysyvästi, ainoastaan pää näkyvissä. Hevonen oli peittynyt valkeaan sohjoon.
- Odota, sanon Tikrulle kärsivällisesti. Hevonen nostelee kavioitansa. - Kaikki hyvin, Tikru. Tämä päivä, huominen ja ylihuominen meidän on välteltävä esteitä, kulta. Tämä päivä meneekin nyt ilman houkutuksia, kun pesen sinut.., juttelen lempeästi tammalle. Pian shampoo oli vaikuttanut turkkiin tietyn alan, ja otan letkun käteeni. Alan huuhdella vaahtoja pois, ja suuret vaahtoläjät tippuvat tamman jalkoihin. Oranssi karva kastuu, mutta Tikru vain ummistelee silmiänsä tyytyväisenä. Sai nyt tammakin olla putipuhdas. Kun olin saanut kaikki shampoot pois, saatoin irrottaa hevosen kahleistaan, ja viedä sen takaisin laiduntamaan. Karva kuivaisi ulkona nopeasti, asteet olivat nousseet jo kymmenestä neljääntoista asteeseen. Kyllä Tikrun kelpasi.

Seuraavaksi oli ei niin helppo hevonen. Kun kävelin kohti karsinaa, minulla oli omena ja porkkana mukanani. Olin epävarma hevosen suhteen, saattaisiko se enään koskaan tulla minua lähellekään, kun se oli ollut kahleissa minun sitä koskettaessa? Saattoiko ori enään koskaan luottaa minuun? Kun menin karsinaan, koitin saada viimeisetkin epätoivon rippeet pois, että Azukin olisi rohkeampi. Sen korvat olivat luimussa, ja se perääntyi heti askeleella poispäin, kun menin karsinaan. Sen silmät olivat kuitenkin kiinnostuneet herkuista, jota toin, ja se katsoi niitä herkeämättä. Ojensin porkkanaa kohti oria.
- Ota vain. Ota, sanon hiljaa, niin hiljaa, että hyvä, että itse kuulin sanani. Smile tuskin olisi ääntäni kuullut. Azu kuitenkin kuuli, sen korvat taipuivat sekunnin sadasosaksi sivulle, kunnes ne taas vetäytyivät niskaa pitkin taakse. - Azu, minä sanon rohkaisevasti, kannustavasti. Azu kurkotti päällänsä kohti porkkanaa, ja hamusi sen huuliensa väliin. Se söi porkkanan nopeasti, ja otti sitten karsinassa olevaa heinää päälle. Se rouskutteli sitä hetken aikaa. Kun se lopetti, sen suupieleen unohtui heinänkorsi. - Hassu, sanon, ja otan askeleen oria lähemmäs, leveän haara-asennon, että se ei pääsisi helposti ohitseni. - Otan sen pois? sanon, mutta se oli ennemminkin kysymys. Otin vielä varman askeleen kohti Azua, että ori oli aivan silmieni edessä, ja saattaisin koskettaa sitä. Hetken aikaa ihailin sen jalomuotoista päätä läheltä. Hitaasti, lempeästi kohotan käteni, ohjaan sen lähelle orin turpaa. Azucar säpsähtää, mutta antoi olla. Hitaasti tarraan heinänkorteen, ja vedän sen orin huulien välistä pois. - Ota tämä, sanon ja ojennan pientä heinänkortta, jonka ori otti hieman epävarmasti hampaisiinsa. Ne kellersivät hieman, mutta olivat valkoisemmat, kuin monen muun hevosen Lumiliekissä. - Olet, Azu, upea hevonen. Minä.. minä todella toivon, että pian minä saisin jo koskettaa sinua, ilman, että sinulla on kahleita, sanon hiljaa. Ori kohottaa turpaansa minua kohti. Ori oli.. kesyyntynyt. Luulin, että se olisi eläinlääkärin käynnin jälkeen vauhko, eikä päästäisi minua lähemmäs, mutta se.. se antoi minun tulla itseään näin lähelle.

x JATKUU x

Vastaus:

Hyvä hyvä Lola! Taas mahtava tarinan osa! Upeasti kirjoitettu ja sait lukijan taas tarinasi sisälle, sen kiinnostavaan sisältön, jossa pääsit melko montakin askelta eteenpäin Azun kanssa. Ori todella alkaa hvyäksymään sinua, joskin hiukan ennakkoluuloisesti, mutta silti. Upeasti kerrottu tarina, se oli jälleen kerran tarkka ja tasaisesti etenevä. Loistavaa. Saat tästä 30 pistettä.

Nimi: Lola

19.05.2012 10:07
Kymmenen astetta lämmintä, kun kävelen kohti Lumiliekkiä. Aurinko paistaa kasvoilleni, ja joudun siristelemään silmiäni, että näkisin eteen muutakin, kuin auringon häikäisevän valon. Tänään on lämmin päivä, vielä oli luvattu nousta yli viidentoista asteen. Aamu oli vielä aikainen, joten tässähän oli vielä aikaa nousta. Kun saavun tallipihalle, ja kurkkaan laitumelle, huomaan tamman laiduntavan siellä.

- Tikru! Tikru! huudan tammaa, ja kun se kuulee ääneni, se tulee luokseni. Oranssi oli lämmin väri, se tuntui rauhalliselta. Kun lasken käteni sen selälle, tunnen lämmön. Auringon lämpö oli tarttunut kauniiseen tammaan. Kipuan kädelläni sen kaulaa pitkin. Kaulakin oli lämmin, se oli aina. Pian otan Tikrun harjasta suortuvan, ja leikittelen sillä sormieni välissä. Musta osa keräsi lämpöä, ja se tuntui polttelevalta. Pian päästin sen valtoimenaan muiden suortuvien joukkoon. - Kuule, Tiger Lily. Päänmenoksesi olen suunnitellut, että sinullakin on tänään pesupäivä, onhan Smilellä ja Thunderillakin, sanon. Tamma katsoo minuun kysyvästi, kuin se olisi halunnut tietää, mitä minä villin orin varaan olen laskenut. - Azuun minä vielä tutustun, Tikru. Enhän minä ole ehtinyt vielä edes kunnolla tutustumaan, saati että olisin koskettanut. Kahdesti olen koskettanut, sipaissut sen samettista turpaa, eilen se oli kahleissa kun sitä kosketin. Minun on saatava ori kosketusetäisyydelleni, Tikru, en minä sitä voi vielä pestä, huomautan tammalle, joka on pidättänyt hengitystänsä tähän asti, ja puhaltaa viimein lämpimän höyryn kämmenelleni. - Kiltti tyttö.. tulehan.., sanon. Lähden taluttamaan lempeää tammaa.

Tikru tutkii taskujani, kun kytken sen pesutupaan paikalleen.
- Aloillas, sanon tammalle. Tikru päästää omituisen tuhahduksen. - Hei, tämä on pakollista, minä sanon tammalle pistävästi. Tikru ymmärtää tiukasta äänensävystä olla paikoillaan. Otan letkun käteeni, jolla alan huuhdella Tikrua. Lämpimällä vedellä, ei liian kuumalla, eikä kylmällä. Välillä annan tulla viileämpää vettä.

Hetken suihkuttelin vain Tikrua. Sitten otin shampoopullon, ja vedin sillä viivan Tikrun selälle, paksun shampoovanan. Sitten puristan pullosta loput kädelleni, purkki tyhjeni. Heitän sen pesutuvan nurkkaan, ja alan levittää shampoota Tikrun oranssille turkille. Ei kulu aikaakaan, kun jo valkoinen aine alkaa vaahdota ja peittää koko hevosen.

Jatkuu

Vastaus:

Upea kuvailu tarinassasi! Tässä se vasta huokuikin sitä rauhallista ja tunnelmallista olotlaan, ja sai tuntemaan teissä sen kesän ensi lämmön! Upea kuvailu, olen todella mieltynyt tähän! oikein hyvin otit kontaktia hevoseen, kerroit sille ja olenkin hyvin helpottunut, ettei Tikru ole kovin mustasukkaista sorttia. Hienosti kerrot tamman käyttäytymisestä ja kuvaat tarinaasi koko ajan eteenpäin. Ja vaikka tämä oli hieman lyhyehkö, se todella vangitsi lukijan itseensä. Saat tästä 25 pistettä.

Nimi: Bambi

19.05.2012 03:35
Näen unta, synkkää ja pahaenteistä. Siinä on ilmassa viuhuvia etukavioita, silmitöntä kiitolaukkaa, autojen ohi vilistäviä valoja, kirskuva jarrutusääni ja sitten hirvittävä tömähdys. On mustaa karvaa ja punaista verta, ilma täynnä huutoja.

Hätkähdän hereille. Unen kauhu pitää minua yhä vallassaan, ja mietin miten lähellä oli, ettei Kim laukannut maantielle. Minulla on joka paikka kipeänä eilisen jäljiltä, ja kasvoissani on pari oksista tullutta kipeää naarmua. Menen kylpyhuoneeseen ja valelen kasvoni kylmällä vedellä herätäkseni kunnolla. Tuijotan peilistä omiin suuriin ruskeisiin silmiini. Kauriinsilmiin, niin kaikki aina sanoivat. Ja siten minusta tuli Bambi.

Huokaan. Luojan kiitos ettei tänään ole töitä. On vielä kovin aikaista, mutta ajattelen että voisin lähteä Lumiliekkiin auttamaan Doggista hevosten aamuruokinnassa. Päivästä näyttää tulevan aurinkoinen, joten puen ylleni hupparin alle hihattoman paidan. Onhan täksi viikonlopuksi luvattu lämpöennätyksiä.

Ja aurinko paistaakin jo selkääni lämpimänä kun kolmen vartin kuluttua kävelen Lumiliekin tietä. Ilma on täynnä lintujen liverrystä ja päiviä jatkunut tuuli on vihdoin tauonnut. Puissa on jo lehdet ja kesän tulon voi tuntea ilmassa.

Saavun tallille juuri kun Doggis on sekoittelemassa ruoka-annoksia nimikoituihin ämpäreihin. ”Huomenta”, tervehdin. ”Voinko mä auttaa?”

”Toki, ota tuosta pinosta ämpäreitä ja katso tässä seinällä olevasta listasta mitä kenellekin laitetaan, ja lastaa sitten ämpärit tähän kärryyn”, Doggis selittää. Ryhdyn toimeen, ja yhdessä saamme sutjakkaasti kaikki ämpärit täytettyä. Sillävälin kun Doggis jakaa ruokasekoituksia, minä menen ladolle ja pakkaan heinäkärryt täyteen heinää, ja kärrään ne talliin. Kun kaikki on jaettu, siivoamme yhdessä rehulan.

”Siluetkin on juuri syönyt”, Doggis sanoo. ”Mitä tekemistä sä ajattelit keksiä?”

”Jos pitäisi varusteidenhuoltopäivän”, vastaan. ”Löytyykö jostain satulasaippuaa ja valjasrasvaa mitä mä voisin lainata?”

”Siellä varustehuoneen kaapissa on, alahyllyllä”, Doggis neuvoo ja nyökkään kiitokseksi. Juuri oikealta paikalta tarvikkeet löytyvätkin, ja käyn pesupaikalla täyttämässä ämpärin lämpöisellä vedellä ja hakemassa sienen. Varustehuoneessa nostan Kimin satulan puiselle telineelle ja istun puhdistamaan sitä. Irrotan jalustinremmit ja satulavyön, ja käyn ne läpi ensin saippualla ja sitten puhtaalla vedellä, minkä jälkeen hieron niihin valjasrasvaa. Satulan vain pesen, mutta teen sen sitäkin huolellisemmin.

Puran suitset osiin ja puhdistan yhden remmin kerrallaan. Ne eivät vielä ole kovasti kerinneet likaantua, mutta uutta nahkaa on hyvä rasvata, jotta se notkistuu. Koottuani suitset uudelleen ripustan ne kuivumaan ja siivoan jälkeni. Vilkaisen kelloani – on kaksi tuntia siitä kun koirat on ruokittu, enää ei pitäisi olla mahalaukunkiertymävaaraa.

Kim työntää turpansa ruttuun kaltereita vasten kun kuljen ohi; se selvästikin on jo alustavasti hyväksynyt minut hoitajakseen. Minut valtaa lämmin tunne, ja raotan karsinan ovea sen verran että pääsen rapsuttelemaan Kimiä. Se hengittää lämmintä, heinäntuoksuista ilmaa kasvoilleni.

Hetken kuluttua jatkan matkaani kennelille. Olen päättänyt viedä Siluetin tänään koirapuistoon peuhaamaan toisten koirien kanssa, jos siellä nyt on ketään tähän aikaan lauantaiaamusta.

Siluetin häkiltä kuuluu taas tervetuliais-”vuff” kun astun häkkihuoneeseen hihna mukanani. Ja siellä dobermanni odottaa, kahdella jalalla etutassut oveen painettuina. ”Siluet, alas”, sanon pehmeästi, ja koira perääntyy.

”Nyt pääset tapaamaan kavereita”, kerron hoidokilleni. Kiinnitän hihnan sen pantaan, ja menemme ulos. Lähdemme päinvastaiseen suuntaan kuin tavallisesti, ja kuljemme teitä pitkin Siluetin nuuhkiessa innokkaasti tien varsia. Ilokseni huomaan että koirapuistossa on joku nainen kahden berninpaimenkoiransa kanssa, kun tulemme perille. ”Hei”, tervehdin. ”Voiko tulla?”

Nainen vilkaisee epävarmasti vierelläni seisovaa suurta dobermannia, joka läähättää niin että vaikuttava purukalusto näkyy. ”Onko se kiltti?” tämä kysyy.

”Siluet on tosi seurallinen”, sanon. ”Ei se tee mitään pahaa.”

Menemme siis portista puistoon ja molemmat bernit ryntäävät heti nuuhkimaan Siluetia. Koirakolmikko pyörii kuin väkkärä kun kaikki yrittävät saada toisensa haisteltua läpikotaisin. Ja sitten alkaa leikki. Pienempi berni säntää karkuun ja Siluet jahtaa sitä isomman kanssa ympäri, ympäri, ympäri, takaa-ajettavakin vaihtuu välillä, ja juoksemiseen kyllästyttyään koirat alkavat painia leikillisesti.

Hauskaa riittää niin kauan kuin energiaa on, mutta lopulta Siluet alkaa olla valmis lähtemään takaisin. ”Oliko sulla hauskaa?” kyselen koiralta matkalla. ”Tullaanko toistekin?”

Kennelillä Siluet juo pitkään, minkä jälkeen huuhtelen kupin ja laitan uuden veden. Harjaan Siluetin nopeasti läpi saadakseni hiekan pois sen turkista. Sen jälkeen se siirtyykin pedilleen jyrsimään possunkoipiluutaan. ”Lepäähän nyt kunnolla”, kehotan lähtiessäni. Pihalla huomaan, että muitakin hoitajia on jo ehtinyt saapua tallille. Menen harjakopan kanssa Kimin luo, sitä saakin nyt sukia urakalla eilisen kastumisen jälkeen. Tarkistan sen jalat rasituksen varalta, mutta ne ovat kunnossa. Onhan Kim sentään kestävää rotua.

Kaviot puhdistettuani ja pään harjattuani varustan Kimin. Kieltämättä minua hieman hirvittää – mitä jos Kim pillastuu uudestaan? Hevosen on kuitenkin saatava turvallinen muisto paikasta, joten takaisin on mentävä niin pian kuin mahdollista. Talutan Kimin ulos.

Pihalla Alexa istuu upean Goldin selässä säätäen jalustimia hyppypituudesta normaaliin pituuteen. Saan ajatuksen. ”Oletteko te menossa maastoon?”, kysyn, vaikka se on kai ilmiselvää. Alexa nyökkää. ”Ollaan”, hän vastaa.

Minua hermostuttaa kuten aina kun päädyn puheisiin jonkun kanssa, mutta jatkan silti. ”Tuota… voitaisiinkohan me mennä yhdessä, kun…” Ja sitten selitän koko eilisen tapahtumasarjan.

”Onneksi siinä ei käynyt huonommin!” Alexa kauhistelee. ”Mutta kyllä se sopii, mennään vaan samaa matkaa.”

Kim on selvästi väsynyt eilisestä, sillä se pysyttelee rauhassa paikallaan kun nousen selkään. Lähdemme sen kanssa edeltä näyttämään tietä, ja Alexa ratsastaa Goldilla turvallisen etäisyyden päässä, mutta kuitenkin niin lähellä että kykenemme juttelemaan. Kun polku levenee, siirrymme ratsastamaan vierekkäin. Kim tuntuu suhtautuvan Goldiin ystävällisellä uteliaisuudella.

Alexa kertoo minulle Fiinasta, Kimin emästä, jota hän hoiti ennen kuin se hukkui jäihin ei niin kovin pitkä aika sitten. Alexan äänessä väreilee suru kun hän muistelee ääneen hirvittävää tapahtumasarjaa. Minä olen sanaton, en osaa sanoa mitään, en yhtään mitään, ja tunnen itseni todella typeräksi.

Olemme ratsastaneet rauhallista ravia, mutta hidastamme käyntiin kun lähestymme paikkaa jossa minä ja Kim kohtasimme peuran. Pyydän Alexaa menemään edeltä Goldin kanssa. Kim alkaa jo käydä levottomaksi, se luimii ja vastustelee pohjetta. Kuitenkin sitä tuntuu nyt pelottavan myös Goldista eroon joutuminen, sillä jäätyään jälkeen se pinkaisee äkkiä orin perään.

Tulemme kohtauspaikalle. Alexa antaa Goldin kävellä hitaasti, mutta Kim vikuroi silti, ja pelkään sen vauhkoontuvan. Lopulta kuitenkin se astelee silmät sivuille pälyillen Goldin perässä sen pusikon ohi, josta peura tuli. Se tekee pienen säikyn loikan, mutta olemme päässeet ohi.

Kuljemme samalla lailla vielä takaisinpäin, ja nyt Kim on jo rauhallisempi. Kiitän Alexaa, ja tiemme eroavat hänen lähtiessään pidemmälle lenkille kun minä taas suuntaan väsyneen Kimin kanssa suorinta tietä tallille. Perillä hoidan tamman laidunkuntoon ja vien sen ulos. Huomenna hevonen saa pitää ansaitun vapaapäivän.

”Hei sitten, Kim”, sanon lempeästi, ja menen talliin siivoamaan vielä karsinan. Tuntuu hullulta lähteä näin aikaisin kotiin, mutta toisaalta, minähän tulinkin aikaisin. Olen todella helpottunut että tämä päivä sujui näin hyvin, ja toivon etteivät unet peuraepisodista enää vainoa minua.

Vastaus:

Jäälleen kerran sinun tarinasi oli loistava, niin rauhallinen mutta silti hyvin mielenkiintoinen. Upeasti kerrot Siluetista, sen käytöksestä, riehakkaasta luonteesta ja siihen kohdistuvista ennakkoluuloista. Siluet todella viihtyi koirapuistossa toisten koirien kanssa, ja se leikin hurmos oli todella sydäntä lämmittävä lukukokemus. Ja sitten Kimiin, joka osaa olla periaatteisiin nojaava hevonen ja sen päätä on hankala kääntää, mutta silti, olen hyvin vakuuttunut kirjoittamiisi hevosen käytöksen kuvailuun ja tamman lukemiseen. Hyvin käsittelet ja huolehdit upeasti sen varusteista! :) Teknisesti tarina oli loistava, siinä oli tasainen jaksotus ja selväpiirteiset kommentit. Tuot hyvin esille ajatuksiasi ja mukava lisäys tarinaasi oli Alexa Goldin kanssa. Kiitoksia vielä aamuruokinnassa auttamisesta. Saat tästätarinasta 70 pistettä.

Nimi: Luna

18.05.2012 21:02
Heräsin. Näin Jalon ja Turren vuoteeni reunalla, jotka painivat. Nousin. Ne lopettivat leikkinsä, ja tulivat luokseni iloisesti.
- Mussukat, sanoin ja silitin koirien päätä.
- JEEEEEEEEE! kuului alakerrasta.
Säpsähdin kiljuntaan. Se oli äidin ääni. Puin nopeasti ylleni, ja juoksin alas.
- Äiti, miksi kiljut? kysyin hämmästyneenä.
- Entisen baarin paikalle rakennetaan eläinkauppa! Sinne etsitään uutta omistajaa! äiti hihkui.
- Aiotko ostaa sen? kysyin.
- OSTIN JO! äiti sanoi.
- Waude! sanoin ja menin halaamaan äitiä.
Olin iloinen äitini puolesta. Olin kuullut kaupasta. Siellä myytäisiin kaneja, rottia, hiiriä, marsuja ja undulaatteja, myös kaloja ja tarvikkeita.
- Luna, saisinko pyytää sinulta jotain? äiti kysyi.
- Tottakai! vastasin.
- Voisiko Nic ja Stabli tulla eläinkaupan seinille? Siis vos ottaisit niistä kuvia? äiti kysyi.
- Tietenkin! Entä Stora ja Zaphira? kysyin.
- Ne pääsisivät tv-mainokseen! äiti nauroi.
- Oikeasti? kysyin uudestaan.
- Kyllä pääsisivät, äiti sanoi.
- Voi äiti, olet ihana! sanoin.

Kävelin kohti Lumiliekkiä. Tai jos sitä voi kävelemiseksi sanoa, tanssahdelin onnesta. Meistähän tulisi kuuluisia, nauroin mielessäni.
Saavuin Lumiliekin pihaan, missä näin Lolan. Lola kuitenkin lähti tallille päin juuri, kun olin menossa juttusille. No, menin kuitenkin Doggikselle.
- Doggis! Minulla on iloisia uutisia! Äiti päätti perustaa oman eläinkaupan, jonne Nicin ja Stablin pitäisi tulla malliksi seinille, siis ottaisin niistä kuvia, joten sopiiko tämä? Ja Zaphira ja Stora pääsisivät tv-mainokseen, sopiiko sekin? kysyin iloitsen.
Samalla olin seurannut Doggiksen ilmettä.
- Wau! Tämähän on mahtavaa! Doggis nauroi.
- Aivan, otin kamerani jo mukaan, jos voisin ottaa koirista kuvia, sanoin.
- Joo, otahan vain, koirat ovat sisä häkeissä ja Nic on tallissa, kuten Storakin, Doggis sanoi.
En kerinnyt enää vastaamaan, sillä olin jo kaukana koirien luona.
JATKUU
Sori ku pitää mennä:)

Vastaus:

Tarinastasi huokui innostus ja olitkin todella hyvän keskipisteen keksinyt! Hienoa että osaat yhdistää perhe-elämääsi ja Lumiliekkiä, ja samalla on mukava erikoisuus, että hoidokkisi yhdistettiin juuri uuteen eläinkauppaan. Se sellainen ilo ja onnellisuus tuli hyvin esille tariastasi. Saat 15 pistettä.

Nimi: Tuikku

18.05.2012 19:00
Silittelen Kanteletta sen karsinassa ja katson rannekelloani. "Se on vasta kolme. Minulla on vielä paljon aikaa olla täällä", sanon hevoselle hymyillen. Minun pitäisi varmasti hankkia Kanteleelle satula, sekä suitset, jotta pääsisin ratsastamaankin. Tosin taitaa olla vielä ainakin pari talutuskertaa edessä ennen kuin viitsin mennä tuon nuorehkon tamman selkään. Kävin hetki sitten katsomassa Ginnyä, joten voin varmasti mennä jälleen taluttelemaan Kanteletta. "Kolmas kerta toden sanoo, vaikka tämä onkin vasta toinen kerta", sanon Kanteleelle hymyillen.
Otan riimun, sekä riimunarun karsinan ovesta ja laitan riimun Kanteleelle. Silitän varovasti sen turpaa ja yhtäkkiä Kantele potkaisee karsinan takaseinää. Säikähdän hieman ja sanon Kanteleelle: "Tsot. Onneksi en ollut takanasi."

Kävelen Kanteleen vierellä ja katson sitä hymyillen. Taputan aina välillä Kanteleen kaulaa ja jatkan matkaani. Tällä kertaa en aijo lähteä metsäpolulle, sillä sieltä minulla on hieman huonompija kokemuksia. Eihän se tietenkään sitä tarkoita, etten vielä josus menisi sinne, mutta ei tällä kertaa.
Kierrän Kanteleen kanssa tallin pihaa ja vastaan tulee yksi tallin tytöistä. En tietenkään tunnista häntä, sillä olen melko uusi tallilla. Doggis se ei ainakaan ollut, sillä hänet minä kuitenkin tunnistan.

Jatkan matkaani pysähtelemättä mietiskelyistäni huolimatta. Kantele tuuppaa minua varovasti turvallaan ja se ikäänkuin 'herättää' minut mietteistäni. "Voi sinua, etkö ole saanut tarpeeksi huomiota?" kysyn naurahtaen ja silittelen Kanteletta sen korvien välistä ja se hirnahtaa nopeasti. "Ei kai ole mikään hätänä?" kysyn sillä en ole näiden muutamien hetkieni Kanteleen kanssa tottunut siihen, että se hirnahtelee. Hevosellehan se on aivan normaalia, joten tuskin sillä mitään väliä oon. Taputtelen jälleen hetken Kanteletta.

Kierrettyämme Kanteleen kanssa osan tallin pihasta vien sen takaisin talliin. Talutan sitä hitaasti tallia kohti. Kantele on mielestäni hyvin mukava hevonen, mutta välillä, hyvin harvoin varmasti, se saattaa olla hieman arvaamaton. Tuskin minä sitä vielä niin hyvin tiedän, mutta arvelen ainakin.
Pysähdyn karsinan eteen ja avaan oven. Vien Kanteleen sisälle ja suukotan sn turpaa, jonka se laski hetkeksi alemmas. "Käväisen viellä katsomassa mitä Ginnylle kuuluu, mutta tulen sitten takaisin", sanon Kanteleelle ja riisun siltä riimun. Laitan riimun riimunarun kanssa karsinan ovessa olevaan koukkuun. Taputan Kanteletta vielä muutaman kerran ja poistun sitten karsinasta ja suljen sen oven perässäni.

Kävelen rivakasti kenneliin ja saavun tutulle häkille. Muistankin jo ulkoa missä Ginnyn häkki on. "Hei Ginny", sanon ja koira nousee ylös maasta. Se heiluttaa häntääni minulle ja avaan häkin ove hymyillen. Halaan Ginnyä ja naurahdan. "Olet edelleen niin ihanan pehmeä", sanon ja suljen hetkeksi silmäni. Kuulen Ginnyn hengityksen aivan kuin silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Huokaisen ja istun sitten lattialle ja Ginny istuu eteeni.
"Kävin taluttamassa Kanteletta ja taidan pian ostaa sinullekkin kaulapannan ja hihnan, jotta pääsemme yhdessä lenkille. Toivottavasti et ole hirveän arvaamaton, tai muutenkaan kovin villi", sanon Ginnylle ja päästän koirasta hetkeksi irti, jos se haluaisi vaikka hieman haistella kennelin tiloja. Toivottavasti Ginny tottelee käskyjäni, ettei se karkaa mihinkään, mietin ja katson kun se hölkkää haistelemaan muita häkkijä. Kävelen rivakasti sen perässä ja kuulen kun yksi koira häkissä haukahtaa iloisesti kun Ginny saapuu sen kohdalle. Ginny pysähtyy hetkeksi, joten otan sen kiinni ja silittelen sitä. Se haukahtaa myös iloisesti ja minä naurahdan. "No niin. Mennäänpäs nyt takaisin Ginny", sanon hymyillen ja vien sen takaisin omaan häkkiinsä. "Pysyttele kiltisti täällä. Mennään sitte joskus toiste lenkille, kun saan hankittua sinulle ja Kanteleelle enemmän varusteita", sanon Ginnylle hymyillen myötätuntoisesti ja suljen häkin tiukasti.

Huokaisen ja potkiskelen hiekkaa tallin pihalla. Katson kirkasta taivasta, joka on mieltei pilvetön.
Kävelen sisälle talliin ja astelen Kanteleen karsinan luokse. "Hei kulta, tulin takaisin", sanon ja jään seisomaan Kanteleen karsinan viereen, sillä en viitsi koko aikaa häiritä sitä menemälle sisälle ja niin. Katselen hevosta ja mietin jotain omia asioitani samalla.

Vastaus:

Olet loistava kirjoittamaan hoitotarinoita. Ehkä se kaikkein paras asia tarinastasi oli se, että et käytä lainavälineitä, vaan todella elät niillä välineillä, mitä sinulla on. Se tuo tarinaasi sitä yritteliäisyyttä ja ymmärrystä, ja sellainen ”asenne” tiivistää lukijan tarinaasi. Kaikin puolin hyvin kirjoitettu tarina, missä oli selvät kommentit ja hyvä jaksotus. Osaat tuoda esille Kanteleen luonnetta ja sen käytöstä, muutenkin kuvaat tarinaasi kokoajan eteenpäin vievästi ja avarasti. Mukavaa, että pärjäät Ginnyn kanssa, ja ennenkaikeka Kanteleen kanssa. Hyvin mukava lukea tälläistä tarinaa. Saat 40 pistettä.

Nimi: Lola

18.05.2012 15:22
x JATKOA x

- H-hei, minä sanon, kun mies ja nainen nousevat autosta. Minua alkoi heti pelottaa, mitä tapahtuisi. Entä jos joku ei olisikaan kunnossa? Jos hoidokeillani todettaisiin jonkinlainen paise, kuten Hallella oli todettu? Jos siitä tulisikin syöpä? Epävarmasti katson miestä ja naista, jotka esittäytyvät. Miehen nimi oli Harri, alansa asiantuntijoita, nainen oli Maisa, vielä harjoittelija, mutta ollut eläintenkouluttajana jenkeissä. Hymyillen johdatan heidät koirien luokse.

- Tässä on Smile ja Thunder! esittelen pystykorvat hymyillen. Smile on aivan täpinöissään, jee, taas uusia ihmisiä! Se heiluttaa häntäänsä vilkkaasti.
- Heippa.. olettepa te suloisia, kehuu Maisa. - Ja tämän samojedinko pitäisi olla jo yli yhdeksän vuotta? Ei uskoisi! No, mutta eihän valkeista koirista harmaantuminen näykään! hihkaisee Maisa naurahtaen, ja ottaa vastaan Smilen lipaisuja. Thunder oli pidättäytyväisempi, silmäili tulijoita tarkasti, ja kun sen silmät osuivat Harrin laukkuun, jossa oli kaikki miehen tarvikkeet, Thunder otti epäröivän askeleen taaksepäin. - Toinen koirasi on pelokas? kysyy Maisa.
- Ei... ei Thunder pelokas ole. Hieman pidättäytyväinen, Smilellä ja Thunderilla on ero kuin yöllä ja päivällä, saan sanotuksi. Molemmat lääkärit naurahtavat, myös minä. - Sillä en tarkoita niiden vastakohtaisia värejä.. enkä nimiäkään! hihkaisen. - Ne ovat luonteeltaan erilaiset, mutta ihanat, ja erittäin tärkeät, minulle, saan sanottua.
- Mm, niin tietenkin. Katsottaisiinko vaikka tämä meidän hymypoika ensin? kysyy Harri. Maisa nyökkää reippaasti. - Noniin, mennäänpä meille varattuun tilaan, Harri sanoo.

Ensin he siis aloittivat hymypojalla. Uros oli reipas, eikä hännänheilutuksesta tullut loppua. Sydän kuunneltiin, tehtiin kaikki perustutkinnot. Olin sammariuroksen vierellä, silittelin sitä rauhoittavasti, ja pitelin kiinni. Kun tassuissa ja silmissä ei näkynyt mitään erikoista, ajattelin jo, että Smile olisi terve.
- Maisa.. antaisitko sen äänilaitteen? Harri pyytää nuorta harjoittelijaa, ja tyttö tottelee. Harri laittaa laitetta eri puolille Smilen päätä. Minä kuulen ääniä, ja Smilekin kuulee, ja kun kuulee piippaukset, se kääntelee päätänsä sinne. Yhtäkkiä kuuluu todella matala ääni. Sammariuros ei reagoi mitenkään. Sitten kuuluu todella korkea, jota minäkään en meinannut kuulla. Smile.. se ei reagoinut. Testattiin vielä paria tavallista puheäänen kaltaista ääntä, ja Smile käänsi päätänsä. - Hieno koira, Harri kehuu. - Hymypojan kuulo alkaa ruostua. Se ei kuule kaikkia korkeita ja matalia ääniä, mutta tavallisen puheäänen se kuulee loistavasti. Muuten poika luokitellaan perusterveeksi, ilmoittaa Harri. Kun hän näkee minun surullisen ilmeeni, hän koittaa lohdutella: - Pieniä vanhuuden haittoja ne vain ovat. Ja kaikkein tärkeintä on, ettei Smile ole kokonaan kuuro, mies jatkaa, ja nyökkään. Kuulo ruostunut...

Seuraavaksi otimme sähäkämmän tapauksen, meijän pikku-Thunderin. Thunder oli viitisen kuukautta Smileä nuorempi. Se oli edelleen pidättäytyväinen lääkäreille, eikä olisi halunnut joutua näiden käsittelyyn. Thunder pälyili Harria ja Maisaa, joten Harri katsoi parhaaksi pukea kuonokopan varovaisen oloiselle urokselle. Thunder ei pitänyt kuonokopasta, se koitti saada sitä pois.
- Thunder, kaikki hyvin, sanon mustalle laikalle. Sen silmät olivat kuin liekeissä, kun se katsoi Harria ja Maisaa. - Kaikki hyvin, Thunder! sanon jälleen, hieman napakammin. Perustarkastus saatettiin aloittaa. Harri totesi, että Thunderin karva on hyväkuntoinen, mutta uros on hieman pidättäytyvä persoona. Tassut olivat terveet, ja silmissä ei ollut mitään vikaa. Miltei puolen vuoden ikäerosta huolimatta Thunderilla ei ollut mitään. Tapahtuisiko kaikki tämä, kuulon ruostuminen, Thunderillekin pian? mietin. Hellästi silitän koiran selkää. - Hieno poika, Thunder.., sanon hiljaa. - Hieno, hieno, kehun jälleen.
- Thunder on terve uros. Voit viedä sen Smilen seuraksi häkkiin. Eiköhän sitten katsota hevoset, Maisa sanoo hymyillen, ja Harri nyökkää. Miten.. miten Azu oikein käyttäytyisi? pelkäsin jo valmiiksi.

- Aloitetaan orista, sanoo Harri.
- Tuota noin.. ennenkuin aloitatte mitään, minun pitäisi varmaan sanoa, että Azu on melko.. varovainen. Se... ei luota ihmisiin, näykkii jos saa tilaisuuden, eikä pysy paikoillansa. Se kannattaisi varmaan sitoa jonnekin, sanon.
- Mmm. Jos hevonen on sellainen, niin sitten ilman muuta. Sinähän olet sen hoitaja, sinuun se varmasti luottaa, joten voit ottaa sen karsinasta ja tuoda tuonne? Harri kysyy, ja viittaa eristyksessä olevaan tilaan. Minä ravistelen päätäni.
- Ei. Ei se päästä minuakaan kovin lähelle itseään. Mutta Doggiksen päästää, sanon. Käyn nopeasti hakemassa naisen, jolle Azu on kuin Herran enkeli. Hevonen saadaan kovista pyristelyistä ja vänkäämisestä huolimatta kiinni. Se sidottiin päästä ja jaloista kiinni. Kun Azun suuhun katsottiin, ori koitti näykkiä, kun sen silmiä katsottiin, se ei nauttinut tilaisuudesta, vaan koitti päästä irti solmuistansa. Se koitti nostella kavioitansa, se oli selvästi järkyttynyt. Olin kokoajan sen vierellä. Nyt saisin tilaisuuden koskettaa oria, elämäni toisen kerran, mutta hevonen oli kahlittu. Oliko väärin tehdä se silloin? Minä ojensin kättäni varovaisesti kohti sen kaulaa, ja laskin käteni siihen. Azu säpsähtää. Se oli kosketusärsyyntynyt jo valmiiksi, kun Harri koitti tutkia sitä. Kun kavioita katsottiin, Azu oli ärsyyntynyt. Liikutan kättäni hitaasti sen lämpimällä kaulalla. Karva on pehmoista... Se tuntui sileältä, silkkiseltä, se oli.. uskomatonta. Kauempaa en saanut koskea oriini, kun se luokiteltiin jo perusterveeksi.
- Kuulitko, Az! hihkaisen. - Olet terve kuin pukki, sanon hymyillen, kosketan vielä sen kaulaa, ennenkuin se irrotetaan, ja Doggis taluttaa pelästyneen ja ahdistuneen orlovin takaisin karsinaansa.

- Missäs on se meidän tyttösemme? kysyy Harri. Käyn hakemassa Tikrun, joka oli vilkas ja lempeä. Se halusi herkkupaloja, kehtasi kerjätä niitä vielä Harriltakin. Harri katsoo nopeasti Tikrun hampaat, ne olivat kunnossa, olinhan minä vasta käynyt ne raspauttamassa. Sen silmät ja korvat olivat terveet, ja kun Harri katsoo jalat, hän sanoo, että Tikru on täysin terve. - Voit viedä hevosen takaisin, sanoo Harri. Tarraan riimuista tiukasti ja lähden taluttamaan Tikrua. - Odotas muuten hetki! huudahtaa Harri vielä, ja palaan miehen luokse. Mikä nyt vielä oli? Oliko hän unohtanut jotain? ihmettelen. Harri käskee Maisaa hakemaan autostaan jotain mattoa, pakun takaosassa se oli. Se levitettiin tallikäytävälle, ja minun täytyi taluttaa Tikru sen ylitse. - Tammasi vasemmassa takasessa on askellusvirhe, Harri ilmoittaa. Hän nostaa Tikrun vasempaa takasta, puhdistaa sen kaviokoukulla ja tutkii taskulampun kanssa tarkasti kengän rajoja. - Tämä kenkä on vino.. Harri tuumii itsekseen. Harri huomasi jotain ylimääräistä kengän välissä, ja kenkä poistettiin. Siellä oli pieni, harmittoman näköinen pieni kivi, joka oli aiheuttanut Tikrulle kuitenkin askellusvirheen, eli se ei ollut harmiton pieni kivi. Se oli särmikäs, mutta litteä. Tikrun kenkään oli tullut siihen painauma. - Jotta Tiger Lilyn askellus saadaan normaaliksi, kaikki kengät on poistettava ja se on kengitettävä viikon päästä. Se ei saa ravata tai laukata, eikä käydä maastossa. Ravirata on sen verran tasainen, että siellä uskallat ravata ja laukata sen kanssa, samoin kentällä. Esteitä vältettävä kolme päivää. Hevosta ei saa rasittaa ratsuna enempää kuin tunti päivässä. Voit viedä tamman takaisin. Muista ohjeeni! Harri huudahtaa. Hän keräsi laukkunsa ja otti apulaisensa mukaan, ja he lähtivät kohti seuraavia potilaita. Miksi minun Tiger Lilylleni oli suotu tällainen kauhea tapaus? Minun Tiger Lily, esteitä rakastava ratsu, joutui välttelemään niitä kolme päivää? Katastrofi, mitä minä voisin tehdä? Pyytää Doggista viemään minut raviradalle? Ehkä.

Loppu
//tarina ei oo mitään huippuluokkaa, mutta halusin silti tehdä eläinlääkäripäivästä tarinan.

Vastaus:

Pyh ja Pah, vai että tarinasi ei ollut mitenkään huippuluokkainen!? Olihan tämä! Tämä oli hieno tarina ja hyvin mielenkiintoinen. Niinkin arkisesta asiasta kuin eläinlääkäri käynnistä, missä vain tarkastellaan purpatellaan, olit saanut sen silti vaikuttamaan todella erikoiselta tapahtumalta, ja kiinnostavalta. Vaikka tiesin tasantarkkaan mitä olisi vastassa, sait silti lukijan toivomaan, että kaikki olisi kunnossa. Oikein hyvin kerrottu jokaisesta hoidokista, ja Thunder ja Smile tosiaan ovat kuin yö ja päivä, vaikken ollut asiaa koskaan sen nimen perusteella ajatellutkaan :D Hyvin olit jaksottanut tarinan, kerroit tässäkin kirjoituksessa Azun kanssa etenemisestä, omista ajatuksistasi ja tunnetiloista. Erittäin positiivinen asia oli se, että mukana oli suomen kieliset nimet eläinlääkäreillä! Saat tästä 70 pistettä.

Nimi: Luna

18.05.2012 11:50
JATKOA

Ihanaa, ihanaa hyppelehdin sinne tänne. Onneksi olin keksinyt moisen ajatuksen. Tietenkin Doggis saattoi vastata kelteisesti, mutta aina oli parempi kysyä.
Saavuimme lumiliekin pihaan, ja ajattelin jättää koirat ulkohäkkeihin. Stablia alkoivat kiinnostaa juoksussa olevat nartut, jotka kävelevät tien päällä, joten turhaan poika olisi sisällä vinkumassa. Kyllähän se varmasti häkissäkin vinkuisi, muttei välttämättä niin paljon. Zaphira taas alkoi surata kastematoja ja perhosia, välillä otti niitä suuhun, mutt päästikin melkein heti ulos elävinä. Minun teki todella mieli jollein kukkaiselle niitylle.
- Kauniit, kukkaset kimppuuni saaaan, niitä on täynänsä maaaa, päivä on lämmin ja sees, lauloin tansahdellen sisälle Lumiliekin kennel puolelle. Doggis olikin siellä. Hän selaili jotain vanhaa kirjaa.
- Hei Doggis! En kai häirinnyt? kysyin.
Doggis katsoi kirjaansa vielä hetken, kunnes käänsi päänsä minua kohti, avasi suunsa ja sanoi lempeällä äänellän:
- Niin?
- Tuota, kun löysin Nicin, ja minulle tuli yksi ajatus, sanoin.
- Mikä ajatus? hän kysyi epävarmasti.
Olisiko nyt aika paeta? Doggis ei olisikaan juuri nyt hyvällä mielin? No, pakkokai se oli nytv sanoa.
- Niin? hän kysyi uudestaan, ja laittoi kirjan sivuun.
- Niin että, saisinko Nicin hoitsukseni? kysyin hymyillen.
Helpotuin. Doggiksenkin kasvoilla paistoi pieni hymy.
- Olenkin vähän odotellut tuota lausetta sinulta Luna! Saat Nicin hoitsuksi, jos lupaat pitää orista hyvää huolta, Doggis sanoi ja naurahti ääneen.
Yhdyin itsekkin nauruun, kunnes minua alkoi kiinnostaa kirja.
- Mikäs tuo kirja on? kysyin.
- Koitan tästä kirjasta kalastella Gandyn edellisiä hoitajia, olen ne kyllä tänne jonnekkin merkinnyt, Doggis sanoi ja alkoi vielä selailla kirjaansa.
- Ahaa, sanoin ja päätin lähteä paikalta.
Ovelta vielä huusin:
- Menen nyt Nicin ja Storan luokse, koirat ovat ulkona!
Doggis katsahti tänne päin ja nyökkäsi. Juoksin ulos suoraan talliin. Talli - Tallissa tuli heti ihan tallimainen tuoksu. Hyvän tuoksuista se oli, muttei mitään parasta.
Suoraan siitä menin Storan karsinalle. Se oli juomassa vettänsä, likaista vettänsä. Koko karsinahan oli aivan täynä lantaa ja lattia näkyi aivan kokonaan. No, tänään tein orille suur siivouksen. Ensin ajattelin pestä karsinan, sitten pestä koko orin.
- Heippa Stora! Sanoin.
Stora käänsi päänsä minuun päin. Sn ilmeillään oli hyvin lempeä ilme. Voikun se oli niin komea, mietiskelin hymyillen. Hain käytävältä Storan suitset, ja laitoin ne orille. Otin tukevan otteen kiinni suitsista, ja lähdin vetämään pikkuhiljaa Storaa laitumelle päin. Se kulki hienosti perässäni. Olimme laitumen portilla, kunnes päästin Storan suitsista irti, ja ori lähti laukkaamaan pitkin laitumea. Se tunsi olonsa villiksi ja vapaaksi, tai niin ainakin luulisin.
Katselin vähän aikaa orin touhuja, kunnes kiirehdin sisälle. Ensin, hain lapion ja kottikärryt. Aloin lapiolla lapioimaan lantakasoja kottikärryyn. Hyi, Storan karsina haisi, joten minun oli pakko avata sen ikkuna. Auringon valo tulvi sisään. Haju ei kadonnut, mutta kotoisemmaksi karsina kuitenkin tuli. Oli vielä muutama kikkare jäljellä, kunnes kaikki oli lapattu kottikärryihin. Sitten kaajoin lannat tallin salaperäiseen huoneeseen, jossa oli kaajettu muitakin lantakasoja. Palasin sitten takaisin Storan karsinan luokse. Olin ottanut kottikärryt mukaani, sillä jouduinhan minä vanhat heinät ottamaan pois. Lähdin siis taas tallin nurkkaa
kohden, sillä siellä oli heinät. Otin niitä ainakin kilon. Heinät saisivat riittää.
Lajittelin niitä eripuolille Storan karsinaa. Sitten oli veden vuoro. Otin vesikupposen irti ja kävin pesemässä saippualla koko kupin. Siinä oli mutaa ja likaisia, aivan litiloti märkiä heiniä.
- Hyi, tokaisin itsekseni.
Viruttelin ensin kupin, ennenkuin laitoin pikkuisen saippuaa. Sitten alkoi kädelläni pesemään sitä. Tai oikeastaan, heiluttelin kuppia veden alla niin, että se oli puhdas. Sitten käänsin hanan kylmälle, kokeilin vettä sormillani. Se oli tarpeeksi kylmää. Kannoin kupposen takaisin karsinaan, ja laitoin sen kiinni karsinan seinään. Nyt oli koko karsina puhdas! Edessä oli vain Storan puhdistus, mikä saattoi tuottaa vaikeuksia.

Olin hakenut Storan laitumelta, ja laittanut sen kiinni pesukarsinaan. Olin juuri nyt hakemassa shampoota. Löysin sen kaapin ylimmästä hyllystä. Menin takaisin Storan luokse, lukien samalla shampoon takaosaa. " Sopii kaikille karvatyypeille. Puhdistaa turkin oikein hyvin". Laitoin shampoon maahan, kauan Storan ulottuvilta. Otin hanan, ja aloin huuhdella oria. Sen ilme oli söpö. Ori katsoi minua anellen. Hymylin, minun oli pakko. Niin hauskalta se näytti. Suljin hanan, aukaisin shampoo pullon ja aloin laittamaan sitä jokapuolelle Storaa. Stora pysyi hienosti paikallaan koko shampoon laiton ajan. Otin letkun käteeni, ja aloin huuhdella Storaa. Shampoot tippuivat sen jalkoja pitkin viemäriin.

NOIN! Koko Stora oli puhdas! Nyt päätin antaa sen kuivatella karsinassaan, mutta sitä ennen oli harjan vuoro. Otin pehmeän harjan, jolla aloin harjaamaan Storaa mahasta, jaloista ja selästä. Se nautti. Kun maha, jalat ja selkä, myös kaula ja lantio näyttivät hyviltä, siirryin häntäharjaan, ja siellä niitä takkuja löytyikin. Harjasin kuitenkin varovasti, ettei Storaan sattuisi. Harjasin hännän ja harjan. Sitten otin vielä kaviokoukun, ja alkoi puhdistamaan orin kavioita. Ne olivat likaiset. No, Storahan oli oleskellut likaisessa karsinassa ja vielä kyyhöttänyt laitumen laidassa pois pääsyään, kun olin mennyt hakemaan sen. No, nyt kuitenkin oli Stora läpikotaisin puhdas! Poikahan oikein kiilsi!
- Voi kun olet komea, sanoin. - Käyn tilaamassa kengittäjältä ajan, ja hän saa laittaa sinulle kultaiset kengät, naurahdin.
Vein Storan sen häkkiin, jossa se näytti viihtyvän paljon enemmän. Seuraavaksi nokka kohti Niciä.

APUA! Apuvaa! Nic on niin komea! Orihan säihkyi komeutta.
- Nic! You is very cute, sanoin nauraen. Toden tosiaan, Nic oli aivan lumoava, vaikka niin vanha olikin.
Nic käänsi katseensa minuun, aivan kuin hymyillen. Aukaisin karsinan oven. Minun oli pakko silittää sen turpaa. Tänään en ratsastaisi, mutta huomenna ehkä. Halusin vaihtaa Nicillekkin veden ja ottaa lannat pois, joten niinpä otin hevosen suitsista kiinni ja vein senkin laitumelle. Hain kottikärryt. Aloin lapata samalla lapiolla lantaa kottikärryhin. Nicillä olikin vain pari kikkaretta. Vein lannat pois, ja aloin sitten ottaa vanhoja heiniä pois karsinasta. Storan karsinaa minun ei pitänyt huuhdella, siistiltä se silloin ainakin näytti. Päätin huuhdella Storan karsinan huomenna. Kun olin vienyt vanhat heinät pois karsinasta, otin letkun ja aloin huuhdella karsinaa joka paikasta. Huuhtelu ei kestänytkään kauan. Nyt minun oli pakko aukaista Nicinkin karsinan ikkuna, jotta raikas ilma pääsisi sisään. Kun olin huuhdellut, ja odotellut pariminuuttia karsinan kuivatessa, lähdin hakemaan heiniä. Otin taas kilon, joka riitti sopivasti karsinan lattialle. Otin myös kilon ruokakuppiin, niinkuin tein Storallekkin.

Nyt oli Nicinkin karsina siivottu. Oho, minullahan oli mennyt siivoamisessa ja Storan pesussa yhteensä neljä tuntia. Kun menin ulos hakemaan Niciä, huomasin kellon olevan puoli kahdeksan. Nic odotti minua laitumen oven vieressä, kun hain sen. Se antoi ottaa isensä kiinni. Vein Nicin karsinaan. Annoin sille pusun sileälle turvalle. Samoin tein Storalle. Sitten vein vielä koirat sisälle, jossa Doggis oli sohvalla katselemassa televisiota.
- Heihei Doggis! sanoin kuin lähdin.
- Heippa! hän huusi takaisin.

Vastaus:

Hieno päivä kaikkien hoidokeittesi kanssa! Hyvin kerroit koirista, vaikka heille annoitkin huomattavasti vähemmän aikaa, mutta sehän oli ymmärrettävää. Mukavaa, että Nic suhtautuu sinuun niinkin lempeästi ja antaa käsitellä itseään. Ja Storakin pikkuhiljaa alkaa omaamaan isnut hoitajaksi, kerta pesu onnistui täydellisesti. Olen erittäin tyytyväinen sinun tekemääsi isoon urakkaa, jossa huolehdit Storan puhtauden esimerkillisen huolellisesti, ja kerroitkin siitä tarkasti. Hyvin kirjoitettu, käytetty erilaisia sanoja reippaasti ja lauseesi olivat erittäin sulavia keskenään. Hyvä tarina, hienoa luettavaa. Saat tästä 65 pistettä.

Nimi: Bambi

18.05.2012 11:18
Tänään minulla ja Siluetilla on agilitypäivä. Dobermanni juoksentelee esteiden välissä aidatulla kentällä minun miettiessäni estejärjestystä ja säädellessäni hyppyesteitä. Lopulta kutsun Siluetia, ja se kirmaa luokseni istahtaen jalkoihini ja luoden odottavan katseen ylös minuun. ”Taitaa olla aikaa viime kerrasta?” sanon rapsuttaen koiraa korvan takaa. Aloitamme yksittäisillä esteillä ja ohjaan Siluetin puomille. Se kipittää vauhdilla toista päätä ylös, juoksee puomin yli ja tulee loikkien alas – huudahdan ”odota” juuri ajoissa ennen kuin koira loikkaa kontaktialueen yli, ja annan sitten sille luvan tulla hitaasti alas.

”Hienosti”, sanon kehuvaan äänensävyyn ja Siluetin häntä vipattaa, koira tuijottaa minua kiinteästi odottaen jatkoa. ”Putki”, huikkaan sille näyttäen käsimerkein suuntaa ja Siluet syöksähtää innoissaan putken suusta sisään ja ilmestyy pian toisesta päästä ulos. Kehun koiraa taas ja ohjaan sen pujottelulle. Tässä Siluet oli hyvä, muistan, mutta kuinka kauan siitä tosiaan onkaan kun se on päässyt agilitya harrastamaan? Pari virhettä tuleekin, ja hidastan tahtia ohjatakseni koiran yksitellen joka välistä. Suoritus takkuilee, mutta lopulta Siluet alkaa saada kiinni vanhasta taidostaan ja kepit sujuvat jo vähän vauhdikkaamminkin virheettömästi.

Seuraa kaksi hyppyä peräkkäin; niissä ei notkealla dobermannilla ole vaikeuksia, ja otamme seuraavaksi vauhtia A-esteelle. Siluet kuitenkin loikkaa esteelle kokonaan kontaktipinnan yli, ja saankin ohjata sitä pitkään ennen kuin se kiipeää rauhallisesti mutta tarpeeksi vauhdikkaasti päästäkseen jyrkkää pintaa ylös. Toisella puolella se pysähtyy omasta aloitteestaan odottamaan että annan sille luvan tulla alas.

Pöydän hoidokkini suorittaa mallikelpoisesti, ja lennähtää korvat tuulessa pystyyn nousten muurin yli. Se seisoo parin metrin päässä minusta lihakset jännittyneinä jatkoa odottaen, ja katoaa käskystä pussiin. Kesken pussiosaa koira kuitenkin pysähtyy, ja näen missä se on vain pussin kohoumasta. ”Siluet!” huudahdan. Kohouma liikahtelee, mutta kestää ennen kuin se lähtee liikkumaan eteenpäin. Siluet tulee kävellen ulos pussin suusta ja sen poskesta pilkistää luun muotoinen keksi. Purskahdan nauruun kun koira rouskuttaa löytämänsä herkun. Keneltä lie kiireessä pussiin pudonnut!

”Jatkettaisiinko sitten?” kysyn, ja kun Siluet malttaa taas keskittyä, siirrymme keinulle, jonka ylitys sujuu oikein mallikelpoisesti, ja kehun koiraa. Seuraavana on pituushyppy ja viimeisenä rengas, joista Siluet suoriutuu vauhdikkaasti ja tulee innoissaan hakemaan namin kädestäni. Leikin sen kanssa hetken, ennen kuin jätän sen odottamaan radan alkuun.

Kokonainen rata menee vähän niin ja näin; Siluet ohittaa pari kontaktialuetta, tekee yhden virheen kepeillä, hyppää yhden aidoista vahingossa muiden esteiden välissä, ja pysähtyy jälleen hetkiseksi pussiin tutkimaan onko siellä kenties lisää herkkuja. Toinen yritys menee paremmin, muttei täydellisesti, mutta palkitsen läähättävän Siluetin joka tapauksessa hyvästä yrityksestä ja lähden sen kanssa kentältä.

”Nyt tehdäänkin jotain jännää”, kerron koiralle.

Jätän sen ulkoaitaukseen – on aika Siluetin ja Kimin tutustua. Tämän luulisi menevän helposti, Siluet kun on jo hevosiin tottunut eivätkä Kimillekään koirat ole vieraita, minkä lisäksi se on kuulemani mukaan varsin sosiaalinen muiden eläinten kanssa. Kävelen tarhoille ja näen heti Kimin, joka ruohostaa vain kymmenisen metrin päässä portista. ”Kim!” huikkaan, ja hevosen pää heilahtaa ylös ja otsaharja valahtaa sivuun paljastaen valkoisen tähden. Hevonen luo minuun tutkimattoman katseen, mutta olen innoissani sen reaktiosta. Ja kun lähestyn sitä, se ottaa kaksi askelta minun suuntaani ja seisahtuu sitten. Mutta nuo kaksi pientä askelta eivät voisi tehdä minua onnellisemmaksi.

”Hei Kim”, juttelen. ”Alatko jo oppia tuntemaan mut?”

Kimillä on päässään ruskea nahkariimunsa, joka saa sen näyttämään tavallistakin upeammalta. Kiinnitän ketjullisen riimunnarun riimun solkeen, ja Kim lähtee astelemaan mukanani portille. Tapansa mukaan se tanssahtelee kulkiessamme pihan poikki, mutta kun emme menekään talliin, se hämmentyy niin että hidastaa vauhtinsa normaaliksi käynniksi. Vien sen Siluetin aitauksen luo, missä koira kirmaa innoissaan portille ja nostaa etutassut aitaa vasten.

Hetki on sykähdyttävä, kun sieraimet väristen musta samettiturpa kohtaa nuuhkiessa liikahtelevan, kostean mustan kirsun. Pitkän aikaa nuo kaksi tummaa eläintä pysyvät siinä asennossa kuin lukittautuneina väreilevään yhteyteen. Sitten Siluet lipaisee kielellään Kimin turpaa ja Kim pärskähtää yllättyneenä, mikä saa Siluetin pudottautumaan neljälle käpälälle ja asettumaan leikkiasentoon. Kim kurkottelee aidan yli, Siluet kohottautuu, ja taas ne nuuhkivat toisiaan. Kummankin silmistä paistaa uteliaisuus.

Taputan Kimiä ja rapsutan Siluetia korvan takaa. Niistä tulee vielä hyvä parivaljakko. Siluet katsoo pettyneenä kun lähden taluttamaan Kimiä pois, ja tammakin vilkuilee taaksepäin. Taputan sen kaulaa. ”Hienosti meni, tyttö.”

Menemme Kimin kanssa talliin; päätän harjata sen kunnolla myöhemmin, ja sukaisen nyt vain satulanpaikan, jalat ja pään. Totta puhuen minua jännittää niin etten ole pysyä nahoissani. Olen päättänyt uskaltautua lähtemään Kimin kanssa maastoon, ja odotus tekee jännityksen vain pahemmaksi. Laitan tammalle suojat ja satuloin sen nopeasti. Suitsiin jätän olympiakuolaimen. Vielä kypärä päähän ja olen valmis – Kim yllättyy jälleen kun lähdemmekin käytävää eri suuntaan kuin tavallisesti, ja pihalle päästyä sen pää kohoaa ja askeleet pitenevät.

Pysäytän hevosen. Kiristettyäni satulavyön lasken jalustimet ja pidän kiirettä selkäännousussa; siitä huolimatta tamma ehtii ottaa muutaman askeleen eteenpäin. Pysäytän sen hetkeksi, korjaillen jalustimiani ja säätäen ohjia sopivan mittaisiksi, ja annan sitten kevyesti pohkeita. Kim lähtee vetävään käyntiin, liikkuen niin tasaisesti ja ryhdikkäästi ettei sitä voi kuin ihailla. Minun on kuitenkin pidettävä tuntuma suuhun, ettei tamma lähde raviin. Suuntaamme koskelle päin, siitä tulee sopivan pitkä lenkki.

Kun polku levenee, nostan Kimin raviin lähes pelkillä painoavuilla. Tamman kaviot tömähtelevät polkuun tasaista tahtia ja sen rytmissä on hyvä istua mukana. Polku mutkittelee sen verran, että Kim ei edes yritä lisätä vauhtia ja ravaamme pitkät pätkät. ”Hienosti menee, tyttö”, juttelen Kimille, ja se tottelee kauniisti kun pidättelen sen käyntiin. Lähestymme hyvää laukkasuoraa ja haluan antaa hevosen hengähtää ennen sitä, onhan ravi kuitenkin hevosta eniten rasittava askellaji.

Lenkki on mennyt niin upeasti että minun on vaikea uskoa sitä. Ehkä Kim on vain niin iloinen päästessään pitkästä aikaa maastoon, että se on nauttinut menosta yhtä lailla kuin minäkin. Mutta nyt seuraa jännittävin osuus, olemme juuri tulossa laukkasuoralle.

Ja juuri silloin oikealla pusikko rytisee ja sieltä poukkaa polulle peura miltei törmäten Kimiin. Kauhistuneena hirnuen Kim hyppää takajaloilleen ja kääntää etupäänsä puolittain jo ilmassa. Minä tarraan satulankaareen, onneksi, sillä etukavioiden koskettaessa maata Kim tekee hurjan loikan tulosuuntaamme, mikä olisi muuten varmasti heittänyt minut takaperin selästä.

Alkaa silmitön pako. Kim syöksyy polkua pitkin kiitolaukassa joka on ehtinyt kiihtyä täyteen vauhtiinsa siihen mennessä kun minä onnistun vakauttamaan istuntani ja keräämään ohjat. Teen kaikkeni saadakseni Kimin pysähtymään, käytän ohjas-, paino- ja ääniapuja, mutta millään ei ole mitään vaikutusta. Hevonen pakenee sokean kauhun vallassa, matalalla riippuvat oksat lyövät minua kasvoihin, enkä voi muuta kuin kumartua kaulalle, pidellä suusta ja toivoa ettei ketään tule vastaan.

Aika kuluu ja matkaa jää taakse eikä Kim hidasta. Maisemat lakkaavat vähitellen näyttämästä tutuilta ja tajuan meidän tulleen Tervajoen puolelle. Yhä silmitön kiito jatkuu, ohjat leikkaavat kipeästi kämmenpohjiini kun yritän pidätellä. Sitten äkisti syöksymme metsästä valoon, ja sokaistun hetkeksi, kunnes tajuan meidän tulleen raviradalle. Nyt jos koskaan – turtunein käsin ja suurin ponnistuksin käännän Kimin suurelle voltille radalle, kunnes tamma todella laukkaa koko ajan pienenevää ympyrää. Lopulta sillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin pysähtyminen.

Sitten kuuluu laukkaavien, hidastavien kavioiden ääni ja vihainen huudahdus: ”Oletko sä hullu? Mitä te siinä teette?”

Meitä lähestyy suuri, pikimusta hevonen jota ratsastaa vaalea tyttö. Tämä luo pistävän sinisten silmiensä katseen minuun ja hevoseeni, joka seisoo kyljet hakaten ja yltäpäältä vaahdossa keskellä rataa. Olen liian sekaisin hurjasta vauhdista sanoakseni mitään järkevää. ”Meinasi tulla peurakolari”, soperran ja huomaan että ääneni värisee.

”Te olette ihan kahjoja koko Lumiliekin sakki”, tyttö puuskahtaa. ”Häivy nyt siitä sen kaakkisi kanssa, mä yritän treenata!”

Ohjaan Kimin käynnissä radan poikki kohti Lumiliekkiin vievää tietä. Nyt jo rauhoittunut tamma kulkee pää alhaalla lopen uupuneena ja minun käy sitä niin sääliksi että laskeudun ratsailta ja talutan sen tallille, vaikka jalkani tärisevät eivätkä tahdo kantaa. Vien uupuneen tamman kokopesuun, ja hieron sen sitten huolella kuivaksi. Se saa päälleen hikiloimen ja kevyen vohveliloimen jottei se ala palella tuollaisen rasituksen jälkeen. Laitan sen karsinaansa. ”Ei aivan onnistunut maastolenkki”, sanon sille hiljaa taputtaen hellästi sen kaulaa.

Menen viemään Siluetin piha-aitauksesta sisään ja ruokin sen. Tarkemmin ajatellen Kim on myös varmaan nälkäinen, ja nyt on jo melkein hevosten ruokinta-aika, joten menen sekoittamaan tammalle ruoka-annoksen, johon lisään sekä porkkanan että omenan, ja käyn tyhjentämässä sekoituksen sen ruokinta-astiaan. Vien heinät perässä, ja olen helpottunut kun huomaan tamman alkaneen syödä. Kyllä se toipuu.

Minun on levähdettävä hetki hoitajien olohuoneessa, ennen kuin pystyn lähtemään kotiinpäin. Että pitikin sattua! Ja juuri kun kaikki meni niin hyvin. Ei auta kuin ottaa maastolenkki uusiksi ja ratsastaa samaa reittiä, ettei Kimille jää pelkoa peuran kohtaamispaikkaa kohtaan. Mutta nyt kaipaan vain jotakin tukevaa syötävää ja lepohetkeä sohvalla, tunnen itseni niin perin juurin surkeaksi.

Vastaus:

Upea tarina! Tässä jos jossain todella oli sitä vauhdin huumaa, minkä olitkin osannut lumoavasti kirjoittaa! Se niin välittyi lukijaan, pystyin tuntemaan sen kauhun kun ei hevosta saa oikein hallituksi, ja kaiken sen lisäksi olen iloinen, siitä, että sinä hallitset Kimin siitä huolimatta noinkin taitavasti! Olet upea hoitaja Kimiä kohtaan, toisaalta päättäväinen, mutta sitten niin huolehtivainen tamman kunnosta, että tyytyväiseksi ihan tekee mielen! Siluetin kanssa sinulla onnisti, ja tuosta pirteästä dobermannista saan energiaa kovasti. Koira todella luo iloa, sellaista erikoista lukunautintoa, ettei tätä monen tarinassa tulekaan. Kuvailet tarinanan hienosti, yskityiskohtaisesti, mutta kaiken sen pienimmän ja ”epäolennaisen” osaat loikkia yli, ilman että lukija sekoittuu. Olen tarinassasi koko ajan perillä sen tapahtumista, ja erittäin positiivisena lisäyksenä oli tervajoen tyttö. Hyvä tarina, oikein loistava. Saat tästä 90 pistettä.

Nimi: Alexa

18.05.2012 10:10
Tänään oli vapaapäivä, vaikka joillakin se saattoi olla normaalisesti koulua, meidän luokalla oli vapaata. Se johtui yhdestä projektista, minkä teimme koulun jälkeen, joten teimme silloin ne neljä tuntia lisää, mitkä kuuluivat tähän perjantaipäivään.

Nostin linja-autosta poistuessani hupun päähäni. Ulkona tihmi vettä, vaikkei kovin kovasti, mutta silti se kasteli jos oli pidempään sateessa. Astellessani Lumiliekille vievää pihatietä pitkin ja silmäilin samalla laitumille. Tien toisella puolella olevalle laitumelle oli laitettu kaikki tammat, jotka eivät omistaneet hoitajia. Toisen puolen laitumella taas kaikki oriit, jotka eivät omistaneet hoitajaa. Tallin lähistöllä olevista laitumista toinen oli tyhjä, toisessa laitumessa oli kaikki hevoset, jotka omistivat hoitajansa ostaman sadeloimen. Ja nähtävästi Gold ei omistanut sadeloimea, koska sitä ei näkynyt laitumella. Huokaisin, miten olin saattanut unohtaa niin tärkeänkin loimen kuin sadeloimen? Nyt voin vain kuvitella, kuinka pirteä Gold on, kun sen kanssa pitäisi jotain muka tehdä. Halle oli vietävä sisälle kuivumaan, joten päivä alkaisi pakostikin Goldin kanssa.

Kävelin laitumelle, missä Halle laidunsi punainen sadeloimi yllään. ”Hallee!” huusin hevosta ja ori käänsi katseensa nopeasta jostain kaukaisuudesta minuun. Se korvat olivat pystyssä, se tiesi että se olin minä, mutta katsoi vielä muutamaa muuta hevosta laitumella, kuin ilmoittaakseen että hän on lähdössä, ja sitten se ravasi portin edustalle. Mutta laitumen ainoat kaksi hevosta Hallen lisäksi tulivat orin mukana. Violetin sadeloimen alla oli Marissa, toinen valkoinen tamma oli Anne, jolla oli sininen sadeloimi. Naurahdin, jokaisella oli erivärinen sadeloimi. Sitten mieleni synkistyi hieman, kun tajusin, kuinka vähällä määrällä kaikista hoitohevoista oli edes sadeloimet. Doggis oli ajatellut tietenkin pelkkää hyvää, ja jättänyt hoidettavat hevoset karsinoihinsa, ettei märkänä niillä ratsastettaisi. Ja tosiaan ajatteli varmaan, että jokainen hevonen saa kyllä liikuntaa heistä, kun on hoitajat olemassa. Mutta totuushan on aivan toista, eräät hevoset eivät omista aktiivista hoitajaa, täten ne ovat Doggiksen ratsuina myöhään illasta, kun on aivan varma, ettei niiden hoitaja enää tänä päivänä tule. Tai en tiedä mikä on Doggiksen ajattelumalli ja suunnitelmat, mutta ainakin itse kuvittelin asian olevan näin.

Tallilla ei tainnut olla ketään muuta tähän aikaan, ainakin se vaikutti tyhjältä, kun astuin sisään Hallen kanssa. Muutamat hevoset siellä täällä hirnahtelivat. Talutin orlovin muutamat hevosen ohi omaan karsinaansa, siellä riisuin siltä märän sadeloimen pois yltä. Hallen karsinanaapuri Tikru tuli kurkistamaan minua, sen silmät olivat todella leikkisän oloiset ja ne saivat minut pakosti hymyilemään. ”No mitä pikkuinen?” kysyin ja silitin karsinan ”kaltereiden” välistä sen oranssia turpaa. Hetken kuluttua käännähdin, minulla oli nimittäin edelleen tekemistä, ja kävelin kaapilleni. Vaihdoin siellä märän hupparin tilalle tikkitakin ja painoin taskuuni puolikkaan herkkupussin. Kävin viemässä Hallen sadeloimen pesutilan pyykkinaruille ja sitten siirryin Goldin karsinan edustalle, missä hevonen oli puoliunessa. ”Anteeksi raasuni kun et päässyt pihalle, en tiedä miten minulla oli jäänyt sinulle ostamatta sadeloimen. Ostan sen kuitenkin tänään, vihreän niin kuin kaikki muutkin tavarasi ovat.” kerroin hevoselle samalla ottaen orin riimunaruun. Gold kuunteli minua ja seuraili liikkeitäni. Sitten kun se oli aivan varma, että sai kävellä perässäni pois karsinasta, se hölkytteli vierelleni. ”Olet ihan höpsö” naurahdin ja silitin sen turpaa.

Talutin työhevosen harjaustolpille, missä aloitin perinteisesti harjaamisesta. Kävin sen läpi kolmella eriharjalla, ja nyt kun on aikaa, pystyin jopa aukaisemaan harjan ja hännän kammalla. Vaikka Gold oli työhevonen, se ei ollut pieni pullea poni. Päin vastain, hevonen oli miltei Hallen korkuinen, vain reippaat viisi senttiä pienempi. Gold oli leveämpi hevosena ja tukevampi, mikä on ominaista sen rodulle, mutta hevosella oli myös nopeutta. Silloin kun vladimirin raskaita työhevosia jalostettiin, työn tulokseksi haluttiin samalla vahva peltohevonen kuin nopea vaunuhevonen, luin tämän nimittäin hevoskirjasta. Ehkä nämä kiteytyvät paremmin Lumiliekin samanrotuisissa tammoissa, sillä ne olivat hieman solakampia kuin Gold ja Daz.

Harjailun päätteeksi aloitin varustamaan Goldia ratsuksi. Pintelit käärin hevosen jalkaan huolellisesti ja tukevasti, satulahuovan asetin paikoilleen ja nostin sitten satulan hevosen selkään. Suljin satulavyön muutamaa reikää isommalle kuin se on Hallella ja laskin lopuksi jalustimet minulle sopivalle korkeudelle. Enää suitset, jotka sainkin orille käden käänteessä laitettua. ”No nyt, mennäänkö?” kysyin tietäen sanan merkityksen, ja ori aloitti nyökyttelemisen. Hymyilin ja annoin herkun hevoselle. ”Mennään sitten.” totesin ja lähdin kävelemään, ori pian rinnallani astuen.

toisin kuin olin arvellut tallin olevan tähän aikaa tyhjä, maneesissa ratsasti tallin toinen poika, joka hoiti hevosta. Lolakin oli tuonut aina silloin tällöin pojan mukanaan tallille, ja välistä oman veljensä. Naurahdin, ajatus siitä, että jompikumpi omista veljistäni ratsastaisi, olisi hyvin hulvaton näky. Keksityin kuitenkin taas olennaiseen, eikä Bambi kaiketi ollut huomannut minua vielä. Kävelin Goldin kanssa kentänlaidalle, miettien kuumeisesti mitä voisi sanoa minua vanhemmalle pojalle kysyäkseen mahtuisiko mukaan, mutta Gold teki sen minun puolestani, se nimittäin hirnahti kimakasti. ”Huomenta!” lisäsin nopeasti. ”Mahtuisiko tänne Goldin kanssa?” kysyin ja Bambi nyökkäsi minulle. Avasin portin, ehkä hetken mietin pojan hiljaisuutta, mutta toisinaan ymmärsin sen, olihan hänen kokoajan keskityttävä nuoren ratsunsa hallitsemiseen.

Nousin Goldin satulalle ja istuin siinä hetken aikaa, silmäillen radan matalia ristikoita toisessa reunassa. Nuo kävisivät aivan varmasti myös Goldille. Bambi teki Kimin kanssa volttia parhaillaan, siro estehevosten jälkeläinen toteutti hyvin paljon Fiinan piirteitä. Sen pystyisi miltei katsomaan äidikseen, mutta ei ihan. Hevonen oli aivan erinäköinen koko kabardin kanssa. Siinä oli orlovin piirteitä.

Aloitin Goldilla alkulämmittelyt. Työhevonen askelsi kauniisti niin ravissa kuin laukassa ja todella näytti siltä, että nautti jälleen kerran pitkästä aikaa ratsuna olemisessa. Cira kun ei ollut viimeisimpinä aikoina kovin aktiivinen, vaikka muuten hyvin taitavasti huolehti hevosensa. Tein Goldille muutamat pääty-ympyrät ja lahdin sitten ravuuttamaan hevosta kaviouran vierestä maneesin toiseen päähän, ja arvatenkin hevonen oli kalistumassa kokoajan kaviouralle. Ensimmäinen este oli maneesin toisessa päädyssä, joten tein Goldille poikkileikkauksen ja keskipisteellä pysäytin hevosen menon. Tein peruutuksen, jonka Gold hallitsi tällä kertaa aivan hivenen paremmin kuin eilen, nimittäin edelleen se oli miltei paikoillaan steppaamista. Sitten tein esteistä poispäin pohkeenväistön kulmaan, joka ei ollut mitenkään kiitettävä suoritus, Goldin kanssa todella pitäisi harjoitella ja hio nuo rumat kulmat tekniikassa pois.

Seuraavaksi olivatkin esteet, varmistin vielä Bambin sijainnin, etten ratsastaisi hevosellani hänen päälle, ja laitoin orin laukkaan. Ristikko koitti, ja vaikka Gold oli hieman epävarma, se loikkasi esteen yli. Toiselle esteelle piti tehdä loiva kaari ja voimakas esteelle ajo, että Gold varmasti hyppäsi ristikon yli. Kolmannella esteellä ei enää mikään voinut pysäyttää Goldin hidastamista raviin ja kääntymästä estelinjalta ulos. Istuuduin takaisin satulalle ja päästin ohjista irti. ”Gold, mitä tämä on?” kysyin hevoselta vaativasti. Ori lonksutteli kuolaimiaan suussa ja se oli painanut korvat alas. Katsahdin huokaisten Bambiin. ”Menetkö nyt esteille, vai yritänkö minä uudelleen heti perään?” kysyin ja Bambi vastasi: ”Itse asiassa minä voisin tähän väliin mennä.” Nyökkäsin hyväksyvästi ja seurasin, kuinka Bambi hallitsi hyvin kuumentuneen hevosen estelinjalle ja aloitti etenemään ristikoilla. Kimillä ei ollut sitä ongelmaa, mikä Goldilla oli, Kim oli miltei pielikuva. Se ryntäsi ristikoiden yli ja vähät huomioi ratsastajan ohjaamista. Välistä heidän yhteinen estehyppy näytti pelottavalta, mutta Bambi oli varma ratsastaja ja tiputti heti esteiden jälkeen ravin hevoselle ja vei ratsunsa voltille.

Ratsastin Goldin kaviouralle ja nostin siellä ravin kautta laukan. Tällä kertaa hevonen meni allani paljon voimakkaammin eteenpäin ja loikkasi vähemmällä ajamisella ristikon yli. Pidin kuitenkin tiukan tuntuman hevoseen, tiesin sen ryöstäytyvän hallinnasta jos vähänkään helpottaisin. Pohkeilla taas pidin Goldin laukassa ja toinenkin este meni upeasti yli. ”Hyvä Gold” kuiskasin ja kolmas ristikko ylitettiin. ”Hiano heppa!!” kehuin hevosta vielä vuolaammin ja viimeiselle ristikolle en tuntenut Goldin laisinkaan yrittävän poistua tilanteesta. Ponnistuksessa kuitenkin ristikko kolahti alas. Löysäsin ohjat ja Gold hidasti heti raviin. ”Gold? Miten sinä voit ristikon tiputtaa?” kysyin naurahtaen ja silitin kummallakin kädellä orin kaulaa. Katsahdin Bambiin, joka oli seurannut minun ja Goldin suoritusta, ja nyt hymyili minulle. Nyökkäsin tälle kiitokseksi ja laskeuduin selästä. Toin ohjat mukanani ja vein hevosen tolpille. ”Olit todella hienosti Gold! Olet upea!!” kehuin oria ja suukotin tätä kerran turvalle. Kaivoin taskustani kaksi kuutiota ja ojensin ne tälle. ”Loistava!” sanoin vielä ja rapsutin tätä korvien välistä.

Jatkuu – pitää lähteä nimittäin…

Vastaus:

Kiinnostava tarina, varsinkin tarinasi alkutaival oli omalla tavallansa hyvin huomionkipeä ja siinä oli kerrottu uusi jakomääritys Lumiliekin hevosille laitumien suhteen. Olit selvästikin vaivautunut lukemaan muiden hoitajien hevoshoitsujen tavarat, löytääksesi niistä sadeloimet. Oikein hieno isompi yksityiskohta tarinassasi. Kerrot luontevasti Hallesta, joka osaa viehättää omalla kuuliaisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Goldin kanssa taas sai ohjia väännellä, vaikka hyvää edistystä tuokin oli esteluokassa! Hyvä tarina, tässä jo onnistuneempi jaksotus. Saat tästä 80 pistettä.

Nimi: Alexa

17.05.2012 21:04
Olin niin kovalla kiireellä lähtenyt kodistani kohti Lumiliekkiä, että olin hoksannut sateenvarjon todellisen tarpeellisuuden vasta kun kävelin kaatosateessa linja-auto pysäkiltä Lumiliekkiin. Ja niin kuin arvata jo saattoikin, olin aivan litimärkä kun astuin talliin. ”Alexa! Odota!” kuulin vaimeasti jonkun huutavan pihalta, ja käännyin avaamaan oven uudelleen. Doggis juoksi luokseni sateen suojaan ja riisuin sitten hupun päästään. ”Sinua minä odotinkin!” hän sanoo hengähtäen. Katson Doggista kysyvästi ja hän jatkaa: ”Halle on käytetty eläinlääkärissä, niin kuin pitikin, kun sinähän olit tilannut sen tänne tarkistamaan ja rokottamaan hevoset. Hän lähti tunti sitten pois, mutta Halle on nyt nukutettu, sillä hevoselta löytyi kaksi paisetta mahan seudulta, noin sat…” Sydämeni hypähti ja rynnistin tallin käytävän poikki Hallen karsinalle, avasin oven riuhtaisten sen auki ja jähmetyin katsomaan maassa kyljellänsä makaavaa ravuriani. Mielessäni pyöri sekavia ajatuksia, paiseita… Halle on jo reilu 13, mitä todennäköisimmin ne olivat syöpäpaiseita.. Minun mieltäni vihlaisi. Se leikkasi ne paiseet pois, mutta syövän sanotaan olevan hyvin sitkeä, ja aikaa vievä sairaus. Katsoin Hallea järkyttyneenä, se näytti kuolleelta, ja varsinkin kun sen kieli roikkui ulkopuolella. Mutta jos katsoi hevosta oikein tarkkaan, huomasi sen rintakehän tasaisen nousun ja laskun. Ja kaiketi kielikin oli punainen. ”Alexa..” kuulin nimeni hellänä ja turvallisena ääntelynä. Käänsin vain päätäni katsoakseen Doggikseen, en uskaltanut kysyä syövästä mitään. ”Alexa, ei mitään hätää, olisit kuunnellut loppuun, niin et olisi noin järkyttyneen näköinen.” Doggis puhui lempeästi ja hymy kävi hänen huulilla. ”Se siis ei ole mikään syöpä…” kysyin varovaisesti, melkein häveten, että ajattelin edes sellaista. ”No ei todellakaan, se oli vain jonkun muun hevosen puraisusta johtuva bakteeri-infektio. Olisi ollut eriasia, jos paiseen olisivat tulleet viruksena, sitten kaikki tallin hevosen olisi pitänyt tarkastuttaa. Mutta nyt Hallella on neljän päivän sulfaattikuuri, se hoitaa loput bakteerit tiehensä. ” Doggis kertoi ja työnsi käteeni hopeisen tablettiliuskan. ”Kaksi kappaletta päivässä kerta-annoksena.” Hän lisäsi. Hymyilin, hengitykseni tasaantui ja vedin syvään henkeä. ”Halle alkaa heräillä tässä lähiaikoina, haluatko olla silloin orin lähellä?” Doggis kysyi ja nyökkäsin pienesti. ”Haluan” kuiskasin vielä ja kävelin karsinan sisäpuolelle. Doggis laittoi karsinan oven kiinni ja poistui lähistöltä.

Astelin varovaisesti hevosen lähelle ja kyykistyin orin etujalkojen viereen. Vein käteni sen olkavarrelle ja tein pientä silitys liikettä. Hallen keho oli lämmin. Laskeuduin istumaan orin pään lähelle ja katsoin sen pyöreitä leukaperiä, sen ohuen ohuita silmäripsiä, ja vaaleita turpakarvoja. Hymyilin, pienesti. Hivelin silmäkulmaa yhdellä sormellani ja laskin kämmenen korvan läheisyyteen. Halle oli niin suloinen nukkuessaan. ” ♫♪ Mä näin jo kaukaa, kun hän saapui, mun oven viereen, ja sitoi hevosen, mun puiseen kaiteeseen. Eikä hän peremmälle tullut, katseli siinä vain, kun hänen vaatteet hain, eteiseen. Hän sanoi: elämä on lyhyt, eikä hän ollut vielä löytänyt, sitä mitä hän on etsinyt… mmm-mmmm, mmm-mm, hällä oli silmissänsä jano, ja vaikka mä näinkin sen, otin hänet vierellein, mun elämään, ja siinä seistessäni viel kuulin, kun preeria kauemmas, häntä kutsui tuonnemmas, etelään. Ja elämä on lyhyt, eikä hän ollut vielä löytänyt, sitä mitä hän on etsinyt…. mmmm-mmm-mmm, mmm-mmm…Ennne kuin nousi ratsullensa, laski käden poskellein, oi tyttösein, mua ootathan? Ja vaikka sydämeni vielä toivoi, järkeni ennusti, on tuola vielä joku varmasti, mua kaltaista ilman…♫♪” Lauloin chisun erästä kappaletta, hyvin hiljaa, miltei kuiskaten, mutta lopetin sen sitten, kun huomasin Hallen avaavan silmänsä heikosti. Sen silmä pöyri hetken aikaa, luomi painui kiinni, mutta avautui udelleen, sen katse etsi jotain kiintopistettä. ”Halle.” kuiskasin hiljaa. Ori nosti päätään, nousi kyynärpäidensä varaan, mutta pää tuntui hyvin raskaalta. Lähennyin hieman Hallea ja otin kiinni orin leukaperistä. Halle laski päänsä painoa käsiini, ja vein hiljaa orin pään jalkojeni päälle. Pää hieman kellahti ja luomet painuivat uudelleen kiinni. ” ♫♪ Mä siinä lakaisin kuistin, ja oven auki jätin, toiselle, etsijälle uudelle, joka jo kotiin kaipaa…” kuiskasin hiljaa, tällä kertaa hevosen korvat liikahtelivat ja Halle nosti päänsä taas kaulansa varaan. Se katsoi minua unisena, hieman sekavana, ja paranteli takajalkojensa asentoa. ”Halle, odota, älä vielä nouse.” sanoin rauhallisesti ja silitin orin turpaa. Halle painoi silmänsä kiinni, mutta kuitenkin päätti nousta, joten räväkästi se silmänsä avasi ja ponnahti kömpelösti polviensa varaan. Minulla oli kiire poistua hevosen läheltä kauemmaksi. Halle sai kyllä takajalat maahan suoraan, mutta eturuumis oli vielä polvien varassa, pää nuokkui ja silmät tahtoivat sulkeutua uudelleen. Otin hevosta riimusta kiinni, mutta en nostanut minnekään. Pian ori nousi päättäväisesti neljälle jalalle, sen katse haki ympäristöä, ja korvat keinahtelivat miten sattuu. ”Halle, minä tässä” hymyilin ja suukotin oria turvalle. Se lämmin hengitys tuntui ihanalta. Hallen luomet painuivat vähän väliä kiinni, mutta hevonen itsepintaisesti avasi silmänsä uudelleen. Sitten se otti jaloillaan hieman leveämmän asennon ja maiskutti suutaan taas kosteaksi.

Jätin Hallen heräilemään rauhassa karsinaansa. Katsoin vielä hellästi oriin, joka laski kaulaansa alemmaksi. Uni taisi vielä olla Hallessa tiukasti kiinni, enkä sen takia meinannut tänään jaloitella Hallea, vaikka se oli idea tuossa hevosen nukkuessa, alussahan ajatukseni oli ratsastaa esteillä, mutta se taitaa olla Goldin juttu tänään. Hain kaapistani herkkupussin taskuuni ja Goldin riimunarun, ja suuntasin sitten raskasrakenteisen hevosen karsinalle. ”Moikka, Gold. Mitäs sinun päivääsi kuuluu?” kysyin leperrellen ja menin karsinan sisäpuolelle. Gold asteli varmoin askelin minun luokseni ja etsi haistellen herkkuja. Peruutin pois Goldin edestä ja hevonen katsoi hämmentyneenä minua. ”Gold! Heippa.” sanoin ja ori hörähti, muutaman sekunnin kuluttua se nosti oikean jalkansa eteen suoraksi. ”Hienosti!” iloitsin ja kurotin antamaan sille kuution. Gold mussutti sen tyytyväisenä ja katsoi minua kiinnostuneena uudelleen. ”Hyvä poika!” kehuin selvin sanoin ja ori kumartui oikein syvään, purujen lähelle. ”Upeasti!” kehuin oria ja otin askeleen antaakseni isolle hevoselle kuution jälleen. Gold otti sen mielellään vastaan. Rapsutin oria korvien välistä ja kiinnitin riimunarun riimuun. ”Mennäänkö?” kysyin naurahtaen ja ori nyökytteli voimakkaasti. Katsoin hevosta sanattomana, jaa, se osasi tällaisenkin tempun! ”No niin, mennään nyt.” sanoin selvästi ja avasin karsinan oven. Gold hörähti innokkaana ja asteli vierelläni ulos karsinastaan. Hevonen oli todella virkeä, enkä ollut sitä nähnyt noin reippaana koskaan minun seurassani. Samalla olinkin erittäin malttamaton, nimittäin nyt kun Gold oli näin aktiivinen, niin sen esteille sujuisi varmasti erityisen hyvin!

Huolehdin hevosen puhtaudesta harjatolpilla, lukuisilla harjoilla ja lopuksi kävin kämmenen kokoiset kaviot puhtaaksi kaviokoukulla. Gold asteli paikoillaan malttamattomana, ja huomasin suoraan, että hevonen ei ole varmaan ollut ulkona koko tähän päivään. Kokosin harjapakin ja palautin sen paikoilleen. Otin kaapista kaikki ratsastusvarusteet matkaani ja palasin ratsuni luokse. Gold nyökytteli päätänsä ja hirnahti sitten. Hymyilin, minusta oli niin tavattoman mukavaa, että tuo hevonen, joka ei ennen ottanut minuun kertaakaan kunnollista kontaktia, nyt huomioi minut jatkuvasti. ”Gold, rauhoitu.” sanoin ja kuljetin kättäni sen selässä myötäkarvaan. Gold huiskautti häntäänsä muutaman kerran voimakkaasti puolelta toiselle ja nosti sitten turpansa kohti kattoa, ja pärskähti. ”Gold, olet ihan höpsö!” nauroin, mutta päätin nyt keskittyä varustamaan sen huolellisesti. Aloitin pinteleistä, jotka menivät miltei puolta vähemmällä kierroksella vuohiskarvojen ympärille. Goldilla oli hyvin paksut nilkatkin… mutta ymmärtäähän sen. Suljin viimeisen pintelin hännän ja nousin pukemaan orille suitset. Laskin kaulalle riimun ja pujotin suitset päähän ongelmitta, kuolaimetkin menivät paikoilleen kuin jollekin lelulle. Vältin kehumasta Goldia, sillä se kuitenkin vain riehaantuisi enemmän, nyt kun oli kerta rauhoittunut hieman. Nostin satulahuovan paikoilleen ja lisäsin sen ylle satulan. Suljin satulavyön ja hivelin etusormella orin satulavyön lähistöä. Gold siirtyi muutaman askeleen sivummaksi, irti sormestani ja katsahti minua ruskeilla suklaa silmillään. ”Joo, mennään.” vastasin ja otin hevosen pois tolpasta. Gold otti muutaman raviaskeleen ja kiskaisi minut mukaansa. Jarrutin vastaan ja pysähdyin. Gold käänsi peräpäänsä menosuuntaan ja katsoi minua hetken, ennen kuin alkoi nykimään ohjia ja peruuttamaan. ”Gold!” sanoin vahvasti ja ori pysäytti liikehdinnän. Se kuunteli korvillaan minua ja luki katseellaan silmiäni. Sitten se otti askeleen lähemmäksi minua, painoi päänsä hieman alemmaksi jaa päästi näin ohjat löysäksi. – Gold, hyvin tehty, ajattelin mielessäni, mutta en antanut elettäkään tyytyväisyydestäni, vaan kävelin hevosen ohi. Gold kääntyi nopeasti matkaani ja tökkäsi rinnalle tuntuaan minua olkavarresta, kuin kysyäkseen. En välittänyt. Avasin oven pimeään maneesiin. Ori kuulosteli maneesia, mutta kääntyi taas hakemaan katsettani, jonka siirsin hevosesta poispäin valokatkasijaan. Napsautin valot päälle, loistelamput räpsähtelivät ja lopussa antoivat valon tasaisesti. Hymähdin ja jatkoin kävelyäni, irrottaen otteeni orin ohjista hellästi. Gold kuulosteli minua, se tajusi olevansa irti, mutta se ei juossut pakoon, vaikka sillä oli mahdollisuus päästä oven karmien kohdalta tallikäytävälle. Avasin mitään sanomatta kentän portin, samassa kultainen ori tuli kiireen vilkkaa kintereilleni ja askelsi sisään kentälle. Käänsin selän hevoselle sulkeakseni portin. Gold hidasti vauhtiaan, kääntyi muutamalla askeleella sivuttain. Katsoin aivan toisaalle ja kävelin keskelle kenttää. Kuuntelin, työhevosen voimakkaat ja varmat askeleet seurasivat perästä. Pysähdyin muutamien metrien päästä ja suljin silmäni. Ori tuli aivan lähelleni, tunsin sen hengityksen olkapäässäni, niskassani. Vaikka minua kutitti, ja hermostutti, en liikkunut. Ori taas tanssahteli kysyväisenä minun eteeni ja kuljetti turpakarvojaan poskellani, sitten se pukkasi hellästi leuasta. Avasin silmäni, tavoitin Goldin lämpimät silmät. ”Sinäkö se olit joka teki puremallaan Hallelle infektion?” kysyin ilmeettömänä. Ori oli kuitenkin innokas, silkasta siitä, että olin avannut silmäni ja sen häntä heilui puolelta toiselle sekä se peruutti muutaman askeleen toiveikkaan näköisenä. tein käsilläni liikettä, otin huomaamattomasti taskustani yhden kuution ja avasin sitten nyrkkini ojentaen herkun Goldille. Ori katsahti kuutiota, mutta sitten nosti katseensa minuun. ”Saa ottaa, Gold.” sanoin niin lempeästi kuin vain osasin, jotta hevonen tunnistaisi sen myöntymiseksi, ja kohta Gold hamusi herkun itselleen. Se asteli lähemmäksi ja hörähti. Hetken olin paikallani, mutta kävelin sitten hevosen kyljen vierelle ja ponnautin itseni sanatta satulalle. Halle asteli kärsimättömänä etujaloillaan.

Vaikka tänään oli tarkoitus ottaa estepäivä, peruin ajatuksen, kun olin testannut Goldia viime hetket hiljaisella kommunikoinnilla, niin ottaisinkin kuitenkin koulua nyt. Goldin taso oli Vaativa C, mutta tekisin sen Helppo A:na. Aloitin tunnin keskeltä kenttää, minne ratsuni käveli kuin armeijan hyvin koulutettu hevonen. Se pysähtyi paikoilleen ja kohotti päätänsä. Otin tuntuman vasta nyt. Ori maiskutti kuolaimiaan, mutta lopetti pian, kun sain peruuttamis-avut. Se käyskenteli hetken aikaa paikoillaan, kuin miettisi kummalla jalalla aloittaisi, mutta lähti ottamaan sitten peruutusaskelia, vaikkei ne kovin kummoisia olleetkaan. En kehunut, en antanut elettäkään, vaan kerroin hevoselle pohkeilla ja istumatavalla ravikäskyn, ja ori lähti ravaamaan. Hymyilin, Gold oli upea hevonen. Kaviouralla toteutin hevosella pääty-ympyrät ravissa ja Gold suoriutui loistavasti itsensä-ympäri-käännöksellä. Tein tästä päivästä pikakoulun, jossa siis kävin vain kaikki vaaditut liikkeet läpi. Sitten lopetin harjoituksen taas keskipisteelle, pienen hetken tauko ja vuolaat, tällä kertaa äänekkään kehut. Gold riemastui uudelleen, se ravisti päätänsä ja tanssahteli muutaman kerran, ennen kuin ponnisti takajaloilleen. Otin nopeasti kiinni satulan etukaaresta. Gold ei halkonut ilmaa etukavioilla, ei ravistellut päätänsä, vaan hetken seisonnan jälkeen palasi takaisin neljälle jalalle. Hevosella oli todella hyvä tasapaino! Laskeuduin selästä tuota pikaa ja otin ohjat matkaani. Gold tuli mukaani silmät loistaen.

Lukitsin hevosen hoitotolppaan ja aloitin pinteleiden purkamisesta. Orin nilkat hehkuivat lämpöä, hevonen pitäisi käyttää vielä suihkussa. Riisuin siltä satulan pois ja vein sen huopineen paikoilleen. Lopuksi purin vielä suitset päästä ja puin riimun sen ylle. Gold näytti olevan hyvin tyytyväinen. Talutin hevosen suoraan pesutilaan ja suihkutin sen nilkat kädenlämpöisellä vedellä. Gold hörähti, katseli minua, nautti kosketuksestani. Varsinkin sitten, kun kuivasin tämän nilkat pyyhkeellä. ”Mennään karsinaan takaisin.” kerroin ja otin orin hallintaan riimunarusta. Hevonen asteli mukanani omalle karsinalleen, missä se käännähti heti minua kohti ja seurasi liikehdintääni. Laitoin oven kiinni, mutta pidin silmät orin silmissä. ”Tulen huomenna, varhain aamusta.” sanoin vielä ja laitoin riimunarun roikkumaan karsinan seinässä olevaan naulakkoon. Käännähdin poispäin, ja huokaisin, harjoitus oli mennyt paremmin kuin suunnittelin, tai enhän minä tätä edes suunnitellut, se siis oli mennyt paremmin kuin olisin uskonut.

Halle oli vironnut todella paljon siitä, mitä se oli kymmeniä minuutteja sitten. Se katsoi minua himmeillä, vielä unisilla silmillään. ”Halle, kaikki hyvin, kultaseni.” sanoin lempeästi ja tulin hevosen edustalle. Ori pysyi paikoillaan, odotti minun seuraavaa siirtoani. Vein käteni sen kaulalle ja tunsin orin lämmön. Halle tönäisi taskuani, jossa rapsahti lääkepaperi. Samassa muistin lääkkeet. ”Joo hei, hyvä kun muistutit!” sanoin ja kaivoin taskustani lääkkeet, sitten toisesta taskusta kaksi kuutiota. Hallen korvat nousivat entistä pystymmäksi, ja se haisteli tiuhasti nyrkin sisällä olevia kuutioita. ”Odota poika.” naurahdin ja käännyin selin oriin. Halle ei antanut periksi, vaan tuli vierelleni ja hamusi herkkuja turvallaan. Painoin pillerit kuutioiden sisään ja tarjosin sitten orille ne molemmat. Halle oli ihan innoissaan, se sai peräti kaksi herkkua! Niin huomaamattomasti ne lääkkeet menivät. ”No, minä lähden nyt, muista levätä, että voimme mennä huomenna ratsaille.” kerroin ja suukotin oria turvalle.

Vastaus:

Hyvä tarina, jotenkin niin mahtavaa huomata, kuinka Gold suhtautuikin sinuun aivan eritavalla, kuin ennen. Se varmaankin tajusi, että sinä olet hänen tämän hetkinen hoitaja ja sen olisi parasta alkaa iloitsemaan siitä hyvästä hoidosta, mitä sinä sille suot. Olet upea käsittelemään tuota raskasrakenteista hevosta, niin hellästi, niin varmasti sinä laitat orin aisoihin, vaikka se olisi kuinka innokas. Hyvin kuvailtu tuon orin käyttäytyminen ja luotu tarinaan sinne tänne mielenkiinnon pisteitä. Hallen kanssa taas pärjäsit hienosti, hiljaisesti mutta varmasti kerroit orista, hyvä kun huolehdit tämän lääkityksestä. Teknisesti tarina oli hyvä, mutta olisin toivonut siihen ehkä parempaa jaksotusta, sekä parempaa yksityiskohtien juonta. Tässä tarinassa aina silloin tällöin lopahti kiinnostus, mutta se palasi aina uudelleen kun enemmän alkoi tapahtua. Niin kuin itsekin tiedät, rauhallisissa ja pienissä kohdissa pitää olla jotain ideaa ja kuvailun pitää olla katkeamaton, mikä tässä tarinassa ei ihan luonnistautunut. Mutta silti, tämä oli upea tarina, saat tästä 130 pistettä.

Nimi: Lola

17.05.2012 21:00
Kun saavun Lumiliekkiin, tiedän, mikä päivä tänään on. Hoidokkini pääsisivät tänään eläinlääkäriin. Minä olin hieman huolissani Azusta. Miten se selviäisi karvaasta kokemuksesta? Polkua pitkin kävellessäni mietiskelen, miten Azu saattaisi käyttäytyä eläinlääkärin kanssa. Hyvällä tuurilla se olisi kuin Herran enkeli, mutta sen verran olin ollut orin kanssa tekemisissä, että tiesin, että minun pikku orini ei vapaaehtoisesti haluaisi olla eläinlääkärin kanssa missään tekemisissä. Minulla oli tunti aikaa, joten minulla oli juuri ja juuri 15 minuuttia aikaa jokaisen hoidokin kanssa yhdessäoloon. Suuntaan nopeasti tallille.

Karsinassaan minua odottaa ihana Tiger Lily. Hevonen tarkistaa heti taskuni, jos sinne olisi vaikka unohtunut jokunen sokeripala. Ja eilisestä olikin unohtunut, kolme sokeria, ja yhden niistä annoin Tikrulle, joka hamusi sen kämmeneltäni.
- Olit eilen oikein reipas tyttö, Tikruli. Tänään tulee eläinlääkäri, muista olla oikein reippaasti, prinsessa. Ja jonkun ajan päästä sä saat rokotteen, muru. Et tänään kuitenkaan.., sanon rauhoittelevasti ja silittelen tamman lämpöistä kaulaa. - Onneksi Azu selvisi eilisestä. Eilinen oli.. hirveä päivä, Tikru. Mutta nyt kaikki on hyvin, sanon ja vilkaisen vaivihkaa Hallen karsinaan, jossa ori odotteli rakasta Alexaa. Taputtelen Tikrua ja painan suukon sen turvalle. - Olet todella loistava tamma, Tikru. Ensimmäinen ratsuni.., sanon ja sivelen viileillä sormillani hevosen lämmintä kaulaa. Arabi säpsähtää hieman, ja katsahtaa minuun kysyvästi. Hölmö, ajattelen. Leikittelen sormillani Tikrun kaulalla, tuntien tamman lämmön. - Olet oikea söpöliini, Tikru. En ihmettelisi, jos eläinlääkäri haluaisi sinut mukaasi, olet niin soma, tuto.., juttelen. Pikku tutoni oli niin.. ihana. Kaunis. Se.. se oli jo hieman ikääntyneempi tamma, mutta se oli yhä kovin vilkas, mutta samalla oikein kuuliainen hevonen. Se on oppinut kuuntelemaan minua.. ajan kanssa. Se viisitoista minuuttinen, minkä Tikrun kanssa vietin, kului aivan liian nopeasti. Tamman oranssia turpaa suukottaen siirryn seuraavan "potilaan" puolelle.

- Ja sinä, pikku karkurini, sanon tarkkaillen lihaksikkaan ravurin hengitystä, sen silmiä ja korvia. Sen korvat ovat puoliksi luimussa, ja silmissä on ahdistunut ilme. - Sinä olit eilen tosi reipas, Azu. Kosketin samettista turpaasi, muistatko? Minä en saattaisi ikinä unohtaa sitä, Azu, sanon hiljaa ja katson oria. Kaivan kahisevan pusakkani taskustani sokeripalan, ja puristan pientä kuutiota viileiden sormieni välissä. Azun kaulaa pitkin en voinut sivellä viileitä sormiani, kuten Tikrulle tein. Azu oli arkaileva, se pälyilee, mutta kun se huomaa sokeripalan, se hieman rohkaistuu. Se oli tottunut saamaan herkkupaloja minulta.. ja olin saanut kävelytettyä sitä, ehkä neljä metriä. Loppumatkan se oli suostunut kävelemään vain Doggiksen kanssa. - Ota sokeria, Azu. Herkkua. Tikrun suosikki, sanon ja ojennan pientä valkeaa kuutiota orille. Se kurkottelee mustanruskealla kaulallansa. Sen kaulassa olevat lihakset värähtävät, kun se kurkottelee, nappaa sokerin. Se varmaan säikähtää viileitä sormiani, nimittäin sokeri tippuu sillä iloisella sekunnilla heinien sekaan. - No voihan, minä sanon ja kumarrun nostamaan sen. - Nyt voit ottaa, ilmoitan ja ojennan sitä orille, joka otti sokeripalan kuin luonnostaan. Kun se sai rouskuteltua sen, ja koitin ottaa askeleen lähemmäs, pikku orini alkoi heti hermoilla. - Kaikki hyvin, Az. Ei sinulla ole mitään hätää, kulta. Sinun on totuttava minuun, Azu, eikö niin? Joo, joo, olet oikein hieno poika.., juttelen. Halusin jälleen tuntea Azun samettisen turvan, koko eilisillan olin sitä ikävöinyt. Milloin saisin halata oria, ja tuntea, että se on oikeasti oppinut luottamaan minuun? Että se tuntisi olonsa turvalliseksi? Oli tässä pieni edistys sattunut, se otti minulta nykyään herkkuja yhtenään. - Olet hieno hepo, Azu. Sinun täytyy vain oppia luottamaan minuun, koska minäkin tahdon luottaa sinuun, en tahdo kokoajan pelätä, että näykkäätkö sinä.., minä juttelen orille. - Valitettavasti, 15 minuuttia on kulunut, rakas. Minun on mentävä katsomaan Smileä ja Thunderia. Pian tulee eläinlääkäri, sanon kuin ohimennen. - Nähdään pian!

Kun juoksen häkille, juoksen vahingossa häkille 24. Kun nään, että se on tyhjä, minut valtaa hetkeksi pakokauhu. Siellä ei ole edes tuttuja tavaroita.. missä ne olivat? Minut oli varmasti erotettu hoitajista, ja koirat oli siirretty eri häkkeihin.. pakokauhussani mietin, miten ne vinkuisivat häkeissänsä ilman hoitajaa viikosta toiseen, ja joutuisivat kuolla yksin. Ajatukseni katkesi siihen, kun muistin, että häkki oli vaihtunut numeroon 20. Ai niin.. minä kiiruhdin pois vanhalta häkiltä nopeasti uudelle, jossa on kaksi hölmistynyttä pystykorvaa.
- Ouh, anteeksi, minä sekosin, sanon ja avaan häkin luukun, josta annan Smilen pujahtaa luokseni. - Reipas poika! Tänään tulee eläinlääkäri, juttelen samojedille.

- Smile, minä harjaan sinut! tokaisen sammaripojulle, joka ei malttaisi millään pysyä paikoillaan. Sille oli tullut pari harjalla selvitettävää takkua turkkiin, mutta ei poikaa jotenkin vaan innostanut paikalla seisominen. - Smile! Ihan totta, kulta, pysyisitkö hetken paikalla? Saat ehkä kiltiltä sedältä tai tädiltä raksun.., sanon lepertelevästi viimeisen lauseen. Huokaisten pitelen koiraa niskavilloista kiinni ja harjailen sitä. - Reipas! kehun heti, kun se pysyy paikoillansa. Harjalla selvitettävät takut sai erittäin nopeasti selväksi, ja muita takkuja ei murusella tällä erää ollutkaan. - Hienohieno poika! Saatan pestä sut vielä lähiaikoina, ettei turkkis rasvoitu, pikkunen. Mutta se sitten toisella kertaa.., juttelen koiralle. - Käydään vielä ulkona pissalla, sitten pääset häkkiin, sanon ja kiinnitän hihnan ja remmin Smilelle, ja lähdemme ulos, jossa Smile sotkii itseänsä. Ruohoon. Se kieriskelee vihreällä ruoholla, se teki sen varmasti tahallansa. Se oikein odotti torujani ja sitä, että pääsisi pesulle. - Huomenna tai ylihuomenna vasta, Smile, sanon kun pystykorva nousee ja katsoo minua toiveikkaasti silmiin. - Jos tuo oli yritys missata eläinlääkäri, et onnistunut, jäbäseni. Tuus ny, nii pääset sisälle. Noni, hophop!

Kun laitan vihreäläikkäisen samojedin häkkiin, oli Thunderin vuoro päästä minun käsittelyyni. Laikaherra astelee arvokkaasti perässäni, kun kaivan uroksen tarvikkeet esille. Sieltä otan harjan, ja alan harjailla uroksen jo rasvoittunutta turkkia. Olinko minä koskaan pessyt Thunderia? mietiskelin. Noo, jos en ollut, niin sitten saisi ainakin pesua heti, kun Smilekin saisi, se oli oikeutettu myös Thunderille.
- Thunder-pienoiseni, eläinlääkäri tulee tänään kylään, hauskaa, eikö? kysyn urokselta, joka haukottelee kyllästyneenä. Se istui rauhallisesti koko harjauksen ajan, mutta siinä oli muutama takku, ja yksi piti leikata korvan takaa, Smile-poikani oli varmasti nuollut Thunderin korvia tai jotain, ei sen korvat muuten olisi noin pahasti takussa. Suurehkon takun minä saan leikattua nopeasti saksilla pois, eikä uros laita yhtään vastaan, mikä on positiivinen yllätys. - Thunder, oletpa sä reipas! Säästelet sitten kai energiojasi siihen, että laitat vastaan eläinlääkärillä? kysyn. Thunder kääntää päätänsä minua kohti ja haukahtaa hieman kysyvästi, kuin se olisi halunnut sanoa: "Joo.., ehkä". Hymyillen taputan takuista vapautunutta laikaurosta. Pujotan sen pään läpi pannan ja kiinnitän siihen remmin. Vien uroksen ulos, jonne tarpeet tulevat heti. Hetken aikaa Thunder nuuhkii pensaita ja puunjuurakoita, kunnes huomaan auton kaartavan pihaan. Eläinlääkäri oli tullut.

x JATKUU x

Vastaus:

olipa mukava lukea tarinaasi, missä vietit jokaisen hoidokin kanssa kahden laatuaikaa. Tikru todella on upea tamma, joka tuottaa minulle suurenmoista iloa, kun huomaan teidän kahden läheisyyden. Hyvin huomioit yksityiskohtia ja luot kontaktia hoidokkeihin puhein. Smile ja Thunder ovat kaksi pystykorvaa, jotka ovat niin erilaisia, että ne ovat ihan samanlaisia. Joku niiden innokkuudessa, etenkin Smilen, on hyvin mukaansa tempaavaa, riemun pilkettä silmissä ja kepposteluja, jotka tulevat ilmi mitä erilaisimmissa tilanteissa. Parka Thunderkin kun joutunut sellaisen uhriksi. Muuten erinomaista, että huolehdit koirien puhtaudesta ja terveydestä, eläinlääkäri tarinoita ei olekaan tullut vaihteeksi pitkiin aikoihin. Hyvä tarina kaikin puolin, saat tästä 65 pistettä.

Nimi: Tuikku

17.05.2012 18:39
Olen oleskellut tallin sisätiloissa jo melko kauan. Minulle on tullut pari kertaa jano, mutta jotenkin se on vain kadonnut ilman, että olen jounut mitään. Kuuntelen kuulokkeistani musiikkia ja selailen kännykästäni kappaleita. Katson sitten kelloon, joka ei näytä vielä paljoakaan.
Vetäisen kuulokkeet irti korvistani ja laitan ne kännykän kanssa taskuuni. Päätän mennä vähän taluttelemaan Kanteletta, tuskin se mitään hirveän yllättävää tekee. Tai enhän minä siitä voi varma olla, mutta kuitenkin otan riskin.
Lähden kävelemään Kanteleen karsinaa kohti riimu ja riimunaru kädessäni. "Hei Kantele", sanon hymyillen ja avaan karsinan oven. Silittelen hevosta hetken aikaa ja odotan sitten hetken aikaa. Laitan varovasti riimun Kanteleen ylle ja katson sen reaktiota. Kun Kantele ei reagoi juuri mitenkään laitan riimunarun kiinni riimuun. Se heilauttaa päätään, muttei onneksi tee mitään muuta. Huokaisen syvään ja työnnän karsinan oven auki.

Lähden taluttamaan Kanteletta pihalla ja päätän lähteä samalle metsäpolulle, jolle eksyin ensimmäisellä kerralla. Nyt arvelen tietäväni missä mikäkin paikka on, ja mistä sieltä löytää pois.
Jatkan matkaani reippaasti Kanteleen kanssa ja kuljen koko ajan sen vierellä. Käännän aina välillä katseeni hevoseen, ettei se varmasti tee mitään, tai pelkää mitään. Hymyillen kävelen kivistä polkua pitkin ja Kantele seuraa koko ajan reippaasti vierelläni. Päätän kokeilla muutamia pysähdyksiä, joita Kantele aluksi ihmettelee, mutta pysähtyy sitten reippaasti samaan aikaan, kuin minäkin. Naurahdan ja lähden juoksemaan metsäpolkua pitkin. Nykäisen varovasti, sekä hyvin hellästi riimunarusta ja maiskutan hieman. Hyvin pian Kantele lähtee ravaamaan kanssani.
Juoksen aina välillä hieman kovempaa ja välillä hidastan tahtiani hölkkään. Minulla ei ole aina ollut mikään hirveän hyvä kunto, mutta treenaillessa sekin on kehittynyt. Kantele seuraa yhä vierelläni, eikä mitään erityistä ainakaan vielä ole sattunut. Luotan täysin hevoseen ja taputan sitä vähän.

Hidastan askeleitani ja jatkan matkaani Kanteleen kanssa kävellen. Sekin siirtyy oitis käyntiin ja tuuppaa minua varovasti. Naurahdan ja taputtelen Kanteletta hetken aikaa. Sitten silittelen sitä ja ikäänkuin harjaan hevosen harjaa sormillani. Pysähdyn hetkeksi, mutta jatkan pian matkaa.
"Olet kyllä kiltti", sanon Kanteleelle ja juuri silloin hevosen korvat luimistuvat. Pusikosta kuuluu ääntä ja käännän katseeni sinne, juuri kun tunnen riimunarussa nykäisyn ja huomaan Kanteleen laukkaavan pois. "Kantele, odota!" huudan niin kovaa kuin jaksan ja lähden juoksemaan hevosen perään. "Äh, miksi näin piti heti tapahtua?" mietin juostessani hevosen perään.

Näen sen pian kaumpana, sillä se on hidastanut askeleitaan ja siirtynyt ravaamaan, mutta se kulkee silti hyvin rivakasti, enkä tiedä saanko sitä kiini. "Kantele!" huudan hengästyneenä ja jatkan kävellen, sillä en jaksa enää juosta. "Kantele, odota!" huudan ja huomaan hevosen askellajin siirtyvän käyntiin ja siitä se pysähtyy. Huomaan Kanteleen jäävän paikoilleen syömään vieressä olevaa pensasta.
"Kantele!" huudan hiljaisemmalla äänellä ja lähden juoksemaan hevosen luokse. "Kantele, mitä siellä oli?" kysyn hengästyneenä saapuessani Kanteleen luokse. Titenkin minä tiedän, ettei se voi minulle vastata, mutta olen kuitenkin niin onnellinen, ettei Kantele mennyt kauemmas.
Halaan hevosta ja hengitän syvään. Kantele hirnahtaa hyvin vaisusti ja tyrkkää minua jälleen päällään. Naurahdan ja lähden taluttamaan Kanteletta takaisin talille päin. Taputan sitä pari kertaa ja päätän tällä kertaa olla ravaamatta, sillä tuskin itsekkään jaksaisin. Muutenkin se ei välttämättä olisi kovin järkevää. Toki minä luotan edelleen Kanteleeseen, se vain pelästyi jotain... mutta kuitenkin taidan jättää ravailut myöhemmäksi.

Tallille saavuttuamme vien Kanteleen sen omaan karsinaan ja taputtelen hevosta. "Sait minut kyllä aika lailla säikäytettyä", sanon sille hymyillen ja suljen karsinan ove poistuessani. "Ei hätää, en lähde vielä. Käyn katsomassa Ginnyäkin", sanon ja jätän riimun, sekä riimunarun karsinan ovessa olevaan koukkuun.

Menen kenneliin katsomaan Ginnyä, mutta se ei olekkaan häkissään. Ainakin niin katson ensisilmäyksellä, mutta siellä se jälleen nukkuu, häkin perällä tyytyväisen näköisenä. En päätä häiritä Ginnyn unia, joten lähden kävelemään hymyillen ullos rakennuksesta.

Vastaus:

Vaude Tuikku, tarinasi on todella upea ja hyvin mielenkiintoinen. Varsinkin tarinasi alku on erinomainen, se on hidastempoinen ja tarkka kuvailussaan. Toki tämä jatkuu koko tarinasi ajan, mutta alku teki minuun todella vaikutuksen, jonka syystä uppouduin tarinaasi kokonaan. Kirjoitat upeasti ja luovasti, saat lukijan ajattelemaan hetket mielikuvissaan ja tuot esille aina silloin tällöin omia ajatuksiasi hevosesta. Tarinassasi oli selvä huippukohta, tapahtuma joka oli osaksi huvittava ja loppu osaltaan erittäin mielenkiintoinen. Kuvailit sen niin hyvin ja luontevasti, kerroit vuorotellen hevosen hidastuksesta ja sinun hengähtymisestä. Tarinasi oli vakuuttava. Hellä loppu Ginnyn kanssa, pystykorva on vain niin onnellinen, kun sai sinun kaltaisen hoitajan rinnalleen. Loistava tarina, saat tästä 40 pistettä.

Nimi: Lola

17.05.2012 17:30
x JATKOA x

Neljänkymmenenviiden minuutin ratsastuksen jälkeen en nähnyt yhtään hevosta. 45 minuuttia sitten näin Blakun, tuon nopean yksilön, joka laukkasi kaviot maassa teiskuen minua ja Tikrua pakoon. Tikru alkoi pikkuhiljaa väsyä, kun annoin sille pohkeita. Hoitajan sana oli laki, minun sana oli Tikrulle laki, ja sen oli toteltava minua, se tiesi sen. Minua alkoi huolestuttaa se, että en ollut nähnyt muutakuin Blakun. Olikohan kukaan saanut yhtään hevosta kiinni? mietiskelin. Lähdin ravilla kohti Lumiliekkiä, ja Tikru oli paljon helpottuneempi, kun sen ei enään täytynyt painella niin kovaa, kuin aikaisemmin. Sen askeleet ovat rennot, ja se on väsynyt. Kaiken lisäksi tamman jalassa oli kipeä haava, enkä ollut muistanut eilen tai tänään vaihtaa siteitä. Olin huolissani Tiger Lilystä, sen kunnosta. Se oli hengästynyt, mutta onneksi Lumiliekki häämötti jo. Tunsin miltei Tikrun helpottuneen huokaisun, kun sekin näkee tutun tallin ja tutut laitumet. En voisi lähteä Tikrun kanssa ihan heti uudelleen etsintäpartioon.

Kun sain varusteet riisuttua, hain lisää siteitä Tikrulle. Tällä kertaa tarrakiinnike oli vihreä. Tikru oli helpottunut, kun sai tukahduttavan siteen haavaltansa pois, ja haava sai hengittää. Se oli kuitenkin vielä sellainen, johon bakteerit joutuisivat ja Tikrun jalka tulehtuisi, joten se oli pakko peittää vielä päiväksi. Desinfiointiaineella siistin haavanympäryksen, ja painelen haavaa hellästi, vaikka olin miltei varma, että tamma ei ollut saanut siteen alle mitään sotkua, mutta se saattoi olla mahdollista. Tikru veti jalkaa hermostuneena poissa, desinfiointiaine kirveli sen jalkaa.
- Kaikki hyvin, Tikru. Tämä on pian ohi, sanon ja kietaisen valkean siteen päälle vielä vihreän tarrakiinnikkeen. Pian talliin saapuu Nuura, joka taluttaa Condia. - Löytyikö Condi? huudahdan riemuissani, vaikka näin minä sen itsekin.
- Löytyi. Kun näki minut metsässä, se juoksi innoissansa luokseni. Oriparalla tuskin ollut kovin montaa hoitajaa, Nuura sanoo, ja taluttaa Condin omaan karsinaansa. Minä vien Tikrun sen omaan karsinaan, ja mietin hetken, mitä minun pitäisi tehdä.

Parhaakseni katson ottaa koirat mukaani. Tai ei se parasta ollut, mutta silti saisin tehdä jotain koirienkin kanssa, muutakuin kyyhöttää peloissani niiden kanssa häkissä, ja odottaa, että kuulisin jotain, että Azu olisi löydetty. Ja kaikki muutkin yhä kateissa olevat hevoset. Halle, Blaku, Carme, Lilla ja Azu olivat yhä kateissa, ja toivoin pikkuisten hepokultien löytyvän. Mitä nopeammin, sen parempi.

- Alexa! Sait Blakun kiinni, sanon iloisesti, kun huomaan Alexan ratsastavan Goldilla ja perässään hän vetää Blakua ohjista. Tyttö hymyilee reippaasti.
- Niin sainkin. Onko muita hevosia vielä löytynyt? tämä kysyy iloisesti.
- On. Condi. Vielä on siis.. Halle, Carme, Lilla ja Azu kateissa, sanon. Olen hieman murheellinen, ja Alexan katse on eksynyt Smilen ja Thunderin joukkoon. Huomaan Nuuran rämpivän metsiköstä luoksemme, tyhjin käsin.
- Hei! Nyt minä keksin, Alexa sanoo. Hän kertoo ideansa meille, se oli hieno.

Minä otin mukaani Smilen, Thunderin ja Pipan, ja Nuura otti Demon, Gindyn ja Missin. 100% dog fanin pihakoirista saattaisi olla jotain hyötyä hevosten jäljittämisessä, ainakin Pipasta. Olinkin ylpeä, että sain itselleni tuon neljän vuoden ikäisen sakemanninaaraan, joka kuuliaisesti juoksi ilman hihnaa. Kun olimme päässeet syvemmälle metsää, Pippa haistoi joitakin jälkiä. Thunderilla oli metsästysviettiä, Smile oli taitava agilityssä, eli pomput ja erilaiset maastot oli sille tuttuja. Mietin kuumeisesti, kumman tohtisin päästää vapaaksi Pipan kanssa. Päädyin molempiin, ja siinäkin oli omat riskinsä. Smile nyt seurasi Pippaa, kun tykkäsi kaikista uusista koirista, mutta Thunder huolestutti. Olihan se pysynyt eilen metsässäkin kanssasi, se totteli sinua, Lola, tolkutan itselleni. Tiesin päätökseni olevan juuri oikeanlainen, minulla oli nyt irrallaan kolme koiraa, jotka kaikki kuuluivat pelastusryhmään Operaatio nappaa hevosiin.

Kuljeskelimme metsässä. Pippa ei ollutkaan aistinut mitään. Se oli hieman hätäinen hommissansa, ja vielä, kun minun leikkisä sammarini koitti leikkiä naaraan kanssa, se ei voinut keskittyä. Jouduin vähän komentamaan Smileä. Thunder huiteli kymmenen metrin etäisyydellä metsässä, se sai mennä, miten halusi, kunhan näin sen aina, kun halusin. Thunder pysyi kiltisti lähettyvillä. Se tästä vielä puuttuisikin, että olisi useampi hevonen ja koira kateissa! ajattelin. Yhtäkkiä Pippa haukahti ja katsoi minuun päin. Nyökkään sille, se sai luvan lähteä seuraamaan jälkiä. Smilekin alkoi nuuhkia maata, leikkien myöskin pelastuskoiraa. Kun Pippa pinkaisee juoksuun Smile perässänsä, Thunder syöksyy samalle polulle kanssamme. Se juoksee hitaammin, kuin Pippa ja Smile, sillä se halusi varmistaa, että pääsen samaan paikkaan, kuin Pippa ja Smile menivät. Polku tuntui loputtoman pitkältä sitä juostessani.

Pian pääsemme kuitenkin pellon laidalle. Huomaan kolme hevosta olevan pellolla, yksi niistä on Lilla. Toinen on Carme, ja kolmas.. en tiennyt. Se ei ollut hevonen Lumiliekistä. Kolmikko laidunsi sopuisasti siellä, ja kun menin lähemmäs, ja houkuttelin niitä sokeripaloilla, sainkin Carmen kiinni. Pian paikalle ryntää Alexa Goldin kanssa. Lilla ei kavahda ratsukkoa ja ratsasajaa, päin vastoin on vain kiinnostunut, toisinkuin Carme koittaa pyristellä otteestani. Katson Pippaa, Smileä ja Thunderia. Koirat olivat tehneet hyvän työn, mietiskelin antaessani Carmen ohjat Alexalle ja napatessani vielä Lillankin. Alexa joutui vakuuttelemaan minulle useaan kertaan, että saisi molemmat tammat turvallisesti Lumiliekkiin, ja väitti, etten voisi viedä kumpaakaan koirien kanssa. Hmm, hän saattoi olla oikeassa.

Kun lähdimme pellolta, törmäämme aika pian Nuuraan, Missiin, Demoon ja Gindyyn.
- Onko ketään hevosta löytynyt Condin ja Blakun jälkeen? kysyy Nuura.
- On. Lilla ja Carme. Alexa lähti viemään niitä Lumiliekkiin. Vielä olisi kaksi oria kiinni otettavana, herttainen Halle ja armoton Azu, sanon. - Azua ei kukaan saa kiinni. Se ei pidä kenestäkään. Jos saan myöntää, niin en ole koskaan koskettanut Azua.., sanon Nuuralle hiljaa. Tyttö on helpottunut, kun hänen Carmensa oli löytynyt. Minäkin olin tyytyväinen, mutta meillä oli vielä Halle ja Azu. Yhtäkkiä koko koiralauma kaartaa pois, paitsi Thunder ja Gindy jäävät johdattelemaan meitä, että osaamme mennä oikeaan suuntaan, jos kadotamme lauman näkyvistämme.

Ja koirat olivat jälleen oikeassa. Doggis oli kouluttanut Missin ja Pipan oikein hyvin, mutta nyt meillä ei ollut aikaa kehua koiria. Huomasimme Azun, joka oli jäänyt kiinni.. verkkoon. Sen jalan ympärille oli kietoutunut naru, tai oikeastaan se oli varmasti laitettu siihen tahallaan. Kun saalis oli jäänyt lankaan kiinni, sen kulku estettiin vielä verkolla, ettei se varmasti pääsisi sieltä pakoon. Salametsästäjiä. Karhun metsästäjiä. Niin sen täytyi olla. Otsot heräsivät näihin aikoihin talviuniltaan, olivat heränneet kuitenkin jo aikaisemminkin. Paikka oli muurahaiskeon vieressä, ja karhunmetsästäjä epäilyni vain nousivat. Azu oli peloissansa. Se nosteli kavioitansa peloissaan. Naru oli kiertynyt orin jalan ympärille, ja siihen sattui. Naru oli hyvin tiukalla.., jospa veri ei kiertänyt? Menimme nopeasti lähemmäs Azua Nuuran kanssa, ja jouduimme estämään Smilen ja Demon tulemasta lähemmäs hevosta, Azu ei selvästikään pitänyt koirista. Me emme kuitenkaan saaneet verkkoa maasta irti, vaikka yritimme. Ja Azu oli hyvin peloissansa.
- Me ei onnistuta ikinä, huokaisen. - Jää pitämään vahtia, että kukaan ei tule ja vie Azua. Minä menen koirien kanssa hakemaan apua, sanon. Nuura nyökkää. - Pippa, Missi, Smile, Thunder, Demo ja Gindy! Te lähdette mukaani. Pippa, vie meidät Lumiliekkiin, sanon sakemannityttöselle, joka lähtee juoksemaan. Gindy lähtee vastahakoisesti, pystykorva oli jo kiintynyt Nuuraan, mutta Demo tunsi olonsa uljaaksi ja mahtavaksi, kun sai juosta tällaisen koiralauman mukana, kun piti pelastaa hevonen. Thunder piti huolta siitä, että minä pysyin mukana.

Kun pääsin Lumiliekkiin, tungin Smilen, Thunderin, Demon ja Gindyn tarhauksiin, ja juoksin Pipan ja Missin kanssa Doggiksen toimistolle. Selitin asian 100% dog fanille. Nainen oli hyvin, hyvin huolestunut. Tuon punaruskeat hiukset valahtivat silmille.
- Lähdetään heti, Doggis sanoo. - Nyt.

- Onko Halle jo löydetty? minä kysyn, kun koitamme parhaamme mukaan pysyä Pipan ja Missin perässä. Doggis nyökkää ja kertoo, että Alexa löysi sen metsästä puun luota värjöttelemästä. Ori oli ollut oikein iloinen hoitajansa nähdessään. Varmasti oli. Alexahan oli niin hyvä hoitaja Hallelle ja Goldille. Orlovinravuri ori oli varmasti ikävöinyt Alexaa metsässä, ja miettinyt, miksei hän tullut jo hakemaan sitä. Raukka.

Kun pääsimme Azun ja Nuuran luokse, emme olleetkaan yksin. Varmaan salametsästäjä oli jostain skannereistaan huomannut, että yhteen loukkuun oli tärpännyt, ja oli tullut katsomaan tilannetta nyt sitten kera kahden koiransa, toinen oli suurikokoinen sakemanniruros, toinen oli sekarotuinen, vaarallisen näköinen koira. Siinä oli varmasti sakemannia, doopperia ja paria muuta suurempaa koiraa. Mies ei vaikuttanut kovin ilahtuneelta, kun sai vielä lisää porukkaa riesaksensa.
- Tämä tyttö koittaa väittää, että hevonen olisi teidän. Pitääkö paikkaansa? mies kysyy. Sakemanniruros päättelee omistajansa vihaisesta äänensävystä, että olimme tunkeilijoita. Se lähti vihaisesti muristen meitä kohti. - Romu! mies huudahtaa. Sakemanni palaa takaisin ja seisahtuu uljaana omistajansa edelle. Oikea romu tuo koira kyllä olikin, jos oli opetettu hyökkäämään ihmistenkin kimppuun.
- Kyllä. On tämä meidän. Jos saan esittäytyä, olen 100% dog fani, tutummin Doggis. Doggiksen ääni on jotenkin itsevarma, kun hän ojentaa kättänsä miestä kohti. - Me emme tapaakaan ensi kertaa, Doggis sanoo, ja hänen silmänsä kapenevat. Pippa ja Missi haukkuvat kärsimättömästi. Kuka tuo mies oikein oli?
- Emme niin. Sinulle, sinulle minä joudin maksamaan hirvittäviä summia jonkun kuolleen kaakin takia! Ja pian on tuokin kuollut, kunhan saan sen verkoistani teuraaksi, mies toteaa.
- Lola ja Nuura, tämä herra tässä.. hänellä oli kaksi laikaa. Ja nyt hän on nähtävästi vaihtanut pystykorviin niiden menehdyttyä, Doggis sanoo, hänen silmänsä ovat yhä aivan kapeat. - Tämä mies tässä joutui maksamaan Lumiliekkiin korvauksia. Kabardinhevosenkeli Fiinasta.., sanoo Doggis. Hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä.

Olemme kaikki aivan hiljaa. 100% dog fani katsoo miestä haastavasti. Mies katsoo Doggista, hän on peloissansa.
- Lola ja Nuura, ottakaa Azu pois verkoista, Doggis käskee. Hän itse auttaa meitä hieman, kun riitelee miehen kanssa. Jotenkin saamme verkon pois, mutta narua emme.
- Minulla on linkkuveitsi, Nuura sanoo, ja kaivaa sen esille. Hän alkaa sahata narua pikkuhiljaa poikki. Azu hyppii peloissansa.
- Odota. Älä vielä, minä sanon Nuuralle. - Azu, nyt tai ei koskaan. Sinun on annettava minun koskea itseäsi. Olen tosissani, sanon. Azu ei voinut paetakaan, kun on kiinni. Se ei voi mennä minusta kovin kauaksi. Katson jalkaan painavaa narua.
- Älä ota hevosta irti! mies huudahtaa, mutta perääntyy pari askelta koiriensa kanssa, kun näkee Doggiksen tuijotuksen.
- Haluatko, että nostan jälleen syytteen? Viedään juttu oikeuteen, ja katsotaan, saatko vankeutta vai eläimenpitokiellon! Doggis huudahtaa.
- Ei.. ei oikeuteen. Minä en maksa teille enään mitään, mies ilmoittaa.
- Anna tyttöjen sitten ottaa hevonen, Doggis sanoo.
- Hyvä on, miehen ääni on pelkkä kuiskaus. Luulin, ettei hän luovu helpolla.
- Mene nyt pois. Me hoidamme homman itse, 100% dog fani sanoo. Kun mies ei liikahdakaan, Doggis huudahtaa: - Kuulitko, mitä sanoin? Jos et mene, joudut käräjille. Mies lähtee mukanansa sakemanni ja sekarotuinen koira. Pippa katsoo valppaasti niiden perään, mutta kun mies katosi näkyvistä, sen lihakset rentoutuivat, ja Missikin oli rauhassa. - Toimitte hienosti, tytöt. Niin ja Pippa ja Missi! Ottakaa Azu kiireen vilkkaa, sanoo Doggis. Kun astun Azua kohti riimun kanssa, se koittaa päästä taaksepäin. Ei se paljoa pääse, mutta riittävän kauas, etten saa sitä riimuun. Menen jälleen Azua kohti, mutta hevonen pomppii hädissänsä.
- Azu. Kaikki hyvin, me pelastamme sinut.., juttelen hevoselle rauhallisesti. Sen korvat ovat aivan luimussa ja silmät pälyilevät joka ilmansuuntaan. - Azu. Luota minuun nyt, minä sanon. - Olen tosissani. Kuin taikaa, hevonen uskoi minua. Se myöntyi ottamaan riimun, ja Nuura sahasi narun linkkuveitsellänsä. Pitelin riimusta kiinni, ja kosketin Azun samettista turpaa. - Hieno poika.. olet loistava. Kiltti poika, hyvä poika.., juttelen orille ja lähden viemään sitä Lumiliekkiin. Hevonen ei kuitenkaan suostunut kävelemään. - Azu! Tule, houkuttelen, ja sitten muistan taskussani olevat sokeripalat. Askel askeleelta, metri metriltä houkuttelen oria kokoajan kauemmas metsästä, kohti Lumiliekkiä. Temppu toimii.

Juuri ja juuri saimme Azun Lumiliekkiin. Mutta en minä sitä saanut talutettua. Doggis joutui hoitaa homman kotiin, ja kun laitoimme sen laitumelle, se ravasi äkkiä pois läheltämme, pälyili meitä aivan toiselta puolelta.
- Azu on todella vaativa hevonen. Pärjääthän sen kanssa, Lola? Doggis kysyy.
- Kyllä minä luulen. Se alkaa jo pikkuhiljaa hyväksyä minua, muttei aivan niin paljon, että saisin sitä talutettua. Etenemme orin kanssa pikkuhiljaa. En voisi kuitenkaan enään siitä luopua, minä rakastan sitä yhtä paljon kuin Tikrua, Smileä ja Thunderiakin.. se kuuluu perheeseen, sanon hiljaa ja hymyilen. Katson kauas juoksevaa Azua. Minä olin koskettanut tuota samettista turpaa...

Vastaus:

Tarinasi oli upea ja mielenkiintoinen. Se piti lukijan mielenkiinnon hyvin juonessansa ja rakensit hienosti tapahtumat sen ympärille. Kuvaat ympäristöä hyvin ja tarinassasi jaksotus oli tasaista ja selvää. Mukavaa kun pidät myös Smilen sekä Thunderin tarinassasi voimakkaasti mukana ja annat myös niille paljon tekemistä, kerrot niiden käyttäytymisestä ja tekemisistä. Kokoot tarinan sisälle paljon pieniä yksityiskohtia jo ennen tapahtuneista asioista, kuten Alexasta, mutta yhtä hienosti pidät myös sen kokonaisen juonen tarinasta toiseen Azun vaikeudesta, sen kanssa etenemisestä ja pikkuhiljaa kouluttamisesta. Luulen, että Azu kyllä tunnistaa ja muistaa sinut pelkästä äänestäsi, ja vaikka ehvonen on epäilevä, se on silti voimakas persoona. Upea akuinka hyvin luot sille persoonan ja sellaiset ”rajapyykit” tuon luonteeseen. Thunder ja Smile, molemmat olivat upeita koiria veihkeiden pihakoirien kanssa. Hyvä tarina kaikin puolin. Saat tästä 120 pistettä.

Nimi: Bambi

17.05.2012 17:23
Ei uskoisi että on toukokuu, niin kylmää on ulkona. Lämpötila on pysytellyt koko päivän alle viidessä asteessa, ja minä hytisen bussipysäkillä hupparia tiukemmin ympärilleni kietoen. Olen jo päättänyt että tänään ei paljoa ulkoilla, Siluetin pakollista lenkkiä lukuun ottamatta, mutta jos teen sen juosten ehdimme pidemmän matkan ja pysyn lämpimänä. Ja Siluet varmasti innostuu vauhdista.

Vihdoin bussi tulee ja poimii minut kyytiin. Sisällä on ihanan lämmin, mutta pian kuljen jo Lumiliekin tietä puuskittaisessa tuulessa. Tähyilen laitumia; niillä näkyy paksukarvaisia kylmäverisiä, ja silkkiturkkisia lämminverisiä eri värisissä loimissa. Kimiä ei näy, arvelen sen olevan sisällä.

Menen kennelrakennukseen ja jätän laukkuni kaappiin. Kun astun häkkihuoneeseen, kuuluu Siluetin häkiltä tervetuliaishaukahdus. Se siis tunnistaa jo askeleeni, mikä tekee minut todella iloiseksi. Minusta ja Siluetista alkaa tulla läheisiä.

Hihna mukanani kävelen häkille, ja sydäntäni lämmittää kun Siluetin silmiin syttyy iloa ja jotain vielä syvempää, uskollisuutta kuvastava katse. Otan kuitenkin koiran varmuuden vuoksi hihnaan, siltä varalta että se energisyyspuuskassaan innostuu riehumaan kun kuljemme tallipihan poikki.

Mutta Siluet toimii esimerkillisen hienosti ja kulkee ilman käskyä sivullani, kunnes metsään päästyämme irrotan hihnan ja sanon ”vapaa”. Koira syöksähtää eteenpäin kuin raketti ja minä lähden hölkkäämään sen perään. Hetken kuluttua se varmistaakin taakseen vilkaisten, ettei ajaudu liian kauas minusta.

Metsässä olemme suojassa tuulelta ja tasaista polkua pitkin on mukava juosta. Siluet sinkoilee sinne tänne, löytää kepin, tai oikeastaan ison puunkarahkan, jota kuljettaa suussaan jonkin matkaa, kunnes kyllästyy ja tiputtaa sen matkan varrelle. Koiran riemukasta juoksentelua on hauska katsella – mutta yhtäkkiä se ryntää edelle, katoaa mutkan taakse ja kuulen haukuntaa.

Kiirehdin paikalle hiukan säikähtäneenä, vaikkakaan haukunta ei kuulosta aggressiiviselta. Päästyäni mutkasta näen tilanteen; onneksemme siellä ei ole vieraita koiria vaan Luna kahden laikansa, Zaphiran ja Stablin kanssa. Kutsun Siluetin pois häärimästä niiden ympäriltä ja koira panee korvat hiukan luimuun ja vilkaisee ylös minuun lähes pentumaisella katseella. Tervehdimme Lunan kanssa ohittaessamme toisemme ja katselen komeita pystykorvaisia kippurahäntiä. Siluet vinkuu hiljaa niiden perään, mutta pysyttelee rinnallani kunnes vapautan sen käskystä ja pinkaisen taas itsekin juoksuun.

Kierrämme tunnin lenkin jonka loppupuolella Siluetkin alkaa osoittaa rauhoittumisen merkkejä. Kun palaamme kennelille, pyyhin sen tassut eteisessä, ennen kuin vien sen häkkiinsä. Haen kaapistani harjan ja kynsisakset, ja kehotan Siluetin seisomaan kun harjan harjaspuolella suin sen lyhyen turkin. Siitä irtoaa vähän karvaa ja jaloista hiekkaa; puhdistan ne huolella ennen kynsien leikkausta.

”Istu, Siluet”, kehotan. ”Tassu.”

Hienosti koira antaa etukäpälänsä käteeni. Mustien kynsien pituutta on vaikea arvioida, mutta leikkaan niistä kärjet. Siluet pyrkii hieman nykimään jalkaa otteestani, ja takajalkaan se ei antaisi tarttua millään, mutta huomaan sitä tutkiessani sen kynsien olevan aivan sopivan mittaiset. Selvästikin ne kuluvat tasaista tahtia koiran liikkuessa.

”Hieno tyttö”, kehun koiraa tarkistettuani toisenkin takakäpälän. Se siirtyy pedilleen läähättämään, ja vaihdan vielä vesikupin veden. Sitten Kimin luo.

Kuten arvelinkin, Kim on sisällä. Se kohottaa päänsä kun kutsun sitä nimeltä, ja sen silmissä väikkyy tunnistus. Se ilahduttaa minua siinä määrin, että halaan hevosen kaulaa mennessäni karsinaan. Kim heilauttaa päätään kärsimättömästi, ja vetäydyn pois. ”Hyvä on, ei halauksien aika vielä”, naurahdan ja taputan hevosta.

Harjaan sen yhtä huolellisesti kuin aina, ihaillen sen mustan karvan silkkistä kiiltoa ja tuntua. Kun kaviotkin on puhdistettu, menen tyhjillään olevaan maneesiin – tallilla on jostain syystä hyvin hiljaista tänään – ja avaan välinevaraston. Vähä kerrallaan kannan kentälle kuusi estetolppaa ja kuusi puomia, ja rakennan eri puolille maneesia kolme ristikkoa – niin matalia että niitä voi tuskin kutsua esteiksi. Kim on hyvin estepainotteinen hevonen, ja haluan saada jo näin aluksi hiukan tuntumaa sen hyppytyyliin. Katselen ristikoita arvioiden. Niillä on korkeutta ehkä 30-40 senttiä.

Menen satuloimaan Kimin, unelmoiden omasta estesatulasta lainatun yleissatulan sijaan, mutta näin pienillä hypyillä sillä tuskin on väliä. Irrotan pelhamkuolaimet deltaohjineen Kimin suitsista, ja vaihdan tilalle olympiakuolaimen joka sopii paremmin hyppäämiseen, kiinnitän sen alimpaan renkaaseen kangasohjat, sekä lisään suitsiin alaturpahihnan tukevuutta antamaan. Laitan Kimille myös martingaalin, sillä Doggis on kertonut kuinka tamma kuumenee esteillä – ja sainhan siitä itsekin jo esimakua. Lainaan jänne- ja hivutussuojat, ja kiinnitän ne tarroin Kimin jalkoihin.

Maneesissa nousen ratsaille pidellen Kimiä ohjista, varoen kuitenkin vetämästä suusta liikaa voimakkaan kuolaimen kanssa. Lämmittely sujuu tällä kertaa suorastaan mallikelpoisesti; teemme voltteja, kiemurauria, kahdeksikkoja ja suunnanvaihtoja sekä käynnissä että ravissa ja Kim kulkee lähestulkoon peräänannossa, mikä on siltä melkoinen suoritus. Laukkaamme vielä kierroksen kumpaankin suuntaan ennen kuin lähdemme esteille.

Kimin korvat kääntyvät suoraan eteenpäin lähestyessämme ensimmäistä ristikkoa, ja hevonen lennähtää kevyesti sen yli. Toisella puolella estettä laukka kiihtyy niin että minun on voltattava saadakseni Kimin takaisin hallintaan, ja sitten hyppäämme kaksi seuraavaa estettä putkeen.

Otamme välikäynnit rauhoittaakseni hevosta, ja parin kierroksen jälkeen uusi laukka nousee hienosti suoraan käynnistä. Hyppäämme esteet nyt toisesta suunnasta; vaikka vauhtia tulee taas ensimmäisen esteen jälkeen liikaa, ohjaan tamman kuitenkin seuraavalle, mutta sen jälkeen se äkisti riistäytyy kokonaan hallinnasta ja syöksyy kurvin oikaisten vinosti kohti viimeistä estettä, enkä saa sitä pysähtymään.

Kim hyppää läheltä estetolppaa, ristikon korkeimmasta kohdasta, ja siitäkin huimalla ilmavaralla, ja varautumattomana minä paiskaudun kaulalle ja siitä lavan ylitse kuperkeikkaa alas maneesin hiekkaan. Ohjat jäävät vaistomaisesti käteeni, ja kömpiessäni ylös tunnen kuinka Kim tempoilee niiden päässä. Ravistelen vaatteitani, rauhoittelen tulistunutta tammaa, ja onnistun pääsemään takaisin selkään. Uusi yritys.

Tällä kertaa teen voltin ennen jokaista estettä, mutta lopuksi ne on hypättävä onnistuneesti putkeen. Kim laukkaa kiivaasti ja hyppää ilmavaralla, mutta kuuntelee apuja juuri sen verran että pääsemme radan kunnialla läpi. Hevosen rauhoittelu viekin sitten enemmän aikaa ennen kuin pääsemme jäähdyttelemään.

Maneesista palattuani pesen ja kuivaan hionneen Kimin, ja peitän sen hikiloimella sekä kevyellä vohveliloimella viedäkseni sen ulos laitumelle. Sen jälkeen järjestän varusteet paikoilleen, siivoan esteet pois maneesista, ja ryhdyn sitten siivoamaan Kimin karsinaa. Tamma osaa todella olla tulta ja tappuraa, ajattelen. Mitenköhän meille käy sitten joskus isommilla esteillä?

Vastaus:

Upea tarina, jälleen kerran! En tiedä miten sinun tarinasi on niin täyteläinen kuvailujen ja tunnelman kanalta, vaikka varsinainen sanojen määrä on miltei minimaalinen :D Kerrot todella luontevasti Siluetista, sen käytös on kiitettävää ja se hurmaa minua kerta toisensa jälkeen sirolla kuuntelevaisuudellaan. Hyvin positiivinen asia oli ottaa jokin muukin Lumiliekkiläinen tarinaasi mukaan. Hoidat Siluetin todella hyvin ja luot koiraan kokoajan kontaktia erilaisten käskyjen seurauksena. Hyvä. Kimin kanssa etenitte hienosti, vaikkakin Kim osaa yllättää aina uudelleen omalla ylivilkaudellaan, ja se kommelluksia onkin hyvin mielenkiintoista lukea. Oikeastaan se kaikki työ, minkä teet Kimin eteen, se kaikki jota teet hevoselle, on kiinnostavaa ja sinun käsittelytapasi hyvin ihaltavaa. Kim sai kovan vastuksen sinusta :P Laitat sen todella nojamaan kokopainollaan sinun sanojasi vasten. Mielenkiintoinen tarina, ota yhtälailla puhe kontaktia hevoseen kuin Siluetiin, niin tarinaasi tulee taas uusi värivivahde :) Saat tästä tarinasta 65 pistettä.

Nimi: Lola

16.05.2012 18:37
Olimme päässeet illalla Samuelin kanssa kotiin, kun ukkonen oli loppunut, tallissa ollessani. Sisällä Samuel oli leikkinyt poikien kanssa vinkulelulla. Kun aikaisin aamulla heräsin, Samuel nukkui yhä. Hänen silmänsä on mustan ja vihreän sekoitus. Poikarukka, miksi ihmeessä menin lyömään tuota? Se oli jokin erikoinen tunnekuohu. Tänään halusin mennä Lumiliekkiin, mutten ottaa Samuelia mukaan, halusin viettää laatuaikaa murujeni kanssa. En siis edes vaivautunut herättämään untuvapeittojen seassa nukkuvaa nuorta muusikkoa, jonka vatsan ja jalkojen päällä nukkui kaksi bichonia. Kuura ei pitänyt oikein bichon friséiden omistushaluisuudesta Samuelia kohtaan, huskyneitikin piti oikein kovasti Samue-- Sampasta. Niinpä Kuura oli hieman mustasukkainen, mutta koirat oli päässyt sopuun nukkumajärjestyksestä, Kuura nukkui lattialla ja sylikoirat sohvalla. Vedin takkia ylleni, kun kuulen puhelimeni soivan. Helkkari, nyt tuo herää, ajattelin kaivaen kännykän nopeasti taskustani. Soittajan kohdalla luki Nuura. Mitä tytöllä oikein oli asiaa? Aikoiko hän ilkkua minua? Oliko jotain kamalaa tapahtunut? Ulkona tuuli, mutta vettä ei satanut. Ei enään. Se oli loppunut joskus aamuyöllä. Minua ei olisi huvittanut vastata, mutten saattanut antaa kännykän soidakaan. Katson sohvalla kierähtävää Samuelia, ja ryntään soivan patukan kanssa ulos.

- Lola, sanon, niin inhottavasti, kuin vain osasinkin.
- Nuura tässä! Kuuntele.., Nuura sanoo. Aikoiko tyttö sopia kanssani?
- Jos aijot ilkkua minua, katkaise puhelu. Jos haluat sopia minun kanssani, älä tee sitä sen takia, että haluat Azun itsellesi, se ei onnistu, ja.., sanon, mutta Nuura keskeyttää minut. Hänellä oli varmasti sitten jotain erittäin tärkeää sanottavaa.
- En halua ilkkua sinua! Ja haluan sopia, mutten Azun hoitajuuden takia, haluan sopia sen takia, kun.. ääsh, ei ole aikaa selittää! Sinun on kuunneltava: aamulla puoli kahdeksan aikoihin tuuli kamalasti, tiedäthän? Joo, ja yksi puu kaatui hevoslaitumen aidan päälle, jossa oli hevosia laiduntamassa. Siellä oli Halle, Azu, Carme, Lilla, Condi ja Blaku! Ne on saatava kiinni, ne kaikki karkasi laitumelta! Tulethan Lumiliekkiin, tulethan etsimään pikku-Carmea? Niin ja tietysti Hallea, Azua, Lillaa, Condia ja Blakua! Äkkiä.., Nuura sanoo ja puhelu katkeaa. Peli oli menetetty. Minulla ei ollut enään Azua. Miten minä ikimaailmassa saisin orin kiinni, kun ei ole koskaan päästänyt minua kosketusetäisyydelle? Se on mahdotonta! Silkka mahdottomuus, oikeasti. Sain jo melkein sanoa heihei Azulle, mutta en voinut lannistua. Puhelu oli katkaistu, ja minä lähdin juoksemaan kohti Lumiliekkiä. Bussin tuloon kestäisi vielä kaksikymmentä minuuttia, en ikinä jäisi odottamaan sitä! Matkalla soitin Alexalle, ja kerroin huolestuttavat uutiset. Tyttö lupasi tulla heti.

Lumiliekissä Nuura odotteli hermostuneena tallin ovella.
- Lola, hyvä että tulit! Meidän on heti lähdettävä etsimään niitä, ymmärrätkö? Pakko, pakko. Nopeasti. Ne ovat olleet karkuteillä pian puoli tuntia. Oletko ilmoittanut Alexalle? Nuura kysyy, enkä ehdi edes vastata, kun Alexa juoksee paikalle. Miten hevosille oli käynyt, oliko joku loukkaantunut, mihin suuntaan ne oli mennyt.. vesi oli huuhtonut mahdolliset kavionpainaumat tulvallansa. Onneksi enään ei satanut vettä, se olisi vain hankaloittanut hevosten löytämistä.

Kiireesti harjaustolpulla, ilman harjausta Alexan kanssa satuloimme hevoset. Olimme surullisia hevosten karkauksesta, ja teimme kaikki varustukset nopeasti, että minulla väkisinkin meni turparemmi mutkalle, ja se piti laittaa uudestaan. Sormeni liikkuivat nopeasti ja pian olin saanut kiristettyä satulavyön riittävän tiukalle Tikrulle. Tarjosin nopeasti omenan Tikrulle, jotta se saisi edes vähän energiaa.
- Menen jo, sanon nopeasti, mutta Alexa ehtii pysäyttää minut ennen lähtöä.
- Ota sokeripaloja mukaan. Niillä voi houkutella hevosia. Molempiin taskuihin. Paljon. Teen Alexan neuvon mukaisesti, otan taskuihini sokereita, laitan kypärän päähäni ja lähden Tikrun kanssa juosten kohti metsää, jonne hevoset olivat varmasti hypänneet.

Aikani sain ratsastaa jälkeäkään näkemättä. Vesisade oli loppunut onneksi jo ajat sitten, ja tuoreimmat kavionjäljet jäivät painaumina näkymään. Huomaankin pian kavionpainautumat kosteisessa maassa, mutta nekin olivat tulleet varmasti jo yli 20 minuuttia sitten. Silti annoin Tikrun ravata. Sen musta harja kiisi vauhdin huuman mukana, ja taputin tammaa luottavaisesti kaulalle, rohkaisevasti. Hyvä Tikru, jaksat sinä.., minä ajattelen ja kannustan Tikrua vielä kovemmin laukkaamaan. Se nelistää pitkin metsikköä, josta puut vain yhtäkkiä ilmestyivät edelle. Kuulen kavioiden rummutuksen, ja luulin löytäväni jonkun karanneista hevosista, mutta se olikin vain minun kintereilleni ennättänyt Alexa yhdessä Goldin kanssa. Hän jäi kuitenkin pian raskasrakenteisen orinsa kanssa jälkeen. Ehdin vain kuulla hänen sanat, että hän lähtee oikealle, ja minä lähtisin vasemmalle etsimään hevosia. Nyökkään vain, ja lähden ohjaamaan Tikrua sinne päin. Tamma nauttii vauhdin huumasta, mutta on myös peloissansa. Miksi minä olin niin hermostunut, ja annoin sen laukata? Vilkuilin ympärilleni, ja olin hermostunut. Missä oli kaikki karkurit?
- Halle, Azu, Lilla, Condi, Blaku, Carme! huudan karkureiden nimet, ja sanani jäävät tuuleen roikkumaan. Ääni kantautuu kauas toiseen suuntaan, ja saatan kuulla tänne saakka Alexan hermostuneet huudahdukset. Enimmäkseen huudot huusivat Hallea, Azua ja Carmea. Hallea siksi, että se oli Alexan rakas hoitohevonen, Azua ja Carmea siksi, että ne oli Alexan rakkaan hoitohevosen jälkeläisiä. Miten kukaan ikinä saattaisi saada Azun kiinni, tuon pienen, varovaisen, arkailevan jukuripään? - Blaku! Condi! minä huutelen, mutta kenestäkään ei näkynyt vilaustakaan. Jäljistä ei ollut tietoakaan. Yhdestäkään hevosesta ei ole nähty mailla halmeilla karkauksen jälkeen. Kuinka pitkälle ne olivat oikein ehtineet? Annan Tikrulle lisää pohkeita, mutta tamma nelisti jo niin nopeasti, kuin vain mahdollista. - Tikru, kovempaa. Meidän on löydettävä Azu ja muut, sanon hermostuneena. Annan jälleen pohkeita, ja Tikru koittaa panna parastansa. En saisi vaatia tammaltani liikoja, en saa, en saa. Minua kuitenkin hermostutti ajatus, että en ehkä näkisi pientä jukuripäätäni ikinä. Pelkäsin myös Hallen puolesta, pelkäsin Carmen ja Blakun puolesta, pelkäsin Condin puolesta. Yhtäkkiä huomaan nelistävän Blakun. - Blaku! huudahdan, mutta ori ei ole huomaavinaankaan, vaan nelistää aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä. Käännyn Tikrun kanssa mahdollisimman nopeasti, mikä tuotti vaikeuksia, kun täytyi suoraa laukasta kääntyä. - Tikru, pärjäät hienosti. Otetaan Blaku kiinni! huudahdan ja kääntymisen jälkeen annan pohkeita käyttäen ohjasapuja. Blaku oli kuitenkin ehtinyt viidentoista metrin etumatkalle kääntymisen hitauden takia, ja Tikru ei saanut nopeaa, vilkasta oria kiinni, vaikka kuinka yritin kannustaa tammaa. Se pisti parastansa, eikä ollut sen vika, että kadotimme sen näkökentästämme, että se oli nopeampi kuin hieman pulska tyttönen, Tikru.

x JATKUU x

Vastaus:

Tarinasi oli täynnä toimintaa, täynnä intohimoa ja upeaakuvailua hevosien karkauksesta johtuvasta kireästä tunnelmasta. Tarinasi on erityisen hyvin kerrottu, ja sen kiireellisestä toimenkuvasta huolimatta tarina oli tarkka ja hyvin kuvaava. erityisen positiivinen asia on se, että et laita Tikrua liian hyväksi saatika täydelliseksi hevoseksi, vaan kerrot sen olevan välistä myös muita heikompi, kuten tällä kertaa Blakuun rinnastettuna. Loistava tarina kaikin puolin, hyvä idea ottaa Nuura mukaan tarinaan omalla "vastahakoisuudella" ja ideana tarinasi oli loistava. Saat tästä 70 pistettä.

Nimi: Tuikku

16.05.2012 14:13
Kävelen ensimmäistä kertaa Lumiliekkiä. Tai en itseasiassa ole aivan varma olenko joskus käynyt siellä, mutta hyvin epätodennäköistähän se on. Lumieliekki näkyykin jo pian edessäni ja pieni epävarmuuden tunne valtaa minut. Mitä jos en olisikaan tervetullut? Päätän kuitenkin unohdaa mietteeni ja kävelen reippaati talliin. Nyt sitä mennään, mutta minkäs sille mahtaa, mietin hymyillen.
Etsin karsinan, jossa lukee Kantele. Hevonen näyttää oikein kauniilta, mietin ja silitän varovasti sen turpaa.
Avaan karsinan oven varovasti ja astun sisään. Katson Kanteletta ja silittelen sen kaulaa. "Minun kannattaa varmaan tutustua sinuun, enne kuin lähden ratsastamaan", totean hiljaisella äänellä ja naurahdan. Kantele hapuilee turvallaan taskuani, jossa on muutamia leivän paloja kototani. "Höpsö. Et nyt tällä kertaa saa niitä", sanon ja lopetan hetkeksi hevpsen silittelyn. "Olet kyllä ihana", sanon ja kävelen sitten ulos karsinasta. "Tulen aivan pian takaisin", kuiskaan ja suljen karsinan oven.

Tulen kennelin luokse ja katselen hetken aikaa vain maahan. Nostan sitten katseeni ja mietin missä voisi olla Ginnyn häkki. Näen muutamia tyhjiä häkkejä ja huomaan, että niissäkin on ilmeisesti nimet. Tulen yhden häkin kohdalle, jossa lukee "Ginny".
Katson hetken aikaa häkin perällä nukkuvaa koiraa ja huomaan sitten koiran silmien varovasti avautuvan. Ginny katsoo minuun hetken aikaa ja nousee sitten ylös. Se kävelee luokseni ja heiluttaa varovasti häntäänsä. Käännän katseeni Ginnyn häkin vieressä olevaan tyhjään häkkiin. En näen sivusta kunnolla ovessa lukevaa nimeä, mutta tuskin sillä niin väliä on. Voinhan katsoa sen myöhemminkin.
Avaan Ginnyn häkin oven vrovasti, ettei koira vain karkaa, kun en tiedä paljoa sen luonteesta. Silitän Ginnyn pehmeää turkkia ja kuulen kuinka se läähättää parin sekunnin ajan. Silti tunnen sen hengityksen ja hymyilen jälleen. "Olet ihanan pehmeä Ginny", sanon ja painan käteni hieman syvemmälle sen turkkiin. Naurahdan ja annan pienen suukon koiran päähän. Se nuolaisee poskeani ja hymyillen jatkan koiran silittelyä.
Suljen kuitenkin pian häkin oven ja päätän tutustua enemmän talliin, kenneliin ja pihassa oleviin paikkoihin. Katselen ympärilleni ja lähden kävelemään sitten ulos päin. Huomaan pihalla mielenkiintoisen metsäpolun, joka näyttää osittain hirveän tutulta. Lähden kävelemään sitä pitkin syvemmälle metsikköön ajattelematta yhtään eksymisvaaraa. "Mikä tuo on?" kysyn itseltäni, kun näen maassa jonkun karvaisen ja ruskean eläimen näköisen, joka ei kuitenkaan liiku, vaikka kävelen sitä lähemmäs. Se ei liikahda edes siinä vaiheessa, kun olen aivan sen vieressä. Kosketan sitä varovasti ja tunnen kuinka kylmää tuo karva on. "Onko se... kuollut orava?" mietin puoliääneen surullisesti ja nousen ylös.
Jatkan matkaani jonkun aikaa ja päätän sitten kääntyä takaisin tallille päin. En kuitenkaan löydä pusikosta takaisin metsäpolulle, joka koituu pienehköksi ongelmaksi. "Voi ei, miten pääse täältä pois", voihkaisen ääneen ja lähden kävelemään sinne päin, mistä arvelin tulevani. En kuitenkaan löydä monen askeleen jälkeen polkua, vaikka minusta sen pitäisi löytyä täältä päin.

Monen minuutin kuluttua kuulen hitaita askeleita. Läheltä, mutta vaimeita. Ne eivät siis voi olla ihmisen askeleita. Näen himmeän varjon, josta ei erotu mitään. Otan pari askelta taaksepäin ja kuulen sitten vaimeaa nuuskintaa. Pian puiden takaa ilmestyy tuttu koirahahmo.
"Ginny!" huudahdan ja juoksen koiran luokse. "Unohdinko lukita häkkisi oven?" kysyn ja halaan koiraa hymyillen. "Osaatko takaisin kennelille?" kysyn ja Ginny heiluttaa häntäänsä, mikä ei vielä omassa maailmassani ole myöntymisen merkki, mutta toivoa sopii. Koira lähtee kävelemään rivakasti pois pusikoista ja päätän seurata sitä. Ginny vaikuttaa kyllä viisaalta koiralta, joka tietää kyllä minä pitää mennä. Ja aivan kuten arvelenkin, olen aivan pian kennelin luona Ginnyn kanssa.
Vien Ginnyn iloisesti takaisin sen omaan häkkiin ja lukitsen sen sitten paremmin muistaessani. Sen ainakin muistan, että Kanteleen karsinan lukitsin.

Vastaus:

Hyvä aloitustarina :). euraava kerta onkin sinulle jo paljon tutumpi ja voit reippaasti aloittaa sen arkisemman puolen Lumiliekissä. Mukavaa lukea sinun mietteitä ja ajatuksia Kanteleesta ja Ginnystä ja erittäin positiivistä, että pidät niistä niinkin paljon. Sinun kirjoitustyylisi on tasainen ja sitä on mukava lukea. Jo tähän tarinaan tuli mukaan pieni jännitys kun eksyit, ja yhtäaikaisesti Ginny sai lenkin. Hyvä idea. Saat tästä tarinasta 35 pistettä.
P.S. Sitten kun aloitat kaupoissa käymisen, niin suosittelen Kirpputoria, missä tavarat ovat huomattavasti halvempia (:

Nimi: Lola

16.05.2012 10:48
Jatkoa . .

Tikru syö heinää karsinassansa rauhallisena, mutta Azu on hermoraunio. Käyn nopeasti hakemassa omenan. Voi Azu-kultaa.. sitä pelotti kamalasti moinen ukkonen, se hirnui hermostuneena, sen korvat olivat luimussa, ja silmät pälyilivät hermostuneena joka suuntaan, kuin peläten, että joku aikoo hyökätä sen kimppuun. Kun työnnyn karsinaan, se on hetken jopa hieman helpottuneen näköinen, mutta saatoinhan minä vain kuvitella. Se oli ehkä vain toiveajattelua.
- Ei mitään hätää, Azu, sanon hiljaa ja ojennan sille omenaa. - Se on vain ukkonen.. se loppuu pian. Kaikki hyvin, Azu, sanon hiljaa ja katson hevosta. Se on hermostunut, se hengittää nopeasti, sieraimet ovat laajat. Hengityksen näkee sen kyljistä, ja se pälyilee hermostuneena joka suuntaan, ja pelästyy jokaista jyrähdystä ja salamaa. - Kaikki hyvin, juttelen mustanruskealle orille. Näin sen vastasyntyneenä varsana, suloisena, mustana, jolla oli mustan karvan alla myös ruskeaa karvaa. Azu oli suloinen, eikä se ollut menettänyt suloisuuttansa. Ori oli yhä hurmaava. Ihastelin sen jalomuotoisia piirteitä, ja hetkeksi vedin omenan syrjään, ja keskityin vain hevoseen. Ulkona salamoi ja ukkosti. Salamat eivät olleet vielä edes aivan kohdalla, mutta jyrähtelyt ja salamat pitivät isoa ääntä. Azu oli peloissansa. Minä en tiennyt, mitä voisin tehdä, että orilla olisi mukavaa, että sen ei tarvitsisi pelätä. Halusin, että se pystyy nauttimaan tilanteesta, ei olla peloissaan ja tutista kokoajan. - Azuu, ei mitään hätää, sanon ja levitän käteni, tarjoan orille omenaa. Se ei vielä luota minuun. Se katsoo minua epävarmasti, mutta kun se näkee omenan, se piristyy hieman. Juuri, kun se kurkottelee kaulallansa, salama lyö tallin viereen.

- Kamala! huudahdan, ja Azu pelästyy. Tallista sammui valot, sähkökatkos. Kauhuissani koitin mennä Azua lähemmäs, mutta pimeässä haparoinnilta en erottanut mustaa oria mistään. Ehkä se vältteli minua peloissansa. Ojennan omenaa tyhjyyteen. Minuakin pelotti, ehkä hieman. Minä ehkä säikäytin olemuksellani Azun, kun olin hermostunut, pelkäsin, että salama osuisi talliin, ja että talli syttyisi tuleen. Minua oikeasti pelotti se. Pelotti, pelotti. Minä en voinut olla pelästyneenä Azun luona, minunhan täytyi olla rohkea ja tukea oria, eikä itse luikkia pakoon kuin hiiri. Tiputan omenan kaurojen sekaan. Minun on päästävä Tikrun luokse..

Pimeässä tallissa onnistuin haparoimaan tieni Tikrun luokse. Vaikka oli pimeää, olisin osannut tutulle karsinalle vaikka silmät kiinni. Tikru hörähti tutusti, se ei välittänyt, vaikka minua pelotti, eikä se välittänyt, etten tuonut sille herkkuja. Tikruhan oli tavallaan dieetillä. Mutta tänään en voisi mennä ratsastamaan.. ei, siinä ei kävisi hyvin. Jos joku olisi eksynyt, se olisi eri asia. Mutta kun kukaan ei ollut, niin nyt kannatti pysyä hevosten luona. Hevoset hirnahtelivat ja korskahtelivat pelästyneenä. Niin teki myös Kim, samassa kun Bryan--, ei, häntä kutsuttiin Bambiksi, syöksyi tamman karsinalle. Tuon käsittelyssä oli jotain taianomaista, Kim rauhoittui nopeasti, ja saatoin melkein erottaa sen lempeät silmät pimeydestä. Minä hellin Tikrua.
- Tiikeri, kaikki on hyvin. Hieno tamma olet, kehun. Se olikin.

Vähän ajan kuluttua valot palasivat takaisin, ja minulla meni aikani totutella kirkkaaseen valoon. Ukkonen ei ollut kuitenkaan vielä ohi, ja Azu oli yhä peloissansa, Tikru jauhoi heinää rauhallisena, katsoen minua, ja työntäen päätänsä kohti taskujani. Se halusi herkkuja.
- Mulla ei ole sulle herkkuja, höpönassu, sanon ja pörrötän tuon otsatukkaa. Se ei pystynyt valahtamaan silmille, toisin kuin Azun etutukka. Mutta en minä voinut Azun harjaa ja jouhia leikata, en ole edes koskettanut rakastamaani orlovinravuri oria. Tikru oli heti alussa lempeä, kiltti.. en muista edes, minkä ikäinen Tikru oli, kun otin sen hoidokikseni. Bambi oli lähtenyt jokin aika sitten valojen palattua, ja Kim oli pysynyt sen jälkeen rauhallisena. En ole huomannut, että kukaan olisi tullut talliin, siellä ei varmasti ollut ketään. Siis uskalsin puhua Tikrulle menneestä ajasta. - Olen Tikru kovin pahoillani. Tein väärin hylätessäni sinut, tammani. Minä jäin katumaan tekoani sinun ja Rudyn suhteen. Olin tietämätön tyttö, joka vain halusi hallintaansa suuren eläimen, suuremman kuin koiran, minusta hevoset olivat suuria ja mahtavia. En osannut melkein mitään, ratsastaminen oli pelkkää satulassa huojumista, ja pomppimista kuin perunasäkki. Muistatko, Tikru? Sitten minä otin Rudynkin. Ja Rudy.. se tiputti minut selästänsä. Minä pelästyin, hylkäsin Rudyn. Ja sitten minä hylkäsin sinut, pelossani, että sinäkin lennätät minut satulastasi, kulta. Myöhemmin kaduin tekoani, ja halusin korjata menneen. Silloin Rudylla oli jo hoitaja, Jenny. Vai pitäisikö sanoa, että Luna.. mutta.. sinulla ei. Sinä ikävöit yhä edellistä hoitajaasi, Tiger Lily. Sinä ikävöit minua.. minä pyysin sinua Doggikselta, halusin hoitaa sinua oikeasti. Ja Doggis lupasi, että saan sinut joulun jälkeen. Sen jälkeen olen tehnyt kaikkeni sinun hyvinvoinnin eteen, kulta. Uskothan minua, luotathan sinä, että pysyn luonasi? Minä rakastan sinua, sanon hiljaa. Painan suukon tamman turvalle, ja hevonen hörähtää. Kyllä se muisti. Olin hiljaa. - Jos ajassa voisi mennä taaksepäin, en olisi hylännyt sinua ja Rudya alkuunkaan. Nyt ei ole Rudyllakaan hoitajaa.., sanon hiljaa.
- Haa! kuulen yhtäkkiä tutun äänen, ja säikähdyksiltäni käännyn ympäri, ja minä näin Nuuran. - Olet siis hoitanut Tikrua ja Rudya! Ja hylännyt ne! Miten olet saattanut? Nuura kysyy. Miten ihmeessä hän oli tallissa? En minä hänen tuloa nähnyt.
- Olin silloin nuori ja tietämätön. Minua pelotti. En halunnut tippua satulasta enään, pelkäsin loukkaantuvani, pelkäsin kuolevani! Mutta minä selvisin, ja Tikrun kohdalla olen korjannut asian. Rudy.. Rudy ei muista minua enään. Ja se oli silloin niin onnellinen Jennyn kanssa. Mutta Jennykin lähti, minä sanon Nuuralle. Yhtäkkiä huomaan, että salamointi on loppunut. Missä vaiheessa, silloin, kun puhuin Tikrulle?
- Mm.. kiitos tiedosta, mumisee Nuura ja lähtee. Nyt hän ei näyttänyt suunnittelevan mitään. Toivottavasti.

Vastaus:

Hyvin kirjoitit tarinasi niinkin pitkästi siitä kaikesta, mitä suuresta tapahtumasta, mitä ei oikeasti edes tarinassasi ollut! Vain hevosiesi kanssa oleminen, koko tarinan ajan vain niiden seurassa oleminen oli kiinnostavaa luettavaa, ja olitkin saanut tarinaasi idean. Hyvin toit tarinassasi esille sen aijeamman ajan Tikrun kanssa, ja erään toisen hevosen kanssa, ja aivan puun takaa sieppasi tilanteen toinen hoitaja. Loistava yksityiskohta. Azun kanssa taas mikään ei näytä etenevän, mutta silti siinä niin paljon erilaisia asioita etenee. Mukavaa, että otit kummatkin hevoset huomioon. Ja muuten, sinulla ei ole kaapissasi omenoita antaa, sillä sinulla ei ole niitä laisinkaan. Käyhän ostamassa :D Saat tästä tarinasta 55 pistettä.

Nimi: Lola

16.05.2012 09:37
Jatkoa . . .

Pian sain häkin siivottua. Kannoin miltei kaikki tavarat, jotka eivät pesua vaatineet, meidän uuteen häkkiimme. Olin vetänyt häkistä vanhat tavarat pois, kerännyt häkin pohjalta enimmät karvat muovipussiin, loput imuroinut, ja lopuksi vielä desinfioinut häkin. Kun suljin häkin oven, ajattelin, että se saattoi olla viimeinen kerta siinä häkissä. Se oli mahdollista.

- Samuel! huudan poikaa. En nähnyt häntä ulkona missään. - Samuel! huudan uudelleen, hieman hermostuneempana. Oliko poika sittenkin ollut joku huijari, ystävyyttä etsivä poika, joka varasti heti koirat, kun ei ollut vahtimassa pojan tekemisiä? Sisälläni kiehahti. Ei tässä paljoa muita vaihtoehtoja ole. Varastettu. Nyt minun koirani oli varastettu! Ilkeä, pahaatahtova poika oli varastanut minun pystykorvani. Minun olisi heti pitänyt tietää, että hän on vain huijari, eikä mikään tavallinen katumuusikko, olisi pitänyt tietää, että tuollaisesta olisi minulle vain harmia.. miksi olin ottanut hänet meille, luvannut hänen lähteä mukaani, tuoda koiransakin meille? Puristin käteni nyrkkiin. Heti, kun vain näkisin sen pojan seuraavan kerran, hän saisi kuulla kunniansa! Yhtäkkiä tunnen käden olkapäälläni, ja ärtyneenä käännyn nyrkki ojossa tuon puoleen. Seuraava, minkä tajusin, oli se, että Samuelin silmä alkoi turvota. Minä olin lyönyt poikaa kasvoille. Ja hän oli tullut takaisin Smilen ja Thunderin kanssa. Mikä minua oikein vaivasi? Hän oli sittenkin kiltti, ei sellainen varas, kuten olin ajatellut. Hän oli vain viettänyt hetken aikaa laatuaikaa hieman isompien koirien kanssa, mitä hänen omat bichonit olivat. Ja palkkioksi minä tein hänelle mustan silmän. Mikä minua vaivaa? Kauhistuneena katson Samuelia, joka oli peittänyt toisen silmänsä.
- Anna anteeksi, Samuel! huudahdan kauhuissani, ja vedin tuon käden pois silmän edestä. - Anna anteeksi.. minä en tahallani.., soperran.
- Et tahallasi? Mutta miksi sitten löit minua, jos saan kysyä? Samuel kysyy ja puree huulensa yhteen. Minä kallistelen päätäni. Mitä voisin sanoa? Luulin, että olet koiravaras, ja juuri ajattelin, että saat kuulla kunniasi, kun ensi kerralla näemme, ja päätin lyödä sua sitten nyt? Ei niin voinut sanoa. Ja Samuel oli sitäpaitsi viaton. Minä hautaan kasvot käsiini. Olin oikeasti pahoillani. - Hei, ei se mitään, Samuel sanoo. - Ihan oikeasti. Ajattelit jotain ikävää, kun et heti nähnyt minua, niin sen täytyi olla. Mutta en minä koskaan voisi varastaa keneltäkään mitään, ja luulin, että sinä tiedät sen. Mutta jos annan mustan silmän anteeksi, niin sinun täytyy luottaa minuun. En halua valehdella sinulle, Samuel sanoo. Katson poikaa, lasken kädet alas. Musta silmä näyttää pahalta.
- Mä lupaan luottaa suhun, sanon ja halaan Samuelia. Homma oli sovittu, ja Samuel selitti, että kävi koirien kanssa tuolla taaempana pihalla, etten voinut huomata häntä. Pyytelin kamalasti anteeksi, ja selitin, miksi reagoin niin. Hän ymmärsi.

- Mitä haluat tehdä koirien kanssa, kysyn hieman hajamielisenä Samuelilta. Olin edelleenkin pahoillani aiheuttamasta harmista, saattoiko poika antaa anteeksi? Hän väitti niin, mutta ehkä häneen silti sattui, ehkä hän teki sen vain kiltteyttään.
- Voisimme mennä metsään koirien kanssa. Thunderilla näytti olevan metsästysviettiä, ja metsässä se saisi olla valppaana, ja Smilellä nyt tulee varmasti muutenkin hauskaa, Samuel sanoo. Hymyilen hänelle nyökäten. Metsään.. kävin siellä viimeksi Gandyn kanssa.

Kun olimme menneet syvemmälle metsään, ehdotin, että voisimme päästää koirat irti. Se saattoi olla Thunderin kohdalla virhe, mutta virheistä oppi, ja Thunder oli jo tottunut minuun. Mieleeni piirtyi selvästi alkuajat tuon laikauroksen kanssa, jolla oli omaa tahtoa ehkä hieman liikaakin, ja luottamusta ihmisiin ei ollut niin paljoa. Nappi oli silloin joskus jättänyt ne pitkäksi aikaa, ja Thunder on melko vaativa koira, joka tarvitsi huomiota. Silloin Thunder oli kokoajan vain tapellut Smilen ja Gandyn kanssa, omasta aloitteestaan, ja lenkillä minun kanssani kahden se oli aivan .. sanonko minkälainen. Se oli itsepäinen, mutta nyt se oli kuin Herran enkeli. Se oli löytänyt ehkä loppuelämän hoitajansa, minä aijoin olla se sille. Viisivuotiaasta asti olin saanut hoitaa mustaa laikaa, enään en siitä luovu, vaikka mikä olisi. Ja Smilestä en ainakaan. Kun irrotin hihnat pannoista, Thunder lähti heti kauemmas juoksemaan, mutta Smile katsoi Samuelia palvovasti.
- Smile, menehän leikkimään, sanoo Samuel ja viittaa Thunderin suuntaan, mutta uros ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa, katsoi vain Samuelia. Poika katsahti maahan, alkoi etsiä jotain, ja löysi pian kävyn. - Smile, hae! huudahtaa Samuel, ja heittää käpyä urokselle. Sillä välin, kun Smile juoksi hakemaan sitä, Samuel piiloutui suuren kiven taakse parin metrin päähän.
- Thundeer! Tulepas tänne päin, olet liian kaukana! huudan. Uros oli ainakin kahdenkymmenenviiden metrin päässä, rämpi oksien ja mättäiden seassa. - Thunder, tseh! Tule, poika! kokeilen huutaa urosta uudelleen, ja nyt se lähtee juoksemaan minua kohti. Smile palaa, ja tiputtaa kävyn suustansa, ympärilleen vilkuillen. Missä Samuel, missä se poika on? se tahtoi tietää. - Smile, voit ihan hyvin leikkiä Thunderinkin kanssa, sanon istuutuen kaatuneelle puunrungolle. Se oli ollut kaatuneena jo pitkään. Ja samassa muistikuvat piirtyivät elävänä mieleeni. Tämä oli se sama paikka, jossa Abbi oli jäänyt puun alle. Tämä oli se puu, joka oli Abbia satuttanut. Inhoten nousen seisomaan, ja katson puuta. Minun pieni Abbinikin oli joskus ollut täällä irrallaan, silloin sille kävi hullusti. Minulle tuli kauhea pakokauhun tunne. Minun oli saatava koirat hihnoihin. - Tulkaa, tulkaa, sanon ja kiinnitän ne nopeasti hihnoihin. - Samuel. Mennään, sanon. Äkillinen tuulenpuuska säikäyttää minut. Puu voisi kaatua minä hetkenä hyvänsä, ja minun täytyi pelastaa koirat. - Tule Samuel! huudahdan, mutta tuuli vie sanani. Alkaa sataa vettä, ja pian kuulen ukkosenjyrinän taivaalla. Ihan niinkuin Abbin kanssakin. Se oli jotain aivan kamalaa, hirveää, enkä halunnut kokea sitä uudelleen. Tuuli taivutti puita, mutta Samuel vain oli männyn takana piilossa. - Tule, Samuel! huudahdan. Nyt hän kuuli ääneni, ja vastasi jotain, mutta tuuli vei sanat. Lähdin peloissani juoksemaan. Ukkosen jyrinä vain lähestyi lähestymistään, sade yltyi, enkä nähnyt kunnolla eteeni. Halusin vain pois, pois. En halunnut olla myrskyn keskellä täällä, jossa oli ennenkin sattunut pahasti. Kuulen kauhean jymähdyksen takaammde, kun puu kaatuu. Samuel saa minut juoksullaan kiinni, ja pian näen, että tuo huteran näköinen mänty ei kestänyt. Se lähti hitaasti katkeamaan, ja lähti kallistumaan suoraa Thunderia ja Smileä kohti. - Varokaa! minä huudan, ja nykäisen ne hihnoista luokseni. Myrsky oli mittaamaton.. ei näin ollut ennen käynyt, näin varhain keväällä. Oli toukokuun puoliväli, ja nyt ukkosti ja satoi vettä. Myrsky oli kamala. Saan koirat pois kaatuvan männyn alta, ja hyppäämme sen yli, kuin esteen. Juoksemme, juoksemme. Pian näkyy tie. Ja tien toisella puolella Lumiliekki. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Minä halusin pois.. Lumiliekkiin turvaan. Halusin pois tämän myrskyn keskeltä.

Kun pääsimme Lumiliekkiin, olimme kastuneita. Samoin oli Smile ja Thunder, ja Smile läähätti peloissaan. Minun hermostuneisuuteni oli tarttunut siihen. Samuel koitti rauhotella koiria, mutta vein ne uuteen häkkiin. Ne olivat hieman häkellyksissään.
- Samuel, voit jäädä koirien kanssa häkille, tulla mukaani tallille tai mennä kotiin. Minkä valitset? kysyn pojalta, joka kääntää katseensa koiriin.
- Olen koirien kanssa, Samuel lupaa.
- Kiitos.. minun on mentävä katsomaan, miten Tikru ja Azu pärjäävät.. Tikru nyt ei pelkää ukkosta, mutta Azu-rukka on varmasti aivan kauhuissaan! huudahdan ja lähden juoksemaan. Jyrinä oli lähestynyt, taivas salamoi. Silti juoksin kohti tallia. Huomaan ulkona olevat kaksi hevosta, molemmat olivat peloissansa. Anne ja Carme! Kiireesti kävin hakemassa ne, vein ne omiin karsinoihin. Sitten menin katsomaan Tikrua ja Azua . . .

Jatkuu

Vastaus:

Hyvä tarina sinulta jälleen kerran. mukavaa, että Samuel pitää Lumiliekissä olosta ja kahdesta turrestasi, ja hyvin mukavaa on lukea tämän ja koirien välinen suhde. tarinasi sisälsi paljon yllättäviä tilanteita, kuten tuosta vain poikaa naamaan lyöminen, jonka aluksi uskoin vain jäävän nyrkkien heristelyyn, ja toisekseen tuo myrky. Hyvin yhdistetty vanhoja tapahtumia tämänhetkisten tapahtumien yhteyteen. Muistan itsekin erittäin hyvin tuon Abbin kanssa käyvän tilanteen silloin aikojen alussa. Saat tästä tarinasta 70 pistettä.

Nimi: Bambi

16.05.2012 08:45
Istun kennelin tiloissa hoitajien olohuoneessa ja raapustan keskittyneesti muistilehtiööni. Yritän saada aikaan listaa kaikesta mitä hoidokeiltani puuttuu, jotta voin sitten ruksia niitä yli sitä mukaa kun teen ostoksia. Onneksi Lumiliekin tavaroita voi kuitenkin lainata, sillä ostettavaa on kovin paljon ja palkkani kilpatallilla ei ole suurensuuri.

Siluet on seuranani, se loikkii lattialta sohvalle ja sohvalta lattialle ja poukkoilee miten sattuu hypäten minunkin ylitseni niin että kynä lentää kädestäni. ”Siluet, lopeta!” komennan tiukasti ja koira istahtaa jalkoihini kiinnittäen tummat mantelisilmänsä minuun mitä-minä-nyt-tein –katseella. Taputan sohvaa vieressäni. ”Maahan tähän”, kehotan, ja Siluet hyppää sohvalle ja sykertyy keräksi, läähättäen kaiken riehumisen jälkeen.

Onneksi olen päässyt jo alkuun tavaroiden hankinnassa. Siluetin kaulassa komeilee uusi haalean vaaleansininen panta, ja minulla on sille nahkahihnakin. Häkissä sitä odottavat kirpputorilta löytynyt peti sekä tuoksuva possun koipiluu kaluttavaksi. Laukussani on Kimille sopivaksi arvelemani uusi suitsitus, jota palan halusta päästä kokeilemaan, ja lisäksi sen väriä korostavat violetit pintelit sekä nahkariimu ja uusi riimunnaru.

Saan listan jotakuinkin valmiiksi ja suljen muistilehtiön. Nousen sohvalta ja otan laukun lattialta viedäkseni sen arvokkaine sisältöineen kaappiin. Siluet katsahtaa minua epävarmasti, ja läpsäytän lonkkaani. ”Tänne, Siluet.”

Koira seuraa minua salamana, kulkien miltei kiinni jalassani. Lähdemme ensin metsälenkille jotta Siluet saa purkaa energiaansa, ja se juoksenteleekin korvat vauhdissa lepattaen pitkin polunvieriä ja nuuskii innokkaasti mättäitä ja pusikoita. Kierrämme kolmen vartin lenkin, jonka loppupäässä meidät yllättää rusakko joka loikkii suoraan polkumme poikki. Juuri ja juuri ehdin komentaa Siluetin paikalleen, ja kaikki lihakset jännittyneinä koira vinkuu surkeasti takaa-ajettavan perään. Seisomme paikallamme niin kauan että Siluet rauhoittuu, ja jatkaessamme matkaa se tutkii tarkasti rusakon jäljet, mutta ei lähde perään.

Menemme jälleen kerran niitylle, ja jatkan keksimäni tempun opettamista Siluetille. Se kulkee jo näppärästi käsieni välitse, ja uskaltaudun nostamaan niitä jonkin verran. ”Hyppää!” kehotan – Siluet epäröi ja toistan käskyn; koira ponnahtaa paikallaan ilmaan ja minä repeän nauramaan. ”Ei kun tästä läpi”, hihitän ja asetan käsillä muodostamani vanteen suoraan Siluetin eteen. ”Hyppää!”

Kömpelösti Siluet puoliksi astuu, puoliksi loikkaa käsieni välitse, ja kehun sen maasta taivaaseen. Nostan ”vannetta” vähitellen, ja lopulta Siluet todella hyppää ja solahtaa hienosti läpi. Tähän onnistuneeseen suoritukseen päätämme harjoituksen, ja heittelen koiralle jonkin aikaa frisbeetä. En voi kuin ällistellä sen näppäryyttä; se saa lelun joka kerta kiinni ja tuo sen silmät loistaen takaisin. Annan sen kantaa frisbeen kennelille ja otan sen vasta siellä pois. Siluet kulkeekin ylpeästi ”saalis” hampaissaan, mutta luovuttaa sen kuitenkin suosiolla.

Häkissään se nuuhkii pedin tarkasti, ottaa sitten luun hampaisiinsa ja asettuu mukavasti pehmusteen päälle jyrsimään. Minä salpaan häkin ja haen laukustani Kimin tavarat, joiden kanssa suuntaan tallille. Kimiä ei näkynyt laitumilla, mutta eipä sitä näy karsinassakaan, joten oletan sen olevan jommassakummassa pienemmistä tarhoista. Vien tavarat varustehuoneeseen ja pysähdyn hetkeksi miettimään uskaltaako niitä säilyttää siellä - mutta en usko että Lumiliekissä olisi varkaita. Ainakin jos sellainen jäisi kiinni, hän saisi varmasti Doggikselta porttikiellon tänne.

Ryhdyn siivoamaan Kimin karsinaa, tällä kertaa oikein perusteellisesti; saatuani lannan ja likaiset kuivikkeet pois, pöyhin talikolla koko purukerroksen ympäri niin että alustasta tulee pehmeä ja ilmava. Tuon vielä vähän lisäpurua ja levittelen sen. Sitten haen vesiämpärin ja sienen ja pesen suolakivestä alkaen myös vesiautomaatin ja ruoka-astian. Ihailen hetken kätteni jälkeä, ennen kuin vien tarvikkeet pois.

Nyt sopii Kimin tulla sisälle. Otan riimunnarun ja lähden tarhoille. Kim näkyy jo portilta – tai oikeastaan osa siitä näkyy, sillä se on upottanut koko päänsä korkeaan, vehreään ruohoon. Menen sisään portista ja suljen sen tarkasti; en vielä tunne kaikkia hevosia nimeltä, mutta Kimin seurana on kuvankaunis kimo jota arvelen Anneksi, sekä sävähdyttävän kiiltävä punaruunikko – ja Lilla, voi Lilla, muistatko kun olimme ystäviä? Raudikkotamma kohottaakin päänsä kun huikkaan Kimille, mutta itse kutsun kohde ei värähdäkään vaan jatkaa tyynesti ruohostamista.

Kävelen lähemmäs. Tällä kertaa minulla on omena, ja vaikkei hevosta sovikaan jatkuvasti lahjoa herkuin, on se hyvä apu näin tutustumisvaiheessa. Kun kutsun taas Kimiä, se nostaa päänsä ja pälyilee minua silmäkulmastaan. Katseessa on yhtä aikaa uteliaisuutta ja levottomuutta. Kim on hevonen, joka ei pidä kiinni olosta eikä sisätiloista – sen on saatava laukata vapaana kilpaa tuulen kanssa. Maastoon en sitä kuitenkaan aio uskaltautua viemään, vaan tänään kokeilemme vain uutta suitsitusta ja menemme hieman koulua, mikäli onni on myötä.

Tarjoan omenaa, ja Kimin korvat höristyvät ja katse terävöityy. Se kääntyy ja astelee luokseni, ottaa herkun hienosti niin että sametinpehmeä turpa hipaisee kämmentäni. Kiinnitän narun kuluneeseen punaiseen nylonriimuun – tänään siitä vihdoin päästään eroon! Kimille ostamani riimu on hienoa ruskeata nahkaa ja sen pitäisi sopia tammalle täydellisesti.

Kim on tänään tavallistakin tulisempi. Tallinpihalla se kohoaa puoliksi takajaloilleen, kun äkillinen tuulenpuuska iskee sitä hurjalla voimalla. Saan tamman kuitenkin takaisin kaikille neljälle jalalleen, mutta talliin mennään kaviot kipinää iskien. ”Varokaa, Kim tulee!” huikkaan varmuuden vuoksi ovelta, ja koetan pysyä tahdissa kun tamma kiiruhtaa omaan karsinaansa. Siellä se pyörähtää nopeasti ympäri ja tutkii ruoka-astiansa, luoden minuun syyttävän katseen huomattuaan sen tyhjäksi. Ei edes yhtä porkkanaa! ”Sait jo omenan”, muistutan Kimiä ja se pärskähtää ja ravistaa harjaansa.

Harjaus sujuu tänään nopeasti, sillä Kim on hyvin puhdas. Kavioiden kanssa tulee kuitenkin ongelmia, sillä vasempaan takaseen on kengän ja kavion väliin kiilautunut pikkukivi. Onneksi Kimillä on kärsivällisyyttä pitää jalkaa ylhäällä, kunnes vihdoin saan sen irti. Tarkistan vielä ettei kenkä ole löysällä, ennen kuin siirryn toisen puolen jalkoihin.

Vien harjat pois ja haen varusteet. Arveluni osui oikeaan; Kim näyttää täydelliseltä violetit pintelit jaloissaan. Satuloin sen, ja ryhdyn sitten selvittämään nipussa olevia, uusia koristeompeleellisia suitsia. Niissä on nivelellinen pelham-kuolain, ohjat ja pelhamdeltat ovat vielä erikseen. Ryhdyn pujottamaan suitsia Kimin päähän, varmistaen että leukaketju asettuu oikealle paikalleen. Kim alkaa välittömästi mussuttaa oudontuntuista kuolainta, ja minä selvitän deltat nipusta ja kiinnitän ne kummankin puolen toisesta päästään alimpaan ja toisesta suurimpaan renkaaseen, minkä jälkeen kiinnitän ohjat näin syntyneisiin lenkkeihin.

Minä olen aina vihannut kaksilla ohjilla ratsastusta, siksi tämä on niin hyvä vaihtoehto. Virallisissa koulukisoissahan kankisuitsitus on pakollinen, mutta kenttäkilpailujen kouluosuudessa suitsitus on vapaa, ja kenttää minä haluan kisata. Kuitenkin jos aion kisata Kimin kanssa, on sen koulutasoa nostettava. Päätän ottaa sen projektiksi – itse osaan Helpon A:n kuin vettä vain, sekä osia Vaativasta B:stä. Luulen että osaisin opettaa Kimiä. Ainakin se on ihanteellisessa iässä oppiakseen uutta.

Kävelemme maneesiin; siellä Lola ratsastaa Tikrua. ”Voiko tänne tulla?” kysyn arasti. Lola huikkaa iloisesti: ”Tulkaa vaan, me aletaankin kohta lopettelemaan.”

Kiristän kentän keskellä satulavyön ja lasken jalustimet; tällä kertaa kun kiristän ohjia, Kim pysyttelee paikallaan ja saan nousta rauhassa selkään. Siirrymme uralle kävelemään, säilytän kevyen ohjastuntuman, mutta nyt ei tarvitse pidellä henki kurkussa hevosta suusta. Kim puree kuolainta niin että narskuu, muttei pääse pakenemaan sen vaikutusta.

”Miten sulla on mennyt sen kanssa?” Lola kysyy toiselta puolen maneesia. Mietin pitkään mitä vastata, mutta lopulta sanon vain: ”Vaihtelevasti.” Vaihdan puheenaihetta kysyen Lolalta hänen uudesta hoidokistaan Azucarista. Hän kertoo että edistystä tapahtuu, joskin hitaasti. Minusta Lola on rohkea, kun uskaltaa ottaa vastuulleen niinkin vaikean hevosen. Minulle Kimissä on tarpeeksi haastetta.

Lola jäähdyttelee Tikrua ja minä nostan Kimin raviin pitäen hevosen koottuna. Sen kaula taipuu kauniille kaarelle ja se myötää ohjille, kuunnellen apujani. Tämähän auttoi valtavasti! Hevosen lämmettyä alan ratsastaa Helpon C:n kouluohjelmaa – Lola on valmis Tikrun kanssa ja he lähtevät maneesista. Siirryn harjoitusraviin, mikä saa Kimin heti intoilemaan, mutta ehdin kääntää sen lävistäjälle ja ryhtyä keventämään ennen kuin se ryntää laukkaan. Pidennämme askelta, minkä Kim tekee mielellään, ja uralla siirrymme takaisin harjoitusraviin.

Pitelen Kimiä melko tiukasti ohjista kun teemme kolmikaarisen kiemurauran – siitä ei tule aivan symmetrinen mutta olkoon, nyt seuraa askeleen pidennys harjoitusravissa, mikä saa Kimin hyppäämään laukalle vaikka kuinka yritän olla valmistautunut. Melko kovia otteita tarvitaan vieläkin, vaikka hevonen onkin nyt suusta herkempi. Onnistumme siirtymään lisättyyn harjoitusraviin ja sitten teemme pysähdyksen; Kim seisoo hienosti paikallaan 4 sekuntia, mutta neljän askeleen peruutus menee kieroon.

Aika siirtyä ravin kautta harjoituslaukkaan. Aluksi Kim ryöstää, mutta palaa hallintaan kun tarpeeksi kiristän ohjia ja vastustan vauhtia istunnallani. Teemme laukassa keskiympyrän, sitten suunnanmuutoksen ja pidättelen innokkaan Kimin harjoitusraviin jälleen. Teemme saman toiseen suuntaan; pidätellessäni Kimin laukkaa se protestoi tiukkaa ohjasotettani kunnon pukeilla, jotka saavat minut lentämään kaulalle. Ponnistaudun takaisin satulaan ja otan harjoituksen uusiksi, tällä kertaa varuillani. Nyt se kuitenkin sujuu, ja ohjelman päätteeksi teemme vielä ison voltin harjoitusravissa, ennen kuin siirrymme käyntiin. Taputtelen Kimiä tyytyväisenä. Ei se uudesta suitsituksesta huolimatta ole yhtään vähemmän temperamenttinen, mutta kuitenkin helpompi hallita, mikä on aina plussaa.

Helppo C siis sujuu kyllä Kimiltä, enkä yhtään epäile etteikö se oppisi B:täkin helposti. Kunhan vain totumme toisiimme sen verran että uuden oppiminenkin alkaa sujua.

Jäähdyttelen Kimin ja vien sen talliin pesupaikalle. Huuhtelen satulanpaikan ja kaulan sekä ryntäät, ja vilvoitan jalkoja kylmällä vedellä riisuttuani pintelit. Kuivaan Kimin huolella ja puhdistan kaviot, ennen kuin vien tamman karsinaansa. Katselen sitä kaihoten kun salpaan karsinan ovea. Kunpa se olisi omani! Mutta näinkin on hyvä. Tuntuu vain, surtuani niin kauan, jotenkin omituiselta olla onnellinen. Mutta sitä minä olen, Kimin ja Siluetin kanssa.

Vastaus:

loistava atrina, jälleen kerran! Kimin käytös on todella sen luonteen omaista ja niin luonnollista tammalle, että olen iloinen siitä, kun teit hevoselle noinkin haastavan ja villin pesoonan. Kimin koulu oli nyt mitä oli, ja todella olen tyytyväinen sinun päämäärätietoisuuteen, joka Kimin vastusteluista huolimatta etenee kuin painava veturi raiteillaan. Kerrot upeasti hevosesi käytöksen ja sen suorituksista. Olet todella näppärä Kimiä hoitaessasi, ja kuvailet hyvin tilanteen iana toisensa perään. Siluetin kanssa sinulla luonnistuu upeasti ja koira on todella valloittava omalla tyypillisellä käytöksellään. Ilo seurata sinun ja Siluetin yhteistä elämää lenkeillä, yleisessä tai vaikka vain häkissä. tarinasi olikin todella miellyttävä lukuinen ja tykkäsin sen kirjoitustyylistä kovasti. saat tästä 100 pistettä.

Nimi: Luna

15.05.2012 21:48
Kävelin kohti Lumiliekkiä. Ilma oli kohtuisa, oli 13 astetta lämmintä. Kuin edellä mainitsinkin, kävelin Lumiliekkiä kohti. Minulla oli ikävä koiriani, Stablia ja Zaphiraa. Katselin leikkiviä oravia. Ne hyppelivät puusta puuhun, iloisesti nakerrellen. Yhtäkkiä edessäni juoksi hevonen. Se oli komea, Orlovinravuri. Hyvin tuttu, näytti lumiliekkiläiseltä.
Hevonen pysähtyi, ja kuopi maata. Kun menin lähemmäs, huomasin, että ori se oli. Hevonen katsahti tänne päin. Se lähti ravaten luokseni. Hevonen oli oikein tutun näköinen. Tulisiko se päälle? mietin. Pysähtyiko se? Kyllä, suunnilleen kolmen metrin päähän hevonen pysähtyi. Minähän tunsin hevosen! Sehän oli Nic!

Kyllä, Nic se oli. Komea Lumiliekkiläinen hevonen, jolla ei ollut hoitajaa. Vanha se oli, mutta lempeä, oikein herttainen.
- Voi Nic, mitä sinä täällä? Oletko karannut? Kysyin hevoselta, joka tuli lähemmäs ja hamusi kättäni. Se nuoli olkapäätäni, missä oli mustelma. Hevosella oli riimu. Otin kiinni. Se oli liukas, mutta sain hyvän otteen. Lumiliekin piha näki jo. Juoksin. Nic ravasi vierelläni. Siitähän aivan lehahti komeutta. Nic is very Pretty, mietiskelin englanniksi.

Olimme lumiliekissä, ja Nic oli viety takaisin karsinaan. Doggis oli kiittänyt minua hirveästi, kun olin saanut Nicin kiinni. Olin myös kysynyt, saisinko hoitaa Niciä tämän päivän ajan, ja Doggis oli vastannut, kyllä. Nyt oli kuitenkin ensin koirien vuoro, joita halusin olla.
Kävelin koirieni häkeille. Stooke, Hurri, Tuhka, Stigo ja Starlike... ja omat mussukkani, Stabli ja Zaphira. Koirat nukkuivat pedeissään. Kun raotin häkin ovea, ne säpsähtivät. Stabli kerkesi haukahtaa, mutta alkoi sitten vimmatusti heiluttaa häntäänsä, niinkuin Zahirakin. Voi, minun mussukkani. Silitin koiriani, hymyilin ja suukottelin. Hain kuitenkin melko pian koirien hihnat ja lähdimme ulos.
Nyt ulkona oli tullut kylmempi, muttei kauheasti. Jotain kaksi astetta, mutta tuuli oli yltynyt huomattavasti. Sain pidellä tiukasti pipoani päässä, ettei tämä lentänyt tiehensä.
Kävimme perus lenkin koirien kanssa. Lammen ympäri, eli noin kilometrin. Vastaan oli tullut rottweiler, naapurimme Scott (irlanninterrieri) ja tuntematon mopsi, musta sellainen. Zaphira ja Stabli olivat olleet oikein kiltisti koko lenkin ajan.
Yhtäkkiä päähäni tuli ajatus: Saisinkohan Nicin kokonaan omaksi hoitsuksi? Ihanaa, halusin kyllä kysyä tämän Doggikseltä.
JATKUU

Vastaus:

Minut valtasi helpotus ja mahdoton tyytyväisyyden tunne, kun huomasin tämän olevan jatkuu-tarina. Sinulla kun ne sellaiset jatkuu-osiot ovat todella mielenkiintoisia ja niitä saa lukea hymyhuulessa. Tämä tarina oli mukava aloitukseltaan, vaikkakin olisi saanut olla huolellisempi tarinan kuvailut perusteella, jossain kohassa jopa tuli melko iso harppaus... No, tarina oli tälläisenään kiinnostava ja mukava lukea. Hyvä että Nic pääsi tarinaasi "päähenkilöksi" :D Saat tästä tarinasta 20 pistettä.

Nimi: Lola

15.05.2012 21:29
Bichon frisét ja muusikkolahjakkuus Samuel ne vain olivat meillä, ei siitä mihinkään päässyt. Enkä kyllä olisi halunnutkaan. Minusta oli mukava seurata sivusta pojan ja koirien touhuiluja, ja Kuura on aivan ihastunut poikaan.
- Lähden Lumiliekkiin, Samppa, hihkaisen. Olin jotenkuten aina sillointällöin tottunut kutsumaan poikaa lempinimeltänsä, mutta sitä tapahtui aina vain joskus. - Haluaisitko lähteä mukaani? Smile piti susta kovin, ja uskon Thunderinkin ihastuvan, sanon hymyillen. Samuel vastaa hymyyni.
- Voisin vaikka lähteäkin. Tämä Smile oli oikein suloinen veijari, poika toteaa.
- Noniin, hienoa, sanon. Alan vetää ulkovaatteita niskaan, samoin Samuel. Bichon frisét juoksevat eteiseen. Olimme eilen illalla käyttäneet ne viiden kilometrin lenkillä, olivat oikein innoissansa, ja nyt ne tietysti uskoivat jälleen pääsevänsä mukaamme. - Hölmöt! Ette te pääse.. ei! minä sanon ja livahdamme oven raosta ulos, ennenkuin kaksi valkeaa bichonia ehtivät mukaamme.

Kun bussi pysähtyi, nousemme kyydistä. Hyppelehdimme bussin portaat alas, ja pian Samuelin puhelin alkaa soimaan. Katson poikaa tutkivasti, kun tuo koittaa sählätä samalla jotain muuta, ja samalla kaivaa soivaa patukkaa taskustansa.
- Samppa. Hei.., tuo sanoo, ääni muuttuu heti paljon arkailevammaksi. - Kunnossa. En.. kaikki hyvin! On koirillakin.. uskoisit nyt.. en tule, mulla on hyvä näin.., mielenkiinnolla seuraan pojan puhelua. Se kesti jonkin aikaa, ja pian Samuel lopetti sen, melko vaisusti. Puhelu ei siis ollut mikään mieluisa pojalle.
- Kuka se oli? kysyn uteliaana, ja katson poikaa.
- Isäni.., Samuel sanoo ääni tukahtuen. Päätän olla hiljaa, jos aihe teki tuolle kipeää. Se tekikin, joten kävelimme hiljaisuudessa Lumiliekkiin.

- Smile, Thunder! Katsokaa, kuka tuli, sanon ja päästän koirat ulos häkistä 24. Ne haukahtelevat ja heilauttelevat häntäänsä iloisena, paitsi tyypillisestikään Smile ei useasti hauku, vaan se käytti äänenänsä vikisemistä, ja se alkoi vinkumaan heti, kun se näki Samuelin. Naurahdan kevyesti ja suljen häkin luukun. Smile hyppii innoissansa poikaa vasten, mutta Thunder on enemmän minun perääni, ja mulkoilee vain Samuelia. - Thunder, mene sinäkin tutustumaan Samueliin! Minä menen laittamaan ruokaa pojille. Pidä, hyvä huoli, Samuel niistä. Osaat kuviot, ilmoitan hymyillen.

Thunderille neljä desiä, Smilelle kolme ja puoli. Thunderille erikoisruokaa, Smilelle omaansa. Thunderin kuppiin lääke, jonka jauhoin tällä kertaa, koska viime kerralla oli sattunut hullusti. Lääkejauheen jälkeen pudistelin jauheiset sormeni Thunderin ruokakupin yllä, ja jauhe pölisi sinne. Hymyillen työnnän pussit kaappiini ja lääkepaketin, ja otan ruokakupit käteeni. Sitten kuulen äkäisen ärähdyksen, ääni kuului Smilelle. Kupit olivat tippua kädestäni, kun kiiruhdan niiden kanssa äkkiä häkin luokse. Mitä oli tapahtunut?

- Smile ärähti Thunderille. Se oli kateellinen huomiostani, sanoo Samuel. - Ei se halua vihainen olla.. siis se oli vain kateellinen minusta, kun koitin hieman rapsuttaa Thunderia. Mutta ei se mitään, voi ne ruokkia. Minä pidän huolta, ettei ne hyökkää toistensa kimppuun, Samuel sanoo ja virnistää ilkikurisesti.
- Voi, mikä pelastajaprinssi sä olet! Jos sä lupaat huolehtia, niin vaihdan vielä raikkaan veden jätkille. Kyllä sä pärjäät, sanon ja taputan Samuelia toverillisesti olkapäähän, ja menen vaihtamaan vettä.

- Lola! Hienoa, että nään sinut, huudahtaa 100% dog fani, joka juoksee luokseni.
- Mm? Onko sinulla jotain asiaa? Panitko pahaksesi, kun toin Samuelin mukanani? kysyn. Ehkä 100% dog fani oli huomannut, että Samuel tuli mukanani ja suuttui. Ehkä.
- Mitä? Samuelin? Enhän minä, mukavaa, että toit jotain muitakin kuin lumiliekkiläisiä tutustumaan tähän rahvaaseen arkeen! hihkaisee 100% dog fani. - Mutta asiani koskee kyllä Smileä ja Thunderia ja häkkipaikkaa. On aika epäoikeudenmukaista, että sinulla on kaksi koiraa kolmen tai enemmän koiran häkissä. Joten.. voisitko vaihtaa Smilen ja Thunderin kahden koiran häkkiin, häkki numero kahteenkymmeneen? 100% dog fani kysyy, ja hymyilee hieman pahoittelevana.
- Voi, ei se mitään! Säännöthän on säännöt, ja minä siirrän kyllä. Onneksi minulla on nyt Samuel auttamassa, minä sanon hymyillen. - Siivoan häkin perusteellisesti, käyhän se? jatkan, ja katson kysyvästi Doggista. Tietysti kävi, se oli velvollisuus.
- Tottakai. Siivoa pois, ja järjestä uusi häkki mukavaksi Smilelle ja Thunderille, sanoo 100% dog fani hymyillen. - Ja uuden vesikupin voit viedä samantien uudelle häkille, Doggis sanoo nyökäten vesikupin suunnalle, jonka olin ehtinyt täyttää.
- Homma hoituu, sir! hihkaisen ja kumarran Doggista kohti.

Jatkuu. (-:

Vastaus:

:D Hyvä tarina, sellainen pirteä ja kaikinpuolin mukava. Pidin kovasti tästä ja viihdyin sen rauhallisessa tunnelmassa. Mukavaa, että Samppakin tuli välistä mukaasi kennelille, koirat näyttivät kovinkin pitävän hänestä, ennenkaikkea Smile :D mukava tarina joka oli kiinnostava omalla, sinulle tyypillisellä tavalla. Saat tästä 40 pistettä.

Nimi: Lola

15.05.2012 10:50
Jatkoa...

- Azucar.., hyräilen ja katson oria, jonka pelokkaat silmät ovat kohdistuneet minuun. Ojennan orille porkkanaa, mutta se on tänään taas sillä tuulella, että se pelkää kaikkia, eikä ainakaan tule minun luokseni. Huomaan Nuuran, joka kulkee ohitse, hänen ärsyyntyneen katseensa. - Azu, Azu! Mitä poika? juttelen ja ojennan porkkanaa jälleen kohti orlovin turpaa. Azu kallistaa päätänsä suloisesti, hamuaa paikaltansa porkkanaa. Se ei kuitenkaan.. ottanut porkkanaa, katsoi sitä vain toiveikkaana. Ja minulla oli Tikrun kanssa tänään maastoonmenopäivä, joten minun piti ehtiä lähteä ja tulla takaisin, ennenkuin pimeä valtaisi Suomen metsiköt. - Azu, laitan tämän porkkanan kaurojen joukkoon, huokaisen syvään. Ori katsoo tarkasti, kun pujotan sen sinne, ja sitten lähden Tikrun luokse ja satuloin sen.

Pian pääsin maastopolun alkuun, jossa kiipesin Tiger Lilyn selkään. Tikru oli kovin innostunut ja hörähteli iloisesti, kun kiipesin selkään, ja lähti liikkeelle innoissansa, kun olin selässä, odottamatta minun käskyjäni. Se lähti käyntiä, ja annoin sen ravata. Onnellisempaa pollea ei saattanut tällähetkellä maan päällä olla, kuin Tiger Lily. Hyppään pienen metsäesteen ylitse, kaatuneen männyn. Tai oikeastaan Tikru hyppäsi, ja laskeutui oikein sulavasti maahan, ja askeleet jatkuivat hienoina ja ..täydellisinä. Pian huomaan edessäpäin olevan tytön, jolla on kaksi koiraa. Toinen on punertava tyttö, suomenpystykorva. Hetken sydämessäni vihlaisi, se sai kaipuun Gandyyn. Kun lähenin, kuulin toisen koiran haukunnan, ruskehtavan laikauroksen. Se kuulosti epäilemättä Lumiliekin koirapojalta, Demolta. Ja nyt tiesin, kuka tuo tyttö oli. Nuura, lenkittämässä Demoa ja Gindyä. Demo haukkui herkeämättä, ja kun pääsin kohdalle, Tikru pysähtyi ja katsoi koiraa.
- Mitä sinä täällä teet? Nuura kysyy tylysti ja potkaisee Tikrun jalkaan kiven. Kauhuissani tarraudun Tikrun kaulaan kiinni, kun hevonen ponnahtaa takasillensa, ja huitoo etusillansa villisti. Pysyin, ihme kyllä, selässä, mutta kai se oli tullut kokemuksesta. Hämärästi näin, että Tikrun jalassa oli vuotava haava. Kivi oli ollut terävä, ja sai etuseen vuodon aikaan. Murhaavasti katsoin Nuuraa.
- Miten niin? Eikö täällä saa enää edes ratsastaa, ilman että kysyy sinulta luvan? minä ärähdän, käännän Tikrun nopeasti ja annan sen ravata. Ravi oli hetken hieman ontuvaa, mutta se loppui pian. Etujalassa oli vain vuotava haava, ei sen pahempaa. Kun katsoin taaksepäin, näin peloissaan haukkuvan Demon, joka lähtee karkuteille, kun Nuuran ote kirpoaa sen hihnasta. Laika oli voimakas, ja Nuura noin hentoinen, joten ei ihmekään. Aivan sama, ei kiinnosta, en kyllä lähde perään. Nuuran oma vika, mitäs potkaisi Tikrun jalkaan kiven, joka sai tytölleni haavan!

Kun pääsin Lumiliekkiin, hain ensiapulaukusta kaapistani sidettä. Valkea side, ja siihen päälle laitettava tarrapintainen punainen kiinnike, ja menin Tikrun luo harjaustolpille. Minulla oli mukanani myös desinfiointiaine, pumpulituppoja. Ei jalka vaivannut Tikrua pahemmin ratsastaessa, mutta se oli silti hoidettava, ettei se tulehtunut. Suihkautin desinfiointiainetta pumpulituppoon, ja aloin hellästi painella tupolla Tikrun jalkaa. Pumpuliin tulee kirkkaanpunaista verta. Verentulo oli jo miltei tyrehtynyt. Hevonen korskahteli, ja siirteli jalkaansa, kun se tunsi desinfiointiaineen kirvelyn haavassansa.
- Kaikki hyvin, Tikru.. kaikki hyvin.., juttelen hevoselle, ja pian, kun olen saanut haavan hoidettua, kierrän ympärille valkeaa sidettä, ja siihen päälle punaisen, tarrapintaisen kiinnikkeen, joka peittää valkoisen siteen miltei kokonaan alleen, sitä näkyy vain vähän reunoilta. - Valmista tuli, tyttö, kehaisen. Huomaan, miten Nuura juoksee täyttä päätä kennelille Gindyn kanssa, ja palaa yksin, ja juoksee karsinaan. Hän ei ollut saanut Demoa kiinni.

- Minä voin auttaa etsimisessä, sanon Carmea varustavalle Nuuralle.
- Miksi ihmeessä sinä minua auttaisit? tyttö kysyy ja katsahtaa Tikrun jalassa olevaan siteeseen. Hän näyttää heti hyvin katuvalta. Kohautan olkapäitäni.
- Muuten vain. Jos ei sinun, niin sitten Demon takia. Tuolla metsässä sen on vaarallista olla yksin, ja yökin on tulossa, sanon hiljaa. Nuura nyökkää hieman, ja saa Carmen nopeasti varustettua. Orlovinravuri tamma korskahtelee häkeltyneenä, ja hörähtää kysyvänä. ”Mikä hätänä, miksi sinulla on niin kiire, miksi satuloit minua?”

Lähdimme Nuuran kanssa eri suuntiin. Molempien ratsut ravasivat, ja kuulen vielä pitkälti Nuuran epätoivoisia huudahduksia. ”Demo! Demoo, tänne poika!” minäkin yritän huutaa. Mutta kurkkuni on kipeä, ja ääneni ei kanna kauas. Vaikka olin menettänyt Nuuran näkyvistäni, saatoin yhä kuulla tytön itkuisen äänen. Tikru ravasi reippaasti, vaikka sen jalassa olikin ilkeä, vuotava haava. Mutta olin hoitanut sen, ja sen pitäisi olla parissa päivässä jo paljon parempi. ”Demo! Tule, Demo! Demoo-oo..” huutelen. En kuule mitään. Metsä on aivan hiljainen. Olin ratsastanut jo yksi ja puoli kilometriä Lumiliekistä poispäin. Alkaa pian hämärtää. Käänsin Tikrun nopeasti, ja hevonen hirnahtaa. Se lähtee laukkaan, minä menin Nuuraa kohti. Minun täytyi saavuttaa tyttö. Kertoa, että lähden. En minä muutakaan voinut, en halunnut jäädä pimeään metsään.

”Demo!” huudan kesken laukan aina välillä, ja pian huomaan laikan, joka haukahtaa. Kun se huomaa minut ja Tikrun, se juoksee täyttä päätä pakoon. En ehdi päästä Tikrun kanssa sen luokse. Ratsastin vielä puolisen kilometriä, menimme Tikrun kanssa laukkaa, ja saimme Nuuran ja Carmen kiinni.
- Minun on.. mentävä.., henkäisen ja katson Nuuraa.
- Mene vain. Minä jään etsimään Demoa, tyttö sanoo.
- Meni tuonne päin. En ehtinyt saada kiinni, sanon ja osoitan Demon juoksemaan suuntaan. Nuura katsoo minua kiittävästi, ja maiskauttaa Carmen liikkeelle. Tamma oli oikein menevä, käyttäytyi ihmeen hyvin, olihan tamma sentään nuori.

Kun saavuin Lumiliekille, riisuin Tikrulta varusteet nopeasti. Ennenkuin lähden kotiin, käännän pääni vielä Azun karsinan suuntaan. ”Huomenna lupaan olla kanssasi kauemmin, Azu. Minä lupaan”, sanon pehmeästi. Azu katsoo minua, ensimmäistä kertaa niin, että sen korvat eivät olleet luimussa. Hymyillen lähden tallista.

En ehtinyt edes lähteä tallipihalta, kun huomaan ruskean orlovinravurin laukkaavaan suinpäin tallipihalle. Valkea vaahto räiskähteli sen suupielistä ryntäille. Se oli Carme! Mutta Nuura ei ollut selässä. Oliko tamma heittänyt Nuuran selästänsä?
- Carme, kaikki hyvin? kysyn ja nappaan ohjat käsiini. Kokoan ne, ja vien tamman harjaustolpille. Tarkistin Carmen jalat, kaikki, mutta en huomannut mitään, joka viittaisi haavoittumiseen. Ehkä Carme oli vain säikähtänyt jotain. Päättäväisenä riisun varusteet Carmelta, ja vien ne Nuuran kaappiin. - Karkasitko Nuuralta, hölmö? Nyt jätit hänet yksin metsään! sanon. Ilta alkaa hämärtyä, ja olen ensimmäistä kertaa hieman huolissani Nuurasta, ja Demosta. Molemmat olivat yksin tuolla metsän pimeydessä. Karhujakin siellä oli kuultu liikkuvan.. Ravistin ajatukseni. Ehkä Nuura oli löytänyt Demon, joka oli ehkä haavoittunut, jota hän ei voinut kuljettaa ratsun kanssa. Hän oli päättäväisenä ehkä päästänyt Carmen tarkoituksella irti, ja tiesi, että tamma laukkaisi Lumiliekkiin. Niin sen täytyi olla. Kyllä Nuura pian tulisi yhdessä Demon kanssa.. kunpa he olisivat kunnossa. - Soo! sanon ajatuksistani pois hypänneenä, kun Calypson ja Dollarin tammaneiti, Carme, koitti näykkäistä minua. - Pääset laitumelle yhdessä Tiger Lilyn kanssa, sanon hymyillen. Laitumella laidunsi Carmen lisäksi Anne, Calypso, Tikru ja Venla. Päästin Carmen sinne, ja se meni innoissansa laiduntamaan vihertävää ruohoa. Toivoin, että Nuura ja Demo palaisivat pian. Minun oli kuitenkin aika lähteä kotiin, joten saatoin vain elää jännityksessä ja pelossa.

Vastaus:

Hyvä tarina, ja iloisena yllätyksenä olet lukenut myös muiden hoitajien tarinoita. Tämä tarinasi oli hyvä, ja ideana melko pitkälle kuin Nuuran tarina. Pienenä lisäyksenä kerron, ettei asioiden ole pakko mennä näinkään lähelle Nuuran tarinaa kuin se oli. Siä voit itse keksiä vaikka koko juonen alusta, käyttäen vain Nuran tarinan ideaa, tai toisin päin. Tai että alku on sinne päin, mutta jos tahdot säilyttää teidän välillä olevan sähköisyyden, voit muokata loppuosaa haluammasi tavalla. Kaikki on sallittua. Ja tässä tarinassa olikin omia yksityiskohtia, kuten Tikrun jalkaan tullut haava. Tarinasi olikin kaikin puolin hyvä ja kiinnostava. Saat tästä 70 pistettä.

Nimi: Bambi

15.05.2012 09:08
Kurja ilma. Minä pyyhkäisen sadannen kerran silmille valuvia, sateesta märkiä hiuksiani taakse. Olisi pitänyt ottaa sadetakki, tai edes hupullinen takki. Sade virtaa tasaisena verhona taivaalta himmentäen kaiken kuin utuisen kalvon taakse. Matka pysäkiltä Lumiliekkiin ei tunnu päättyvän koskaan.

Lopulta saavun laidunten kohdalle ja kävelen niiden välitse etsien katseellani Kimiä. En ole tunnistaa sitä edes alle kymmenen metrin päästä, kun tulen portin kohdalle. Tamma seisoo perin juurin surkeana lähellä aitaa yllään liian iso punainen sadeloimi ja harja vettä valuen. Sen pää on alhaalla ja korvat nuupallaan, eikä siinä näy jälkeäkään siitä tulisesta tammasta jonka olen oppinut tuntemaan. Enemmänkin se näyttää hellyttävältä pikkuhevoselta.

Pujahdan portin lankojen välistä laitumen puolelle ja lähestyn Kimiä jutellen sille vaimealla äänellä. Se kääntää vähän korvaansa ja korjaa takajalkojensa asentoa, vilkuillen minua otsaharjansa alta. Se päästää lähelleen helposti, ja nyhjäisee taskuani varmastikin omenan toivossa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään mukanani, mutta Kim lähtee siitä huolimatta kanssani portille kun tartun sitä riimusta.

Tiellä se valpastuu ja sen askeleisiin tulee vetoa, mutta se kulkee silti tällä kertaa rauhallisemmin kuin tavallisesti, mikä on hyvä kun talutan pelkästä riimusta. Talliin päästyämme Kim ravistaa harjaansa perusteellisesti ja astelee tyytyväisenä karsinaansa. Minä riisun vettä tippuvan loimen ja vien sen kuivumaan samalla kun haen pyyhkeen ja harjakopan. Hieron hevosen kaulan ja harjaksen niin kuivaksi kuin saan, ja kuivaan myös jalat ja hännän. Nyt kun jouhet ovat kosteat, ne on helpompi selvittää, joten poimin käteeni muovikamman ja aloitan lyhyestä harjasta. Sen takut aukeavat helposti ja pian saan siirtyä häntäpäähän. Jaan hännän osioihin jotka selvitän yksi kerrallaan – onneksi Kimin häntä ei ole kovin paksu ja jouhet ovat silkkisen hienot. Häntä kuivuu kammatessa ja näyttää valmiina upealta.

Nyt pitäisi sitten valmistautua nousemaan tamman selkään.
Jännitys saa minut värähtämään.

Käyn kurkistamassa maneesiin; siellä on kolme ratsukkoa. En halua kenenkään todistavan mahdollista epäonnistumistani, joten päätän odottaa. Käyn hakemassa varusteet valmiiksi, ja harjailen sitten Kimiä kaikessa rauhassa kunnes kuulen kolmen hevosen kavioiden kolahtelun maneesista pois johtavalta käytävältä. Käärin reippain ottein pintelit Kimin jalkoihin ja nostan sitten satulan selkään. Kiinnitän vyön toistaiseksi kolmanteen reikään, kiristämättä sitä vielä. Suitsiessani tammaa mietin että jokin peruspaksua nivelkuolainta voimakkaampi kuolain olisi hyvä, mutta nyt on pärjättävä sillä mitä on. Hieman minua hirvittää ajatellessani Kimin tempausta kesken juoksutuksen, mutta muistelen niitä monia vaikeita hevosia joilla ratsastin Walesissa, ja päätän ettei tämä voi olla sen pahempaa.

Kiristäessäni satulavyön Kim heilauttaa päätään vihaisesti, mutta rauhoittuu sitten. Varmistan että turpahihna ei ole liian kireällä, ja otan ohjat pään yli käteeni. Kim kulkee reippain askelin vierelläni kun suuntaamme maneesiin, jonka ovi on auki nyt kun se on tyhjä. Suljen sen perässämme ja talutan Kimin kaartoon. Nostan ohjat kaulalle, tarkistan satulavyön kireyden ja lasken sitten jalustimet. Mittaan ne jo maasta käsin sopiviksi, otan toisella kädellä kiinni ohjista ja toisella satulasta, pujotan jalkani jalustimeen ja ponnistan selkään.

En ehdi edes saada jalkaani Kimin selän yli kun se jo lähtee liikkeelle puolittain sivusuunnassa edeten. Onnistun kuitenkin pääsemään satulaan ja kiristän ohjia samalla kun haen toisen jalustimen jalkaani. Kim steppailee levottomasti, ja pidätellessäni sitä alkaa peruuttaa. Höllään ohjia hieman, jännitän pohjelihaksiani aavistuksen verran, ja herkkä hevonen lähtee käynnissä eteenpäin.

Sujuuhan tämä.
Ohjat on kuitenkin pidettävä tiukalla, sillä aina kun hellitän niistä Kim tahtoo lähteä raviin. Aikomani rauhallinen lämmittelykäynti muuttuu yritykseksi pitää hevonen aisoissa tekemällä loputtomia voltteja, kiemuroita ja suunnanvaihtoja.

Kim tottelee pohjetta helposti, mutta kuolain on toinen juttu. Hevonen ei juurikaan arista suutaan vaan painaa ohjille niin että käteni ovat kipeät viidessä minuutissa. Ajattelen kaihoten olympiakuolainta kapeiden nahkaohjien leikkautuessa kämmenpohjiini. Sahausliikettä en kuitenkaan yritä, se tuntuu liian julmalta.

Eikä tilanne helpota kun nostan Kimin raviin kahdeksikolle – tamma tuntuu pursuavan energiaa ja pyrkii koko ajan eteen. Annan periksi vain sen verran että rauhallinen ravi muuttuu kevyesti lisätyksi, ja vasta silloin panen merkille kuinka lennokas ja mukava istua tamman askellus on. Se ravaa yhtä aikaa pitkin ja suhteellisen korkein askelin, mikä tekee liikkeistä sulavasti rullaavia.

Siirrymme uralle ja teen pari tiukkaa puolipidätettä, jotta saan Kimin kuuntelemaan. Lakkaan keventämästä ja istun alas satulaan valmistellen pysähtymistä, epäonnekseni hevonen tulkitsee aikomukseni laukannostoksi ja hypähtää laukalle ennen kuin edes ehdin reagoida, ja siihen mennessä kun saan koottua ohjat ja istuttua liikettä vastaan, vauhti on jo kiihtynyt.

Yritän rauhoitella Kimiä sekä paino-, ohjas- että ääniavuin, ilman tulosta. Vauhti kiihtyy yhä, ja alan pelätä että ratsuni menee nurin kaarteessa. Vaatiikin hurjasti rohkeutta kääntää Kim ympyrälle, pienentää sitä ja pakottaa hevonen hidastamaan. Hiekka lentää kavioista ulkokehälle ja hyvin, hyvin hitaasti laukka tasaantuu, kunnes loppujen lopuksi putoaa raville. Istun nyt harjoitusravissa tarkoituksellisen jäykkänä, niin että Kim reagoi hidastamalla entisestään ja siirtymällä lopulta käyntiin.

Tamman rauhoituttua aikomani pysähdyskin onnistuu, tosin joudun pohkeella korjaamaan takajalat rinnakkain. Siitä nostan sen suoraan raville, mikä sujuu yllättävän kitkattomasti – väliin tulee vain yksi käyntiaskel. Harjoittelemme pysähdystä ravista ja pysähdyksestä raviinlähtöä useita kertoja, kunnes Kim kyllästyy selvästi, ja vaihdan suunnan ja varuillani nostan laukan. Tällä kertaa se ei pääse kiihtymään salaa, ja teen molempiin päätyihin isot ympyrät. Kimin koulutaso ei ole kummoinen, joten en vaivaudu edes yrittämään vastalaukkaa kun vaihdan suunnan uudelleen. Annan kuitenkin tamman purkaa energiaansa varsin pitkään laukassa – niin pitkään, että se on melkein helppo pidätellä käyntiin.

Ja nyt, kun heitän ohjat pitkiksi, hevonen kulkee kaulaansa venytellen tasaista käyntiä. Taputan sitä.

Jäähdyttelyn jälkeen ohjaan Kimin kaartoon ja laskeudun alas satulasta. Jalkani tärisevät ja kädet ovat voimattomat. Nostan jalustimet ja löysään satulavyötä sekä turparemmiä. Onnekseni Kim kulkee nätisti tallin puolella, vaikka vastaan tulee komea ori. Karsinalla riisun hevoselta varusteet ja vien ne paikoilleen, huuhtaisten kuolaimet matkalla. Haen pesupaikalta ämpärillisen kädenlämpöistä vettä ja sienen, ja pesen Kimin satulanpaikan ja kaulan sekä ryntäät, ja kuivaan tamman pyyhkeellä.

Käyn katsomassa ulos – ilokseni sade on tauonnut.

Pujotan riimun Kimin päähän, kiinnitän narun ja talutan hoidokkini takaisin sille laitumelle jolta sen löysinkin, missä se alkaa heti hamuta ruohoa. Hymyilen katsellessani sitä, ennen kuin suuntaan kennelille Siluetin luo.

Dobermanni ottaa minut vastaan energisenä koheltaen, ja annan sen lipoa kasvojani ja käsiäni ja poukkoilla kunnes se vähitellen rauhoittuu. Kiinnitän pannan sen kaulaan ja otan sen hihnaan; menemme yhdessä ulos ja suuntaamme samalle niitylle missä viimeksi heittelimme frisbeeta. Siellä komennan Siluetin sivulle ja irrotan hihnan.

”Seuraa”, kehotan, ja säilytän katsekontaktin dobermanniin kulkiessani kiemuraista reittiä. Siluet on kokenut toko-koira ja kulkee hienosti samaa tahtia minun kanssani, miltei ennakoi liikkeeni, mutta se on tänään myös hyvin vauhdikkaalla päällä. Se menee kyllä maahan kun käsken, ja jää paikalleen, mutta sillä sekunnilla kun pois kävellessäni katson olkani yli, se ryntää luokseni. Yritämme kerran toisensa jälkeen, mutta vaikka vältän katsomasta Siluetia, aina se ilmestyy vierelleni ennen käskystä vapautumista.

Lopulta pidän harjoitusten välissä tauon ja riehun Siluetin kanssa oikein kunnolla, niin että se loikkii korkealle ilmaan ja kiitää ympäri silmukan muotoista kehää. Sen rauhoituttua otan sen uudelleen sivulle ja käsken maahan. Kun lopulta käännyn ympäri poispäin käveltyäni, koira jännittyy selvästi, mutta ryntää luokse vasta kutsusta.

Luovun tokoharjoituksista ja päätän tehdä jotain hauskempaa. Minulla on nameja taskussa, ja niiden avustuksella alan opettaa Siluetia hyppäämään läpi ”vanteesta”, joka muodostan käsivarsillani. Aluksi kumarrun maahan asti ja yritän saada Siluetin kävelemään käsieni välitse namin luo. Kun se vihdoin onnistuu, kehun koiraa ylenpalttisesti ja toistan vielä harjoituksen. Siluet on fiksu ja tajuttuaan mistä hommassa on kyse, se tottelee hyvinkin hanakasti.

Ei kuitenkaan liikaa kerralla, hyppäämisen harjoittelu saa jäädä seuraavaan kertaan, ja käytän yhä energiaa pursuavan Siluetin vielä lyhyellä metsälenkillä, jolla se saa juosta vapaasti. Kun palaamme kennelille pesen ja täytän sen juomakupin ja annostelen sille ruokaa. Se syö ahneesti; ei ihmekään moisen touhuamisen jälkeen. Hyvästelen koiran rapsutuksin ja käyn vielä tallissa siivoamassa Kimin karsinan, ennen kuin lähden kotiinpäin.

Laitumella Kim on taas oma itsensä, laukkailee uljaana ympäriinsä. Aurinkokin pilkistää pilviverhon takaa ja saa sen mustan karvan kiiltämään. Tajuan näinkin lyhyessä ajassa rakastuneeni hevoseen täysin kaikkine tempauksineen. Parempaa hoidokkia en olisi voinut löytää.

Vastaus:

Upea tarina, jälleen kerran Bambi! Tarinasi on vain yskiselitteisesti niin kuvaava, niin johdonmukainen, että lukija rakastuu sen helppouteen ja päämääräntietäväisyyteen. Olen todella iloinen Siluetin puolesta, sillä se saa kokeilla kanssasi niin hauskojakin temppuja, toisinaan taas tokoasioita, että koira tosiaan pysyy vireessä kokoajan. Kuvailet upeasti koiran käytöstä, hyvin huomaamattoman pienenä parannuksena ehdottaisin sinulle Siluetin katseen kertomista, sen selittämistä hieman muutamaa kohtaa useammin, ja sama koskee myös Kimin kohdalla. Nimittäin siihen rinnastettuna, mitä kuvailet molempien osapuolien käytöstä ja liikkuvaisuutta, se todella vaatii jotain tunteikasta rinnalleen väriksi. Muuten tarinasi on hyvä, teknisesti omalaatuisen loistava ja tarinan kerronta muodoltaan puoleensa vetävä. Kimiin vielä sen verran, että upea päivä tamman kanssa. Kerroit siitä hyvin luontevasti ja olet hevosen hoidossa tarkka. Hyvä tarina, saat tästä 85 pistettä.

Nimi: Jake
Kotisivut: http://talliaurinko.suntuubi.com

14.05.2012 19:52
Hiki valui pitkin niskaani, tunsin sen aivan selvästi..Puoliunessa tunnistin myös kuinka koko sänky oli aivan hiestämärkä. Avasin silmäni ja katsahdin kelloa, vasta kuusi aamulla, koulukin alkaisi vasta varttia vaille yhdeksän. Kokeilin otsaani ja tunsin sen aivan tulikuumana. Mitä ihmettä?
Nousin vaivalloisesti ylös ja kipitin kaapilleni missä oma kuumemittari varastoni olikin. Laitoin toisen suuhun ja toisen kainaloon, kolmannen tungin korvaani. heh, en osannut ikinä luottaa vain yhteen, ja kuumemittaria oli kiva pitää korvassa ja suussa, mutta kainalossa ei niinkään.
Korva piippasi jo "38.5" , sen jälkeen kainalossa oleva, joka näytti samaa ja viimein kun suussa oleva näytti aivan samaa, huokaisin ja kaivoin särkylääke varastoni esille ja nappasin parit pillerit pöydälle. Ilmoitin tekstiviestillä kouluun että minulla oli 38.5 asteen lämpöä, että ottaisin keskiviikkoon asti vapaata ja ilmoittelisin sitten jos kuume ei olisi laskenut. vastaus tulikin melkein heti, missä ilmoitettiin että kolmenpäivän loma myönnettiin minulle. Menin siis takaisin nukkumaan.
~Aape... Aape? AAPE !? huutelin pilkkopimeässä metsässä, ja huohotin. Hikoilin ja juoksin peloissani.. oikeastaan aivan kauhuissani eteenpäin, mihin se oli kadonnut? mihin rakas hevoseni oli kadonnut... Kuulin toisenkin hevosen ääntä.. Kruunu ! Kruunukin jo. Kuka halusi varastaa rakkaat hevoseni, kuka oli niin julma että halusi varastaa minun aarteeni.
" Tuo hevoseni takaisin ! senkin.. senkin.. roisto!"
Kuulin vain naurua ja kikatusta, Ei muuta... Kaikki hiljeni ja yks kaks maisema vaihtuikin kartanoon. Kuuntelin hetken ja huomasin että olinkin jäänyt kiikkiin jonkun makuuhuoneeseen. Katselin ikivanhaa seinämaalausta jostakin vanhasta naisesta, ja suuri sänky kutsui minua luokseen, mutta tajusin että minun olisi pakko löytää rakkaat hevoseni. Huokaisin ja löysin pinnin jonka taitoin tiirikaksi ja tiirikoin oven auki, ja löysinkin nopeasti tieni ulos kartanosta. Näin kaukana tallin.. tallin joka paloi ! kuulin Aapen ja Kruunun pakokauhuista ääntä, juoksin kohti tallia mutta yks kaks maisema vaihtui taas. En nähnyt mitään savun keskeltä, yskin ja kaoin. Oli aivan liian kuuma, kuuma oikein tukehdutti minua, mutta minun olisi pakko keretä karsinoille ennenkuin tuli olisi imenyt kaiken mahdollisuuden pelastaa rakkaat hevoseni, ja etenkin itseni, avasin Aapen karsinan ja sidoin takkini sen silmien eteen ja sen jälkeen avasin Kruunun karsinan vastapäätä ja sidoin hupparini sen silmien eteen, talutin kumpaakin, puoliksi rauhottunutta hevosta ulos.. kohti pelastusta, kunnes kaikki sumeni.~
Heräsin. Kello näytti 12.OO ja päätin nousta ylös. Olin aivan hiessä, kävin nopeasti viileässä suihkussa, puin tallivaatteet päälle, söin särkylääkkeet jotka olivat pöydällä ja lähdin kohti autoani.
Vartin päästä olinkin Lumiliekin pihalla, katselin ympärilleni ja näin hevosia jotka söivät päiväheiniä, ja koiria jotka pureskelivat onnellisina puruluitaansa. Menin sisälle talliin, ja otinkin aivan ensimmäiseksi vettä ämpäriin, satulasaippuan ja rasvan kainaloon, siirsin ne pihalle ja hain kummankin orin suitset. Oli aika siis viimeinkin pitää kunnon siivous päivä, ja lopuksi juoksutella oreja. taino jos olotila antoi anteeksi niin myös ratsastaa.
Aloitin Aapen suitsien purkamisella, kunnosta päätellen huomasin että niitä ei oltu hetkeen putsailtu ja rasvailtu, joten olikin jo korkea aika. Vähän kulahtaneet suitset saikin pian uutta väriä melkein pintaan kun kunnon pesun jälkeen rasvasin ne vielä. Kuolaimet jynssäsin puhtaaksi erillisessä vesiämpärissä. Kokosin suitset kasaan, ja otin Kruunun suitset. Vähän uudemmat ja hienommat suitset olikin helpompi avata toisitaansa ja kuolaimet olivatkin siistimmät yksilöt. Vartin istumisen ja pesemisen ja rasvaamisen jälkeen suitset olivat valmiit. Kävin vaihtamassa vedet ja viemässä suitset paikoilleen. Otin ensin Aapen satulan, ja heitin taas orin satulahuovan pesuun. Ulkona irrotin satulavyön satulasta, ja jalustinhihnat satulasta. aloin pestä satulaa ja sen jälkeen irrotin satulahihnoista jalustimet jotka laitoin likoamaan erilliseen ämpäriin. hinkkasin kumpaakin jalustinhihnaa kunnolla, ja loppujen lopuksi aloin rasvata satulaa ja hihnoja. Myös harjasin satulavyön ja putsasin senkin nahkaosat kunnolla. Lopuksi kiinnitin satulavyön ja hihnat, ja otin jalustimet ämpäristä ja aloin putsaamaan niitä puhtaalle pyyhkeelle, että erillinen lika irtoaisi viimeinkin kokonaan. Kiinnitin kaikki paikalleen, ja tein samallalailla Kruunun huovalle ja satulalle. laitoin niille toiset satulahuovat siksi aikaa, ja meninkin kohti Kruunun karsinaa kottikärryn ja talikon kanssa. Päätin että nyt lähtisi kaikki karsinassa olevat peitteet lantalaan. Tunti jos toinenkin Kruunun karsinassa meni, ja kuume alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin, mutta viimein aloin putsaamaan ruokakuppia ja juoma-automaattia.Sitten putsasin kalterit ja hämähäkinseittejä katosta. Tarkistin toimiko juoma-automaatti ja sen jälkeen veinkin kottikärryt lantalaan päin, ja hain uutta kamaa lattiaan peitteeksi. (en tiedä käytetäänkö purua vai pellettiä etc) Puunasin samallailla tunnin kahden ajan Aapen karsinan kanssa, ja viimeinkin kun olin tyytyväinen lopputulokseen muistin harjakopat. Hain ne vielä satulahuoneesta, ja meninkin pihalle putsaamaan niitä, ja merkitsin vihkoon mitä pitäisi ostaa uusiksi. Kaikki kamat olivatkin yllättävän hyvässä kunnossa mutta huomasin että hikiviilat pitäisi uusia. jotenkin kumman syystä niitä oli päästy pureskelemaan ja järsimään oikein olan takaa sitten. Tylsyyden takia päätin myös katsella muitten hevosten harjakoppeja ja siivoilla niitäkin ajan kuluksi.
Kello näytti puolta neljää kun Doggis tuli tallille,
" Kato Jake, sää ootki täälä jo."
" joo.. ollu jo varti yli kahestatoista asti. heh. "
Sanoin ja katselin ympärilleni. hikoilin ja huomasin että kuume kostautui nytten minulle,
" Mitäs mitäs, mikset sää koulussa oo ollu ?"
" Njaa.. Piientä kuumetta, joka tulee takas ku särkylääkkeitte voima alkaa hiipua. Ja lääkkeet jäi kotia. Siivoilin muute tos Aapen ja Kruunun varusteet,harjat ja boksit. Aivan kokonaan. Nyt ajattelin jos juoksutan niitä ku ei tää kuume anna lupaa ratsastaa. Vaikka haluisin mennä koulua Kruunulla ja Esteitä Aapella."
Doggis nyökkäsi,
" voisin laittaa orit illan tunneille parille kokeneelle miehelle jos käy ? niin ei sinun tarvitse niitä muutakun vähän juoksuttaa. "
Nyökkäsin ja menin hakemaan Kruunua tarhasta pois. En jaksanut vielä alkaa puunaamaan , vaan päästin sen heti kentälle vapaaksi ja juoksuttelin parhaani mukaan, onneksi joku oli unohtanut viime kerralla juoksutusraipan kentän laidalle, niin otin sen käyttööni ainakun ori yritti himmata tahtiaan. Annoin Kruunun hetken kävellä, ja huomasin kuinka se alkoi ensimmäistä kertaa itse pukitella ilosta ja ryntäillä onnesta kaikkialle. Loppujen lopuksi se ravasi suoraan taakseni, ja töksäytti turpansa niskaani, ja hamusi hiuksiani,
" Aivan totta, meille tulee vielä pitkä yhteinen polku poikakultani !"
Sanoin ja pussasin oria turpaan, jolloin tämä hirnahti kimakasti ja teki kunnon u-käännöksen ja laukkasi pukkilaukalla toiseen päätyyn.
Tunnin juoksutuksen jälkeen vein sen hetkeksi takaisin tarhaan, ja samalla reissulla otin Aapen mukaan.
Päästin tämän irti kanssa kentällä, mutta se ei suostunut lähtemään viereltäni, jolloin jouduin hyppäämään tämän selkään (laittaen riimunnarun ohjaksi) ja ravuuttamaan ja laukkuuttamaan muutaman kerran kumpaankin suuntaan. Tasaiset mutta samaan aikaan voimakkaat askeleet pitivät minut hyvin selässä vaikka tasapainoni ei tunnetusti ollutkaan mikään maailman paras. Stoppasin innokkaan orin viimein ja laskeuduin alas, otin rnarun pois, ja aloin huitomaan oria liikkeelle ja laukkaamaan. Hetken kuluttua Aapekin vähän innostui ja suostui laukkaamaan jo itsestään, mutta jos en jaksanut kokoajan komennella sitä, se ravasikin jo luokseni kuin kysyäkseen onko kaikki hyvin. Hymyilin ja kun otin orin kiinni päätinkin että tämän minä puunaisin nyt huippukuntoon ensin, koska ratsastaja tulisi kuudelta, ja kello olikin jo viisi.
Otin kumisuan ja suin koko Aapen kropan, etenkin mahan alusen mistä vielä lähti vähän talvikarvaa, ja sen jälkeen otin kovemman harjan päkistä jolla harjasin orin kertaalleen. Pehmeän harjan kohdalla huomasin että karva alkoi vähän kiiltää, ja siirryinkin pään harjaukseen. Putsasin sieraimet ja silmänaluset että korvat tarkasti ettei mitään jäisi huomaamatta. Sen jälkeen selvittelinkin jo takkuista harjaa ja sitäkin takkuisempaa häntää.
" AAPE.. sun kohalla tekis mieli joskus laittaa pussi häntään kun saat sen aina näin sotkuseks.. mitä sää teet ?"
Kysyin, ja ori pudisti päätään ja hörähti pienesti, aivan kuin sanoakseen " en se mä.. oo.. mut se vaa menee." Hihitin ja taputin oria lavalle, silmiini tuli vihdoin ja viimein lasittuneen kuumeisen katseen sijaan onnellinen ja pilkettäsilmäkulmassa ilme. Harjailin Aapea vielä hetken aikaa, ja sitten hainkin Kruunun. Satuloin kummatkin ja odottelin kun ratsastajat saapuivat paikalle. Pika tutustutin ratsastajat hevosiin ja kerroin niitten vahvuudet ja heikkoudet, ja kuinka hyvin ne totteli apuja. Lähdin heidän mukaansa kentälle, ja katselinkin heidän menoaan hyvän tovin kunnes...
*puhelimen pirinää* Kruunu säpsähtää ja huomaan taas sen pelon silmissä, pakokauhu.. sitä se melkein jo oli.
" PIDÄ KRUUNUA TIUKASTI OHJISTA! KOHTA LÄHTEE... "
ennenkuin kerkesin sanoa lausetta loppuun Kruunu päätti ottaa ja lähteä kiertämään kenttää ympäri, koska ei uskaltanut hypätä onneksi aidan ylikään, tämä sai Aapenkin vauhkoontumaan mutta ratsastaja oli kerennyt jo tajuamaan tilanteen ja piti orinsa hallinnassa, antoi vähän tanssahdella mutta siihen se jäi. Kunnes... Aape ensimmäistä kertaa päätti tehdä sen verran mahtipontisen pukin että ei siinä kyydissä edes jauhosäkki olisi pysynyt, rodeoratsastaja siinä siinä. Kummatkin ratsastajat olivat nyt maassa, ja ratsukot laiduntamassa toisella puolen kenttää, silti varuillaan. Vihelsin ja Aape hörähti ja lähti laukkaamaan luokseni,
" Mä laukkuutan tän nopeesti nii se ei tommosia pukkeja tee.. ok ?"
Kysäisin, ja miehen nyökättyä kokosin ohjat yhteen käteen, kevyeen istuntaan itseni ja maiskutin samaan aikaan kun nakkasin laukka-avut pohkeellani.
"Hjaaa hajaa!"
sanoin ja komensin oria eteenpäin niin paljon kuin vain pystyi, ja kun siltä löytyi voimaa ja puhtia. Viiden minuutin päästä otin rennomman laukan, ja huomasin että Kruunun ratsastajakin laukkaili jo tyytyväisenä perässäni, pysäytin Aapen, annoin tälle suudelman ja annoin ohjat miehelle.
" Mä taidan mennä kotii, kuume alkaa pahentuu nyt... Moro Doggis.. Aape ja Kruunu."
Sanoin ja lähdin kipittämään kotia kohti.

Vastaus:

Sillälailla Jake! Todella hieno tarina sinun päivästäsi hevosiesi kanssa! Olet todella taitava käsittelemään kumaakin oria, enkä epäile saatika kadu laisinkaan, että annoin sinulle nuo hulmuharjat hodokiksi. Käsitelet hevosia vastuuntuntevasti ja tarkasti, teet hyvää työtä ja kädenjälkesi ovat todella kehuttavan arvoisia niin karsinoiden puhdistuksessa kuin missä tahansa muussakin. Hienoa, että etenet Kruunun ja Aapen kanssa rauhallisesti ja päämäärätietoisesti, et lähde heti valloittamaan uusia maastoreittejä tai hyppimään korkeita esteitä. Ja erityisen tyytyväinen olin tarinasi juonesta, missä kuumeisena olostasi huolimatta tulit tallille. Tarinasi on teknisesti hyvä, sen eteneminen on tasaista, ilman suuria harppauksia ja kirjoitustyyli rento, käyttäen laajaa sanavarastoasi. Kuvailet tilanteita hyvin, ja luot hyvän muistikuvan tarinasta lukijalle. Hieno tarina, saat tästä 95 pistettä.

Nimi: Lola

14.05.2012 18:33
Katumuusikko se vain oleili meillä, nautti olostansa, uusista, mukavista vaatteista ja hyvästä ruuasta. Hän oli kohtelias ja muisti kiittää aina kaikesta, ja hän oli jo meinannut ensimmäisen yön jälkeen lähteä kotiin, mutta äitini oli estänyt pojan kulun. Siihen vastaväitteeksi Samuel oli sanonut, että hänen täytyi huolehtia bichon friséistä. Äiti oli käynyt hakemassa ne Samuelin kanssa, kukaan ei ollut ollut kotona. Nyt siis perheemme keskellä pyöri siperianhusky Kuura, maltankoira Hani, havannankoira Onni, joka oli kyllä Ronyn asuntolalla yleensä mukana, kissa Rudolf ja kaksi bichonia. Samuel teki omia biisejä ja harjoitteli niitä. Hänen harjoitteluansa oli oikein mukava kuunnella, nautin siitä.
- Lähden Lumiliekkiin, haluatko sinä, Samuel, mukaani? kysyn hymyillen, kun poika soittelee kitaraa, ja katsoo, kun hänen kaksi bichoa leikkivät keskenään.
- En minä tule häiritsemään sinua ja hoidokkejesi tiettyjä päivärutiineja. En halua olla vaivaksesi, Samuel ilmoitti. Kaikesta kuitenkin näki, että hän halusi nyt säveltää, ja että hän halusi jäädä, hän ei ajatellut, että olisi ollut vaivakseni. Vaikka mistä minä sitä tiesin.

Kun menin Lumiliekkiin, Smile ja Thunder odottelivatkin minua jo kennelillä.
- Mitä pojat? kysyn koskettaen molemman kylmää kirsua. Smile haukahtaa vaativasti häkistänsä, se halusi ehdottomasti ulos tuolta, minun luokseni, lämpimään syliini. Thunder urahti matalasti, mutta sen ilme oli aivan yhtä vaativa, kuin Smilenkin. - Pääsette, pääsette.. odottakaa, hölmöt. Pääsette te kyllä.., minä hymähdän, ja avaan häkin luukun. Heti, kun kaksikko pääsi sieltä, Smile hypähti minua vasten. Otin uroksen syliini, muodon vuoksi. Sammari oli melko painava, mutta silti Smile oli liian kevyt urokseksi, hieman pienikokoisempi kuin esimerkiksi Lumiliekin Hurri. Kun olen lähdössä, huomaan itseäni tuijotettavan. Rottweiler uros Tuhka oli ottanut minut tarkkailuunsa, se seurasi minua tarkasti, urahti matalasti, ja kallisti päätänsä. Olihan Tuhka ollut jo melko kauan Lumiliekissä, mutta koskaan onni ei ollut suosinut sitä, aina joku muu oli saanut onnensa, mutta Tuhka virui päivästä toiseen häkissä, tylsistyneenä, ja jokainen ohimenevä hoitaja saattoi olla uroksen toivo, mutta ei. Ei kukaan Tuhkaa halunnut. Uros oli menettänyt jo aikapäiviä sitten toivonsa, että joku sen huolisi, mutta uros oli väärässä. Sille olisi monta ottajaa, jos vain tietäisivät sen olemassaolosta. - Tuhka, saat sä vielä hoitajan. Varmasti saat, hauva. Joku vielä rakastaa sua paljon, kuiskaan. Smile ja Thunder tulivat nykimään minua hihansuista, ne vaativat minun tulevan luokseni. Moinen osoitus saattoi olla mustasukkaisuutta, kun puhuin toiselle urokselle, enkä niille, ja minusta oli suloista, että ne tekivät niin. - Älä menetä toivoasi, Tuhka, kuiskaan hiljaa, ja lähden omien hoidokkejeni vaatimaan suuntaan.

- Smiley, Thunder! hihkaisen ja kyykistyn. Poikakaksikko ryntää luokseni, ja saan osakseni muutaman innokkaan hassun lipaisun. - Mitä, jätkät, tahtoisitte tehdä? Minulla ei ole yhtään ideoita. Käydään lenkillä, ja sitten pääsette takaisin loikoilemaan. Kyllä minä vielä jotain hauskaa teidän kanssa keksin tehdä, uskokaa tai älkää! hihkaisen, virnistäen nousen seisomaan, ja rapsutan Thunderia leuan alta. - Ja sitten menoks.

Kaksikko oli tavallista iloisempi, jopa Thunder, joka ennen aina käveli konemaisesti vierelläni, kuin Gandy aikoinansa.. Koirat haukahtelivat innoissansa, juoksivat kilpaa toistensa häntien perässä. Minä koitin ohjastaa niitä, ja välttyä ohikulkevien vihaisilta silmäyksiltä, kun koirat haukahtelivat. Ilmeisesti jotain koiranvihaajia, niitä oli aina jossain. Ne oli aina tielläni. Ja koirieni tiellä, miksei ne vain voinut antaa olla, kuten muutkin ihmiset? Ei pari haukahdusta maailmaa voinut kaataa, ja koirat olivat onnellisia. Mutta silti oli olemassa niitä kamalia ihmisiä, jotka eivät ajatelleet koiria, eikä sen puoleen muitakaan eläimiä. Ne ajattelivat omia etujansa, omaa napaansa. Ja minua ärsytti sellainen, suunnattomasti. Smilellä ja Thunderilla oli hauskaa, pääasia oli, että itse tunsin oloni ylpeäksi koirien kanssa, ja osasin rakastaa niitä, enkä vain nyrpistänyt nenääni niiden edessä ja haukkunut jotain koirien takia, valittanut, että niillä olisi kirppuja. Ylpeänä kuljin eteenpäin, olin ylpeä, että sain kulkea koirieni kanssa. Yhdessä kadun kulmassa kyykistyin, ja rapsutin koiriani.
- Te ette tiedäkään, kuinka onnelliseksi minut teette, sanon hiljaa ja painan molempien otsille suukot. Rakkaani.. yhtäkkiä huomaan jälleen yhden koiranvihaajan. Siltä se ainakin näytti, kulki nenä pystyssä, omaa napaansa ajatellen, ja nyrpisteli nenäänsä koirat nähdessään. Sitten se mulkoili minua. Kamala nainen.
- Tyttö hyvä, koirasi ovat tiellä, kivahtaa nainen, ja koittaa kävellä ohi, luulossa, että siirtäisin koiriani. Hän oli täysin väärässä.
- On koirillakin oikeus olla jalkakäytävällä. Sinä tulit meidän eteemme, tiuskaisen, nousen seisomaan ja lähden kävelemään. Smile ja Thunder lähtivät vain jyräämään naista, jonka paljaat sääret olivat näkyvillä. Smile ja Thunder kävelivät naista niin läheltä, että niiden turkki viisti naisen sääriä pitkin.
- Iiik! Kirppuja, punkkeja! Saastaisia rakkeja! nainen huudahtaa.
- Eivätkä ole. Itse olet saastainen, minä tiuskaisen ja jatkan kävelyä. Meidän asiamme eivät todellakaan kuuluneet.. tuolle! Se oli ainoa oikea nimitys.. tuolle. - Smile, Thunder! Mennään Lumiliekkiin, sanon koirille. Ne haukahtavat reippaasti, ja lähtevät innoissansa mukaani.

Jatkuuu...
ps. koirien hoito ei ole tänään nyt kovin huippuluokkaa, mutta koitan seuraavan kerran panostaa niihin hieman enemmän. :3

Vastaus:

Ei se mitään, koirien hoitoonhan kuuluu pääasiallisesti juuri niiden lenkkeilytys. On mukavaa, että niin arkipäiväiseen asiaan kuin lenkillä käymiseen, sinä saat jotain uutta jotain mielenkiinnon keskipistettä, joka tällä kertaa oli kaikki maailman nenännyrpistäjät ja niiden kommentit. Olet loistava kertomaan toisesta näkökulmasta, toisesta ihmisestä ja teidän välille syntyvistä erilaisista suhteista. Tämä siis koskee myös Samuelia, jolle olet selvästikin luonut omat persoonan. Koirasi taas olivat jälleen kerran vauhdissa, ja niiden käytöstä oli mukava seurata. Hyvä tarina, saat tästä 50 pistettä.

Nimi: Nuura
Kotisivut: http://sorrala.suntuubi.com/

14.05.2012 15:57
Näin Lolan, joka kulki kohti tallia.
- Azucar..., kuulin tytön hyräilevän. Minua niin ärsyttää... minä olisin halunnut Azun... Vaikka Azu on villi. Suuntasin kennelille. Hevoset hirnuovat, ja piakkoin kuulin koirien hajun.
- Hei hauvvat! Mitä pienet? puhelin, ja Stooke työnsi kuononsa häkin kaltereiden välistä haistellakseen minua. Ihailin Venäjänvinttikoiran rakennetta, todella kaunis naaras. Valkoinen kuono, vaaleasnruskealla pohjalla, ruskeat nappisilmät, jokainen aisti tarkkaili minua. Pian myös valkoinen Samojedi uros Hurri, ilmaantui tutkimaan minua. Mustat nappisilmät katsoivat minua.
- Hei poika, sanon ihastuksissani. Hurri on niin ihana, vaikka sen silmät hehkuvat pelkoa. Jossu ei ole ollut käynyt Hurrin luona pikään aikaan, ja siksi Hurristakin on tullut arempi. Säälin poikaa. Se on niin nätti, eikä siitä huolehdita.

Kun kuljin Tuhkan kohdalle, musta pää, jonka kuonossa oli ruskeaa katsahti minun ja vikisi. Pojalla ei ollut missään vaiheessa ollut hoitajaa. Menin Gindyn ja Demon luo. Hieman punertava pystykorva naaras, ja lempeän näköinen laikauros katsoivat minuun nappisilmillään.
- Hei rakkaat, sanon, ja Gindy alkaa heiluttaa häntäänsä. Demo kääntää päätään, ja laittaa korviaan hieman luimuun, ja vikisi. Se anoi päästä lenkille.
- Heh, Demo, älä huoli, mennään kyllä lenkille, ihan pian! naurahdin. Demo oli ihan höpsö.
Demo haukahti ja hypähti rintaani vasten. Napsautin hihnan kiinni Demon kaulapantaan, ja poika hyppäsi heti häkistään ulos, häntäänsä heiluttaen ja iloisesti haukahdellen. Giny ei ollut ihan niin innostunut, mutta heilutti häntäänsä ja katsoi minua nappisilmillään. Gindy haukahti ja lähti seuraamaan Demoa.

Kuljin maasto reitillä. Koirat juoksentelivat ja haukahtelivat. Demo nuuski ilmaa, ja uroksen nenä liikkui vähän. Gindy hyppelehti ja teki pukkeja. Miten ihmeelliseltä se näytti. Toinen nuuskii ilmaa ja toinen vaan pukittelee. Kuulin takaani kavionkopsahduksia. Käännyin nopeasti, ja houkkuttelin koirat luokseni, mihin ne eivät olisi halunneet suostua. Gindy nyt oli kietonut hihnansa jotenkin pieneen kuuseen. Muuten Gindy tuli oikein nätisti luokse. Demolla taas ei ollut mitään muuta mielessä, kuin... no, kivi. Se haisteli ja haukkui, kiveä. Kun piti tulla luokse, Demo yritti jopa hinkata hihnan poikki,
- Demoo, poika, tule, ei ole mitään hätää, poikaa... Demo! Tule nyt tänne! Hyyyvvää... Hyvä poika, tänne, houkuttelin Demoa, mutta koira vain käänteli päätään, ja katsahteli minuun.
Kun tunnistin tulian, huomasin sen olevan Lola, ja Tikru. Käänsin pääni nopeasti ja potkaisin kiven suoraan Tikrun jalkoihin. Hevonen hypähti nopeasti pystyyn, ja hyvä ettei Lola tippunut.
- Lola! Mitä ihmettä teet täällä? kysyin tylysti.
- Eikö täällä saa liikuttaa hevosta? Vai pitääkö siihen kysyä SINULTA lupa? Lola vastasi raivoissaan.
- Anna minun olla! En halua edes nähdä sinua! raivostuin todellakin. - Demo? Demo! Demo missä olet? Voi ei! DEMOO!

Vein Gindyn mahdollisimman pian takaisin häkille. Gindy katsoi minua surullisena, ja ymmällään. Se pelkäsi. Mihin Demo oli mennyt? Sen silmät olivat kosteat, Gindykin itki.
Juoksin suoraan tallille. Carme oli minua vastassa. Tamma hörähti ja katsoi minuun. Sen silmissä oli kysymys. Mitä aijoin tehdä? Miksi olin juossut juuri Carmen luo? Haluan Demon takaisin! Ei Demo pärjäisi yksin metsässä - lähden etsimään sitä Carmella! Voisikohan Alexa, tai Luna, tai edes joku, lähteä mukaani?
- Minä tulen mukaasi, kuulin Lolan äänen ovelta.
- Miksi muka? kysyin.
- No, en minä halua, että Demo on jossain yksin. Minulla on Tikru jo laitettuna.
Harjasin Carmen, tamma oli hieman häkeltynyt, mitä tein. Carme tanssahteli ja luimisteli välillä. Sain Carmen laitettua.

Talutin Carmen maastoreitin alkuun. Pysähdyin ja katsoi peloissaan olevaa Orlovinravuri tammaa. Sillä oli kaunis rakenteinen pää.
- Carme, tiedän, tämä on vain pakko tehdä..., rauhoittelin tamma. Noisin selkään. Kun toinen jalkani oli jalustimella, Carme lähti jo liikkeelle. Etsimme Demoa jo hyvän aikaa. Lola lähti kotiin ja minä jäin etsimään.

Carme hyppäsi sivulle, ja siitä vielä takajaloilleen. Tipuin satulasta, ja viimeinen asia minkä näin oli se, kun Carme lähti kauhuissaan juoksemaan kohti Lumiliekkiä. Kolautin pääni, ja menetin tajuni.

-Monen tunnin jälkeen-

Heräsin. En muistanut mitään. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Demo katsoi minuun peloissaan ja nuoli kasvojani.
- Demo? Demo! Oletko se tosiaan sinä? Voi Demo, löysin sinut, voi Demo, vaikeroin. Päähäni särki. Demo kävi makuulle viereeni.
- Demo..., kyyneleet vierähtivät poskilleni. Olin löytänyt Demon.

Kuulin kavion kopsetta, ja pian näin hyvän ystäväni.
- Pirkko! Mitä sinä teet täällä? Pirkko? Pike!
- Noora! Kuinka voit? Kolautit pääsi, onko kaikki hyvin? Pike kyseli. Tyttö oli todella ollut huolissaan minusta.

Pike auttoi minua saamaan Demon kiinni, ja nyt poika todellakin suostui kulkemaan.

Pike saattoi minut Lumiliekkiin ja joutui lähtemään kotiin.
- Nähdään! Pike huusi mennessään.
- Moikka ja nähdään!

Gindy istui häkissään ja oli todella iloinen kun näki Demon. Laikauros juoksi Gindyn luo. Irrotin hihnan ja laskin Demon häkkiin. Laitoin niille ruokaa ja vettä. Lähdin vielä tallille. Mutta Carme ei ollut siellä. Mihin tamma oli mennyt? Nyt oli jo toinen etsintä operaatio.

Menin katsomaan ja kaikki Carmen varusteet oli otettu pois. Kuka... Missä Carme on? Juoksin laitumille, ja siellä Carme laidunsi, laiskasti häntää heiluttaen heinää, Lillan, Tikrun, Annen ja Calypson kanssa.
- Carme... Voi hyvänen aika, tämä oli jo liikaa.., mutisin.

Menin Carmen karsinalle ja laitoin sinne lisää heiniä. Sitten lähdin kotiin.

Vastaus:

Sinullapa oli melkoinen päivä tänään hoidokeittesi kanssa! :O . Onneksi ei yhtään pahemmin sattunut tippuessasi hevosen selästä, ja onneksi koko konkkaronkkasi on päässyt takaisin Lumiliekkiin! tarinasi oli hyvä ja mielenkiintoinen, siinä oli tunnekouhua ja kuvailua, mutta jonkin tasoinen eteneminen oli pätkittäistä, tai harppomista. Liitä enemmän asioita toisiinsa, eli toisin sanoen älä tee niin isoja harpauksia tapahtumien keskelle. Osa syynä siihen oli ehkä tuo jakstustyylisi, joka on aivan liian aukea sinun tekstitavallesi. Mutta muuten tarinasi oli hyvä ja kiinnostava. saat tästä 50 pistettä.

Nimi: Lola

13.05.2012 11:41
Nuori katumuusikko nukkui yönsä sohvallamme, ja vanhempani eivät panneet yhtään pahaksi, että olin tuonut hänet meille, aikaisemmin he olivat olleet järkyttyneitä, kun toin Jennan, Miron ja Nikon kotiimme. Vielä kun heräsin, poika nukkui sikeästi peittojen keskellä, tukka sotkuisena. Heti, kun äiti oli nähnyt läpimäräksi kastuneen pojan, hän oli kaivanut Ronyn vanhoja, pieneksi jääneitä vaatteita esiin. Lopulta hän oli kantanut Samuelille Ronyn puhtaat, pieneksi jääneet, mutta söpöt leveälahkeiset farkut, ja housujen takapuolella oli pääkallo ja jotain muita värikkäämpiä kuvia. Hän oli tuonut myös puhtaan, aivan liian vähän käytetyn valkean T-paidan, jossa oli mystisiä mustia kuvioita. Paita oli ollut hieman iso Samuelille. Viimeisenä äiti oli tuonut puhtaat sukat ja suuren mustan hupparin. Samuel oli kohteliaasti kiittänyt äitiäni. Hänellä oli kitara vieressänsä, sen kanssa hän oli nukkunut, ja tietysti Kuura oli ottanut vahtiinsa nukkuvan pojan, ja seurannut tämän iltatoimia. Oli kuitenkin aamu, ja Samuel nukkui vielä, koko talo nukkui. No, miksei, olihan nyt sunnuntai. Hain valkean paperin, ja kaivoin kuulakärkikynän esille. Siihen kirjoitin: SamueL, minä lähdin kennelille. MinUt löydät sieltä, jos tarvitset. -LoLa. Kun laskin paperilapun Samuelin peitteen päälle, menen eteiseen ja puen ulkovaatteet. Vielä nopeasti olkkarin sohvalle vilkaisten, lähden kohti Lumiliekkiä.

Kun saavuin Lumiliekkiin, menin ensimmäisenä kennelille. Siellä menin tyhjään harjoitustilaan, jossa kasasin agilityesteitä. Pitkään aikaan en ole antanut koirieni hyppiä esteitä, ja ne nauttivat siitä silloin aikoinaan. Useammin kasasin esteitä silloin, kun... kun Standy vielä eli. Pyyhkäisen silmäkulmani hihansuihin, ja jatkan kokoamista. Onneksi esteet olivat niin kevyitä, pussi oli ehkä painavin, ja tietysti keinu ja A-este. Saan kuitenkin nopeasti esteet kasattua, ei mitään ongelmia. Sitten lähdin kenneltiloille miettien, kumman ottaisin ensin?

- Thund, päädyin sinuun. Koska Smile on.. en osaa selittää. Mutta Smile, minulla on sinulle yksi pyyntö! Et huuda kurkku suorana, sanon. Sammari katsoo minua viattomin nappisilmin. ”En mä mitään aijokaan”, se tahtoi sanoa. Juu, etpä niin, mietin, kun talutin mustaa laikaa kohti agiesteitä. Jotenkin hämärästi kuulin Smilen uikuttamisen.

Thunder oli ennenkin selvästi hyppinyt esteitä. Se katsoi innokkaasti ja haastavasti esteitä, asettui vihreälle matolle, jonka olin asetellut lähtöpaikalle. Se katsoi minuun, ja odotti lupaa päästä sinne. Se meinasikin jo lähteä, mutta olin nopeampi ja tarrasin uroksen kaulapantaan.
- Minne matka? kysyn hymyillen. Thunder alistuu tahtooni, ja odottaa käskyä. - Saa mennä! hihkaisen ja lähden ohjaamaan urosta. Ensimmäinen oli este, jonka puomi oli asetettu 35cm korkeuteen. Miten se näyttikin niin matalalta? Ehkä sen takia, kun eilen hypin Tikrun kanssa 130cm estettä. Niin sen täytyi olla. Thunder kuitenkin pääsi hienosti esteen yli, ja seuraavan, 40cm esteen ylikin se pääsi moitteetta. Kun se huomasi putken, se näytti pakokauhuiselta. - Mene vain, minä rohkaisen. Thunder juoksi sinne, mutta pysähtyi, ja tuli menoaukosta takaisin. - Thunder! huudahdan ja menen sille puolelle putkea, josta Thunderin piti tulla. Houkuttelemisessa kesti jonkin aikaa, mutta lopulta Thunder uskaltautui hiipimään sieltä. Seuraavana oli rengas, onneksi rengas oli suurempaa laatua, josta pääsi vähän suuremmatkin koirat kuin chihuahuat lävitse. Thunder hyppäsi siitä, mutta siristeli hämmästyneenä silmiänsä, kun pinkit kimallesuikaleet osuivat sen silmille. Seuraavaksi tuli A-este, Thunder katsoi sitä. Se piti tästä esteestä, se oli totaalisen ihastunut. Se oli niin.. täydellinen, kun se kiipesi sen kuin salamannopea gepardi. Seuraavaksi tuli keinu, ja Thunder oli taas hieman epävarma. Hiljaa se hiippaili sitä pitkin, ja keskikohdalla pysähtyi, katsoi pakokauhuisena toista päätä, joka laskeutuisi, jos se ottaisi vielä pari askeltakin tuonne päin. - Tule Thunder, kuiskaan ja näytän namia urokselle. Se rohkenee hieman, ja kun se tulee kolme askelta tännepäin, este laskeutuu kolahtaen maahan, ja Thunder pelästyy sitä. Se loikkaa sieltä maahan väärästä kohdasta, ei punaisen laudan päässä olevasta valkoisesta. Vielä oli kaksi estettä, 40cm este, jonka Thunder ylittää helposti. Kun Thunder näkee pussin, se ei ole moksiskaan, se vain syöksyy sieltä, asettuu vihreälle matolle istumaan, ja minä pysäytän sekuntikellon. - Kaksi minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia! Thunder, ei sun olis tarttenut pelätä. Ei noi esteet sua tapa, sanon ja rapsutan urosta. - Ja nyt tiedän, mikä esteistä puuttuu. Pöytä. Lisään sen tuohon viimeiseksi, sanon ja raahaan pussista kahden ja puolen metrin päähän pöydän. Thunder seuraa esteiden korjausta, ja minä menen nostamaan 40cm esteen 45cm ja 50cm, ja 35cm esteen nostin 40cm. Kyllä se nuo pääsee! ajattelin. Tietysti se pääsi, puolen metrin esteen noin suuri koira, noin lihaksikas ja ketterä.

Seuraava yritys olisi varmasti parempi. Thunder lähtee luvan kanssa 40cm esteelle, juoksee sen, ja hyppää samassa 45cm esteen melkein samaan syssyyn. Uros oli heti alussa paljon nopeampi, kuin äskeisellä yrityksellä. Seuraavaksi tuli putki. Kesti pari sekuntia, ennenkuin se uskaltautui sinne, ja seitsemän sekuntia, että se tuli sieltä pois. Renkaan läpi se hyppäsi kuin vanha tekijä, ja heti sen jälkeen se katsoi innostuneena A-estettä. Se juoksi ketterästi sen, hyvin nopeasti, ja aika oli tähän mennessä tuplasti parempi, kuin viimeksi. Seuraavaksi tuli keinu, sitä Thunder karsasti. Se ei käytännössä vain pitänyt siitä.
- Hyvä Thunder, sä pääset sen yli! hihkaisen. Se ehti neljä sekuntia epäröidä, mutta sitten se juoksi sinne, pelästymättä keinun paukahtamista maahan. Sitten tuli kolmanneksi viimeinen este, kaikista korkein este, joka oli 50cm. Thunder ponnisti voimakkaasti, ja se pääsi sen yli. Sitten uros juoksi pussin läpi, ja hypähti pöydälle. - Istu! huudahdan, ja uros laskee takapäänsä maahan. Se odottaa tietyn määrän, viisi sekuntia, ja silloin kutsun sen vihreälle matolle. - Hyvä Thunder! Paransit ihan hurjasti, mutta meiltä puuttuu yhä esteitä. Tai ainakin yksi. Teen sinulle uuden radan, jossa on hieman vähemmän esteitä, kulta. Odota sen aikaa, sanon hymyillen urokselle. - Ja muuten, äskeinen aikasi oli 1min 37sek, ilmoitan. Se sai siis pienen lepotauon, josta se oli onnellinen.

Seuraava rata oli valmis. Kun lupasin Thunderin lähteä, se lähti gepardin lailla ja hyppäsi 50cm esteen ylitse, ja saman vauhdin puuskassa juoksi A-esteen nopeasti. Se oli hurjan nopea. Seuraavaksi tuli pujottelu, joka näytti vaikealta. Thunder epäröi hetken, ja pujotteli sen hitaasti. Pujoteltavia keppejä oli kuusi. Thunderilla siinä kesti ainakin 20 sekuntia. Seuraavaksi tuli pussi, jonka se juoksi innoissansa, ja sitten se vahingossa juoksi keinulle, ja sillä ei ollut enää paluuta. Sen se menee itsepintaisen varmasti, hyppää 45cm korkuisen esteen, istuu viideksi sekunniksi pöydälle ja juoksee.
- Hienoa, Thunder! Tuo oli hyvä, kulti. Aikasi oli minuutti 35 sekuntia. Paransit kahdella sekunnilla äskeisestä, Thund! Hyvä, hyvä poika! kehun ja annan Thunderille ziljoonia suukkoja, ja herkkupaloja ainakin yhtä paljon.

Ja mistä minä tiesinkään, että Smile itki? Se uikutti sydäntä riipivästi, kun tulin häkille, mutta alkoi heiluttaa häntäänsä viattomasti, kun minä tulin. Se oli onnellinen. Hymähtäen laitan Thunderin häkkiin ja otan Smilen ”käsittelyyni”.

Onneksi minulla oli valmiiksi kasattu rata. Smile oli aivan yhtä täpinöissään kuin Thunderkin, kun näki esteet. Smilelle en tehnyt samaa mokaa, että kokeilisin kolmea erilaista, vain kahta. Se saisi siis suorittaa kaksi erilaista agilityrataa, poikakulta. Se odotteli kärsimättömänä vihreällä matolla. Sitten lähdin ohjaamaan sitä, ensimmäisenä 35cm esteelle, jonka se hyppää. Seuraava este oli nelikymmensenttinen, ja silloin jo sen karvat viistivät puomia, mutta puomi ei tippunut. Smile juoksi innoissansa kohti putkea, mutta siellä se pysähtyi hetkeksi uikuttamaan.
- Smile, tänne! kutsun samojedia putken toisesta päästä. - Hieno jätkä, hieno homma! hihkaisen, kun uros juoksee sieltä ulos, ja menee renkaan läpi. Onneksi Smile oli suhteellisen solakka sammarimuru. Seuraavaksi tuli A-este, ja Smile hiippaili sitä ylöspäin, epävarmana. Se oli A'n kanssa aivan toista maata, kuin Thunder. Thunder piti tästä esteestä, Smileä se pelotti. Kun se pääsi aivan A-esteen yläpuolelle, se katsoi alaspäin, ja kun se lähti tulemaan alaspäin, se kompastui yhteen poikkipuuhun, ja kaatui maahan. - Smile-parka, ei kai sattunut! huudahdan, mutta valkea möykky nousee innoissansa ja juoksee keinulle, siitä Smile piti, toisinkuin Thunder. Sen siinä näki, miten erilaisia koirien mieltymykset olivat. Täydellisesti suoritettu keinu, ja sitten 40cm este. Siinä jälleen karvat viistivät puomia, ja puomi tipahti. Voi Smile-rukka. Uros pysähtyi katsomaan maahan kolahtanutta puomia, ja uikahti. - Mene! käsken, ja se juoksee sitten innoissansa pussiin. Siitä se menee pöydälle, mutta ei jaksa pysyä siinä kahta sekuntia kauemmin, ennenkuin juoksee kuin tättähäärä vihreälle matolle. - Hienoa, Smile. Se oli sitten minuutti 54 sekuntia. Hyvä Smile.. kokeillaan nyt tätä toista rataa! hihkaisen.

Toinen rata, ehkä helpompi ja lyhyempi, mutta siinä oli pujottelu. Siitä laskin 50cm esteen 40cm, ja 45cm esteen 35cm. Ne oli Smilelle aivan liian korkeita muuten. Smile odotti lupaa päästä agilityradalle innoissansa. - Mene! hihkaisen, ja uros juoksee. Se hypähtää ensimmäisenä 40cm esteelle, eikä sen karvakaan osu siihen. Seuraavaksi se menee arkaillen A-esteelle. Siinä sillä menee taas parikymmentä sekuntia. Sitten se menee pujottelun luokse, ja epävarmasti lähtee pujottelemaan. Oikeastaan se ohittaa yhden kepin, mutta minkä minä sille saatoin, että uros oli höppänä? Sitten se juoksi innoissansa pussin lävitse ja taas innoissansa keinulle, jossa ei kestä kovin kauan. Smile ei edes säikähdä sitä kolahdusta! Sitten se juoksee 35cm esteelle, vähemmän innostuneena. Viimeisenä on pöytä, johon se istuu, ja on siinä tällä kertaa liian kauan, 11 sekuntia! Kun se tulee luokseni, se kuitenkin heiluttaa häntäänsä innostuneena ja niin viattomana. - Hienoa Smile! Ja vaikka olit pöydällä liian kauan, niin aikasi oli silti minuutti 34 sekuntia! Muru, olit sekuntia parempi kuin Thunder! Sä olet pysynyt sitten nuorekkaana, kulta, sanon hymyillen ja lähden viemään urosta häkille.

- Thunder, valitettavasti Smile päihitti sut sekunnilla, ilmoitan Thunderille, kun työnnän vastahakoisen Smilen häkkiin. - Mutta molemmat oli oikein reippaita ja ihania, joten sovitaanko tasapeli? kysyn hymyillen. Molemmat haukahtavat kuin yhteisestä päätöksestä, kuin ymmärtäisivät minut, Smile ehkä hieman vastahakoisemmin. - Menen nyt katsomaan Tikrua ja Azua. Nähdään taas, kullat!

- Äh, noin, sanon ja pudistelen käsistäni enimmät hiekat ja pölyt pois. Kasasin viisi estettä maneesiin, mutta ne olivat hyvin matalia, koska aijon irtohypyttää Tikrua, laittaa sen liinaan.

Kun menen tamman luokse, se on jo valmiiksi innoissansa. Olin nähnyt, kun Bambi oli aijemmin irtohypyttänyt Kimiä, joten miksen minäkin voinut Tikrua? Viimekertaisesta oli niin pitkä aika. Sain Tikrun hyvin nopeasti varustettuakin. Saatoimme lähteä terskin arabin kanssa kovin pian maneesille.

Tikru oli innoissansa, kun näki esteet, mutta hämmästeli, kun se oli liinassa, ja kun minä en kiivennyt sen selkään. Se katsoi minua kärsimättömän odottavaisesti, kuin odottaen, että kiipeäisin sen selkään. Pudistelen päätäni hymyssä suin, ja lähden hölkkäämään maneesin kerran ympäri Tikrulle alkulämmittelyksi. Se ravaa kevyttä ravia vieressäni, ja hirnahtaa sitten kysyvästi. Hassu, ajattelen hymyillen. Kun olen mennyt kaksi kierrosta Tikrun kanssa ravia, menen ensimmäiselle esteelle, ja juoksen tamman vierellä. Ennenkuin menen esteelle, irrotan liinan hymyillen.
- Höpönassu. Ilman liinaa, sanon hymyillen. Heitän liinan syrjään, ja katseeni osuu jälleen ruusuihin. Tänään on äitienpäivä. Hymyilen, ja lähestyn Tikrun kanssa 45cm estettä. Tikru juoksee halukkaasti vierelläni, ja hypähtää esteen ylitse innostuneena, hyvin helposti. Seuraava este oli 50cm, ja sekin menee helposti ylitse. No, mutta mikä ihme se olikaan, kun tamma hyppi ratsastajan kanssa 130 senttisiä esteitä? Ilman ratsastajaa se pääsisi korkeampiakin, mutta aloitetaan tietysti irtohypytys näin, matalilla esteillä. 50 senttinen este on nopeasti pois alta, ja Tikru jo ilman ohjausta juoksee kuusikymppiselle, hirnahtaa ja hyppää sen yli. Saattoiko sanoa, että Tikrun ja esteen välille jäi ainakin puoli metriä? Mikä ihme se nyt oli, Tikru hyppi korkeita esteitä, muistutin itseäni, kun hevonen hyppää 65 sentin ylitse, ja tuntuu, että se hyppii kokoajan vain korkeammalle ja korkeammalle. Viimeinen este oli kahdeksankymmentäsenttinen, ja Tikru hyppää sen, ja valehtelematta siinäkin jäi todella monta kymmentä senttiä. Raahaan kaksi estettä pois, kaksi matalinta, 45 senttisen ja 50 senttisen. Sitten nostan 60cm esteen seitsemäänkymppiin, kuusvitosen seitsemänvitoseen, ja kahdeksankymppisen yhdeksänkymppiin. Tikru katsoi puomien nostoa kiinnostuneena, ja tiputti matalimman esteen turvallansa, ja sitten se hirnahti, se kuulosti niin hellältä ja.. ihanalta. Nostan hymyillen esteen takaisin, ja Tikru lähtee halukkaasti ylittämään ringissä olevia esteitä. Ensin matalin, 70 cm, välille jäi hurjasti senttejä. Kehun Tikrua siinä, ja hevonen lähtee ohjatusti keskimmäiselle esteelle, 75 senttiselle. Tikru hypähtää sen yli rennosti, ja ponnistukset eivät edes näytä niin hirmuisen voimakkailta, mutta ei sitä sitten tiedä, jos ne tuntuvat siltä. Viimeinen este, 90cm korkuinen, ja Tikru hypähtää sen ylitse kuin vettä vain. - Tikru! Mikset ole ennen sanonut, että olet näin taitava irtohypytyksessäkin? Voimme kokeilla tätä joskus uudelleen, kulta. Mutta nyt minun on vietävä sinut. Tulehan, sanon ja lähden taluttamaan tamman laitumelle.

Azun karsinaan mennessäni minulla on omena mukanani. Azu oli tottunut siihen, että aina sen karsinaan mennessäni minulla oli joku tuliainen, enkä minä nyt voisi muuttaa sitä, sillä ehkä se ei hyväksyisikään minua. Azu pälyilee minua pelokkaana, kun iloisesti astun sen karsinaan. Se ei hörähdä, ei meinaakaan, mutta sen suusta kuuluu erilainen ääni: se on kuin syvältä kurkusta tullut pelokas hirnahdus. Katson Azua hämmästyneenä, ja menen sitä kohti, hymyillen. Enään en aikonut toteuttaa ”ota kiintopiste” -suunnitelmaani, koska viimeksikin se epäonnistui. Otan varmoja askelia kohti Azua, ja Azu ei aijokaan puikahtaa toiselle puolelle. Se vain katsoo minua järkyttyneenä ja peloissansa. Ojennan omenaa Azua kohti. Kurkottelemalla se saisi omenan käsistäni. Se katsoo minua epävarmasti, ja sanaakaan sanomatta minä hymyilen, kallistan päätäni ja katson oria. Se katsoo minua, sen korvat kohottautuvat hieman, eivätkä ne ole aivan niin niskaa myöten, kuin aijemmin on ollut. Azu katsoo minua pelästyneenä, mutta silti sillä on tiettyä mielenkiintoa omenaan, se halusi sen, se näytti siltä. Se hamuilee sitä jo paikaltansa, muttei yletä. Hymyillen katson Azua. Orin etutukka valahtaa sen silmille, ja huolettomasti se heilauttaa päätänsä, että se on pois sen näkökentän edestä. Ei ne kauaa sivussa pysy, kun Azun mielenkiinto herää, ne valahtavat jälleen orin silmille. Mutta silloin se ei välitä, se katsoo vuoroin minua ja vuoroin omenaa. Koskaan, en koskaan ollut koskettanut Azua, mutta silti... minä rakastin sitä kuitenkin. Ojennan omenaa Azua kohti, ja käteni alkaa hieman väsyä, kun olen ojentanut kättäni jo viitisen minuuttia. En kuitenkaan aikonut luovuttaa ja heittää omenaa kaurojen sekaan, tiesin sen onnistuvan tänään. Azu ei olisi tänään enään niin pelokas.

Kuluu minuutteja, jotka tuntuvat tunneilta. Azu on yhtä epävarma, pelokas kuin ennenkin, se seuraa eleitä katseellaan. Se heilauttaa päällänsä etutukan silmiltänsä, ja katsoo herkullisen punaista omenaa. Se houkuttelee orlovia, mutta se ei uskalla. Pelko vie siltä voiton, ja se pakenee hieman taaksepäin. Onneksi minä en ollut tullut luovuttamaan, olin varma, että Azu vielä uskaltaisi ottaa sen minulta.
- Azu. Kyllä sinä uskallat. Azu, ota vain, sanon ja katson hevosta ymmärtäväisenä. Se katsoo minua, mutta se rauhoittuu enemmän, kun kuulee omaa nimeänsä. - Azu. Ota vain omena, sinä pidät Azu siitä varmasti. Rohkene nyt, emme me voi ikuisuuksiin leikkiä näin. En ole tänään tullut luovuttamaan, sillä tänään on tapahtunut niin usea onnistuminen, että tämänkin on pakko. Azu, Azu, rohkene nyt, Azu, minä juttelen hellästi, ja mietin, että 100% dog fani oli käskenyt rakentaa rakkauteni sen ympärille. Minä aijoin tehdä niin, mutta en halunnut pelästyttää Azua. Se oli jo hieman rauhoittuneempi, sen korvat olivat taas hieman kohonneet, ja ilme oli rauhoittuneempi, jos sen niin saattoi tulkita. Silti oria pelotti, hirmuisesti. Se koitti peittää pelkonsa, ja kun se kurkotteli kaulallansa kohti omenaa, luulin, että pelko oli voitettu.

Mutta juuri, kun sen huulet hamusivat omenaa, se vetäisi päänsä säpsähtäen pois. Se katsoo minua hieman hölmistyneenä, ja minä olen hieman pettynyt, miltei surun lamauttama. Pitikö minun luovuttaa tälläkin kertaa, kun olin jo niin useasti epäonnistunut? Ei minun tarvinnut, jos en halunnut. Minä jatkoin omenan ojentamista, ja Azu katseli omenaa ja minua, jokaista liikettäni, se seurasi silmiäni kiinnostuneena.
- Ota se, Azu. Azu, ota. Hieno poika, Azu. Sinun täytyy. Olet rakas, Azu. Herkku, ota Azu nyt herkku. Azu.., sanon. Hevonen katsoo minua epävarmasti, se ei ole valmis vielä. Minä aijoin juuri luovuttaa. Mutta aijoin seistä täällä vielä hetken. - Azu, sanon epätoivoisesti, itkua pidätellen ja sitä nieleskellen, huuleni yhteen purren minä kohotan katseeni oriin, joka katsoo minua, sitten se varovaisesti kurkotteli kaulallansa. Sen jalomuotoinen pää läheni minua, sen komeat piirteet.. ne olivat vielä komeammat läheltä. Ensin Azu haukkasi pienen palan omenasta, mutusti sen suussansa, katsoi minuun, ja otti koko omenan. En ole vielä koskettanut sitä, mutta.. se oli.. ottanut omenan kädestäni! Sitä saattoi kutsua jo miltei voittamiseksi, tai ainakin pieneksi sellaiseksi. Rakas rakas Azuni.. - Olet reipas! hihkaisen. Yhtäkkinen ilonpuuskani säikäyttää Azun. - Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus pelästyttää, sanon. Azu saa viimein nielaistua koko omenan. - Olen vain niin onnellinen, Azucar. Sinä rohkenit, minä tiesin, että sinä viimein uskallat. Olet todella hieno poika, kehun. Sitten lähden hiljaisuudessa pois, salaa onnellisena ja ylpeänä orlovinravuristani. Kyllä Azustakin vielä jotain tulisi, kunhan sille vain antoi aikaa.

Vastaus:

Lola! Sinähän hoidit kaikki hoidokkisi tässä samaisessa tarinassa ilman mitään isompia askelia! Hienoa Lola, sinä todella teit sen! Tarinastasi päälimmäisenä jäi mieleen Azun kanssa kommunikointi, joka todella saavutti ennätyksesi hevosen kanssa. Olen niin onnellinen siitä, kuinka hiljaisesti ja tarkasti etenet sen kanssa, kerrot orista paljon yksityiskohtia ja sinun sekä hevosen suorittamisen välille on syntynyt juoni, jota lukija imee itseensä. Hieno tarina. Lisäksi olen todella innostunut koirien agilitystä, missä käytit aikaa molemmille koirille tasapuolisesti ja olit niiden kanssa henkilökohtaisesti, et siis silloin ajatellut muita, tai kiirettäsi. Annoit aikaa, annoit kehuja ja ymmärrystä sillä hetkellä olevalle koiralle. Hyvin kuvailit molemmat pystykorvat omiin persoonoihin ja kerroit niiden suorituksesta kokoajan. Tikrun kanssa taas onnistuit hienosti ja jälleen kerran pinnalle nostettuna joku uusi asia, irtohypytys, luonnistui tuolta tuulitammalta upeasti. Todella hieno päivä sinulla hoidokeittesi kanssa. Ja todella hyvin kerrottu tarinan alkuosa, missä sidoit tämän tarinan edelliseen tarinaasi :9 Saat tästä upeasta kirjoituksesta 175 pistettä.

Nimi: Bambi

13.05.2012 08:43
Suuri osa kilpatallilla työskentelystä koostuu kivetyn pihan lakaisemisesta. Sen on oltava puhdas kaikkina aikoina ja hevosten kulkiessa jatkuvasti ees taas sitä on vaikea saada pysymään sellaisena. Lakaisen samaa kohtaa noin kahdeksatta kertaa päivän aikana kun työaika vihdoin päättyy. Sää on koko päivän ollut epävakainen ja tuulinen; väliin aurinko paistaa täydeltä terältä ja välillä taas sataa ripottelee, ja tuulenpyörteet nostavat hienoa hiekkaa maasta ja kieputtavat sitä mennessään.

Töistä on helppo lähteä suoraan Lumiliekkiin, olenhan jo tallivaatteissa. Joudun vain vaihtamaan bussia kaupungin keskustassa, mutta odotusaika ei ole pitkä. Jäätyäni bussista kävelen reippain askelin Lumiliekin tietä. Saapuessani laitumen kohdalle minut kohtaa mykistävä näky.

Kim, tulinen tammani, kiitää täyttä laukkaa aidanviertä harja leiskuen ja häntä lippuna liehuen. Tamman sirot kaviot takovat maahan kumisevaa rytmiä ja se kaartaa pian vasemmalle kadoten näköpiirin ulkopuolelle pienen mäennyppylän yli.

Seison lumoutuneena tiellä tuijottamassa suuntaan johon hevosen sukkajalat hetki sitten häipyivät näkyvistä.
Luoja että se on nopea.

Laitumen ohitettuani näen vielä vilahduksen Kimistä sen toisessa päässä; kavioiden kumu kaikuu matkan takaa unenomaisena.

Menen kennelin kautta, jätän laukkuni kaappiin, ja menen tervehtimään Siluetia. Se hyppää etutassut häkkinsä ovea vasten ja joudun komentamaan sen alas. Kiinnitän sen hihnaan ja vien sen ulkoaitaukseen jutustellen sille lempeällä äänellä. Se vaikuttaa pettyneeltä kun jätän sen yksin, lupailen palata myöhemmin, mutta koira vain kallistelee korviaan ymmärtämättä sanojani. Kuitenkin kun vilkaisen kauempaa taakseni, se on jo alkanut kierrellä aitausta maata nuuhkien.

Tähän aikaan, koulujen jo loputtua, talli on täynnä iloisesti rupattelevia hoitajia. Minua ujostuttaa, tunnen itseni typeräksi kun en uskalla puhua kellekään, mutta onneksi Kimin karsina on lähellä ulko-ovea, ja keskitynkin siivoamaan sitä. Lastatessani kottikärryjä Alexa kulkee ohi komeaa Hallea taluttaen ja tervehtii minua. Tulen siitä hyvälle mielelle, ja tajuan vasta silloin että tämä on ensimmäinen kerta sitten paluuni kun näen hänet.

Tyhjennettyäni kottikärryt lantalaan ja tuotuani lisää kuiviketta vien tarvikkeet paikoilleen ja lähden laitumelle päin mukanani riimunnaru ja omena. Suljettuani portin takanani huhuilen Kimiä nimeltä.

Hiljaisuus.

No, enpä juuri odottanutkaan sen toimivan. Lähden kahlaamaan pitkässä ruohossa pitkittäin laitumen poikki, ja sen korkeimman kohdan ylitettyäni näenkin tamman seisovan lähellä toisen pään aitaa. Se ei syö, vaan tähyilee pää korkealla kaukaisuuteen.

Vihellän. Kimin kaula nytkähtää ja sen tähtipää kääntyy minun suuntaani. Se ei liikahda paikaltaan, ja minä taivallan muutaman sata metriä sen luokse.

Nyt se on selvästi varuillaan, ja mietin miten ikinä saan sen kiinni jos se päättää ryhtyä hippasille.

Mutta tamma ei vieläkään liikahda mihinkään suuntaan – ei ennen kuin tarjoan omenaa, jolloin se valpastuu ja kurkottelee kaulaansa turpa pitkänä kohti kättäni. Lopulta sen on käännyttävä ja otettava meitä erottavat askeleet saadakseen herkun.

Kimin mutustaessa omenaa kytken narun riimuun, ja lähdemme hiljaksiin kävelemään portille päin. Maiskuttelen tammaan hieman vauhtia – laitumen sisällä se on hyvinkin rauhallinen, mutta osaan jo odottaa sen olemuksen sähköistymistä aidan toisella puolella. Otan hyvän otteen riimusta ja ohjailen sivuttain askeltavaa tammaa kohti tallia.

Laitan Kimin karsinaan ja haen sen harjakopan. Aloitellessani sukimista huomaan mustan karvan seassa vihreitä viiruja. Jaaha, sitä on piehtaroitu ruohikossa. Etsin harjojen seasta vähän lohjenneen kumisuan ja alan sillä pyöritellä ruohotahroja pois, miettien milloin minulla olisi varaa ostaa uusia harjoja. Kimiltä irtoaa vielä viimeisiä talvikarvan rippeitä, jotka harjaan pois kovalla harjalla. Käyn sen jälkeen koko hevosen läpi dandylla, ja kaviot puhdistettuani sukaisen vielä pölyharjalla jalat puhtaiksi ennen pintelien käärimistä.

Irrotan tälläkin kertaa ohjat Kimin suitsista ja kiinnitän niihin deltan. Löydän sinisen juoksutusliinan ja otan senkin mukaani. Kim ottaa kuolaimet halukkaasti tietäen pääsevänsä liikkeelle, ja kiinnitän remmit huolella. Liinan deltaan kytkettyäni astun tamman kanssa käytävälle. Minulle tuntematon hoitaja ja hevonen tulevat juuri maneesista, ja se jää tyhjilleen, mikä sopii minulle hyvin.

Lähellä toista päätyä on kaksi matalaa okseria, ja keksin voivani käyttää niitä. Asetan toisen 70 senttiin ja toisen metriin, ja siirryn sitten Kimin kanssa vapaaseen päätyyn. Seison ison ympyrän keskipisteessä ja Kimin kävellessä päästän liinaa vähitellen niin että tamma ajautuu kehälle. Maiskuttelen sen käyntiin vauhtia, ja pian se kävelee pitkin, ripein askelin vasempaan kierrokseen.

Muutamien kierrosten jälkeen kehotan tamman raviin, ja se lähtee halukkaasti. Sen askellus on korkeaa ja sulavaa, todella kaunista katseltavaa. Suunnan vaihdettuamme lisäämme ravin tempoa, ja Kimin harja hulmuaa sen kiertäessä suurta ympyrää. Kokeilen käynti-ravi -siirtymisiä, ja ihastelen tamman kuuliaisuutta. Tämähän menee paremmin kuin hyvin!

Jonkin aikaa.

Valmistelen tammaa laukannostoon hidastamalla ravin tahtia, ja kun kehotan ”laukka”, se nousee kerralla. Kaula kaarella, häntä korkealla Kim laukkaa, mutta tahti alkaa kiihtyä huolestuttavan nopeasti. Yritän rauhoitella tammaa, mutta se on kuumennut liikaa kuunnellakseen. Ja sitten se päättää karata ympyrältä, joka on käynyt liian pieneksi sen hurjalle vauhdille.

Isken tallikenkien kannat maneesin hiekkaan, mutta Kim vetää minut miltei nurin nykäisten minua hyvän matkaa eteenpäin. En pysty hillitsemään sitä kun se laukkaa vauhkona, ja pitelen kaikin voimin kiinni liinasta kun esteet lähenevät.

Voi Kim, älä hyppää!

Näen sen jo mielessäni; musta tamma kiitää esteelle, ponnistaa, liina takertuu estetolppaan ja heittää hevosen päistikkaa nurin esteen romahtaessa sen päälle.

Päästän liinan.

Kauhultani en pysty edes sulkemaan silmiäni kun Kim syöksyy kohti metristä estettä ja liina seuraa sitä käärmeen lailla, purkautuen kerältä sinisenä pyörteenä. Ja sitten tamma hyppää.

Liitovaihe, liina liukuu perässä puomien yli ja melkein sotkeutuu hevosen jalkoihin, mutta se onnistuu laskeutumaan kompuroimatta ja hidastaa nopeasti tuntien jonkin raahaavan perässään. Juoksen tamman luo ja nostan liinan, kerien sen nopeasti kokoon. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, mutta minun ei auta muu kuin kokeilla laukkaa uudestaan. Hevonen ei saa voittaa.

Mutta Kim tuntuu rauhoittuneen, ja laukka toiseen suuntaan sujuu ilman yllätyksiä. Kutsun hevosen luokseni ja taputan sitä kaulalle, kytkien liinan irti. ”Nyt saat hypätä”, juttelen Kimille kun talutan sitä uralle. Nostan sen raviin juosten sen vierellä pienempää estettä kohti suunnaten ja kun kehotan ”laukka”, päästän irti. Kim jatkaa matkaa laukassa ja ylittää esteen, kiihdyttää ja hyppää toisenkin, jatkaa laukkaa. Minä juoksen sisäkehällä yllyttäen sitä pitämään laukan ja tulemaan esteille uudestaan. Hevosen tahti on tasaantunut reippaaksi laukaksi holtittoman kiitämisen sijaan, ja se hyppää nyt huolella – ja huimalla ilmavaralla. Vielä kerran, ja hevosen hidastaessa spontaanisti käyntiin menen sen luo ja taputan hionnutta kaulaa. Kytken liinan takaisin kiinni ja kuljemme useita jäähdyttelykierroksia ennen kuin lähdemme maneesista.

Vien tamman pesupaikalle ja käärin pintelit pois ennen kuin alan suihkuttaa hikeä pois sen karvasta. Hikiviilalla sitten vetelen ylimääräisen veden pois, ja kuivaan pyyhkeellä. Kim pääsee karsinaansa kuivumaan, ja minä vien varusteet paikoilleen.

Siluet juoksee portille minua vastaan, kun kävelen sen luo kennelrakennuksesta hakemani frisbee mukanani. Avaan portin ja komennan dobermannin sivulle. Se pyörähtää innokkaasti jalkoihini ja lähtee käskystä seuraamaan. Menemme laitumen taakse niitylle, missä vapautan koiran käskystä ja näytän sille frisbeetä. Sen hännäntöpö vipattaa niin että koko takaruumis heiluu. ”Koppi!” kehotan, ja viskaan frisbeen ilmaan. Siluet syöksähtää sen perään, seuraa kun se kaartaa ja loikkaa ilmaan napaten sen suuhunsa. Iloisena loikkien se palaa kutsusta luokseni ja luovuttaa lelun.

Dobermanni jaksaisi leikkiä huomattavasti minua pidempään, mutta lopulta lähdemme taas sivulle-seuraa –järjestyksessä kennelille, missä laitan Siluetin yhteen tyhjistä häkeistä syömään sillä välin kun lakaisen sen oman häkin lattian puhtaaksi. Laitan sinne pestyn vesikupin ja tuon Siluetin. Se juo pitkään, ja asettuu sitten huokaisten makuulle. Salpaan häkin, haen laukkuni kaapista ja lähden kennelistä.

Käyn vielä viemässä päiväheinät Kimille, ennen kuin lähden bussipysäkille päin. Kävellessäni unelmoin jo ratsastuksesta uljaalla mustallani, mutta tietäen sen temperamentin ja tulisuuden, en voi kieltää etteikö minua hieman pelottaisi. Päälimmäisenä tunteena on kuitenkin innokas odotus.

Vastaus:

Jälleen kerran upea tarina! Se on jotenkin lumoavan vetovoimainen, ja vaikka tarinasi ei ota huomioon kaikkein pienimpiä yksityiskohtia, lukijan on siitä huolimatta helppo kuvtella ympäristö tilanteineen omiin mielikuviinsa. Sinun tarinasi sisältää innokkuutta ja paljon ajatuksia, mikä pitää lukijan ehkä kaikkein voimakkaimmin tarinassa mukana. On ilo lukea kuinka pidät Siluetia käskyn alaisuudessa ja koira tottelee sinua silmät loistaen. Kim taas on hyvin luontteensa mukainen tamma, jonka käytöksen kuvailu ja erilaisen yllättävät tilanteen johdattavan sen hyvin pitkälle tarinan uumeniin, sen tulevaisuuteen ja kaikkeet teidän yhteiseen tapaileeseensa. Todella hyvä tarina, mukavaa että huolehdit karsinan sekä häkkihuoneen siisteydestä ja ennenkaikkea itse hoidokin hyvin voinnista. Saat tästä tarinasta 80 pistettä.

Nimi: Lola

12.05.2012 19:41
Jatkoa...

Samuel oli hyvää terapiaa Smilelle. Smile nautti pojan seurasta ja seurasi tuota kuin hai laivaa. Se vinkui, kun ei nähnyt poikaa. Kumma kyllä, se sai minussakin aikaa jotain, jota saattoi kai kutsua... tykkäämiseksi. Poika oli omalla tavallansa viehättävä, kulki kitara kainalossa, se sai Smilen tykkäämään itsestänsä. Kaikesta näki, että hän oli hyvin eläinrakas. Hän käsitteli Smileä niin kauniisti, ja kun hän puhui.. hän oli niin luonteva, oma itsensä. Ehkä juuri siksi Smile pitikin hänestä niin kovasti.

Kun menin tallille, hän katseli ympärilleen, katseli jokaista hevosta, hymyillen.
- Hevoset ovat kivoja eläimiä. Mutta ehkä minä pidän kuitenkin enemmän koirista, tuo toteaa, kun pysähdyn Tikrun karsinalle. Katson häntä hymyillen.
- Tikru on kyllä oikein mukava hevonen. Azukin olisi, ellei olisi niin epävarma, selitän.
- Minä.. voisin jäädä ulos, laulamaan. Sinä haluat ratsastaa ja olen vain tiellä, koska itse en osaa ratsastaa.. käykö se? Samuel kysyy. Hän halusi päästä soittamaan, mikä oli ymmärrettävää. Vapautin pojan tehtävästä olla kanssani, kieltämättä halusin olla Tikrun kanssa kahden. Kun hän meni, aloin leperrellä Tikrulle, varustin sen nopeasti käytävän puolella estekuntoon.
- Mennään, Tiger Lily. Kohti uusia esteitä.

En ollut jaksanut kasata kahta estettä enempää, ja nekin oli 120cm ja toinen 130cm. Toistaiseksi lämmittelin vain tamman kanssa, kiersin ympyrää, ja sitten asetuin Tikrun kanssa rintama kohti 120 cm estettä. Tikru oli innoissansa, mutta en meinannut hetkeksikään menettää hallintaani. Se oli kuuliainen, reipas ja energinen, mutta silti se.. silti se jaksoi olla minun käskyni alaisena, eikä heittäytynyt riettaaksi. ”Kaunis, rietas, onnellinen.” hyräilen. Ei ole tullut kuunneltua Kaija Koota, mutta laulu soi radiossa ja jää soimaan päässä. Taputan Tikrua kaulalle rohkaisusti, ja Tikru hypähtää ensimmäisen esteen ylitse kepeästi. ”Sä tänään, huipulla oot tänään.” Tikru suoritti 120cm esteen kolmesti täydellisesti, pääsi ylitse. Sitten vasta uskalsin mennä 130cm esteelle. Huomaan yhtäkkiä ruusuja maneesin laidalla. Minulla oli tänään nimipäivät. Oli Snellmanin päivä, suomalaisuuden päivä, Lotan nimipäivä. Minun nimeni. Minun nimipäiväni. Kun ajan Tikrun 130cm esteelle, se ei pääse ylitse. Se ei uskaltanut yrittää. Seuraavalla kerralla se hyppäsi, mutta puomi tippui. Onneksi Tikrulla oli pintelit, että se ei satuttanut jalkojansa. Käänsin Tikrun ja kumarruin nostamaan puomia takaisin 130cm korkeudelle. Kokeilin uudelleen, ei onnistunut. Vielä kaksi kertaa este meni noin vain, en onnistunut. Jo toivoni menettäneenä minä menin Tikrun kanssa vielä kerran esteen alkuun. Tikru juoksee, ponnistaa todella kovasti. Vielä kovempi ponnistus, kuin viimeksi. Se oli.. ihmeellistä, kuin taikaa. Juuri, kun Tikrun kiireiset etujalat koskettavat maata, käännän katseeni ruusuihin. ”Ruusupensaan alla piilossa onnenhileet, hiljentyneet on talojen äänet. Missä paljain jaloin juoksee hän nyt, kun kylään tyhjentyvään en takaisin löydä, tähti ei johtanut piha koivun luo.” Laulan Mansikkamäkeä. Ruusut toivat sen mieleeni. Ehkä onnenhileet olivat siellä, ne auttoivat minua ja Tikrua selviytymään 130cm esteestä. Riemastuneena, punaisin poskin taputin oranssin tamman hikistä kaulaa.
- Hienoa, Tikru! Olet oikein kelpo hevonen, mitä tekisinkään ilman sinua, muru! hihkaisen ja suukotan tammaa, annan sille tuhat tuhat suukkoa. Miljoona, miljoona, miljoona ruusua. (tai ehkäpä suukkoa.)

Annoin Tikrulle kauroja ja puhdasta vettä, ja siirryin Azun luokse. Hevonen katsoi minua epävarmana, kun kävelin kaurojen ja puolikkaan porkkanan kanssa karsinaan. Azu on hyvin kiinnostunut kauroista ja herkkupalasta. Hymyillen katson Azua, menen hieman Azua kohti, ojennan porkkanaa, jota se hamuilee epätoivoisena liian kaukaa. Orlovparka.
- Azu. Hae se täältä, en minä pure.. korkeintaan nielaisen sinut kokonaisena, muru, sanon hiljaa. Azu kurottelee kaulallansa porkkanan luokse, mutta se vetäytyy kokoajan kauemmas. - Azu. Ota porkkana. Azucar ei halua, sitä ahdistaa, se ei tahtonut minua kertakaikkiaan minua nyt. Ei nyt. Minä laskin porkkanan kaurojen sekaan. - Toivottavasti otat minut huomenna hyvin vastaan, kuiskaan. - Lupaan tulla.

”Me voitetaan Karjala takaisin... hetkeks vaan, mutta kuitenkin. Me voitetaan, me voitetaan, Karjala takaisin. Ooh yeah..”
En voi olla hymyilemättä, kun kuuntelen Samuelia.
- Anteeksi.. minulle tuli jonkinlainen ihmeellinen olo. Olen pahoillani, Samuel sanoo ja heittää kitaran kainaloonsa. - Oletko nyt valmis? hän kysyy pompaten pystyyn.
- Ei se mitään.. tuota.. voisitko laulaa sen uudelleen? kysyn viattomasti hymyillen.

”Me voitetaan Karjala takaisin... hetkeks vaan, mutta kuitenkin. Me voitetaan, me voitetaan, Karjala takaisin. Ooh yeah..”

Vastaus:

:D Vai että Karjala takaisin. Mutta, tarinasi oli todella energinen, ehkä tällä kertaa vähemmin välittyi se tunnelma lukijaan, mutta ihan hyvä tarina. Pienehkö kuvailu hevosten, molempien, käyttäytymisestä, mutta pääasia että hoidit ne. Ja olenkin hyvin iloinen, että Tikru kehittyy kokoajan omassa lajissansa. Tarinasi oli teknisesti hyvä, siinä toimi jaksotus ja vuoropuhelu oli selvää. Saat tästä tarinasta 40 pistettä.

Nimi: Lola

12.05.2012 17:56
Jatkoa...

- Smile! Rauha maahan, vain Luoja yksin tietää, kuinka kauan olet täällä huutanut! Olet häirinnyt muiden koirien päiväunia, Smiley! minä huudahdan ja katson Thunderiin. - Vai mitä, Sissi? kysyn ja viittaan Rexin häkin suunnassa olevalle sammarineidille, joka haukahtaa kimakasti. Siitä saattaa erottaa jonkin asteen ärtyneisyyttä. - Thunder, nyt sinä joudut sinne yksin, minä menen Smilen kanssa ostoskeskukseen ihmisiin tutustumaan. Tulehan, Smile, sanon ja koppaan sammarin puolittain syliini, sitten kokonaan ulos häkistä. Laitan Thunderin sinne, ja se nukahtaa heti omaan maastokuvioiseen petiinsä. Taputan Smileä päälaelle, se läähättää ja katsoo minua onnellisena. - Olet ihan hassu, Smile. Et olisi kuitenkaan saanut häiritä muita noin, ilmoitan.

Pääsen ostoskeskuksen parkkipaikalle, joka on myöskin täynnä kiireisiä ja kiireettömiä ihmisiä, toiset tiukkaavat toisiltansa, olivatko he ostaneet sen uuden hittilevyn, toiset kinastelivat kaupan pihalla, oliko lakritsi vai toffeejäätelö parempaa, toiset miettivät, mitä he voisivat ostaa kaksikymppisillään, ja toiset istuivat surullisina kadunkulmissa, he olivat rahattomia. Jo pienestä pitäen olin tottunut siihen, että kadunkulmissa surullisina istuvilla, huonovaatteisilla ihmisillä ei ollut kotia eikä rahaa, ne istuivat kerjäämässä. Samoin tekivät katusoittajat, joilla oli ehkä rähjääntynyt, epävireinen kitara käytössänsä. He tienaavat soittamalla ja laulamalla, ja se kuulostaa hienolta. Nytkin näen erään nuoren pojan soittamassa kitaraa ja laulamassa. Hänen ympärinsä on tungosta, mutta erotan hänen kasvonsa. En ollut ennen nähnyt häntä, mutta hän oli noin minun ikäiseni nuori poika. Hänen kitaransa oli melko uusi, varmasti viimeisillä rahoilla ostettu, että voisi tienata ehkä enemmän rahaa kaduilla. Ääni on kuin tuhatpäisen enkelikuoron laulu. Smile katsoo epävarmana jokaista ihmistä, se ei nauti tilanteesta, sen mielestä ihmisiä oli liikaa, jotka sitä saattoivat satuttaa. Koitin rohkaista Smileä, maanittelemalla, houkuttelemalla.
- Smile, ei sinulla ole mitään hätää, sanon ja kuljen kokoajan lähemmäs nuorta katumuusikkoa. Nyt ihmisegt hänen ympärillänsä taputtivat. Smile kulkee vastahakoisesti vierelläni, mutta koska se tottelee minun määräystäni, se myös seuraa minua. Sen häntä menee alas, kun se näkee ihmiset. Useat heistä kuitenkin katsovat Smileä ihaillen. Kun yksi nuori pikkupoika halaa Smileä yllättäen takaapäin, uros ärähtää, ja pojan äiti nappaa äkkiä lastansa kädestä, ja taluttaa pois, selittäen mennessänsä, ettei koskaan saanut koskea vieraisiin koiriin, kun ei sitä koskaan tiennyt, oliko ne vihaisia, ja että juuri tuo tuolla oli vihainen. Ihmiset on edessäni, ja koitan tungeksia heidän lävitsensä. Pian näen nuoren katumuusikon kokonaan. Menen polvilleni maahan, vedän samojedin vierelleni, katson poikaa, jonka silmät ovat surulliset. Hänellä on melko uusi kitara. Hän luo minuu haikean katseen. Hänen sininen toppatakkinsa on rispaantunut ja aivan likainen, hänen valkoiset DC kenkänsä olivat kuluneet, ne eivät olleet enään valkoiset, ja nauhat oli alkanut purkaantua, ja kenkiin oli ilmestynyt kulumajälkiä. Housujen molemmissa polvissa, reisissä ja pohkeissa oli reijät. Katson poikaa, päätäni kallistaen. Katseemme kohtaavat, hän hymyilee heikosti, ennenkuin aloittaa toisen laulun. Smile istuu vieressäni, mutta katselee peloissansa ympärilleni. Pian sekin rentoutuu, ja uppoaa laulun upeaan maailmaan. Olisin voinut kuunnella sitä ikuisuuden.

Pian avaan silmäni, ja huomaan ihmisten lähtevän pojan luota. Poika kerää senttejä, jota sille oli hyvästä urasta maahan heitetty. Katson epätoivoista poikaa, joka huomaa, etten minä lähtenyt. Työnnän käden taskuuni, siellä on vain kolme viiden euron seteliä, vähempää en voinut antaa. Kun katson poikaa, ja huomaan tuon toppatakin saumojen ratkenneen, hupun irronneen ja niskassa olevan pienen reijän, minä annan kaikki kolme viiden euron seteliä. Smile oli vähitellen rauhoittunut, kun ihmiset olivat lähteneet sen ympäriltä. Ojennan setelituppoa pojalle, joka katsoo kättäni, ja ravistelee päätänsä. Sitten hän kohottaa katseensa silmiini, ravistelee taas päätänsä.
- En minä voi ottaa noin paljoa rahaa, hän sanoo.
- Tietysti voit, kun minä annan. Mikä sinun nimesi on? kysyn.
- Samuel.
- Miksi.. miksi sinä olet kadulla soittamassa ja laulamassa? Miten olet päätynyt tähän tilanteeseen, Samuel? kysyn. Olen oikeasti hämmästyksissäni.. hän oli niin nuori vielä.
- Vanhemmat.. he eivät ole oikein järkeviä rahankäyttäjiä. Tämän kitaran sain neljä vuotta sitten, mutta en ole soitellut sillä paljoa.. opettelin vasta, ja sormeni menevät verille ilman plektraa. Vanhempani eivät osta mitään älykästä, tai voinhan minä suoraan sanoa, he ovat riippuvaisia tupakista, koittaneet lopettaa, mutta eivät he onnistu. Ja huonoina päivinä he juovat olutta ja siidereitä palkoillansa. Isä ei ole enään töissä, hän sai potkut jo neljä kuukautta sitten. Äiti tekee satunnaista pakkotyötä kaupan siivoojana, eikä siinä kovin iso palkka ole, Samuel selittää. - Joudun siis käytännössä elättämään itseni. Minulla on isosiskoja kaksi, toinen pääsee ammattikouluun, toinen jatkaa ysiluokalla ensi vuonna. He saavat poikaystäviltänsä elantonsa, Samuel sanoo ja katsoo kädessäni olevia seteleitä. - Ja heillä ei ole varaa elättää minua. Minä elätän itseni omilla keinoillani. Itseni ja meidän kaksi bichon friséämme, Samuel sanoo, katsoo hymyillen Smileä, valkeaa karvapalloa.
- Tuo on.. hirveää. Minä.. minä en voi kuvitella itseäni samaan asemaan kanssasi, Samuel. En voisi.. ja koirat ovat ainoa tuki ja turvani. Minä olen pahoillani puolestasi, Samuel, sanon, katson poikaa. Tunnen kyyneleet poskillani, ne tulivat pelkästä säälistä poikaa kohtaan. - Ota nämä, sanon ja ojennan rahat, mutta Samuel ei suostu. - Otat. Ne ovat sinulle ja koirillesi, sanon ja heitän päällekkäin käärityt setelit Samuelin eteen. - Voi sua parkaa. Asutko kaukana tästä? kysyn.
- Kuusitoista kilometriä, Samuel vastaa. Ja hän kulki matkan jalan! Kauhea määrä, siinä menee jo 32 kilometriä edestakas. Mietin pojan säälittävää kohtaloa, samoin Jennan, Miron ja Nikon, jotka olivat joutuneet takaisin äidillensä. Mmm..
- Tule meille, minä ehdotan.
- En minä voi, hän sanoo.
- Tietenkin voit. Ei meillä ole ketään sinua vastaan. Sinä tulet meille, että saat pestä vaatteesi. Äiti voi paikata sinulle nuo housut, tai ostaa uudet. Ja kevyempi takki tai hieman paksumpi huppari kävisi rähjääntyneen toppatakin sijaan, Samuel, sanon.
- Oletko tosissasi? poika kysyy. Minä nyökkään hymyillen. Hän kumartuu minua kohti, mutta sitten alkaa rapsuttaa Smileä, joka hypähtää puoli metriä taaksepäin. - Koirasi taitaa olla hieman pelokas, Samuel sanoo kysyvästi, kohottaa kulmakarvoja.
- Äääsh, se säikähti vain kennelillä yhtä, joka huusi sille ”kuono tukkoon”. Se on melkolailla pumpulissa elänyt, eikä ymmärrä pahuutta ja vääryyttä, sanon. Smile katsoo poikaa epävarmasti, mutta kun poika ojentaa kätensä, jossa on lukuisia pieniä haavoja, jotka odottavat parantumistaan, Smile tulee, nuolaisee Samuelin likaista kättä, ja sallii pojan rapsuttaa itseään. Samuel oli hyvää terapiaa myös Smilelle.
- Samuel.., minä sanon ja nostan katseeni poikaan.
- Sano vain Sampaksi. Kaikki sanovat. Samppa siis, hän sanoo ja pitää katseen Smilessä.
- No siis.. Samppa. Ensinnäkin, Samuel on suloinen nimi, älä vaihda sitä ikinä pois, ja toisekseen, kävisitkö kanssani kennelillä ja tallilla? Minulla olisi kaksi hoitohevosta hoitamatta.., minä sanon.
- Voin.. voin kai minä tulla, jos en ole sinulle riesaksi. Minun sukulaisellani on talli, sanoo Samuel ja hymyilee heikosti. - Olen siis jopa tottunut hevosiin, hän jatkaa. Smile näytti pitävän pojasta kovasti, se nousi tuota vasten, kerjäsi rapsutuksia.. ei ollut yhtään hullumpi idea tulla tänne, ajattelen.

Jatkuu. ^^

Vastaus:

Vai että uusi juoni pulppusi tarinaasi :D Katsotaanhan kuinka pitkä se tämä on nyt :D Hyvä tarina, se oli mielenkiintoinen ja rauhallisen varmasti etenevä. Sait lukijan heti mukaan kertomalla Sampasta, kertomalla sen elämästä ja kuvailemalla yskityiskohtaisesti erilaisia asioita. Mukavaa että Smilekin alkaa tottumaan ventovieraisiin ihmisiin. Hyvä tarina, saat tästä 70 pistettä.

Nimi: Lola

12.05.2012 10:37
Saavuin Lumiliekkiin, ja menin heti kenneliin. Hevoset voisin tänään jättää viimeiseksi. Hakeuduin kennelissä välittömästi häkille 24, jossa Thunder ja Smile minua odottivat. Molemmat heiluttavat innoissansa häntäänsä, odottaen, mitä niiden kanssa tänään tehtäisiin. Raasut vaan ei tiennyt, että ne joutui vuoron perään jäämään yksin häkkiin. Ensimmäisenä päätin ottaa Thunderin, nuoremman oikeudella. Thunderin kanssa olin päättänyt mennä koirapuistoon, jossa se saisi lisää varmuutta muista koirista. Thunder pyöri jaloissani, kun etsin kaapista hihnaa, ja kuulen Smilen huutavan kurkku suorana. Hetken minua alkoi säälittää koirarukka, se ei ole tottunut olemaan yksin.
- Smile, kyllä sinäkin pääset. Käyn ensin Thunderin kanssa, ilmoitan pujottaen pannan Thunderin kaulalle. Uros ottaa pannan mielellänsä vastaan, ja saatoimme lähteä.

Koirapuistoon ei onneksi ollut pitkä matka, ja saatoin päästää Thunderin sinne vapaaksi. Se juoksi sinne, se huomasi keeshondin. Ja keeshond oli yllättävän tuttu, ei kai tuo ollut samojedinkasvattaja Ritvan keeshond, Beibi? Kun aloin katselemaan koirapuistoa, siellä oli kaksi sammaria, toinen oli tuttu, se oli Ritvan narttusamojedi Tuike, mutta toinen, se ei näyttänyt tutulta. Se oli.. melko vanha. Ja yhtäkkiä tunnen käden olkapäälläni, ja tutun äänen, joka hihkaisee iloisena minun nimeni.
- Ritva? minä sanon ja käännähdän. Olin oikeassa, keeshond oli Ritvan Beibi, siitä ei voinut erehtyä. - Beibin ja Tuikkeen tunnistin, mutta kuka tuo vanha samojedi on? kysyn.
- Lola! Hauska tavata! Missäs sinun sammarisi on, vai tulitko vain katselemaan? Eihän tuolla näy edes sitä toista, sitä harmaavalkoista, Ritva sanoo. - Ai, tuo tuollako? Ritva kysyy ja osoittaa sitten vanhaan samojediin. - Se on minun A-pentueen kasvatti, joka on nyt yksitoista. Se palautui takaisin, kun sen omistajat eivät enään jaksaneet huolehtia siitä, kun ne olivat itsekin ikääntyneitä. Sen nimi on Amo, ja älä kysy, omistajat keksi sille nimen. Minulla on tullut samojeden lisäksi uusi kasvatusrotu. Tai oikeastaan kaksi, mutta toista kasvatan vain pienimuotoisesti, Ritva selittää. Kohotan kulmakarvojani kiinnostuneena, mutta salaa samalla katson, miten Thunder menee pyytämään Beibiä leikkimään sen kanssa. Varjon lailla kulkeva Beibi.. se lähti Thunderin leikkiin mukaan! Ne riehuivat, ajoivat toisiansa takaa, ja ottivat toisia hännistä kiinni. - Haa, katsos, Beibi leikkii tuon mustan laikan kanssa! Laika vaikuttaa oikein kiltiltä, ja ulkonäöltä tai liikkeiltä sitä ei voisi vanhaksi sanoa, Ritva selostaa. Thunder ei ollut sen mielestä vanha? Tai no olihan Thunder nuorennäköinen. Tarkkailen Thunderia hetken aikaa, kuin sitä arvioiden.
- Se on kahdeksan ja puoli vuotias, sanon pian.
- Niin vanha, muka? Korkeintaan neljä. Kyllä sinun täytyisi mennä johonkin ”opettele lukemaan koiran ulkonäöstä ja eleistä sen ikä” -kurssille! Ritva ilmoittaa.
- Se on niin vanha. Beibin kanssa leikkivä laika on minun hoidokkini Thunderstrom Nevada del Carraces. Kutsutaan Thunderiksi. Mutta hei, mitkä ne sun kasvatusrotusi on? kysyn vaihtaen hymyillen puheenaihetta. Ritva on hetken aikaa sanaton.
- Mäyräkoiraa kasvatan pienimuotoisesti. Minulla on kolme mäykkyä, Linda, Asta ja Boom. Mutta suuremmaksi osaksi kasvatan sammareita, niitä on minulla vielä kuusi. Lisäksi minun kaikkein uusin ja tuorein kasvatusrotuni on cockerspanieli! Minulla on viisi cockeria, kolme niistä olen ottanut aikuisena.. Aikuisena ottamani on Nelson, Patrick ja Annukka. Kaksi pentuani on minun itse nimeämäni, uros ja narttu, Pesonen ja Kultakutri! hihkaisee Ritva. Aijaa, minusta Nelson, Patrick ja Annukka kuulostaa kivemmalta kuin Pesonen ja Kultakutri.. sitten Ritva ravistelee päätänsä. - No eikä ole. Uroksen nimi on Disco ja nartun Sirra, Ritva selittää. Paremmat ne on kuin Pesonen ja Kultakutri! ajattelen kauhuissani. - Näetkö tuon pienen cockeripennun tuolla? Tuon, joka on hassunvärinen, täynnä erilaisia väriläiskiä? Ritva kysyy ja nyökkään. - Se on Disco. Irtaannuin Ritvasta ja hänen puheistansa, ja menin katsomaan Thunderia lähemmäs. Se oli lopettanut leikkimisen Beibin kanssa, nyt se leikki dalmatiankoira Lucaksen kanssa. Kun se oli leikkinyt hetken aikaa dalmatialaisen ja sen jälkeen vielä seropin ja äkäisen chihuahuan kanssa, päätin lähteä Thunderin kanssa Lumiliekkiin. Matka sujui hienosti, Thunder oli melko väsynyt.

Kun palasin, kuulin Smilen huutavan suoraa kurkkua...

Jatkuu, en ehdi nyt kirjoitella enempää. :<

Vastaus:

Hyvä tarina tämäkin, Lola! Kirjoitat todella mielenkiintoisesti Thundrista, vaikka tässä nyt vähemmän kuvailtiin sen käytöstä, ideana tarina oli todella hyvä. ehkä se suurin kiinnostuksen piste oli Ritvan ja sinun välillä käytävä keskustelu. Saat tästä tarinasta 40 pistettä. Muuten, taisin tuossa jossain aikaisemmassa tarinassa jo ilmoittaa, että vaihtaisitkos Thunderin ja Smilenhäkki paikan johonkin kahden koiran häkkiin, se on hieman epäreilua muita kohtaan, jos sinun kahdella koiralla on iso häkki. Mutta joo.

Nimi: Lola

12.05.2012 09:40
Alexa oli palannut Lumiliekkiin. Hän kertoi, että hänelle oli noussut korkea kuume, se varmasti johtui siitä, että Alexa oli tipp--, ei, hän oli hypännyt jäihin, joka oli nostattanut korkean kuumeen. Pelkäsin jo jotain pahempaa, mutta onneksi mitään sellaista ei ollut. Kuljemme hiljaisuudessa Lumiliekin tuttua tietä, josta näimme jo Lumiliekin komeina ylös kohoavat rakennukset. Tässä samalla aprikoin, menisinkö ensimmäisenä tallille vai kennelille? Miltei joka aamu olin mennyt ensimmäisenä kennelille, joten nyt se oli tallin vuoro, ja saatoin jatkaa Alexan kanssa samaa matkaa.
- Mitä Lumiliekkiin kuuluu? Onko tallissa tapahtunut mitään uutta? Alexa kysyy hymähtäen. Silloin mietin kuumeisesti, laskettaisiinko Azun hoidokiksi saaminen uudeksi?
- Hyvää. Hevoset voivat hyvin, ne ovat alkaneet syödä ulkona vihertävää ruohoa, mutta Halle on ikävöinyt sinua. Ja tiesitkö muuten, että Hallen veljen pojalla on hoitaja? kysyn, hymyilen viekkaasti, ja Alexa kääntää päänsä minuun ja pysähtyy. Hän katsoo minua hämmästyneenä, mutta myös uteliaana, eikä saa hetkeen sanaa suustansa.
- Azullako? Dollarin Azucarilla? Kuka, kerro! hihkaisee Alexa, hänen huulillensa on levinnyt iloinen hymy. Minä vilkaisen häntä hymyillen, katson hänen ruskeita hiuksia kuin ajatuksiini vaipuneena. Alexa odotti siltikin yhä vastausta, ja sen se myös saa.
- No.. hän on yksi hoitaja Lumiliekistä. Hoitaa sekä koiria että hevosia. Hänellä oli aijemmin yksi hoitohevonen, nyt kaksi, Azun jälkeen, ja hänellä on kaksi hoitokoiraa.
- Ei voi olla! Onko se Nuura? Tai Luna? Vai onko Rexillä enään vain kaksi koiraa? Alexa utelee. Hän on nähtävästi unohtanut jonkun laskuista. Pudistelen päätäni. - Sinä? Alexa kysyy, minä nyökkään hymyillen. - Hoidatko sinä Azua? Lola, oikeastiko?!
- Oikeasti, oikeasti. Ja siirrytään muihin tallin kuulumisiin.. Bryan Evans, jonka varmaan tunnet Bambina, on palannut takaisin. Hän ei ottanut Lillaa, Siskoa, Siluetia ja Taraa, kuten viimeksi, nyt hänellä on Kim ja Siluet. Bambi hoitaa Fiinan tyttöä, sanon hiljaa kuiskaten ja hymyilen. Kimissä on paljon Fiinan piirteitä.
- Ihanko totta? Alexa kysyy, hänen silmänsä kostuvat pelkästä liikutuksesta. Hän nyökkää hyväksyvästi. - Kimin oli aikakin saada hyvä, huolellinen ja tunnollinen hoitaja. Onko mitään muuta tapahtunut, vaikka kennelillä? Alexa kysyy.
- Sinä varmasti tiedät, muistat Hiffen poismenon, eikö? sanon, ja onnistun hymyilemään, mutta vain hieman. Minua ei huvittanut puhua Hiffen, eikä varsinkaan Gandyn poismenosta, mutta hän kysyi kuulumisia. Alexa nyökkää, katsoo minua kiinnostuneena. - No, on täällä päässyt toinenkin koira taivaaseen. Pystykorva Gandy, sanon hiljaa.
- Gandy? Gandyhan oli sinun hoidokkisi, eikö niin? Alexa kysyy.
- Olet oikeassa, sanon hymyillen erittäin heikosti. Hymyileminen oli vaikeaa, jos luopuminenkin oli. - Minulla on nyt Smile, Thunder, Tikru ja Azu, sanon. - Smile yhdeksän vuotta, Thunder kahdeksan ja puoli vuotias, Tikru yksitoista ja Azu elämänsä alussa, sanon hymyillen, Alexa kauhistelee kolmen ensimmäisen lemmikin ikävuosia.
- Smile? Mutta olethan kertonut, että otit sen pienestä pennusta? Ja Thunder, sen sait 5-vuotiaana? Ja Tikru, miten prinsessa Tikru voi olla edes yli kymmentä, sehän on niin nuoren näköinenkin! Alexa huudahtaa. Tikru oli tuulitammani, ja ehkä myös ikinuori..

Kun saavuimme viimein talliin, Alexa meni omia polkujansa Hallen luokse. Orlovinravurilla tosiaan oli ollut Alexaa ikävä, sen näki tavasta, millä Halle otti Alexan vastaan, ja Alexa oli ikävöinyt Hallea, sen näki tavasta, jolla Alexa hukutti Hallen suudelmiin. Minä päätin ennen Azua mennä Tikrun luokse, vanhemmuuden oikeuksia.

Kun työnnyn karsinaan, tunnen ensimmäisenä, miten Tikru työntää turpansa taskuilleni, se etsiskeli, joskos löytäisi vaikka herkkuja. Valitettavasti Tikrun herkut oli laitettu nyt pieneen lakkoon hetkeksi, Tikru oli oikea ahmatti, ja lihoi ja lihoi vain enemmän, kun sai nyt ulkonakin tuoretta ruohoa. Ja olin vielä harjoittanut Tikrun kanssa, että se sai herkkuja eri korkeuksilta, ja Ronykin oli kokeillut sitä!
- Herkut on lakossa, Tikru, minä ilmoitan tammalle, joka hörähtää kysyvästi, esittäen tietämätöntä. - Olet ihan höpsö, sanon ja kierittelen sen etutukkaa sormieni välissä. Se vilkaisee viereisessä karsinassa olevaan Azuun, joka melkein kokoajan katsoo, mitä minä Tikrulle teen, ehkä sitä pelotti jo etukäteen se, että minä olin menossa sen luokse, tai sitten se luuli, että olin luovuttanut sen suhteen, ja päätin pysyä vain Tikrun rinnalla. Jos ori niin luuli, se joutui valitettavasti olemaan väärässä. Minähän en noin vain luovuttaisi, kun en ole vielä edes kunnolla päässyt aloittamaankaan! - Tikru, mitä minä sinun kanssasi tekisin? Olemme tehneet niin paljon kaikenlaista, kultaseni. Olet ihan hölmö, Tiikeri, ja tiedät sen kyllä itsekin. Minä en vain halua viedä sinua laitumelle noin vain täältä karsinasta, ja sanoa, että tuo oli minun tämän päivän hoitokerta. Herkkuja et saa, ehkä vain ylenpalttiset kehut, kulta. Ja maneesissa Alexa haluaa rauhassa harjoittaa Hallen kanssa vaikea C'tä. Häntä en menisi ainakana häiritsemään, hän oli ollut poissakin viikon, ja nyt vasta pääsi tänne, enkä minä pilaisi heidän hetkeänsä. Minun oli keksittävä jotain muuta Tikrun kanssa, mutta se oli vaikeaa. Vaikeampaa, kuin osasinkaan kuvitella. Olimme tehneet Tikrun kanssa aikaisemmin jo niin paljon kaikenlaista! - Minä en keksi, Tikru. Hoitamatta sinua en kuitenkaan jätä, ja esteitä me hypättiin vasta, joten nyt ei mennä, vaikka tiedän sinun nauttivan siitä, mutta maneesissa on Alexa ja Halle! ilmoitan ja katson Tikrua tiukasti, ja samalla mietin kuumeisesti, minne voisin mennä. - No en minä muutakaan keksi, kuin että voisimme mennä vaikka maastoon. Nyt, kun Alexa on Hallen kanssa maneesissa, meillä ei ole paljoa ravikilpailijoitakaan, että kentälle pääsisimme ravaamaan. No, siis me mennään maastoon, Tikruli.

Talutin Tikrun harjaustolpille ja lukitsin sen siihen. Kävin hakemassa sen varusteet kaapiltani, ja minua teki kipeää nähdä herkut syrjässä kaapissa, kaapin uumenissa. Lohdutuksena otan Tikrulle yksi neljäsosa palasen porkkanasta, vaikka tiedän senkin olevan vääryys minun laihdutusyrityksilleni. Tikru on silti innoissansa niinkin pienen herkun näkemisestä, ja laitan herkun odottamaan valmistumista. Suin Tikrun kaiketi jokaisella harjapakistani löytyvällä harjalla puhtoiseksi kaikista hiekoista ja pölyistä, ja Tikru totteli hienosti, kun puhdistin sen kavioita ja sanoin ”nosta”. Pian sain aloittaa varustuksen, suitsin kiltin tamman, joka ei yrittänytkään laittaa missään välissä hanttiin. Nostin ohuen ulkoiluloimen Tikrun selälle, ja siihen päälle satulan, ja kiristin satulavyötä tiukalle. Tikru ei yrittänyt edes pullistella yhtään! Tikru oli satumaisen kiltti hevonen. ”Sinä se jaksat ilostuttaa minua yhteistyöhaluisuudellasi, kun toinen vielä on siinä temppuiluvaiheessa, kun mikään ei huvita”, kuiskaan.

Talutin Tikrun maastopolun alkuun, ja siellä vielä kiristin tamman satulavyötä. ”Hoplaa”, sanon noustessani tamman selkään. Tikru oli kokoajan paikallansa, niin kauan kuin minä halusin, ja lähti heti pienimmästä pohkeesta liikkeelle. Se kulki käyntiä rauhallisesti. Pikkuhiljaa annan sille enemmän pohkeita, ja se lähtee ravaamaan metsäpolkua. Askeleet ovat lennokkaat, ja nautin tästä hetkestä. Talletan jokaisen asian Tikrusta muistiini, miten ihana sen ravi oli, miten rauhallinen sen käynti oli, halusin myös muistaa, miten nopea ja ihana sen laukka oli. Tämä oli vielä niin sokkeloinen, tämä reitti, tarkoitan, etten uskaltanut antaa Tikrun laukata. Halusin tallettaa kaiken, aivan kaiken, kuin pelkäisin, että voisin menettää Tikrun koska tahansa. Se ei olisi minulle uutta, Gandykin lähti.. Hiffen perään, miltei heti. Mutta silti toivoin, että Tikru pysyisi luonani kauan, kauemminkin.

Pian pääsimme peltotilkulle, josta en ollut lähdössä. Tässä me voisimme vain olla, emme hyppelisi ojien yli kuin päättömät kanat, nyt me vain keskityimme olennaiseen ja tähän tilanteeseen, emme hyppisi rajojemme ylitse. Tikru alkaa laukata peltotilkkua ympyrää, se oli melko pieni, 30m x 40m. Mutta se kelpasi meille, tyydyimme tällä kertaa vähään, tai minä oikeastaan aijoin tyytyä, enkä päästää Tikrua pois tältä peltotilkulta. Se oli ryöstäytynyt käsistäni niin helposti silloin esteillä, ja nyt pidin pintani. Kun Tikru pääsi peltotilkun kerran ympäri, ja lähdimme toiselle kierrokselle, se alkoi uhkaavasti tuntua siltä, kuin se aikoisi ponnistaa. Kun tunsin niin, kiskaisin välittömästi ohjista ja sain aikaan äkkijarrutuksen, ja hevosen kaviot liukuivat aina ”rotkolle” saakka. Peloissani käännän Tikrun nopeasti ja vaivattomasti seuraavalle sivulle, ja yhtäkkiä, ennenkuin Tikru ehtii pohkeistani lähteä liikkeelle, käännän sen poikkileikkaamaan peltotilkkua. Se meni kauniisti, kepeästi.. Tikru oli niin fantastinen, ja aina jaksoi ilahduttaa minua omalla osaamisellansa. Hetken aikaa ratsastin peltotilkulla, ennenkuin lähdimme Lumiliekkiä kohti.

Riisuin varusteet Tikrulta, ja vien ne kaappiini. Sitten haen Tikrun, ja lähden taluttamaan sitä karsinalle, kehuen sitä matkalla, miten hienosti se oli käyttäytynyt.
- En olisi sinusta kyllä uskonut, Tikruli, että hillitsit itsesi vieläpä sellaisen ”esteen” edellä, vaikka kai sitä vesihaudaksi ennemminkin voi kutsua, sanon. Sanasta vesihauta tuli mieleen Fiina, ja Fiinan kohtalo. Ravistelin ajatuksen päästäni, ja äsken unohtamani porkkananpalanen katosi Tikrun suuhun, kun minä lähdin Azun luokse.

Ensin minun täytyi vain hakea omena. Kokonainen, Azu piti kovasti kaikenlaisista herkuista. Onneksi se ei ollut laitumella, muuten minulla olisi mennyt taas yksi hoitokerta hukkaan, en saanut olla sitä niin lähellä, kuin nyt työntyessäni karsinaan. Azu korskahtaa epävarmasti, pakenee peräseinälle ja sen korvat ovat luimussa. Se on ahdistunut ja pelokas, olin minä sen verran oppinut oria lukemaan, että tunsin sen. Rauhallisesti, mutta varmasti menin juuri päinvastaisen karsinan päähän, kuin Azu, ja otin katseelleni kiintopisteeksi Azun sään kohdan. Azu katsoi minua kauhuissani, se nosteli takasiansa hermostuneena, mutta sillä ei ollut aikomustakaan potkia minua. Sitä ehkä alkoi hermostuttaa minun yhteen kohtaan tuijottava katse, mutta ehkä se oli pakollista, jos minä en muuten päässyt Azun lähelle. Oria alkoi ahdistaa ehkä enemmän, ehkä se hyökkäisi kimppuuni. Rauhallisesti alan kohottaa kättäni, jossa on punainen, herkullisen näköinen omena. Azu katsoo sitä, vesi herahtaa sen kielelle, mutta sillä ei ole rohkeutta tulla luokseni. Silti minä seison siinä, valmiina omenaa antamassa, katsomassa yhtä kohtaa. Azua alkaa ehkä pelottaa aavemaisuuteni, ja se ottaa pari askelta lähemmäs ja kurkottelee sitten mustanruskeaa kaulaansa ja päätänsä minua, tai oikeastaan kättäni kohti. Se katsoi epävarmana omenaa, johon se ei vielä yltänyt kurkottelulla. Katsoin nyt tyhjää kohtaa tallin seinässä, kun olin menettänyt kiintopisteeni. Se läheni minua. Rauhallisesti hengittäen, puhumatta, se sai Azun ehkä rentoutumaan hieman. Azu läheni ja läheni minua, kurkotteli välillä kaulallansa. Viimein se yltäisi omenaan, mutta kun totesi yltävänsä siihen, se pakeni äkkiä tallin peräseinälle. Sen oli säikäyttänyt läheisessä karsinassa hirnahtava hevonen. Että sen pitikin juuri sillä hetkellä hirnahtaa! Koitan antaa omenaa vielä Azulle, mutta ori on epävarma, eikä ota askeltakaan luokseni. Minä joudun taas tiputtamaan omenan kauralaariin, joka alkoi käydä melkein jokapäiväiseksi tuttavuudeksi. Ehkä Azu ei ikinä rohkenisi ottamaan yhtä vaivaista omenaa kädestäni.

Menin kennelille, jossa Smile ja Thunder odottelivat minua. Ne molemmat haukkuivat häkistä 24 minulle, innoissansa, niiden haukahtelu oli niin.. sympaattista, että se nostatti melkein kyyneleet silmiini. Smilekin oli jo ikääntyneemmän puoleinen herra, samoin Thunder, mutta ne aina vain jaksoivat tervehtiä minua ja vinkua, jos eivät heti pääse luokseni. Menen häkille ja avaan häkin, ja sieltä hypähtää musta ja valkoinen pystykorva. Gandy oli vienyt värin laumastani, enään koiralaumani oli mustavalkoinen mössö. Vaikka ne oli sitäkin rakkaampia, mutta laumasta puuttui oranssihtava väritys, ja kun tarkasti ajattelen, Gandy on ollut ainoa värillinen hoidokkini Hiffen lisäksi, mutta Hiffekin harmaantui loppua kohti niin, että ei siitä voinut sanoa, että siinä jotain väriä oli. Kun kyykistyin, sain Smileltä ja Thunderilta molemmilta palkitsevan lipaisun otsalleni ja poskelleni. Sitten Smile asettui eteeni, ja ulvoi kuin susi, se oli nälkäinen. Kieltämättä olin hieman pelästynyt tuota Smilen metodia, mutta silti menin kiireen vilkkaa laittamaan pojille ruokaa, ettei ne söisi minua, elleivät saisi ruokaa heti paikalla.

Smile oli nirsoilutuulella. Se tuntui erityisen valikoivalta, kuin muissa raksuissa olisi vikaa, se noukki kupistansa yhden raksun kerrallaan ja pureksi ne ainakin kymmenen kertaa. Thunder oli syönyt jo ennätysvauhtia oman annoksensa, kun Smile oli vielä puolivälissä. Kun sillä oli ehkä puolisen desiä enään kupissa jäljellä, se lähti kokonaan, ja Thunder syöksyi kupin kimppuun ja nielaisi kaikki raksut kokonaisena, ennenkuin ehdin välttää ongelman, Thunder ei syönyt samaa ruokaa, kuin Smile.

Katson uroksia lempeästi, kun ne istuvat ulkona edessäni. Pitäisikö minun lähteä lenkille, mietiskelin. Kyllä minun piti, päätin ja raotin porttia, josta kaksi ystävääni pujahtivat salamannopeina ulos.
- Te taidattekin olla Tikrun sijaan ne salamaseeprat, värikin täsmää, sanon hymyillen, silmääni iskien. Molemmat hauvoista vain haukahtaa kuin tietämättömät, enkä voi muutakuin hymyillä.

Lenkki sujuu hienosti kokonaan. Paitsi jos mukaan ei lasketa sitä, että Thunder ja Smile molemmat oli hieman epävarmoja ihmisten suhteen. Thunderille se olikin normaalia, mutta Smile! Miten Smile saattoi pelätä ihmisiä, joiden luokse se aina meni innoissansa, häntä heiluen, komeuttansa esitellen, saaden kaikki ihastumaan itseensä? Pohdiskelin paluumatkalla Lumiliekkiin syytä sille, ja se iskee pian. Nuura. Nuura, se oli huutanut Smilelle, ja silloin Smile oli pelästynyt, ja eihän se sen jälkeen ollut nähnytkään paljon ihmisiä. Ja.. sitä pelotti. Minun täytyisi saada Smile rohkaistumaan, viedä se erikseen lenkille, että Thunder ei ole näyttämässä sille mallia huonosta käytöksestä. Aivan, niin aijoin tehdä. Lähiaikoina.

Vastaus:

Hyvä tarina sinulla! erityisesti Tikrun kanssa, ja Tikru veikin tarinastasi sen isoimman osan, mutta kuitenkin. Upea tarina lukea, hienosti kerrottu kaikki tilanteen ja todella kuvailit myös Azun käytöstä, ja siitä iso plussa. On upeaa seurata miten teidän ystävyys alkaa juureutumaan, vaikka se näin alussa onkin hankalaa, ja tämän tilanteen luominen oli upea idea!! Hyvä tarina, hieno kerronta. Mukavaa että otit samaan tarinaan myös koirasi, vaikka ne jäivätkin hieman vähemmälle. Hyvä jaksotus. Alussa tapahtuva keskustelu Alexan kanssa oli todella tarinaan vievä. Saat tästä 125 pistettä.

Nimi: Alexa

11.05.2012 22:41
Minulla oli kestänyt ikuisuus päästä kotoani lähtemään Lumiliekkiin. Se lisäksi, että minulla oli lämpöä vieläkin avannossa pulpahtamisen jälkeen, äitini oli hyvin vastakarvassa hevosia kohtaan. Se oli hänen mielestä Fiinan syy, että minä ”tipuin” jäihin. Vaikka todellisuus oli aivan toista. Onneksi olin päässyt lääkäristä pois heti maanantaina ja kotona vain lekotellut. Kaikesta onnesta kuitenkin, minä olin onneton. Minun ensirakkaus oli hukkunut, minulle jäi vain pojat, Halle ja Gold. Jotka jäivät huomiotta koko viikoksi. Ne varmaan ovat aivan ihmeissään, tai ainakin Halle. Jotenkin viikon aikana olin oppinut hyväksymään tilanteen. Ainakin Fiinan kohtalon, eikä se enää pistänyt sydämeeni. Lääkärissä sängynvankina olin ajatellut Fiinaa niin paljon, itkenyt silmäni kuivaksi ja kerännyt sydämeni pirstaleita kokoon samaan aikaan niiden tehden lisää haavoja käteeni. Niin kauan, kunnes käteni olivat tunnottomat, niin kauan, että olin tottunut asian särmikkyyteen, ja nyt, kuolema ei enää hetkauttanut. Olin jopa ajatellut Pennyä ja Dollaria, vaikka molemmista olin päässyt yli, ne jaksoivat minua aina saada minut haikealle mielelle, mutta nyt, sydämeni oli niin kärsinyt, että se oli samaan aikaan vahvistunut. Näitä hevosia muistelin vain hyvällä. Siksi astelin suoraan hautausmaalle, laukussani kolmet kynttilät.

Hautausmaalle käveltyäni huomasin uuden haudan, se oli Hiffen haudan vieressä. Aika hidastui hurjasti, kun silmäni lukivat kullatuin kirjaimin olevan tekstin. Gandy, siinä luki Gandy. Se oli Lolan hoidokki. Samalla muistikuviini tuli isosekava tilanne Gandystä muistikuvia, tuosta punertavasta pystykorvasta, ja minun oli pakko kääntää pää pois. Lola parka oli kohdannut toisen kuoleman vähän ajan sisällä, kun Hiffen hauta muistutti ajokoirasta itseään. Kävelin koirien hautojen ohi Fiinan haudalle. Vasta nyt ensimmäisen kerran näen sen. Otan kynttilän laukusta, tulitikut taskusta ja sytytän yhden kynttilän. Asetan sen Fiinan haudalle, jonne on tuotu muitakin kynttilöitä, ennen minua. Puristan tulitikkuaskia ja katson haudan kurvikkaita f-kirjaimia. Fiina ei ole täällä, se on järvessä, tai ei järvessä, vaan taivaassa, Dollarin ja Pennyn luona. En osannut oikein sanoa tähän väliin mitään, olin kaiken jo sanonut ja miettinyt sairaalassa, ja tiesin Fiinan kuulevan ne. Ja minä muistin Fiinan, isä oli tuonut mukanaan postikortit kirjoituspöydältäni, jokaista hevosta yhdet kappaleet, että minä saisin pitää lähelläni edes niiden kuvajaista. Siirrän katseeni Dollari haudalle ja huokaisin, sille minä osaan sanoa, ja valittaa, ettei ole enää kuin kaksi kynttilää, jotka menisivät Hiffen ja Gandyn haudalle, vaikka olin ajatellut laittaa erään kynttilän juuri Dollarin haudalle. Siirryn Hiffen haudalle ja laitan kiven edustalle palavan kynttilän. Pienen hiljaisuuden jälkeen siirryn Gandyn haudan edustalle ja kyykistyn. ”Sinun olisi pitänyt pysyä Lolan kanssa pidempään.” kuiskaan ja sytytän tulitikun, mutta se sammuu. Puren huultani ja kaivan esille uuden tikut. ”Sinun olisi pitänyt olla Lolan tukena kun Hiffe menehtyi. Jätit kahdestaan kaksi pystykorvaa, mustan ja valkoisen. Käsitätkö, että heistä puuttuu väri kun sinä lähdit?” sanon tiukasti ja asetan kynttilän kiven edustalle. Sitten lepyn, ei saisi näin muistella vainajaa, mutta säälittää kovasti Lolan tilanne, varsinkin kun hän on niin.. herkkä ja rakastavainen. ”Ole sitten väri harmaan, ruskean ja valkoisen koiran seassa.” huokaisen ja nousen pois, siirryn anteeksi pyytävänä Dollarin haudalle. ”Hei poika, kuinka sulla siellä menee? Nyt varsinkin, kun on tilaa laukata harjas hulmahtaen pitkin linnunrataa.” kuiskaan ja hiusteni läpi käypi tuulen henkäys. Naurahdan, tuo ei ainakaan ollut Dollarin henkäys, pitemminkin Pennyn. ”Pennyseni, et sinä saa kuunnella mitä puhun Dollarin kanssa.” naurahdan uudelleen. Kaikkea minä kuuntelen, joku ulkopuolinen vielä katsoisi minua hulluksi. Mutta niinhän jotkut vanhat mummot menevät edesmenneiden pappojensa haudalle, ottavat konjakkilasit esille ja kaatavat konjakin kahteen lasiin. Sitten mummo juo oman lasin, ja toisen lasin sisällön kaataa haudalle. Se oli meilestäni ihan ymmärrettävää. Jos minäkin olisin 18 vuotta täyttänyt, ja Dollar joisi alkoholia, ei olisi mikään ihme jos itsekin tekisin niin. Naurahdin taas hullulle ajatukselle, Dollarille nousisi varmaan heti päähän alkoholi, siitä tulisi varmaan hyvin aggressiivinen, tai sitten hyvin hellä. Dollar hellänä!? haha, ei ikinä. Hymyilen ja näen yhden kynttilän jääneen puoliväliin palamistaan. Otan sen, avaan kannen ja huomaan, että kynttilä oli vain sammunut kesken kaiken. Sytytän senkin kynttilän ja asetan sen haudalle. ”Siinä on sinullekin tuli, vaikka sinulla se on aina sydämessäsi.” puhelen ja hymyilin. Dollar oli aina minun tulisieluni, sammumaton tuli, joka vain eräänä päivänä himmeni sen silmissä. Nousen ylös haudalta ja katson vielä kullattuja numeroita siinä. ”Menen nyt veljesi luokse, se on varmaan pakahtunut ikävästä” kerron ja poistun vähin äänin hautausmaalta.

Halle on laitumella, arvatenkin, ja näinkin sen heti. ”Hallee!” huudan innoissani, mutta samassa minut valtaa voimakas yskänpuuska, ja tuntuu että yskin keuhkoni pihalle. Onneksi yskä helpottaa pian ja pystyn jatkamaan matkaa. Tänään tulee selvästi maneesi päivä. Halle askeltaa portin edessä edestakas kun saavun tämän luokse. ”No hei Halle.” sanon hiljaisesti, etten ärsyttäisi kurkkuani. Halle hirnahtelee ja kuopii toisella etujalalla porttia. Ai ulosko pitäisi päästä, maneesiin, häh?” kiusoittelen hevosta, mutta samalla yskin. Halle kuuntelee korvat höröllä, hieman ihmeissään minun ”uutta” ääntelyä. Avaan portin, ori tungeksii ulos ja sieppaankin sitä heti riimusta kiinni. Laitan portin vielä perästä kiinni ja lähden taluttamaan hevosta kohti tallia.

Talli käytävällä minun silmäni tarttuvat yllättäen oikean puolimaiselle karsinariville, tarkemmin ottaen Fiinan tyttäreen Kimiin. Pysäytän menoni ja Halle tekee pientä flirttiä korvaeleillään karsinan toiselle puolelle katsomaan tulleelle Kimille. Kim oli kaunis, sen harja otsatukka laskeutui kauniisti ja harja oli muutenkin hyvin hoidetun näköinen. Tiputin silmäni nopeasti karsinan ovessa olevaan tietolappuun, jossa Kimin nimen ja rodun välillä oli myös hoitajan nimelle paikka. ”Bambi” sanoin hiljaa, miltei niin hiljaa ettei kukaan edes kuullut. Muistan samaan aikaan tallin hiljaisen pojan, joka oli hevosten hoidossa huolellinen ja tämän alan osaava herra. Samalla huulilleni nousee hymy, Kimi oli saanut hyvän hoitajan, ja samalla kouluttajan itselleen. ”No niin, jatketaan.” sanon pian, mutta yskin taas. Talutan orin suoraan harjatolpille, haen harjapakin ja aloitan työstämään pojan siisteyttä. Halle on kiltisti, muutamaan hännän huiskauta lukuun ottamatta hännän harjauksessa, hevosen kärsivällisyys on kiitettävä. Tällä kertaa myös kavioiden puhdistus onnistui vähin komennus äänin, vaikka hyvin vastahakoisesti tuo nosti niitä. lähdin hakemaan kouluvarusteet ja puin ne järjestelmällisesti Hallen ylle ja rauhassa. Yskä puuskien tullen jouduin tosin vetäytymään hevosesta, yskimään käsiini naama punaisena, menemään kyykkyyn puoli kuolleena. ”No nyt mennään” sanon vihdoin ja irrottelen pojan tolpista. Halle astelee arvokkaasti lähelleni, hieman kääntyy sivuttain, mutta oikaisee kulkunsa kun tietää päämääränä olevan maneesin.

Maneesi on tyhjä ihmisistä, mutta siellä on kaksi ristikkoa. Ne ovat keskellä kenttää toisistaan 8 metrin etäisyydellä. Ne voisi miltei nostaa 120 cm:iin, vaikka tänään olisi koulupäivä. Muutama esteen ylitys sinne tai tänne ei varmaan näkynyt missään, ja saisi enimmät energiat kauhottua Hallelta, niin poika taas jaksaa keskittyä kouluun. Nousen hevosen selkään, annan sen stepata hetken, ennen kuin päätän sille suunnan. Teen alkulämmittelyt kierrellen kaviouraa laukassa ja ravissa. Toistan askeleet myös pienillä volteilla ja taipuvaisuuden s-mutkilla. Halle etenee kauniisti. Venytän hevosta viimeiselle pitkällä suoralla pitkiin raviaskeliin, ja teen kaarron laukassa kohti ensimmäistä estettä. Halle ryhdistäytyy. Tiesin esteen olevan melko korkea Halle normaaliin tasoon, ja tiesin, että tein suoraan alkuun melkoiset revittelyt, mutta Halle pursui esteintoa jokaiselle askeleella ja loikkasi sitten puhtaasti 120 cm:n esteen. Toisen esteen ylimmän puomin ori tiputti kovaäänisesti, mutta rauhoittelin tilanteen kehuihin ja löysiin ohjiin. Tein hidastuksen, laskeuduin selästä ja menin korjaamaan molemmat esteet metrin korkeuteen. Uusi kierros alkoi jälleen Hallen selässä ja suuntasin orin kohti ensimmäistä estettä. Halle oli nyt paljon varmempi, otti enemmän vauhtia ja pongahti esteen yli. Sitten tuli pukki esteiden väliin ja uusi hyppy toiselle esteelle. Naurahdin, yskin taas seuraavat viisikymmentä yskäystä ja rauhoitin Hallen menon. ”Nyt koulua. Vaikea C”

Heivattuani esteet laidan yli kentän toiselle puolelle, palasin ratsuni luokse ja nousin selkään. Ratsastin orilla keskelle kenttää ja pysäytin sen sinne rintama suunta päätyyn. Muutaman sekunnin odotin, ennen kuin laitoin hevosen käyntiin ja aloin tekemään perusvoltit. Sitten nostin neljännessä voltissa ravin ja tein kahdet voltin. Sen jälkeen kaviouralle ja kayntiä. Halle oli kuuliainen hevonen ja toteutti kaula kaarella pyyntöni. Pienestä merkistä Halle nosti laukan. Maneesi oli hiljainen kuin tyyni pakkasyö. Halle mukaili tuntumaa ja pohkeita, istuma-asentoni. Se kääntyi itsensä ympäri (180*) ja teki pohkeen väistöt hiljaisuudessa. Minä en edes yskinyt, en puhunut sanaakaan. Hidastus ei vaatinut pruu-sanaa, perutukseen riitti painon siirtäminen hevosen etuosaan. Laukan pysähdys oli kaunista, samettimaista, muutaman askeleen päästä hevonen seisoi taas paikallaan ja pyörähti itsensä ympäri, jälleen. Tein muutamat liikkeet hyvin jyrkästi kootussa, korkea akselisessa käynnissä ja ravissa, sen kuvio oli tarkoitus näyttää hyvin liioitetulta. Hallella tässä oli vielä parantamisen varaa ja tulisin tätä aivan varmasti harjoittelemaan. Seuraava, ja viimeinen kuvio oli löysin ohjin käynti, ravi ja laukka hallitusti, se nyt meni aivan helposti Hallelta. Päätin koulutunnin keskelle kenttää ja peruutukseen. Halle ravisteli päätänsä, mutta toteutti kyllä tehtävänannon. Pidin tauon keskellä kenttää, hiljaa ainakin 5 sekuntia, ennen kuin aloitin mahtavat silityksen kaulalle ja hiljaiset kehut. Halle oli hyvin otettu ja tykkäsi kovasti minun kehuistani, siitä, että teki kaiken aivan oikein ja miellytti minua, että tämän yrittäminen todella palkittiin.

Talutin orin takaisin aulaan, jossa riisuin sen varusteista ja vein suoraan pesuhuoneeseen, missä valelin nilkat lämpimällä vedellä. ”Upea poika.” kuiskasin ja suukotin oria turvalle. Halle antoi vain lämpimän henkäyksen minulle, ja kiittävän katseen lämpimistä silmistä. Puin Hallelle classic-loimen päälle ja talutin hevosen poikki pihamaan aurinkoiselle pihatarhaukselle. ”Pääset tänne, Tikrun kaveriksi.” sanon hymyillen ja lasken orin tamman luokse. Halle asteleekin hyvin kookkaana tamman eteen ja hörähtää lämpimästi tervehdykseksi. Lähden kävelemään laitumelle heiluttaen riimunarua kädessäni päättäväisesti. Gold ei tullutkaan heti luokseni kun sitä kutsuttiin nimeltä, vaan se piti hakea ihan kädestä pitäen. Pujottauduin laitumen aitojen välistä ja etsin katseellani kultaista hevosta. se näytti paljon kultaisemmalta varsinkin nyt, kun ilta-aurinko paistoi siihen. ”Goo-old!” huusin tätä, mutta ääntä ei hirveästi lähtenyt. Ori liikautti kuitenkin korviaan, muttei nostanut päätään ruohosta. ”Gold.” sanoin ja ääni tuli nyt paljon paremmin. Kyllä muut hevosen katsahtivat minuun, mutta Gold käänsi peräpäänsä minua kohti. Katsoin hevosta närkästyneenä, mutta jatkoin aivan Goldin pään vierelle asti kävelyä. ”Nyt kuule poika, meillä alkaa tuolla maneesissa pikku treenit” kerroin sille selostaen ja laskeuduin laittamaan riimunarun orin riimuun, joka oli pään mukaan tietenkin alhaalla. ”tules nyt!” kutsuin hevosta, mutta ori piti päänsä vahvasti alhaalla. ”Ala tulla” ähisin ja kiskoin hevosta liikkeelle. Kohta se kääntyi vasten tahtoaan, ja rynnisti sitten vierelleni harjan hulmuten. Hymyilin ja annoin käteni levätä sen lavan päällä.

Hoitamisen aloitin harjaamisesta ja kävin läpi hevosen kokonaan. Myös sen vähäiset vuohiskarvat kampasin selväksi. Sen jälkeen varustin hevosen satulaan ja suitsiin, liitin ohjat suitsiin ja talutin massiivisen hevosen maneesiin, jossa laitoin sen kiinni hetkeksi laita-aidalle. Riensin kokoamaan ristikot Hallen aikaisista esteistä, mutta tällä kertaa kaksi estettä tulivat vain 4 metrin välimatkalla toisiinsa. Ja jonoon lisättiin viimeiseksi matala, 40 cm nousu okseri, joka näytti lähinnä naurettavalta kanin agility esteeltä. ”Tulehan kaniseni tänne” lepertelin orille, mutta tämä vain mulkaisi minua katseella ”onko pakko jos ei tahdo”. Nousin selkään päättäväisesti ja kokosin ohjat kaikessa rauhassa paikoillaan pysyvän hevosen satulassa. ”No niin, mennään!” hihkaisin, mutta samalla jouduin antamaan yskälleni aikaa. Ja kaiketi Gold vaati voimakkaammat pohkeilla napautukset, että hevonen tosiaan lähti edes liikkeelle alun perin. Vauhtiin päästyään Gold oli eteenpäin voimakkaasti etenevä hevonen, joka oli varma liikkeissään ja teki kyllä kaarrot kun selvät avut antoi. Lämmiteltyäni hevosen suuntasin sen ristikolle. Ori hidasti heti laukan raviin, hetkeksi kääntyen jo pois estelinjalta, mutta sain orin takaisin menosuuntaan ja hypättyä esteen yli kun oikein lujaa ajoi sitä. Seuraavalle esteelle vastustelu oli huomattavasti vähäisempää ja este ylittyi hyvin. Kolmas este näytti Hallesta uhkaavalta ja ori pysähtyi niin äkkiä, että menetin hetkeksi tasapainoni ottaen tukea käsilläni satulan etukaaresta. Nousin takaisin istumaan ja keräsin ohjia. ”Gold, hop hop! Sun piti hypätä se este!” komensin, mutta ori vain ravisteli päätänsä. ”otetaanhan uusiksi” huokaisin ja ohjaisin hevosta ulos estejonosta.

Nostin Goldille laukan ensisijaisesti ja lisäsin siihen vauhtia. tein muutaman ison voltin ja kaarsin sitten laukassa okserille, joka oli täältä päin katsottuna laskuokseri, jota ei ollut virallisesti edes olemassa, mutta Gold loikkasi sen yli. ”Hienosti!” kehaisin ja jatkoin ratsastamista ristikoille. Gold hidasti tahtia, ihan niin kuin yski este olisi vain riittänyt, mutta meni seuraavankin ristikon pakon edessä yli. Myös kolmas oli ajettu ja maiskutettu yli. ”Hyvä poika, noin sitä pitää!!” iloitsin ja silittelin hevosta molemmin käsin kaulalle. Tänään ei enempää Goldille, riitti että ylitettiin kuusi estettä, tai tarkalleen ottaen viisi. Tämänhän piti olla leikkimistä eikä työtä Goldille, joten lyhyen ajat alussa riittivät.

Hoidin hevosen piha-aitaukseen, missä se pääsi olemaan Tikrulle ja Hallelle aitaus naapuri. heitin vielä aitauksiin kolmet omenat, jotka Tikru ja Halle ensin säpsähtelivät, mutta iloiten ottivat suuhunsa oman omenan. Gold sen sijaan rouskutti omenan ilman säikähtämisiä heti, kun se oli pysähtynyt tämän turvan alle vierimästä. ”No niin, hei hei sitten!” hyvästelin pojat ja lähdin kävelemään linja-autolle päin.

Vastaus:

Vaude Alexa! Sinulla oli todella hienosti kirjoitettu tarina, niin rauhallinen ja varmasti etenevä, jota todella oli ilo lukea. Saat tarinassasi aikaan tunteita, sen ratsastuksen ilon molemmissa hevosissa ja välität hienosti kouluttamisen intoa lukijaan. Hyvä tarina. Upeasti perushoidit hevoset, tällä kertaa se osuus ei ollut pitkä, eikä liian lyhyt. Siinä tuli ilmi heti, että Halel aj Gold ovat kyllä kunnolla hoidettuja. Tarinassasi oli upea alku, sellainen päivittely tyylinen, missä kerroit ensin hieman omista taustoista, menneestä elämästä ja mielipiteistä. Se kohta tosiaan vei lukijan vain syvemmälle tarinaan. Otit myös uusia kasvoja tarinaasi mukaan ja kuvailit hevosten käyttäytymistä hyvin. Upea tarina kaikinpuolin, saat tästä 135 pistettä.

Nimi: Lola

11.05.2012 17:22
Tämä päivä on tarkoin suunniteltu kaikkien muiden paitsi Azun osalta, sillä ei sitä koskaan tiedä, mille päälle orlovpoju sattuu. Toivoin sen kuitenkin olevan karsinassa, kun menen sen luokse, sillä muuten minulla olisi turha toivo mennä sen luokse. Minulla oli kamera mukanani, olin päättänyt pitää pienen valokuvauspäivän, jossa oli kuvia myös Abbista, Standysta, Hiffestä ja Gandysta. Sitten teen kuvista pienen videon ja laitan taustalle musiikkia. Ja siinä samassa minun kännykkääni ilmestyy viesti.
»Missä Gandy on? Elokuvan päätähdellä on vielä harjoiteltavaa! Tuo se teatterille klo. 17.40.» Viesti oli rahoittajalta, jonka vasta nyt tajusin haluavan aina vain lisää ja lisää rahaa, ja rahaa, se ei välittänyt yhtään eläimistä, sille tärkeintä oli se, että elokuva valmistuisi, se saisi osansa potista ja sitten se katoaisi maan nielemänä, ja ilmestyisi yhtäkkiä jonkun seuraavan elokuvan, joka on kuuluisampi ja parempi, luokse, ja rahoittaisi sen, korjaisi potin kotiin, ja sitä rataa. En ole ehtinyt.. halunnut ilmoittaa teatterille, että heillä ei ollut enään päätähteä, ellei sitten ottanut sitä Englannista tuotua shelttiä, jonka nimeä en muistanut, tai cockerspanieli Geroldia.
»En voi», laitan lyhyesti. Ei minun tarvinnut selitellä.
»Mikset? Ymmärrätkö, että tilojen vuokraus maksaa?!?!?!» Ja taas se ajatteli rahaa.
»"Päätähtesi" ei ole enään päätähtesi. Ja toivottavasti ei ole koskaan ollutkaan. Gandy suoriutui hienosti kaikista tehtävänannoista, mutta sinä et ole tottunut häviämään. Sinä olet tottunut saamaan rahat, korjaamaan potin kotiin ja siirtymään seuraavalle askeleelle. Valitettavasti joudut maksamaan sillä englantilaiselle naiselle ja sen shetlanninlammaskoiralle - ainiin, - Adielle, ykkösluokan matkan. Yksityislentokoneen. Tiesitkö muuten, että se on kallis? Tämän elokuvan rahoittajana sinulla menee paljon paljon rahaa, ja Adie ei ole edes Gandyn tasoinen. Ei läheskään, ette löydä mistään Gandyn veroista. Kiitos yhteistyöstänne, niin ja niistä dvd'stä!». Sen kirjoitettuani olin ylpeä itsestäni. Vuodatin kaikki rahoittajalle, joka varmaan tunnettiin paremmin nimellä Juha. Kului minuutti, kun kännykkääni soitetaan, se oli rahoi-- Juha. Minusta nimitys rahoittaja sopi hänelle paljon paremmin, kuin Juha, mutta armollinen kun olin. En vastannut puheluun, ja seuraavaan puheluun löin luurin korvaan. Kuluu minuutti, sitten kännykkääni ilmestyy näyttöön valo. Raho-- Juha oli laittanut viestin.
»Mikset tuo Gandya? Se olisi helpompaa, saisit sinäkin mainetta ja kunniaa!»
»ETKÖ YMMÄRRÄ? Minua ei kiinnosta osallisuus elokuvaan, sitäpaitsi meil-- teillä ei olisi enään tähteä siihen. Sinun olisi pitänyt ymmärtää jo äskeisestä viestistäni, että Gandy on mennyt taivaaseen, ehkä juuri auton alle jääneen Mian luokse.» Sen jälkeen tungin kännykän taskuuni, ja lähdin kennelille. Olin ylpeä itsestäni, että olin uskaltanut kertoa. Pelkäsin tätä hetkeä jo etukäteen, mutta tekstiviestin kirjoittaminen on todella paljon helpompaa kuin että joutuisi puhua kasvotusten..

Lähettämäni viestin jälkeen ei tullut mitään, joten saatoin nyt panostaa kuvauksiin. Näin jo mielessäni videon, jonka tekisin, jossa on aina hoidokkini kuva, yksi asia siitä, millainen se oli/on, hoidokin nimi, ja taustalla kuuluisi kaunis musiikki.
- Thunder! Sinut voisin ottaa ensimmäisenä käsittelyyni, jäbä. Näytetään tuolle sun turkilles vähän harjaa, sanon hymyillen, tungen kamerani vielä hetkeksi kameralaukkuun ja harjaan Thunderin pikaisesti, se ei kestänyt kauan. - Voilá!

Kiikutin Thunderia ulos, ja kun huomaan vähän syvemmällä metsässä, johon aurinko vielä osui, harmaan kiven, saan idean. Juoksen Thunderin kanssa sinne, ja laika on iloinen metsään päästessään. Menen kivelle, ja käsken Thunderia nostaa etutassunsa siihen. Loppujen lopuksi nostan ne siihen itse, ja pitelen pitkästä hihnasta kiinni. Hihnan kanssa kävelen niin kauas, että koko kivi ja koira näkyi kuvassa, ja aloin räpsiä kuvia. Thunder oli hieman hölmistynyt salamavalon räppimisestä, mutta kun se alkoi tottua, se alkoi poseerata luonnostaan. Yhdessä kuvassa harakka lehahtaa puusta, ja Thunder katsoo taaksepäin. Kuva on täydellinen videooni!
- Hienoa, Thunder! Ja vielä yksi kuva, sanon. Viimeisessä kuvassa Thunder katsoo kellertävin silmin suoraan kameran linssiin. Se sai Thunderin näyttämään pelottavammalta, kuin mitä se oikeasti on. - Ja sitten voidaan ottaa sieviä ja kilttejä kuvia, minä sanon hymyillen. Thunder nautti, kun sai käydä metsässä, ja se tykkäsi olla linssiluteena. Fantastista, mutta minulla oli joku, joka nautti siitä vielä enemmän. Smile.

Ennenkuin hain Smileä, asetin Thunderin Lumiliekin portille. Tästä kohdin portti oli melko matala. Thunder seisoi sen edessä, sen vaaleanpunainen kieliroikkui suusta, ja se katsoi minuun. Olemus oli rento, juuri täydellinen. Sitten yhtäkkiä, juuri kun räppään kuvan, jykevä, komea, musta laika päättää mennä omin avuin Lumiliekin puolelle, ja saan juuri täydellisen kuvan siitä, kun uros hyppää valkoisen aidan yli. Minä kiiruhdan Thunderin kanssa perässä.
- Kulta, voilá! Miten saitkaan niin täydellisen idean? Olet oikein herkullisen näköinen näissä kuvissa, sanon ja suukotan Thunderia päälaelle. - Sain susta hyvää kuva-ainesta, Thunder! Tuliskos susta vaikka Suomen miesmalli? kysyn naurahtaen, kun lähden hakemaan Smileä.

Mistä minä tiesinkään? Sammariuros oli ihan hullu, kun näki kameran. Silloin se löysi juuri ulkoa neonvihreä-keltaisen pallon, ja alkoi leikkiä sillä. Sain täydellisiä kuvia siitä, miten pallo vierähtää juuri kauemmas Smilestä, ja Smile "hyökkää" pallon kimppuun leikkisästi, suu auki, vaaleanpunainen kieli vilkkuen. Toinen hyvin onnistunut kuva oli sellainen, jossa Smile heitti palloa ylöspäin, ja kohotti itse kuononsa pallon suuntaan. Seuraavassa kuvassa pallo jo tömähtääkin hölmöilijän kuonolle.
- Nämä on upeita kuvia, Smile, tiedät sen kyllä itsekin! Olet oikein filmaattinen, muruseni! Mutta sinustakin pitää saada joitain rohkeamman näköisiä kuvia, Smile. Olet aina tuollainen hupsuttelija, mutta silti salaa pahanteossa, tee sitä nyt. Olen valmis kuvaamaan, sanon ja sitten hiljenen. Smile ei ymmärrä, vaan työntää kirsunsa linssiin ja räppään kosteasta kirsusta kuvan. Kieltämättä kuva on suloinen, mutta rohkea? Oliko rohkeaa näyttää sieraimiensa sisältöä? Smilen kielellä se saattoi tarkoittaa sitä.

- Hienoa, Smile! Tässä vielä, viimeinen otos, sanon ja painan kameran laukaisinta, jossa Smile juuri katsoi kameran linssiin, sen kuono ja koko ruumis, päälaesta lähtien oli mullan peitossa. Kuvassa uroksen silmät säihkyvät, sen kieli roikkuu oikealla sivulla, ja siitä huomaa sen veikeyden. Tuo oli niin.. Smileen sopiva kuva! - Olet fantastinen ja filmaattinen, Smiley, ilmoitan, ja räppään vielä yhden kuvan, jossa koira kohottaa kuononsa ylöspäin ja on ulvovinaan. En tiennyt, miten Smile.. saattoi olla noin lahjakas? Käyn viemässä pikku-urokseni tarhaukselle, ja lähden kuvaamaan Tikrua.

Onnekseni löydän Tikrun laitumelta, ja sivustapäin kuvaan Tikrua, joka ravaa innoissansa Venlan perässä, mutta Venla ei tule kuvaan. Harja "leimahtaa" kuvassa kauniisti, kuva tuo esiin Tiger Lilyn vilkkautta. Seuraavaksi menen lähemmäs, ja Tikru huomaa minut. Se tulee käynnillä luokseni ja hörähtää. Käynnistä ehdin napata kuvan, jossa Tikru kävelee minua kohti ja sen pää on kallellaan.
- Tikru, tämä on todella kaunis kuva! Olet upea tyttönen, oikea filmitähti. Niin oli kyllä Thunder ja Smilekin, pakko myöntää, sanon hymyillen, ja Tikru hirnahtaa. Kaivan taskustani sokeri palan, ja juoksen aidan viertä sen kanssa, ja tarkennan kamerallani jo valmiiksi. Oletusteni mukaisesti Tikru lähti myös ravaamaan ja harja hulmuaa kuin vaahtoinen meri, joka sattuu olemaan musta. Siitä minä sain kuvan, ja laitumen kulmalla annan sokeripalan Tikrulle. - Olitpas reipas. Pari kuvaa vielä, sanon, ja seuraavassa otoksessa Tikru paljastaa kellertävät hampaansa. Seuraavan kuvan päätin olevan viimeinen, ja silloin Tikrun silmien väliin ilmestyy vesipisara, ja otoksessa Tikru katsoo kieroon, minun mielestäni, kun se halusi nähdä pisaran. Ja ellen väärin katso, oranssihtavan tamman kielikin näkyy kuvassa...

Myös Azu oli ulkona. Onneksi vesisade jäi siihen yhteen pisaraan, joka sai Tikrun näyttämään hölmöltä. Mutta oikeastaan oli hyvä, että Azu oli ulkona. Se oli nimittäin minua kohtaan välinpitämätön, nelisti vain pitkin laidunta kuin ei minua huomaisikaan, ja saan upeita laukkakuvia. Suurenmoisia. Videossani voisin esitellä uusimman tulokkaani, komean Azucarin, ja kaikki olisivat kateellisia. Muiden kateellisuuden takia en kuitenkaan Azua hoidokikseni onneksi ottanut, Azun halusin hoidokikseni, kun siinä oli haastetta.
- Azu! hihkaisen, ja ori erehtyy katsomaan. Hetken aikaa se on kuin transsissa, kun salamavalo räpsähtää sen silmille, ja sitten se horjahtaa hieman, ottaa tukea vasemmalle etusellensa, ja lähtee jälleen ravaamaan. Saan vielä pari näyttävää kuvaa, mutta oli hyvä, että sain edes yhden kiltinnäköisen, rohkean kuvan Azucarista. - Azu, kiitos sinulle paljon, kun sain olla kuvaajasi! Olit todella upea, huudahdan ja lähetän orille lentosuukon. Kuvia selaillen minä lähden kotiin, minulla olisi vielä paljon hommaa, että saisin videon valmiiksi . . .

Vastaus:

Tarinasi on oikein hieno ja jotenkin sellainen, vetovoimainen ja iloinen, joka suorastaan välittyy lukiaan. PÄivä ei voisi paremmin alkaakkaan. Upea idea ottaa kuvia hoidokeistasi, siinä vain oli jotain niin huvittavan viihdyttävää, seurata sinun yrityksiä ja eläinten käyttäytymistä. Kuvailet hyvin hoidokeittesi liikkeitä, niiden käytöstä. Upea tekstiviestisota tuossa alussa, siinä tosiaan tuli luonnetta esille! oikein viihdyttävä osio sekin. Hyvä tarina, saat tästä 80 pistettä.

Nimi: Lola

11.05.2012 14:25
Seisahdun kennelissä koirieni häkin eteen, jossa ei vaivauduttu liikauttamaan evääkään.
- Kompania, ylös! Komisario on tullut! minä ilmoitan napakasti, ja molemmat havahtuvat syvästä unestansa pelon seuraamina. - Noh, noh, minä sanon hellästi, - teillä ei ole mitään syytä pelätä. Sehän olen vain minä, kaikki on hyvin.., juttelen, ja koirat rauhoittuvat nopeasti. Tämä tuntui niin vaikealta, saapua tälle häkille ja huomata, että täällä on vain kaksi koiraa. Kennelillä oli vaikeampaa, mutta tallilla sain muuta ajateltavaa. Jos olisin tehnyt jotain toisin, olisinko voinut pelastaa Gandyn? Mutta Gandy.. ehkä sen loppu on tähän mennessä ollut hoidokeistani niin sanotusti parhain, se sai nukahtaa ikiuneen sylissäni. Toisaalta sai Hiffekin, mutta sillä oli tuskia. Standyn luona minä en ollut, kaikki tapahtui yön aikana. Abbi oli menehtynyt sydänsuruihinsa, olisiko Abbi vielä täällä, jos olisin tukenut sitä enemmän vaikeina aikoina? Abbin ensimmäisen pentueen aikana, jossa Adida oli ollut, en ollut antanut kaikkeani, ja halusin korvata sen Abbille, sain siihen tilaisuuden toisen pentueen kanssa ja huolehdin niistä niiden syntymästä saakka. Loppujen lopuksi olin saattanut antaa Abolabrelle hyvän elämän, samoin Standy Lovelle, pyrin tekemään kaikkeni Hiff the Groundin eteen, Gandylle soin mahdollisuuden olla luonani. Kyyneleet peittävät silmäni, kun ajattelen noita kaikkea neljää: miten ikävä minulla niitä olikaan. Abbi oli ensimmäinen hoidokkini, en.. en kestä enään edes ajatella. - Smile, sanon äänellä, josta voi päätellä, että olen juuri itkenyt. - Sinä lupaat pysyä luonani, etkö? ja Thunder myös? Tehän ette jättäisi minua, pojat, ette vapaaehtoisesti, väkisin riistettynä? En tiedä, mitä minä tekisin ilman teitä.. onhan minulla Tikru ja Azukin nyt, mutta ne eivät ole sama asia kuin koirat, vaikka en voi vertailla hevosia ja koiria samassa mittakaavassa. Rakastan teitä kaikkia, ymmärrättekö? Rakastan teitä ihan liikaa, minä sanon hiljaa, painan suukon Smilen ja Thunderin otsalle. Päätin olla murehtimatta menneitä, olin tehnyt kaikkeni, jotta hoidokkini saisivat hyvän elämän, minä en ollut mikään supersankari, joka voisi tehdä kaikista kuolemattomia. - Rakkaat, ootte mulle todella tärkeitä. Meidän rakkaus saa kestää vielä kauan. Mutta.. tiedän. Olette kyllästyneet käymään tavanomaisilla lenkeillä kylällä ja metsässä, koirapuisto on ihan kulunut juttu, ja syyllistätte minut heittellejättöön, jos jätän hoitamatta. Eli pakkohan se on jotain tehdä, kunpa vain tietäisin, mitä..

- Smile ja Thunder ovat kyllästyneet kaikkeen. Tai en tiedä kyllästymisestä, mutta me teemme niitä joka arkipäivä. Niille on aivan arkipäivää käydä lenkillä kylällä ja metsässä, koirapuisto on kulunut juttu, ulkona leikkiminen ja riehuminen on jokapäiväistä toimintaa, minä me teemme muutenkin. Ja tänään en ole minä itse sillä tuulella, että alkaisin väsäämään niille agilityratoja ja mahdottomia koulutussuunnitelmia, minä selitän Rexille, joka rypistää kulmiansa.
- Harvoinpa minulla tylsää on ollut koirieni kanssa, tai tekemisen puutetta, mutta vastaus on silti helppo. Sinun täytyy vain laittaa raksu jonkun mukin alle. Siinä on niille tarpeeksi hommaa, eikä ne kyllästy siihen. Ja sitten seuraavana päivänä kiinnostaa taas kaikki tavalliset arkiaskareet. Meillä onnistuu, Rex ilmoittaa.
- Vautsi. Hei joo, hieno idea! Olenkin parisen kertaa hoidokkejeni kanssa tehnyt sitä, mutta siitä on ikuisuus. Ne pöhköt eivät muistakaan sitä. Kiitti, Rex!

Ja ne ei ihan totta muistanut. Thunder oli aivan neuvoton, ja Smile vielä enemmän. Molemmat koittivat häkeltyneinä saada herkkupalaa pois mukien alta. Smile hermostuneena tökki purkkia kuonollansa, Thunder koitti viedä sen lattialistan viereen ja kaataa kumoon. Mikään ei onnistunut, ja ne yritti kaikenlaista mahdollista, oikeasti. Minua alkoi naurattaa, ne olivat niin neuvottomia ja Smilekin kävi aina välillä lipaisemassa kasvojani, häntäänsä heiluttaen. Thunder ei alentunut siihen, se halusi itse ratkaista mysteerin, ja pysyi sinnikkäänä. Yhtäkkiä Thunder sovittaa hampaansa purkin pohjaan, ja nostaa sen ylös. Kun Smile huomaa sen, se koittaa ampaista herkun kimppuun, mutta Thunder oli onneksi nopeampi, ja murahdellen lähti nappulansa kanssa pakoon.
- Smile, sulla on omakin, sanon, kyyneleet silmissäni. Kaikki johtui siitä tavasta ja tyylistä ottaa se purkki: se oli niin.. gandymainen. Gandy olisi tehnyt niin, jos vielä olisi ollut täällä. Kyyneleet virtaavat poskilleni. - Äsh, sanon ja ravistelen päätäni, koittaen karkoittaa sen pois, mutta kuten todettua, aina kaikki, minkä toivoi unohtavansa, se jäi parhaiten mieleen. Minä istuin siinä, kyyneleet poskillani ja seurasin kuin sumusta Smilen puuhia. Se koitti nyt entistä hanakammin saada herkun pois mukin alta, mutta kyllästyy. Se tuhahtaa hermostuneena, ja kun se lähtee kävelemään, sen jalka törmäsi mukiin, joka sattui kaatumaan. Se oli Smilen onni, ja se ampaisi herkkunsa kimppuun sen syöden. Oli ihanaa, kun toinen sai loistaa neroudellansa ja toinen viihdytti tyhmyydellänsä.

Kun olin saanut koirat vietyä ulos tarhauksille, lähdin juoksemaan kohti laidunta, jossa Azu oli. Se ei huomaa lähestymistäni, ja alan hidastaa, mitä lähemmäs laidunta tulin. Minun surukseni orlov huomasi tuloni, ja ravasi heti toiselle puolelle laidunta. Miten kummassa joku oli voinut viedä Azucarin laitumelle, eihän se anna itseään edes koskettaa! Ainakaan nyt Azu ei hyökännyt kimppuun, mutta ei se sitö rohkeuttakaan ollut kerännyt, kuten minä olin vaatinut. Hymähdän, ehkä hieman liian tylysti, mutta sitten hypähdän laitumen puolelle. Se oli uhkarohkea temppu, olihan siellä jonkun niin hölmön hevosen kuin Dollarin poika, joka oli aivan yhtä hölmö kuin isänsä, ja saattoi olla arvaamaton. Dollar oli ollut Alexan tulisielu, eikä Azukaan siitä kaukana ollut.
- Azu! Aaz, tule nyt, en minä sinulle mitään tee, sanon, mutta lähestymistapani on muutenkin väärä. Minulla ei ole edes riimunnarua mukana, jolla saisin orin kiinni, eikä edes herkkupalaa, minkä se on tottunut saamaan joka kerta kohdatessamme. - Aaazuu! minä jatkan vain huhuilua, mutta minkäs teet, kun valitset hoidokiksesi jonkun niin arvaamattoman ja omapäisen, arkuuden omaavan orin, joka ei kuuntele? Tikru oli ollut koko elämäni helppo, ja se oli helppoutunut siitäkin vielä. Oikea unelmatamma! Mutta minulla oli myös tällainen lurjus, Itse Ilkimys, joka ei ollut samanlainen. Ja minähän halusin haasteita, siksihän minä Azun otinkin, ja luovuttamaankaan en ryhtynyt. Azu oli kokonaisuudessansa upea, se oli mustanruskea komeus, jonka harja oli päässyt kasvamaan. Harja ryöppysi kuin musta meri sen otsalta ja niskalta, kohti maata. Harja oli leikattava, mutta niin en voinut tehdä, kun en ollut saanut Azuun edes kosketusetäisyyttä. - Azu! huudahdan lempeästi. - Tule, Azu! Azu, Azu, tule tule tule! Tänne Lolan pikku mussukka, missä on Azu? Aaazuu! minä huudan. Ori ei tule, niinkuin arvasin. Jonkun muun käsiin se saattaisi ilkeyksillään mennäkin, niin pirullinen se saattoi olla, ja koska minä olin ahdistanut sitä parisen päivää nyt ilkeilylläni sen karsinassa, joten eihän se minun luokseni tullut. - Azu! Minä en ala sinua kauaa huutelemaan, ilmoitan ja katson tiukasti oriin. Marssin pitkin harppauksin orlovia kohti. Laitumella olevat kaksi muuta hevosta, Shaku ja Rupla, molemmat yhtä pahoja kuin Azu, joilla oli omahyväisyyttä vaikka muille jakaa, seurasi kiinnostuneena sivusta, ja saatoin arvata, että jos ne olisivat ihmisiä, ne nauraisivat haljetakseen. - Azu! minä sanon, mutta pidän äänessäni edelleen sen käskeväisyyden, itsevarmuuden, tehden itsestäni siinä pomon, mutta samalla siinä oli jotain hellää, ripaus ymmärtäväisyyttä. - Tule, sanon. Se menee jo ylenpalttiseksi maanitteluksi, aivan liian massaan hukkuvaa lätinää, jota minun ei itsenikään huvittanut kuunnella yhtään. Azu jäisi saamatta tänään herkkuansa, kun ei luokseni tullut. - Minä en luovuta, Azucar.

Määrätietoisena marssin Tikrun luokse, joka on aina yhtä iloinen paikalleni saapumisesta. Se hörähtää innostuneena, luulee tietenkin, että pääsee tänään taas suorittamaan esteitä, vauhkoontumaan kuten viimeksi, ei kuuntelemaan ohjeita, vaan vedeltäisiin omaa rallia, ja kaikilla olisi omat hupinsa. Valitettavasti tamma oli väärässä, minä olin suunnitellut Tiger Lilyn osalle täksi päiväksi vain eri korkeudelta herkkujen ottoa plussana sen jälkeen ylenpalttista lässytystä ja maanittelua, mikä kävi tamman mieleen. Vain riimunnaru päähän, niin tamma oli valmis. Se hörähtää kysyvästi, eikös jotain nyt puutu?

Mukanani minulla oli kahdeksan herkkua. Puolikas omena, puolikas porkkana, kaalinlehti, marjakuutioita, vihanneskuutioita, sokerinpala, pieni kuivettunut "heinäpallo" sekä leivänkannikka. Aloitimme tavalliselta tasolta vihanneskuutioiden kanssa, tamma ottaa hienosti sen, miksipä ei? Seuraavaksi oli marjakuutiot, mutta kun Tikru oli niin perso herkuille, että sille mikä tahansa herkku oli plussaa, se hölmönä meni ottamaan jokaisen, vaikka parempaa oli luvassa. Aivan maahan minä laitoin sokeripalan, se oli kolmas taso. Sen nähdessään Tikru ahmaisee sen nopeasti kuin imuri. Seuraavaksi otamme taas keskikorkeudelta herkun, heinäpallon. Seuraavaksi nostan herkkua hieman, mikä saa haasteellisuutta hieman, ja Tikru joutui tosissaan yrittää kurotella kaulallansa, että saisi herkun. Se koitti myös huijata, nousta hieman takasilleen, mutta siitä en palkinnut tammaa, enimmäkseen vain hieman toruin. Se ymmärtää kuitenkin idean, ja syö herkkunsa. Viimeinen oli omena, ja sehän menee kuin kuumille kiville, kun Tikru kohottautuu ylös. Kun se näkee, että herkut on loppunut, se huokaisee, maiskauttaa suullansa kerran, ja luulen sen olevan vain väsynyt, mutta yhtäkkiä se ponnahtaa vasemmalle, ja saa minut irrottamaan otteeni riimusta. Tikru kääntyy takaisinpäin.
- Tikru? Kuules, Tikru! minä sanon, tiukasti. - Sinun on tultava. Määrätietoinen ja tiukka sana ei ollut Tikrun korvaa miellyttävä, se vain puhahti, ja sitä mukaa, mitä kävelin sitä lähemmäs, se vain peruutti. Hetken aikaa mietin kuumeisesti keinoja Tikrun kiinniottoon, en minä halunnut, että se pidemmälle pääsisi pakenemaan! Sittenhän minua voitaisiin nimittää huonoksi hevosenhoitajaksi, ja jos joku näkisi karkauksen, niin minultahan saatettaisiin riistää Azucar! - Tikru, onko sokeripala? minä hihkaisen ja työnnän käteni taskuun, missä sattuu olemaan onnekseni puolityhjä purkkapussi. Rapistelin pussia, ja Tikrun mielenkiinto herää. Tamma tulee luokseni, ruuasta persona, ja minä saan napattua ohjat käsiini. - Sainpas sinut, Tikru! Älä tee noin toiste, tuo oli ikävästi tehty, nuhtelen.

Lupauksieni mukaisesti minä karsinassa kehuin Tikrua kuin se olisi kuningatar, jota minä palvoin. Kerroin sille kokoajan, miten upea, jalo ja kaunis se oli, miten tärkeä se minulle oli, ja sen, miten paljon etenkin minä ja kaikki muut sitä rakasti. Hevonen paistatteli ylpeydessänsä, mutta kun olin kymmenisen minuuttia lorujani toitottanut, se tökkää minua kylkeen, hermostuneena, miksei tuo jollotus jo lopu, Lola?
- Tikru-kulta! minä hihkaisen ja painan suukon tamman turvalle. - Minulla on siis toinen hoitohevonen, Azu. Se on tuossa ihan läheisessä karsinassa, Tiikeri. Saat tutustua Azuun.. Njaah, silloin, kun olen päässyt siihen kosketusetäisyydelle, ja että olen saanut siihen hieman itsevarmuutta. Ja ehkä odotan jotain luottamuksen tapaista, mutta niin ei käy pitkään aikaan, Tikru. Sinun ei kuitenkaan tarvi huolehtia, kyllä te pääsette vielä tutustumaan toisiinne, usko vain, minä sanon. Pyyhkäisen Tikrun otsatukkaa, tottumuksesta, se oli ennen aina Tikrun silmillä, mutta nyt ei ollut, mutta tein sen silti. Hevonen oli vain tyytyväinen. Toisen suukon painettuani sen otsalle alan tehdä lähtöä. Kerään kimpsuni ja kampsuni, ja lähden kotiin.

Vastaus:

Jälleen kerran sinulla oli upea päivä hoidokkejesi kanssa! Hieno työtä Lola, sinun suorituksesi ovat todella upeia koirien ja hevosten kanssa. Erityisesti pidin Azun ilkeydestä ja sellaisesta "minäpä näytän että mullakin on oma tahto" - tyylistä. Olet luonut Azusta upean persoonan ja samalla todella hienon päämäärän tarinoihisi. Otat Azun vakavissasi, aina askel kerrallaan etenet ja tuon tyylistä hevosta kohtaan olet juuri sopivan karhea. On hienoa, että olet omannut Azun sellaisenaan itsellesi, ja Tikru kaiken lohuttajana on siinä aina sun vierellä, tekemässä kaiken, mihin Azu ei suostunut. Paitsi tänään tuon oakenemisen kanssa :'D. Koirien kanssa olit jälleen kerran hyvin luonnollinen, mutta olisin kaivannut siihen ehkä jotain lisää. Agility olisi tosiaan jotain uutta pitkästä aikaa koirillesi. Ja tuosta purkki - jutusta, kaupasta saa myös aktivointipalloja, tuli heti tuossa mieleen kun luin sinun ja Rexin keskustelun. Hyvä tarina, saat tästä 105 pistettä.

Nimi: Jake
Kotisivut: http://talliaurinko.suntuubi.com

11.05.2012 10:43
"ää-ääääää-äääääätsiuh !"
"ootko sää aivan varmasti terve ? "
Ystäväni Jenna kyseli,
" Joo oo..oo..oooooo tsiuh ! oon.."
" Etkä oo sä oot kipee !"
Jenna tiuskasi, ja käännytti minut itseään päin. Olimme rautatieasemalla odottamassa tyttöystävääni Neaa.
" No tää on vaa flunssa. Oon mä muute kondikses, hei Nean juna tuli !"
Kiljaisin ja huomasin kuinka hymyni kaartui väkisinkin hymyyn, ja sydän pamppaili kuin hullu... Siitä onkin jo pari viikkoa aikaa kun viimeksi näin rakkaani,ikävä oli suuri ja valtasi hulluna pamppailevan sydämeni. Juna pysähtyi, ja huomasin Nean hyppäävän ekana junasta ulos,
" JAKE ! äääääääh kulta mul on ollu sua iha kaaaaaaaamee ikävä !" Nea huutaa heti ja takertuu kaulaani.
Olemme suunnilleen saman pituisia, Nea ehkä hitusen pidempikin. Nyt surunviittani oli kiskottu pois harteiltani, ja olin maailman onnellisin tyttö päällä maan. Minua ei kiinnosatnut vaikka ihmiset tuijottelivat epäkunnioittavasti, kerran maailmassa elettiin. Heteroina tai Lesboina, minullakin on oikeuteni Suomalaisena.
" Arvaa mitä muru ?"
Kysäisin ja katsahdin tyttöystävääni kun tämä takertui käteeni ja heitti matkalaukkunsa autooni,
" niin mitä ? "
" Mietin täs just et... mun pitää olla tallilla vartin päästä, ja sä rakastat hevosia ja kuvaamista nii tuuks kuvaa ku ratsastan Kruunua tänään ?"
" Todellaki ! en ookkaa nähny sua aikoihi hevosen selässä... hetkone, kuka on kruunu ?"
Nea kysäisi ja katsoi minua kuin ventovierasta, ja jouduin viimeinkin kertomaan hänelle tosiasiat.
" Hän on kuollut... Autokolarissa kolme viikkoa sitten, ei mitään ollut enää tehtävissä, jos olisi hän olisi edelleen luonani. Löysin Lumiliekin tilalta kaksi aivan ihanaa ja valloittavaa orlovinravuri oria,Aapen jolla eilen ratsastin ja Kruunun jonka näet tänään."
Nea nyökkäsi ja otti järjestelmäkameransa repusta, ja jatkoimmekin matkaamme suoraan LumiLiekkiin.
Tallin pihassa Nea huokaisi onnesta, katsahdin sinisillä silmilläni tyttöön ja annoin pienen hymyn merkiksi, että huomasin kuinka paljon tämä kaipasi omia ratsastusaikojaan,
" Kulta, kyllä sä viel pääset selkään asti.."
" Joojoo.. Mut siihe voi mennä vaikka kuinka ja kauan kunnes saadaan talli rakennettua uudestaan, ja vakuutus Lambosta et saan uuden hevosen. "
Nea kuittasi ääni värähdellen, ja ruskeat silmät surua täynnä,
" Moi Jake ! ja .. ja ? "
" Nea.. "
Doggis tuli heti moikkaamaan minua, ihme ja kumma hän oli aina aktiivinen tallinomistaja joka oli kokoajan muiden mukana menossa, eikä yksin jossain nurkassa ja ratsastanut hiiren hiljaisena hevosia ja huutanut silloin tällöin muille.
" Mites muute Doggis ?" Kysäisin,
" Mitäs tässä. Pitäs parit pollet ratsastaa, ja koiria lenkitellä. "
" aaaivan.. hei, osan otot Candystä, olisi ajatellut että se olisi elänyt vielä pitkän tovin.. Mutta sen aika oli nytten. Onko Lola kunnossa ? "
Oli hetken hiljaista, ja huomasinkin tytön istuvan aidalla katselemassa muitten hevosten menoa. Hain Kruunun riimun ja menin tytön taakse,
" Lola.. Onko kaikki hyvin ?"
" ei.. taino on.. mutta...se kuoli juuri minun syliini. Tiedän että sen aika oli, ja tiedän että se sai hyvän ja rakastavan hoidon minulta mutta silti. Äh onkai parempi jatkaa.."
Nyökkäsin, ja huomasin hänen tiputtavan taas pari kyyneltä, mutta päättäväisesti hän nousi ylös ja jatkoi kohti koirien aitausta missä hänen koiransa majailivat. Itse taas vislasin ja huutelin Kruunun nimeä, pian ori nostikin arvokkaasti päänsä ylös ja lähti ravaamaan ilmavin askelinsa minua kohti, mutta viime hetkillä vetikin kunnon pukin ja jatkoi matkaansa kohtisuoraa oikealle.
" Haha... voi vinua Kruunu !"
Nauroin ja istahdin maahan ja käänsin orille selän, tottakai tämä heti ajatteli että mitähän se naikkonen sielä syökään ja uteliaisuutensa takia tuli luokseni ja antoi kiinni helposti. Huomasin vain Kruunun pikaisen hämmentyneen ilmeen kunnes se tajusi että se olikin kiinni jolloin se alkoi vähän pyörittää päätään ja kuopautti kerran etustaansa.
" Nonni Kruunu rauhotutaanpas. " sanoin ja taputin Kruunun mustaankaulaan kättäni.
Lähdimme kävelemään tallia kohden ja aina välillä kuului räps ja 'hymyä kummatkin' kun Nea otti kuvia.
" Neaaaaa.. " Sanoin kun katsoin yhtä kuvaa mille hän nauroi. Kuvassa Kruunu ja minä näytettiin kummatkin kieltä, mutta silti kuva näytti siltä että Kruunu olisi syönyt minut.
Harjailin oria ulkona piitkin vedoin, ja samaan aikaan irvailin Nealle kun tämä pyöri kokoajan minun ja Kruunun ympärillä. Viimein sain orille suitset päähän ja satulan selkään ja nousinkin selkään. Köpöttelin pienelle metsäpolulle, ja minun tarkoituksenahan oli mennä pienimuotoinen alkuverkka lenkki maastossa, jonka jälkeen pääsisin hyppäämään kentälle muitten kanssa, tai paremmassa tapauksessa yksin, taino olihan Nea kommentoimassa aina ja napsimassa kuvia, nyt hän jäi vain kuvaamaan muita ratsastajia kentälle ja hevosia laitumilla.
" hiiiiiiirh " Kruunu hirnahti, ja alkoi tanssahdella levottomasti, korvat kohti taivasta ja päätä heilutellen,
" Nonniin poika.. soooooh iihan rauhassa.. "
Mietin mitä tämä nyt oli kuullut, jotain mitä minä en.. Kunnes yks kaks kuulinkin itse pienen laukauksen, jolloin ori päätti nousta pystyyn ja lähteä laukkamaan tietä suoraa eteenpäin.
Kokemuksesta nousin kevyeen istuntaan ja otin ohjaksista paremman tuntuman, tottakai hevonen olisi heti pitänyt pysäyttää mutta hevonen oli hallinnassani joten pieni laukkapätkä ei olisi pahitteeksi. Hetken kuluttua olikin aika rauhoitella Kruunua, joka päättikin lopettaa laukkaamisen mahtavin pukkien avulla. Selässä pysyin siinä siinä, ja kun viimeinkin sain pysäytettyä orin, katsoin sen silmiä jotka muljahtelivat kauhusta ja jännityksestä.. ja tottakai adrealiinin huumasta.
" Eiköhän ole aika kääntyä kotia. Ei sielä enään ketään ole kulta pieni."
tokaisin ja käänsinkin vieläkin vauhkona olevan orin kohti kotia, niinkuin kaikki hevoset hälläkin tuli hoppu päästä kotia omien rakkaiden kavereiden viereen.
Hikisen ja pelosta tärisevän hevosen päällä olikin haastavaa ratsastaa, etenkin kun ori oli kokoajan vauhkona, mutta pikkuhiljaa kun menimme kohdan ohi missä laukauksia kuului, se rentoutui ja olikin taas pehmeä suustaan ja paniikissa olevat jalat muuttuivat taas normaaliksi tasaiseksi ja lennokkaaksi käynniksi. Näimmekin jo tallin häämöttävän suoraan edessä, ja aivankuin Kruunu pelkäisi että talli lähtisikin juoksemaan pakoon, koska se alkoi hirnahdella ja ravin aikana sen ravi muuttui lennokkaammaksi ja voimakkaammaksi kuin odotin, myötäilin sen suuta ja ravasin pitkin tasaisin ohjin kenttää kohti, huomasin Doggiksen kentän laidalla pitämässä yksityis tuntia jollekkin aivan tuntemattomalle tytölle,
" Hei Doggis, sulle mulla olikin asiaa !"
" Noh mitä on sattunut? näytätte kummatkin kuin aaveen nähdyiltä.. melkeinpä kirjaimellisesti."
" noo.. tos mettäpolun puolivälis kuultii parit laukaukset ja Kruunu päätti ottaa ja lähteä, mikäkin laukkaratsu ajatteli olla. Mut nii siis, jos voisit varoittaa muita tallilaisia jos menee maastoon nii saattaa kuulla laukauksia ? et osaa varautua. "
Doggis nyökkäsi ja sanoi jos voisin mennä hänen oppilaansa kanssa alkeiseste tunnille, jossa Kruunukin opettelisi paremmin esteille menoa ja tekniikkaa aivan maapuomeista lähtien. Nyökkäsin ja meninkin kentän puolelle kiertämään rataa ympäri eka käynnissä ja sitten ravin kautta laukassa.
" Noniin, Marie ja Jake ohjat käteen ja Jake ja Kruunu ensimmäiseksi ravilla nuo maapuomit ympäri, ja Marie menee heti perässä sitten. Aloittakaamme."
Kokosin Kruunun ohjat paremmin, ja annoin orille ravi avut, jonka jälkeen siirsinkin tämän kohti maapuomeja, huomasin orin jännittävän lihaksiaansa ja kelasin, että kohta tämä loikkaisi niitten yli, ja niinhän se oisi tehnyt jossen olisi kevennellyt sen selässä, ja puomit menikin hyvin, ehkä yksi tai kaksi kolahdusta kun emme saaneet askeleita sopimaan puomien väliin.
" Noni hyvinhän se meni, siirry Kruunun kanssa ravissa kokeilemaan tuota viisitoista senttistä ristikkoa ! " Doggis sanoi hymy suussa, nyökkäsin ja käänsinkin orin kohti ristikkoa, nyt ori jännittikin takapäätäänsä aivan liian kaukana esteessä, jolloin jouduin keventämään raskaammin ja napauttamalla pohkeillani että se jatkaisi vielä matkaansa, oikealla kohdalla hypätä ori ei tajunnut sitä eka, jos en oisi noussut kevyeen istuntaan ja napauttanut oria vähän eteenpäin. Ristikko sentään pääsimme hyvin ylitse, vaikka työtähän sekin vaati kun oli tottunut noihin automaatti hyppääjiin. Taputin oria ja kehuin tätä ja jatkoimmekin ristikon hyppäämistä vuorotellen Marien kanssa. Tunnin kuluttua lopettelimmekin ratsastusta, mutta minä päätin jäädä vielä harrastamaan vähän koulua.
" Sä oot ku luotu Kruunulle hei ! se näyttää siltä ettei sillä ois paljoo hypätty.. onks asia näin ?"
tunnin ajan hiljaa ollut tyttöystäväni kysäisi,
" Kyllä asia on näin.. Taino on sillä hypätty mutta sen hyppytekniikka on aivan hakusessa edelleen.. ja eihän tämäkään poika olekkuin päälle viisivuotias vasta. " sanoin ja taputin oria kaulalle, kokeilin saada sen päätä muodompaan asentoon, ja askeleita enemmän ylöspäin ravissa.
" Noonni.. hieno poika.. hiiiiieno Kruunu!"
Tokaisin ja taputin uudestaan oria.
Nostin laukan ja huomasin että Kruunu itse hakeutui muotoon, ja päätinkin kokeilla vielä pohkeen väistöä, ja kun tämäkin onnistui siirsin orin käyntiin ja kysäisin,
" Nea.. haluisitko sä vetää loppu käynnit ja vähän ravia ?"
" Onks...se... sallittua ?"
Katselin ympärilleni,
" Njaa.. eikai se haitaksaa oo ? ku mä oon kokoaja täs lähel jos jotain tapahtuu.. ja ootha sä kokenukki. Mä en todellakaan jättäis teitä tähä kaksin ! oon kokoaja kattomas ettette ala tappelee mun huomiosta. heh.. "
Sanoin ja laskeuduin satulasta, muokkasin jalustimien pituutta ja annoin kypäräni Nealle joka otti sen ilomielin vastaan, antoi kameransa minulle ja nousi orin selkään.
" iiih...." Kruunun suusta kuului, ja korvat luimistui heti taakse, melkeinpä kiinni niskaan. Menin orin vierelle ja taputtelin sitä rauhoittelevasti jolloin se rauhottui ja alkoi kuunnella Nean käskyä siirtyä käyntiin ja käynnin kautta tykyttävään raviin. Huomasi ettei tämä ollut jokaisen ratsastajan hevonen, ja luotti vain pariin. Mutta hyvää harjoitusta.
" Komenna sitä ! Kohta tulee meinaa pukki.."
Huusin ympyrällä, ja Nea teki työtä käskettyään ja rauhoitteli orin taka- että etupäätä, ja loppuraveissa saikin sen menemään kunnolla sitä lennokasta ja rauhoittunutta askelta. Käyntien jälkeen riisuimme satulan sen selästä, ja nea suostui kantamaan sen suoraan varustehuoneeseen, ja pyysin tätä ottamaan siitä huovan pois että pesisin ja harjaisin sen kunnolla. Itse talutin orin takaisin sinne missä sitä harjailikin. Irrotin suitset sen päästä, ja laitoin riimun sen kaulalle. Ori lipaisi kättäni,
" Wooooi onko jollakin vähän jano ? hih.. tässsä ole hyvä!" sanoin, ja annoin sille vesisangon maahan niin että se pystyisi hyvin juomaan sillä välin kun harjaisin sen ratsastuksen jälkeenkin. Huomasin että se ei ollutkaan hikoillut paljon mitään ja veinkin sen sen jälkeen pesupaikalle ulos, missä huuhtelin sen jalat ja selkää ja vähän masuakin. Orista huomasi että se nautti täysin siemauksin viileästä vedestä selässään tulikuumana alkukesän päivänä. Hain loimen ja heitin sen orin niskaan, ja veinkin tämän tarhaansa riehumaan ja rauhoittumaan.
" No miten meni ? " Alexa tuli taakseni ja kysäisi,
" No.. ihan hyvin. Hyppy tekniikka alkaa oleen pikkuhiljaa ihan hyvä. Työtähän sen kanssa tulee olemaan, kun itse en niin paljoa koulusta välitä, mutta sekin meni loistavasti kun kokeilin parit asiat.. Miten sulla ?"
" No ihan hyvi... " Alexa sanoi, huomasin että yleinsä niin iloisella tytöllä ei ollutkaan kaikki hyvin, no kaippa se johtui Candyn poismenosta. Itse en koiraa hyvin tuntenut, pari kertaa vain näin hänet. Mutta näköjään hän oli tallille todella tärkeä ja rakas koira.
Siirryin tallin sisälle missä Nea tuskailikin satulahuovan kanssa, otin sen käteeni ja veinkin sen suoraan pesukoneen luokse jonne sen survoin ja laitoin ohjelman pyörimään.
" hmmh.. olisi muuten siistii saada Aapelle ja Kruunulle satulahuovat mis ois kullalla niitten nimet. "
Sanoin, ja nea nyökytteli ja huomasin että tämä videokuvailikin.
" Liero ! " Tuiskasin, ja suutelin tyttöä,
" hyyi.. tyttöpöpöjä!" Nea hihkui minulla ja nuolaisi videokameraansa mikä kuvasi para-aikaan taas kerran meidän suutelumme.
" Mut nytten, me mennää hyppyyttää viel Aape !"
Hihkaisin ja otin Aapen suitset koukusta ja meninkin viemään ne pihalle. Samalla matkalla nappasinkin orin tarhasta ja sidoin sen harjauksen ajaksi ulos.
" Nonni miten pojalla menee ? varmasti tooosi hyvin,eikö niin.. toooooosi mahtavasti. "
Lepertelin orille joka lörpötteli alahuultaan ja jonka korvat olivat suloisesti pystyssä. Vaikka tämä olikin vanha, näytti kuin se olisi kumminkin ikinuori ja aina valmis menemään minne vain!
Siistin pään ja tungin kuolaimet kinaamisen avulla suuhun ja sen jälkeen sidoin kaikki soljet, ja hyppäsinkin selkään.
Nea olikin kentällä kokoomassa meille 90sentin rataa.
" Mihi sun satula jäi Jake ? "
" Se...se... kotiin varmaa." Sanoin ja nauroin, olin taas kerran oikeasti iloinen.. Kaksi maailman ihaninta hoitohevosta ja rakastavahumoristinen tyttöystävä, ja ystäviä.
Menin kentän puolelle, ja alkuverkkasin vanhukseni todella hyvin, taivuttelin vasemmalle ja oikealle, käskin sen nostelemaan jalkojaansa paremmin ja laukkailin pitkät pätkät ja voltit.
" Noni, tuu eka toi ristikko, si toi .. ja toi.. lopuks toi ja toi. ok? "
Nea sanoi, ja suunnitelli rataa samaan aikaan, nyökkäsin ja nostin hallitun ravin ja sen kautta tasaisen mutta energisen laukan ja meninkin kohti ristikkoa, tarjosin orille vapaat kaviot juoksemisen suhteen, mutta kasasin sen hyvissä ajoin ennenkuin piti hypätä ja vaihduinkin juuri ennen estettä kevyeenistuntaan jolloin orin olisi helpompi hypätä, ettei tarvitsisi kestää kluks ja kläks kolauksia satulassa, ja olisi ilmavampaa kummallekkin.
Selvitimme radan hyvin, ja nopeasti.Huomasi että orilla ainakin virtaa riitti, vaikka itse olinkin jo parin kerran jälkeen aivan uupunut ja puhki.
Laskeuduin tämän selästä ja irroitin suitsista ohjat, ja aloin jahtaamaan Aapea että tämä juoksisi ja hyppäisi aivan itse. Irtojuoksutus oli toinen asia mitä rakastin esteitten lisäksi yli kaiken. Se opetti hevosta itsenäistymään, ja etenkin irtohypytys antoi hevoselle mahdollisuuden treenata itsenään tekniikkaansa lähestyä estettä, ja oikeaa tahtia.
Vartin juoksuttelun jälkeen koitin pysäytellä Aapea,
"Noonnni Aapeseni, on aika mennä ilta ruualle!"
Ruoka sanan kuultua, luualle perso hevonen ravasikin vierelleni ja antoi ottaa itsensä takaisin ohjaksiin, talutin oria kohti talli aluetta. Ja karsinassa harjasinkin sen ja laitoin loimen päälle, päätin että tämänkin illan ori olisi sisällä kun oli tulossa kumminkin vilpoinen yö, ja poikavanhus sielä tuskin pärjäisi ilman jäätymiskuolemaa.. Löytäisimme muuten aamulla jäätyneen Aapepuikon emmekän elämäniloiseta Aapea.
Pussasin oria vielä, ja halasin tätä ja suljin karsinan säpen, hymyilin Nealle, joka hymyili takaisin, ja meninkin kirjoittamaan hevosten päiväkirjoihin mitä päivän aikana tein kummankin kanssa ja miten meni ja minkä pisteen annoin kummallekkin tästä päivästä.
( Kruunu : Meni tosi mahtavasti, kaikesta huolimatta sain pojan aisoihin ja este treenit meni todella hyvin. annan 4/5 .
Aape : En kerennyt menemään paljoa mitään, koska mehuni oli kadonnut jonnekkin. Mutta huomasin että tällä olikin loistava hyppy tekniikka kun itsekseen hyppi ja huomasin että potentiaalia ja etenkin halua esteille oli ! joten annan 5/5 .. )
Vihkoihin kirjoitettuani, huomasin että ne alkoivat olla täynnä ja päätin rustata uudet jossain vaiheessa kun kerkeisin.
Nyt suljinkin huoneen valot, ja oven ja lähdin autoa kohti missä nea jo istuikin kuvia katsellessa. Ilta alkoi hämärtyä, ja käynnistin auton ja lähdinkin ajamaan kohti kotiani.
" Tää oli hyvä päivä !" Nea sanoi, katsoin tätä pitkään,
" joo. niin olikin. Vihdoinkin sain viettää kolmen rakkaan eläimeni kanssa aikaa."
Tämän sanottuani pörrötin Nean pitkiä ruskeita hiuksia.
" Ha.. reilu ! senki gorillamötikkä."
" apinawaawi on iha hiljaa!"
Sanoin ja keskityinkin sen jälkeen ajamiseen.
Kotona menimmekin tekemään iltapalaa ja sen jälkeen katsoimme parit jaksot Heart Landia kunnes Doggis soitti minulle,
" Jake.. "
" DOGGIS ?! onko kaiki hyvi ku näin myöhää soitat !!"
Oli hetken hiljaista,
" On... Halusi vaa kiittää sua, annat kummallekkin hevoselle todella hyvän hoidon, ja huomaan että ne alkavat luottaa sinuun pikkuhiljaa. Niin ja voisitko putsailla huomenna joittenkin hevosten varusteista ja kertoa minulle mitkä putsasit ?"
" Joo..tottakai voin.... ja ... Doggis.. "
" niin Jake ?"
" Kiitos et saan hoitaa Aapee ja Kruunua. Et ikinä arvaakkaa kui paljo tää merkkaa mulle. Ja äh kun vain olisi eliksiiri millä pitäisin Aapen ikuisesti hengissä. "
" Niin. mutta hei ! mä menenkin katsomaan tallin lopputilanteen ettei hevoset oo päättäny tehä kolttosia. Nähdään huomenna. Moro!"
" moimoi,sano rakkaille terveisiä ja erikois porkkanat ja pusut multa !"
" Mä sanon!" Tämän sanottuaan Doggis löikin luurin minulle, ja katsoimme loppu jakson rauhassa sylikkäin Nean kanssa (siis heart landia niinkuin aikaisemmin kerroinkin :D)
En tiedä missä välissä nukahdin, mutta uneni oli paras. Näin Aapen iloisena laukkaamassa jonkun tamman ja varsansa kanssa. Ja Kruunun mahtailevan koulukentällä voittaja ruusuke päässäänsä, nyt olinkin onnellisin tyttö päällä maan !.. tai poika, miten sen haluaa ottaa.. olenhan sen verran pojan näköinen !

Vastaus:

Vaude mikä tarina! todella upea se olikin ja kaikin puolin erittäin aktiivinen päivä sinulla. Huomaan heti, ettet kiirehdi hevosien hoidossa, vaan molemmat orit hoidit ajan kanssa, sekä päättäväisyydellä, jota molemmat niin kovasti kaipaavat. Sinun tarinasi oli erittäin energinen, siitä puhkui sellainen ilo tehdä erilaisia asioita ja työskennellä hevosien kanssa. Aapesta ja Kruunusta todella näkee, että ne alkavat riemastua sinun seurastasi ja elää uudelleen tätä elämää. Käsittelet hevosiasi todella hyvin, tarkasti ja varmasti. Hoidat ne huolella ja lämmöllä, sekä pidät huolta jokaisesta este- ja koulutekniikasta, joka olisi vain parhaaksi niille. Upea alku tarinassasi, siitä tuli esille jotain niin voimakasta ja iloista. Todella tarinan tunnelma välittyi lukijaan. Kruunun kanssa sinulla meni loistavasti, ja ratsastustilanteesi piti sisällään jotain ismpaa äksöniä, kuten Kruunun vauhkoontumisen. Olen erittäin tyytyväinen sinuun, ja sinun hoitajuuteesi. Tarinasi ovat selviä ja niissä on päämäärä. Hyvin kirjoitettu vuoropuhelut ja kommentit. Saat tästä tairnasta 155 pistettä.

Nimi: Bambi

11.05.2012 05:13
Hitaasti elämä alkaa valua tavallisiin uomiinsa.

Työjaksoni Walesissa on opettanut minulle paljon paitsi rakkaudesta ja surusta, myös arkisemmista ja käytännöllisemmistä asioista, kuten erityyppisistä haasteellisista hevosista sekä kenttäkisaamisesta. Nyt kun mietin aikaa jolloin hoidin Siskoa ja Lillaa Lumiliekissä, en voi olla ajattelematta miten helppoja ne olivat.
Miten kauniisti kaikki sujui.
Kim on erilainen, siinä on kesyttömyyttä, aavistus villihevosen luontoa. Ehkä se muistuttaakin enemmän tulista Deianiraa kuin omapäistä Dyfania, niin, sekin on herkkä nuori tamma jolta ei temperamenttia puutu, ja jos unohtaa hämäävän mustan värin, on se Deianiran näköinenkin. Samanlainen pysty runko, sirot jalat ja tapa kantaa päätä ja häntää korkealla.
Voin vain arvailla mikä meidän yhteinen tulevaisuutemme on.

Missään nimessä en halua edetä tamman kanssa liian nopeasti.
Mutta en saa ajatuksiani irti siitä.

Ja nyt pitäisi keskittyä muuhun. Olen eilen lähettänyt työhakemuksen talliapulaisen paikasta läheisellä kilpatallilla, ja minut on kutsuttu työhaastatteluun heti aamusta. Tämä olisi hyvin vaatimatonta työtä kevääseen verrattuna, jolloin sain treenattavakseni toinen toistaan lahjakkaampia hevosia – lähinnä paikkojen siivousta, hevosten tarhausta ja harjausta. Mutta se riittää minulle. Lumiliekissä on minulle tarpeeksi haastetta, Kimillä aivan riittävästi lahjakkuutta.

Paikka käytännössä luvataan minulle.
Onkin vielä aikaista kun suuntaan Lumiliekkiin.

Harmaa aamu, vielä huurteinen ruoho rahisee jaloissani kun astelen oikopolkua myöten. Mieli rientää jo edelleni, hivelee mustaa karvaa. Sydän hypähtää odotuksesta kun käännyn viimeisestä mutkasta ja pihapiiri tulee näkyviin.

Muutama hevonen syö heiniä tarhoissaan, näky on rauhaisa.
Mutta kun astun talliin, tunnelma on ankea, hoitajat puhuvat vaimennetuin äänin.
Ilmassa on ikään kuin… surua.

Rohkeuteni ei anna myöten kysyä keltään mitään. Vieläkin minusta tuntuu, etten kuulu joukkoon, etteivät toiset hyväksy minua – vaikka olen saanut tietooni että tätä nykyä Lumiliekissä on minun lisäkseni joku toinenkin poika hoitajana. Kuitenkin toisten hiljaisista puheista saan selville, että vanha suomenpystykorva Gandy on nukkunut hiljattain pois.

Gandy oli Lolan hoidokki. Minä muistan kyllä Lolan, hän oli aina ystävällinen minulle.

Murhe tarttuu minuunkin, ja perin hiljaisena menen Kimin karsinalle. Tamman näkeminen kuitenkin piristää – se nostaa päänsä heinistä mutta painaa sen taas alas vilkaistuaan minua. En ota sitä henkilökohtaisesti. Sehän tuskin tuntee minua vielä.

Ulkona lämpötila on yhä nollassa, joten haen Kimille lämmikkeeksi kevyen loimen.

Tamma syö rauhassa kun loimitan sen, ja antaa pujottaa riimunkin päähänsä. Keräilen jäljellä olevat heinät kainalooni ja ohjaan mustan hevosen ulos karsinasta.

Ulos astuessamme sen pää kohoaa ja ruumis jännittyy. Sieraimet värisevät aamuilmassa ottaen vastaan nimettömiä viestejä, ja Kim askeltaa puoliksi sivuttain koko matkan tarhaan. Siellä se kuitenkin rauhoittuu jatkamaan heiniensä syöntiä.

Olin ajatellut siivota karsinan seuraavaksi, mutta kaipaan liikaa Siluetia. Suuntaankin kennelille ja suoraan Siluetin häkille. Dobermanni ponnahtaa jaloilleen ja suo minulle yhden harvinaisista haukahduksistaan. Hymyilen ja avaan häkin salvan nopeasti, tervehdin lemmikkiäni. Se on aina yhtä innokas lähtemään ulos, mutta kun kuljemme häkin ohi jossa ei näy enää Gandya, mielialani laskee jokusen asteen.

Miten traagista että koiran ikä on niin lyhyt ihmiseen verrattuna.
Sydämeeni pistää. Siluetkaan ei ole enää aivan nuori.

Kierrämme laitumen takaa lähtevän lenkin, mutta koska en uskalla päästää koiraa vapaaksi niin lähellä Tervajokea, juoksen sen rinnalla kunnes en enää jaksa askeltakaan. Siluetkin rauhoittuu nuuhkimaan pusikoita, mutta heittäytyy yhtäkkiä kierimään maassa. Komennan sen tiukasti ylös, mutta naaras on jo ehtinyt saada turkkiinsa jotakin tahmeaa ja pahanhajuista.

Tyypillisen koiramaista.
Nyt dobermanni läähättää näyttäen itseensä tyytyväiseltä.

”Tästä ei kuule pelkällä suihkulla selvitä, Siluet”, ilmoitan koiralle.

Kennelille päästyämme vienkin sen suoraan pesuhuoneeseen, missä ryhdyn penkomaan kaappeja. Löydän vajaan pullon hyväntuoksuista koirashampoota sekä lyhytkarvaisille koirille tarkoitettua turkinhoitoainetta ja kasan pyyhkeitä. Lasken ammeen täyteen kädenlämpöistä vettä ja talutan sitten Siluetin pannasta sen luo. Nostan suuren dobermannin etupään ensin laidan yli veteen ja ryhdyn sitten nostamaan takapäätä, mutta siihen mennessä kun saan sen ammeeseen, on etupää jo tullut pois.

”Siluet!!” komennan.

Sama tapahtuu vielä kolmesti.

Lopulta voimani keräten nostan ison koiran ammeen laidan yli otteella jollaisella tavallisesti nostellaan kissoja ja komennan tiukasti ”paikka”. Se tehoaa. Siluet seisoo vatsaa myöten vedessä kun vaahdotan sen turkin kauttaaltaan. Varon ettei shampoota mene koiran silmiin kun huuhtelen sitä. Lasken saippuaisen veden pois ammeesta ja hieron koiran turkkiin hoitoainetta. Siluet alkaa kyllästyä pesuun ja vääntelehtii otteessani, ja joudun taas komentamaan sitä. Vielä huolellinen huuhtelu ja annan koiralle luvan hypätä pois ammeesta. Se ravistelee itseään niin voimallisesti että saan vesisuihkun päälleni.

Kuivaamisen jälkeen Siluet riehaantuu, ja leikimme hetken pesuhuoneessa. Vietyäni sen häkkiinsä palaan vielä siivoamaan, panen tavarat paikoilleen ja pyyhkeet kuivumaan, pesen ammeen ja kuivaan lattian. Sitten lähden kennelistä talliin ja ryhdyn siivoamaan Kimin karsinaa. Mietin mitä voisin tehdä tamman kanssa mikä kehittäisi yhteistyötämme. Vielä en aio nousta sen selkään.

Mieleeni muistuu poniagility, laji johon tutustuin Walesissa. Kurkistan maneesiin – tähän aikaan aamupäivästä se on typötyhjä, joten saan tehdä järjestelyni rauhassa. Muutama kavaletti perätysten, muovikartioita jonoon pienin välimatkoin. Lisäksi rakennan maahan yksi toisensa perään asetetuista puomeista eräänlaisen kujan, joka kulkee mutkitellen kahden puomijonon välissä reilun puolen metrin levyisenä. Löydän vielä pressun, ja levitettyäni sen maahan haen jokaiseen kulmaan painoksi vettä täynnä olevan ämpärin.

Saa nähdä miten Kim tähän suhtautuu.

Lähden hakemaan hevosta tarhasta. Kun astun portista sisään se seisoo valppaana pää korkealla, tarkkaillen minua. Kuitenkin kun liikahdan lähemmäs se heilauttaa päätään ja perääntyy korskahtaen.

Kim, minä tässä. Muistatko? En minä pahaa tee.

Miten lumoava se onkaan, miten kaunis seisoessaan siinä kahden vaiheilla.

Ojennan käteni kutsuen, ja hitaasti hevonen lähestyy. Kun silitän sen kaulaa, se rentoutuu hieman. Kiinnittäessäni riimunnarua se nyhjäisee minua jo uteliaasti hihasta.

Matka talliin on se tavallinen tanssiesitys, mutta heti sisällä Kim rauhoittuu. Vien sen karsinaansa ja menen hakemaan suitset. En halua taluttaa ohjista, joten irrotan ne ja kiinnitän kuolainrenkaiden välille deltan, jolloin veto suusta on tasainen. Otan mukaani pintelit, tamman jalat ovat sen verran herkät.

Riisun riimun ja loimen, ripustan ne karsinan oveen ja pujotan suitset Kimin jalomuotoiseen päähän. Pinteleitä kääriessäni se vähän nostelee jalkojaan asenteella ”mennään jo”. Lopulta nousen kiinnittämään riimunnarun deltan keskirenkaaseen ja talutan mustan tamman käytäviä pitkin maneesiin.

Teemme alkuun pari kierrosta uralla, Kim astelee vireästi vierelläni. Sitten ohjaan sen kohti muovikartioita, ja koitan saada sen pujottelemaan niiden välitse. Kim tajuaa homman nopeasti ja jo toisella yrityksellä se sujuu puhtaasti. Ihailen sitä miten herkästi tamma kuuntelee ohjeitani.

Siirrymme ”kujalle” – se onkin hankalampi. Ohjailen Kimiä tarkasti, mutta aina välillä se astuu puomien ulkopuolelle. Saamme yrittää useaan kertaan, taputtelen tammaa tyytyväisenä kun viimein onnistumme.

Vuorossa on pressu, jonka yli Kimin pitäisi kulkea. Se kuitenkin kauhistuu rapinaa ja ryntää koko riimunnarun mitalta eteenpäin. Rauhoittelen sitä rapsutuksin ja hellin sanoin, ja sitten yritämme uudestaan. Tälläkin kertaa Kim ravaa säikkynä pressun yli. Päästän riimunnarun pitkäksi ja asetun itse pressulle seisomaan, rapisutan sitä, osoitan ettei pressu ole vaarallinen. Hevonen kuuntelee korvat liikahdellen, ja seuraavalla yrityksellä mennäänkin jo rauhallisempaa tahtia.

Kehotan Kimin raviin ja kierrämme maneesin kerran ennen kuin suuntaamme kavaleteille. Hyppy, hyppy ja hyppy – miten kauniisti tamma liikkuukaan! Hyppäämme toiseenkin suuntaan ja Kim saa taas kiittävät taputukset.

Kokeilemme vielä kaksi kertaa suorittaa radan rauhallisessa ravissa – vaikkakin Kimissä on pitelemistä sen tahtoessa vain vauhdilla eteenpäin. Pikkuvirheitä tulee, mutta katson että hevonen on saanut tarpeekseen. Suuntaamme ulos ja lähdemme kävelylle.

Vähän liikuttuaan Kim on jo rauhallisempi ulkonakin, mutta pysyy silti koko ajan valppaana. Lähdemme tekemään reipasta käynti-ravilenkkiä eräälle lyhyistä metsäreiteistä. Tuntuu upealta kulkea niin uljaan hevosen kanssa ajatellen että se on hoitsuni. Kim vaikuttaa nauttivan lenkistä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua palaamme tallinpihaan. Päätän harjata tamman tällä kertaa karsinassaan, ja käytän sukimiseen pitkän tuokion, selvitänpä perusteellisesti harjan ja hännänkin. Pintelit vien pesukoppaan ja suitset paikoilleen, kiinnitän ohjat takaisin niihin.

Siivottuani maneesin silitän vielä samettista mustaa turpaa kaltereiden välitse, ennen kuin lähden ruokkimaan Siluetin. Mittaan ruokaa kuppiin, ja dobermannin syödessä vaihdan sen veden. Silittelen hetken jo kuivunutta mustaa turkkia.

Miten upea näky Siluet ja Kim tulevatkaan olemaan yhdessä!
Kun vain saan ne tottumaan toisiinsa.

Teen lähtöä, mutta jätän vielä joitakin tavaroita kaappiini – silloin huomaan siellä DVD-kotelon. Sen kannessa on teksti ”Enkelit Lumessa – Demo”. Ihmettelen asiaa hetken, kunnes tajuan lukea kansitekstit ja huomaan että elokuvan tähtenä on Gandy. Kiitän mielessäni Lolan ystävällisyyttä.

Matkustan bussilla kotiin varsin arkisen päivän jälkeen.
Mutta tällainen arki sopii minulle hyvin, olen väsynyt kaikkeen draamaan.
Kotona laitan DVD:n pyörimään ja ajattelen: Gandyn muistolle.

Vastaus:

Vaude, sinun tarinasi on upea, niin lumoava ja jotain sanoin kuvaamattoman herkkää. Tuot niin eläväisesti kaiken esille, kerrot tarinaa ja tuot siihen samalla jotain menneistä asioita jostain muualta. Se tosiaan tuo sävyä tarinaan ja saa tästä niin mielenkiintoisen. Kerrot upeasti Kimistä, sen luonteesta ja käytöksestä, sen suorituksesta. Teet sen kanssa niin kevyesti erilaisia pieniä treenejä, jotka ovat hyvin kiinnostavia lukea. Tamma alkaa pikku hiljaa luottamaan sinuun :) Tulee varmasti jatkossakin todella mielenkiintoista lukea tarinaasi, kun etenet jokaisessa tarinassa aina pienen askeleen hevosen kanssa. Ja sitten Siluetiin, joka oli omanlainen touhottaja edelleen. Mukava lenkki teillä ja Siluetin tempaus todella sai hymyn huulilleni. Todella mielyttävää, kun pidät Siluetistä niin hyvin huolta, ja Kimistä kanssa. Ja yllätyksekseni sain selville, että olit lukenut aikaisempia tarinoita myös, hieno yksityiskohta tuo DVD :) Saat tästä tarinasta 95 pistettä.

Nimi: Lola

10.05.2012 16:52
Avaan narahtavan tallinoven. Hevoset kääntävät päitänsä, ja minä olen sitä mieltä, että ovi täytyisi öljytä mahdollisimman nopeasti. Lähden kävelemään käytävää pitkin, yhdestä karsinasta utelias Lilla koittaa päästä luokseni. Hymyilen Lillalle.
- Olet oikea söpöliini, minä sanon, - mutta olen päättänyt ottaa Azun hoidokikseni, en sinua, muru. Sinä olet niin kaunis ja hyväluonteinen tamma, sinut haluaa kuka tahansa, minä uskon niin, Lilla Myysholl! hihkaisen hymyillen, jatkan siitä Azun karsinalle. Kun Azun silmät rekisteröivät tuloni, se on selvästi kerännyt yön aikana rohkeuttanasa. Heti, kun se näki minut ja kuuli ääneni, se tuli uhkaavasti karsinanovelle, hirnahti siinä vihaisen kuuloisena, pyöritteli silmiänsä, se korskahteli. Katson mustanruskeaa orlov-oria, joka ei sallinut minun tulla karsinaansa. - Azu? Olet hölmö, minä sanon. - Noniin, lopeta tuo! minä sanon, terävämmin ja hieman toruvasti. Kuitenkin Azu oli kerännyt yön aikana kaikki itsevarmuutensa rippeet kokoon ja nyt se ei päästänyt minua luokseen. Kun siirsin kättäni kohti karsinanovea, Azu juoksi sitä päin, vihaisena, se puhalsi hermostuneena sieraimistansa ilmaa. - Azu! Olet aivan tyhmä, minä totean rauhallisesti. - Tulen takaisin heti, kun olet rauhoittunut, poika, sanon. Azu ponnahtaa karsinassa takasilleen, mutta sitä kestää vain kaksi sekuntia, ja se on jälleen kaikilla neljällä kaviollansa. Sitten se heittää takapäänsä ilmaan tehden pari näyttävää pukitusta. "Näin minä teen, kun joskus selkääni kiipeät!", se tahtoi kertoa. - No, nähdään, minä sanon ja menen Tikrun luokse.

Pujotan ohjat tamman päähän, ja hevonen on tyytyväinen, kun ei saa selkäänsä satulaa. Tänään ajattelin, että menisimme vain ulkoilemaan Tikrun kanssa Lumiliekin pihalle, enkä kiipeäisi selkään ollenkaan. Vaihtelu teki terskin arabille hyvää, eikä tamma pannut tätä pahakseen. Hymyillen taputan Tikrua.
- Hienoa, kulta. Miten sä voitkin olla noin kiltti? mä ihmettelen. Tikru oli aivan toista maata, kuin Azu. Tulisuutta ei ollut, toisinkuin Azulla, joka oli kuitenkin varovainen, ahdistunut ja pelokas orlov.

Kun pääsen hieman kauemmas Lumiliekistä, voin rentoutua. En ollut kenenkään valvovien silmien alla, Nuuraa ei ollut missään.. kaikin puolin elämä paistoi. Alexa vain oli pysynyt mystisesti kadonneena Fiinan kuoleman jälkeen. Fiinan kuoleman jälkeen Alexa on pysynyt poissa, ei astunut jalallansakaan Lumiliekkiin, kummallista! Tavallisesti hän oli täällä joka päivä. Tikru käveli vierelläni, mutta pysähtyi pian, laski turpansa ja alkoi syödä kevään ensimmäisiä tuoreita ruohoja. Liikkeelle en meinannut tammaa enään saada, kun se oli löytänyt niin mehukkaan laiduntamispaikan.
- Tulepas nyt, Tikru! sanon ja läimäytän tammaa hellästi lautaselle, ja pienen kiskomisen avustuksella Tiikeri lähteekin. - Noin, hieno tyttö, sanon ja pysähdyn. Aurinko häikäisi silmiäni, joten minä käännähdin ja katsoin Tikrua, joka näytti auringon säkenöivässä valossa valon prinsessalta. Ja oikea prinsessahan Tikru olikin, ja käyttäytyminenkin oli melkein kymppiluokkaa. Pitäisiköhän minun alkaa pitämään Tikrulle prinsessatunteja, jotta siitä tulisi aivan justiinsa prikulleen mallihepo? Ei, Tikru oli prinsessaksi aivan liian poikamainen käytökseltänsä. Se teki samanlaisia metkuja kuin pojat, joten käytännössä Tikru voisi melkein olla prinssi. Mutta silti se oli minun prinsessani, koska se oli ainoa tyttö -sukupuolta edustava laumassani. Koiratkin oli uroksia, Azu ori, mutta Tikru-likka oli tamma, prinsessa. - Tikruu.. tule, houkuttelen jälleen yhdelle mättäälle unohtunutta arabia. - Tikkeri, tule! hihkaisen ja houkuttelen tammaa luokseni. Pian se lähtee mukaani, ja pienen kävelykierroksen jälkeen vien sen Lumiliekkiin.

- Joko olet rauhoittunut? kysyn, kun jätin Tikrun laitumelle laiduntamaan herkullista vihreää ruohoa, vielä kun sitä oli, ennenkuin kaikki ehti syödä ensimmäiset ruohotupsut. Kun Azu huomaa minut, se juoksee suuttuneena kohti karsinan ovea, luimistelee ja mulkoilee minua vihaisesti, se ei sallinut minun vieläkään tulla sinne. - Kuule, Azu, käyn hoitamassa vielä Smilen ja Thun, ja jos et ole siihen mennessä rauhoittunut, niin... ääh, teen kuitenkin jotain kamalaa! minä sanon Azulle, joka näyttää pelästyvän, korskahtaen ottaa pari askelta taaksepäin. - Minä olen johtajasi, kavahda minua! hihkaisen pontevasti, ja lähden kenneltiloihin.

- Tässä kolme desiä Smilelle, tässä kolme ja puoli Thunderille, annostelen ruokia kuppeihin. - Noin. Ja vielä Thunderin lääke, sanon ja lisään sen ruokaseokseen, ja lähden häkille, jossa minua odottaa kaksi reipasta poikaa. - Smile, Thunder, tässä ruokanne! sanon ja kumarruksen lomasta lasken ruokakupit poikien nenien eteen. Molemmat alkavat syödä, tai hotkia, niillä tuntui aina olevan kilpailu siitä, kumpi ehtii syödä ennemmin. Tällä kertaa nopeampi oli Smile, ja kun Thunder lähtee ruokakupiltana, Smile syöksyy sinne. Se ottaa sieltä jonkin valkoisen. - Smile! huudahdan ja juoksen sammarin luo, painan sormillani sen suupieliin ja saan suusta tipahtamaan puolikkaan lääkkeen. - Thunder! Milloin susta näin kettu on tullut, että jätät lääkkeen syömättä! tuhahdan ja parilla pitkällä harppauksella olen laikan luona. Avaan sen suun, ja tiputan sen Thunderin kielen päälle, mutta se sylkee sen ulos. - Sinun on otettava lääkkeesi, Thunder! minä ilmoitan, marssin määrätietoisesti metrin taaksepäin paenneen laikan perään, nappaan sitä niskasta kiinni, kun olen kohdalla, avaan koiran suun, ja painan puolikkaan lääkkeen poskien ohitse, että Thunderilla oli kaksi vaihtoehtoa, joko tukehtua tai nielaista. Ja koska Thunder oli päättänyt jäädä eloon, se nielaisee lääkkeen. - Nonni, menihän se! Ja sitten käydään äkkiä tuossa ulkona pissalla, jooko.., minä juttelen. - Reippaat!

Ulkona olen huolissani. Olin ollut siellä vasta viisi minuuttia, ja Smile oli oksentanut jo kahdesti, valkeaa vaahtoa. Johtuikohan tämä nyt siitä Smilen syömästä lääkkeestä? Ja yhtäkkiä Thunderkin oksentaa. Se oli onneksi Thunderille normaalia, koska lääke saattoi oksettaa, ja nyt pikku-Smilekin oli syönyt sitä!
- Sinun ei olisi pitänyt syödä sitä, Smile, totean samojedinkoiralle, joka oksentaa kolmannen kerran valkoista vaahtoa. - Hyi sua, sanon. Kun koirat tekivät tarpeensa nopeasti, laitoin ne tarhauksiin, ja Smile oksentaa ruokaa. - Ja lääkkeen takia sinun päivän annoksesi on nyt siinä! Onko sulla nyt hyvä mieli? tiedustelen nolonnäköiseltä samojedilta, joka kiiruhtaa märälle tähyilykivelle, panee siihen maate ja vinkuu. - No kaikki hyvin, Smile, ei mitään hätää.., juttelen samojedille. - Menen nyt katsomaan, joko Azu olisi rauhoittunut.

Mennessäni minulla oli omena mukanani. Kun Azu huomasi minut, se hyökkäsi jälleen päin karsinan ovea. Se sai minut heti neuvottomaksi, jos Azu keihästäisi minutkin?
- Kuule nyt, Azucar! Sinussa saattaa olla isäsi vikaa, mutta jos minä haluan, minä myös tulen sinne! huudahdan, minua puistatti. Miksi ori nyt alkoi vaikeutua heti, kun minä tulin sen luokse? Ehkä se ei halunnut minua. Minä avaan karsinan päättäväisenä, ja sen tehtyäni Azu pakenee aivan peräseinälle, ja katsoo minua kauhuissani. - Kavahda, sanon ja naurahdan. - Hyvä, Azu! Hieno, ei tartte pelätä.. tuu, tuu.., koitan houkutella orlovia luokseni omenan kanssa. Epävarmasti Azu katsoo omenaa, hirnahtaa pelästyneenä, kun otan askeleen lähemmäs. - Voi sua rukkaa, pelottaako aivan kamalasti, niinkö.. juttelen orille, joka ei nauti tilanteesta. - Hoplaa, haluaisitko omenan, Azu? Ota, minä sanon ja ojennan omenaa Azua kohti. Ori kuitenkin näytti olevan liian peloissaan, kun sen joutuisi syödä herkku kädestäni, minä lasken sen kaurojen sekaan kauralaariin. - Koita rohkaistua huomiseen, Azu. Enkä tällä tarkoita, että hyökkäisit kimppuuni.

Vastaus:

Olipas sinullakin melkoinen päivä rampata hoidokeiden kanssa :D On todella mielenkiintoista seurata sinun etenemistä Azun kanssa, tuolleen hitaasti ja hyvin kuvailevasti kerrot teidän välillä tapahtuvat tilanteet. Ja kävelytit kaiketi Tikrun :D Sinun tarinasi oli mukava lukea, siinä oli jaksotusta ja vaikka tarina sisälsi melkoisia harppauksia, ne eivät olleet haitaksi lukemisen kannalta ollenkaan. Hyvää työtä hevosiesi kanssa. Seuraavaksi koirat, jotka olivat yhtä temmeltäviä niin kuin aina ennenkin, ja järkevä Smile :D Noh, kaikesta oppii. Saat tästä tarinasta 70 pistettä.

Nimi: Lola

09.05.2012 18:18
- Smile, Thunder! hihkaisen, kun kaksi urosta uikuttavat, kun näkevät minun tulevan. Smile etenkin on aivan täpinöissänsä, selvästi rauhoittunut, tottunut enemmän ajatukseen, ettei Gandya enään ollut. Minä en ollut tottunut siihen, ja tottuisinko koskaan? Minulla oli kaksi hoitokoiraa, pystyisinkö koskaan ajattelemaan niitä olevan vain kaksi, minun muistoissani niitä on aina ollut neljä. Niihin kuuluu Abbi, Standy, Gandy ja Smile. Ne olivat.. aina muistoissani. Tietysti oli myös Hiffekin, mutta se ei ollut seurassani niin kauan. Oli pitkä jakso, että hoidin noita neljää edellämainittua koiraa. Mutta nyt minun laumani oli puolittunut siitä määrästä, nyt minulla oli Smile ja Thunder, joille aijoin olla rakastava ja hyvä hoitaja, henkeen ja vereen. Yhtäkkiä huomaan kauemmasta tarhauksesta Nuuran saapuvan, hänellä on Demo ja Gindy hihnoissansa. Thunder oli jo lopettanut vikinän, mutta Smile vikisee.
- Kuono tukkoon! Nuura karjaisee, ja mulkaisee Smileä vihaisesti.
- Jos minä olen tehnyt sulle jotain, niin sun ei tarvi kostaa sitä Smilelle, se ei ole tehnyt mitään väärää, minä ilmoitan, katson hetken hieman säälivästi Gindyä ja Demoa. Ne ei ymmärtänyt, miksi niiden hoitaja oli niin vihaisella tuulella, mutta vastaus oli, että se oli minun takiani. Kun minä sain hoitaa Azua, eikä hän. Hän kiihdyttää vain kävelyvauhtiansa, ja tönäisee minua kuin vahingossa, mutta tiesin sen olevan tahallinen. Silmäluomiani alkoi kuumottaa, itketti. Miksi hänen täytyi olla niin epäkohtelias, ja vain kahden asian takia: sen takia, etten halunnut Gandylle tehtävän pentuja, ja toinen oli, että olin saanut Azun hoidokikseni. Estän kyyneleiden virran. - Thunder ja Smile, rakkaani. Kävisikö, jos minä kävisin teidän kanssa kylällä lenkillä? kysyn, luon kysyvän katseen koiriin, ja Smile ulahtaa. - Toivottavasti tuo oli kyllä! sanon, luon kasvoilleni väkinäisen hymyn.

Kun kävelin pitkin kylänraittia, Thunderia ei yhtäkkiä huvittanutkaan kävellä.
- Thunder? Jätkäni hei, sun on tultava, sanon ja koitan nykäistä Thunderia hihnasta takaisin liikkeelle, mutta se vain seisoi jäykistyneenä paikoillansa. - Thunder-kulta, mikä on? kysyn ja katson huolissani mustaa laikaa. Jos sekin nyt lähtisi, olisi vitsit vähissä.. ei Smile yksin voinut jäädä, sehän nyt oli selvää! - Thunder, sen sijaan koitan houkutella urosta. - Thunder, tule. Tule, tule. Mikään ei auta koiraan, ja yhtäkkiä kuulen sen murisevan jostain syvältä kurkusta. Käännän katseeni suuntaan, johon se murisee, ja huomaan siellä Nuuran, Demon ja Gindyn. - Thunder, älä noin! Kuule, vaikka se sanoi vihaisesti Smilelle, se ei oikeasti tarkoittanut sitä, Thunder! Älä nyt vain tee mitään hätiköityä, minä sanon, mutta samassa Thunder tekee jättimäisen kissaloikan, ja ennenkuin refleksini pelaavat, kadulla juoksee musta laika irrallansa, se juoksee autojen edestä, ja autot tuuttailevat. Thunder juoksee kohti Nuuraa. - Thunder, ei! minä huudan, peitän suuni kauhuissani, kun huomaan olevani niin paljon jäljessä, etten saisi laikaa kiinni. Se hyppää suoraan Nuuran päälle, ja tarttuu hampaillansa Nuuran käteen. Minun täytyi toimia, mutta Smileä ei huvittanut mennä sellaisen luokse, joka oli sanonut sille 'kuono tukkoon'. Ei minuakaan pahemmin huvittanut mennä hänen luokseen Thunderia irrottamaan, mutta minun oli pakko. Kuulen Nuuran hysteerisen kiljumisen. - Smile, nyt pikkuisen vauhtia niihin kinttuihin! minä ärjäisen, mulkaisen samojedia, ja vedän sitä puoli metriä perässäni. Kun se tajuaa, ettei muita vaihtoehtoja olisi, se lopulta suostuu juoksemaan itse. - Thunder! Irrota, minä sanon, mutta ennenkuin saan lauseeni päätökseen, huomaan Nuuran potkaisevan Thunderia, ei kovin kovaa, mutta silloin Thunder päästää irti hampaillansa Nuuran hihasta, ja lähtee juoksemaan. Ehkä se oli ainoa keino, millä Thunderin sai irti sen ystävän kiusaamisen takia, mutta minusta se oli silti väärin.
- Thunder on ihan hullu! Tuollainen koira pitäisi lopettaa, Nuura sähisee.
- Thunder ei ole hullu, se vain puolusti Smileä, myöhemmin vain. Se ei pitänyt siitä, että sinä sanoit Smilelle rumasti. Mutta eihän sinuun sattunut, näytä kätesi, sanon, ja ennenkuin Nuura ehtii reagoida, minä jo vedin hänen kätensä itselleni, ja vedin hupparin hian ylös. Hänen hupparinsa hioihin ainakin oli tullut reijät, tai toiseen. Kädessä oli vain pienet hampaan painaumat, verta ei näkynyt missään, eli Thunder ei ollut purrut edes kovaa. - Sinä lurjus! Että kehtasit, sanon, ja pian kyyneleet sumentavat näkökenttäni. Lyyhistyn maahan polvilleni, ja Nuura vain lähtee vauhdikkaaseen kävelyyn, kiskoen Demoa ja Gindyä perässänsä. Minä itken kaiken takia. Abbin, Standyn, Hiffen ja Gandyn menettämisen takia, nyt eniten ehkä Gandyn, sen takia, miksi Nuuran piti olla minulle niin ilkeä, ja kohdistaa vihaansa hoidokeihini. Ne eivät ole tehneet mitään väärää! Miksei hän potkisi minua, huutaisi minulle, miksi hän kohdistaa vihan heti minun hoidokeihini, jotka ovat olleet kiltisti, eivätkä ymmärrä rankaisua, joka oikeasti kuuluisi niiden hoitajalle. Minulla oli epämukava olo.
- Hei, oletko kunnossa? kuulen pojan äänen. Oikeastaan poika oli jo hieman vanhempi, 15-16 vuotias, hänen äänensä oli suloisen matala, ja kun avaan silmäni, huomaan hänen tummat kiharansa, jotka oli valahtanut silmille, hänen tummanruskeat silmänsä, jotka ovat täynnä huolta. Hän muistuttaa Ronya, mutta Rony tuo ei ole. Ei todellakaan.
- Ei.. tai siis on, sanon, nousen seisomaan ja häpeissäni pyyhin farkkujeni säärien kohtaa, jotka olivat likaantuneet asfaltista. Poika kohottaa kulmiaan, hän ei usko.
- Onko sinulta kenties... kadonnut hieman äksympi koira? Musta, jolla on pystyt korvat? Valkoiset etutassut? poika kysyy, hänen äänensä saa minut rauhoittumaan, joten nyökkään. - Mika, tältä se koira on kadonnut! huudahtaa tummakiharainen poika, ja paikalle saapuu Mika, ja hänet luokseni saattaa ärhentelevä, kurkustaan muriseva musta laika, Thunder! Hetken katson Thunderia kauhuissani.
- Thunder? sanon, ja koiran murina muuttuu vinkumiseksi. - Thunder! hihkaisen, siepaten hihnan Mikaksi mainitun pojan kädestä. Laika hukuttaa minut lipaisuihin, sitä se ei tavallisesti tee. - Kiitos, kiitos tosi paljon, sanon Thunderia syleillen.
- Ei se olekaan niin äksy, Mika sanoo. - Se vain halusi omistajansa luo.
- Aivan. Minun nimeni on Wiljo kaksoisveellä, poika sanoo. Hänen huvittavan tavallinen nimi saa minut nauramaan. Viljo kaksoisveellä, eli siis Wiljo. Suloinen nimi. - Toivottavasti näämme taas, Wiljo sanoo, ja lähtee ystävänsä mukaan.
- Thu, miten sinä niin teit? Soo, poika! minä sanon, mutta enimmäkseen nauran. - Hassu, hassu poika.., minä nauran, ja lähden kohti Lumiliekkiä.

Lumiliekissä laitan koirat tarhauksiin, ja kävelen laitumille. Alexaa ei ollut näkynyt pariin päivään, joten en ole voinut kertoa hänelle uudesta rakkaasta hoidokistani, hänen oman, edesmenneen ruusukeratsunsa varsasta, Azusta. Hymyillen juoksen laitumelle.
- Tikruu! huudan, ja terskin arabi ravaa aina niin kepeästi luokseni. - Höpöläinen, mitäs sanot, jos koitettaisiin esteitä? kysyn, hymyilen Tikrulle koko leveydeltään. Tikru hirnahtaa, ja se jos mikä laskettiin myöntymiseksi.

Varustus ei kestänyt kauaa, kun Tikru oli niin kiltillä tuulella, mutta onneksi tarpeeksi energisellä, että pääsisi korkeampienkin esteiden ylitse. Toisiksiviimeisenä laitan Tikrulle pintelit, ettei se satuta jalkojansa esteiden kanssa, sitten talutan sen maneesiin valmiiksi kasattujen, kolmen esteen kohdalle ja kiristän satulavyötä.

Nousen Tikrun selkään, mikä on aina niin helppoa, ja nautin siitä. Nyt minulla olisi myös äkäinen orlovinhevosratsu, joka ei ollut yhtä miellyttävä ratsastettava. Onneksi en ole heti kiipeämässä sen selkään, vaan totuttelen, ja joskus myöhemmin, ajan kanssa testaan kiivetä orin selkään. Mutta totutteluunkin menee pitkä aika, joten en vielä edes haaveillut selkään menemisellä, minulla oli Tikru, hyvä ratsu, jonka selkään saatoin kiivetä ihan milloin tahansa minua huvitti. Maiskautan, ja Tikru lähtee liikkeelle pienten ohjasapujen saattelemina. Kahdesti kierrän pelkässä käynnissä koko maneesin, kerran ravissa, ja siirryn esteiden luokse. Juuri ennen ensimmäistä estettä, 110 senttistä, Tikru alkaa pukitella innostuneena. Onneksi ehdin varautua, mitä tuleman piti, ja sain kiinni satulannupista, ja parin pukin jälkeen "matka" sai jatkua. Kun seuraavaa esteelleajoa kokeilin satakymmensenttiselle esteelle, Tikru ohittaa esteen vierestä, ja hyppää heti kerralla 120 senttiä, mikä on Tikrun ennätys. Huvikseni olin kasannut 130 sentin esteen, jotka Tikru ei ikinä pääsisi. Olin kuitenkin kokeilunhaluinen. Tikrukin oli nyt niin duracel, oikea energiapakkaus, joten yrittänyttä ei laiteta. Hevonen allani oli täpinöissään esteistä, ja hyppää kolme kertaa peräkkäin 110 senttisen esteen edestakaisin, ennenkuin se juoksee aivan maneesin toiseen laitaan, ja minulla ei ole mitään vaikutusta, voikka koitin pysäyttää ratsun kaikilla mahdollisilla äänillä ja ohjasavuilla. Tikru lähti villiin, pompottavaan raviin, sen takapää suorastaan lensi ilmassa, ja sitten se kiihdyttää laukkaan. Huomaan Tikrun menevän kohti 130 senttistä estettä, se oli iloinen, ja ponnistus oli voimakkain koskaan. Koskaan en ole niin voimakasta ponnistusta tuntenut, en koskaan! Ja niin este menee leikiten, mutta uudelleen Tikru ei suostunut menemään samalle esteelle.
- Tiger Lily! minä korotan ääntäni hieman, mutta hevonen ei kuuntele minua, eikä varsinkaan tottele ohjasapujani, ei, vaikka kuinka koitin vetää ohjaksista. - Tikru, stop! minä huudan, kun se juoksee täyttä päätä 120 sentin esteelle, siitä suoraan 110 sentin esteelle, jonka se hyppää kahdesti peräkkäin, ja jälleen 120 sentin esteelle. Sitten se lähenee 130 sentin estettä, mutta pujahtaa sen välistä. Minua nauratti. Ei minua oikeastaan haitannut, että Tikru joskus oli tottelematon, kun sehän oli kymppimiinuksen arvoinen tyttönen. Olin innoissani, että Tikru oli ylittänyt 130 sentin esteen, ja välille oli jäänyt vielä ainakin viisi senttiä. Tamma oli jo hieman väsynyt, ja kun koitan hypätä sen kanssa 110 sentin esteen, sen takakavio osuu puomiin, ja se tipahtaa kolahtaen alas, että tallissa kaikuu. - Tikru, oliko tämä sun irrottelusi tässä? kysyn ja naurahdan hellästi. - Olet kyllä aikamoinen pakkaus, tuulitamma!

Vein "tuulitammani" laitumelle varusteiden oton jälkeen. Melkoinen tuulitamma Tikru olikin, kun juoksi varmasti kovempaa kuin tuuli. Tikrun kilometrit tunnissa voittaisi tuulen. Siitä nimitys tuulitamma tuli Tikrulle.
- Tuulitammani, kuiskaan, kun kävelen kohti tallia, olen menossa Azun luo. - Vaiko sittenkin salamaseepra? Silloin naurahdan. Vai että salamaseepra!

Rauhallisesti menen Azun karsinaa kohti porkkanan kanssa. Azu huomaa lähestymiseni, ja se muuttuu epävarmaksi, se pälyilee minua, korskahtaa, ja heiluttaa häntäänsä rauhattomana puolelta toiselle. Kun työnnyn karsinaan, kurkkaan kauralaariin, joka on tyhjä. Se oli siis syönyt minun antamat herkkuni. Hymyillen minä lasken porkkanan sinne.
- Minä vaihdan vetesi, Azu, sanon ja otan mukaani ämpärin, jossa oli jäljellä enään vain pari senttiä pohjalla.

Palatessani kauralaarista oli kadonnut porkkana, mutta Azu ei näyttänyt sallivan minun vieläkään koskea itseensä. Kun asetan veden sen omalle paikalle, katson Azua tutkivasti, hymyilen orille. Se on siinä, minä olen tässä, ja Azun korvat on niskaa myöten luimussa. Se ei luota minuun, sehän oli selvää, se ei pitänyt läsnäolostani.
- Kyllä sinä vielä totut, Azu, kun olen pian suuri osa elämääsi. Tulet näkemään minua melkein päivittäin, Azu. Mitäs siihen sanot? kysyn, läpsäisen reittäni, katson jälleen Azuun, joka ei näytä ehkä sisällänsä piilevää pienoista uteliaisuutta. Se ei ollut yhtä rohkea kuin Tikru, joka heti olisi työntämässä päätänsä joka paikkaan, tutkiskelisi taskuni, onko siellä herkkuja. Azu oli hieman arempi, mutta oli ori hieman omahyväinenkin. Katson Azun silmiä, joita saattaa lukea kuin avointa kirjaa. Niistä paistaa epävarmuus ja ahdistuneisuus. Se halusi minut heti, nyt, tällä minuutilla pois luotansa, se ei nauttinut tilanteesta. Mutten antanut periksi, otin askeleen Azua kohti, joka korskahtaa, ja pakenee pieneen nurkkaan. - Azu-kulta, sanon maanittelevasti, katson orlovpoikaa silmiin, hymyilen. - Azu, minä en halua tehdä sinulle pahaa, oripoikani! Haluan sinulle kaikkea hyvää, ja ennenkaikkea haluaisin koskettaa sinua, Azu. Mutta sinä olet niin pelokas ja varovainen, ettet siedä minua, mitä? juttelen, ja otan jälleen varman askeleen kohti Azua. Hevonen näyttää järkyttyneeltä äkkinäisestä etenemisestä. Kun otan vielä kaksi askelta, olen Azun mielestä ahdistavan lähellä. Se paljastaa hampaansa, jotka eivät ole vielä niin kellertävät, kuin useamman vanhemman pollen Lumiliekissä. Se ei kuitenkaan tee mitään. Kun otan puolittaisen askeleen Azua kohti, se saa mittansa täyteen, ja sujahtaa minun ja seinän välistä toiselle puolelle karsinaa. - Azu hei, sä et voi olla noin epävarma. Kuulitkos, orini? Sinä olet minun hoidokkini, Azu-kulta, minä juttelen. Välillä ääneni on terävämpi, muttei käskevä tai vihainen, sitten se muuttuu taas pehmoksi lässytykseksi. Azu ei ollut altis lepertelyille, se jos mikä oli selvää. Otan pari päättäväistä askelta Azua kohti. - Kuulepa, Azu! sanon, ääneni on jälleen terävämpi, mutta sen pohjilta hevonen saattoi aistia lempeyden. Heti ensinäkemältä, mitä minä Azua näin sen synnyttyä varsana, olin tykästynyt hevoseen. Nyt olin rakastunut siihen, vaikka se ei näyttänyt piittaavan.. tai oikeastaan välittävän minusta yhtään. Ei ei selvästi pitänyt minusta, mutta siihen tulisi muutos, ennemmin tai myöhemmin. - Azu, en halua olla ilkeä, liian tungetteleva. Mutta usko tai älä, jonain päivänä sinun on vain sallittava minut, Azu. Ymmärräthän sen? Nyt, minä lähden, mutta palaan taas huomenna. Minä en luovuta niin helpolla kuin luulet, ymmärrätkös, juttelen hevoselle. Sen lihakset värähtelevät sen hengityksen tahtiin, sen silmät ovat pälyilevät, mutta saatan huomata, että korvat eivät ole yhtä luimussa kuin aikaisemmin. Tai ehkä se oli vain toiveajattelua.

Vastaus:

Tarinasi on todella mielenkiintoinen ja vakuuttava. Osaat upeasti kertoa erilaisista tilanteista ja kuvailla erilaisia hetkiä. Hyvä tarina. Otit hienosti huomioon koirasi, jotka ovat niin omia persooniaan, varsinkin nyt Gandyn poistuttua, ne ovat menneet niin tiiviisti samalle puolelle, ettei Thunderin yllättävä reaktio ollut yllätys. Hyvä tarina siltäkin osin. Sitten seuraava, hyvin positiivinen asia oli se, että treenasit Tikrun kanssa. hevonen todella kehittyy loistavasti esteillä, ja teidän työskentelyä on ilo seurata vierestä. On upeaa lukea Tikrun kuuliasuus sinua kohtaan, vaikka hevonen nyt pääsikin pahasti hallinnastasi, se oli vain yksi kerta, ja toisinaan ihan ymmärrettävä. Hienosti hoidettu Tikru. Ja sitten sinun uusimpaan kaveriisi, Azuun, joka oli niin omapäinen, omaluontoinen, että oli erittäin mielenkiintoista seurata sen tahtoa ja varmuutta, joka oli ennenkaikkea juuri siinä pelokkuudessa ja epävarmuudessa. Hienosti kerrottu tuosta pojasta, niin elävästi, niin aidosti se hetki. Hieno tarina kaikinpuolin, saat tästä 120 pistettä.

Nimi: Lola

09.05.2012 16:23
Jatkoa..

Ori ei nauti tilanteesta, kun joutui minun silmieni alle. Mietin Doggiksen sanoja, rakenna rakkautesi Azun ympärille. Minun täytyi olla alusta asti hellä, mutta käyttää tiettyä pättäväisyyttä. Hymyillen katson oriin, joka ei selvästi nauti joutuessaan minun silmieni alle. Päättäväisenä avaan karsinan, astun sisälle ja katsahdan Azucariin, ja seuraan tuon jokaista liikettä. Mustanruskea ori korskuu, sen silmät pälyilevät minua, se on hermostunut. Hetken aikaa vain tuijotan sitä, ihailen sen suurta olemusta, vahvaa rakennetta.. tuollainen hevonen olisi varmasti estekisojen kuningas, koulukenttien kingi, ravikisojen hurjapää. Ja Azu oli ruusukeratsujen poika, miksei Azustakin voisi tulla samanlainen, kuin isänsä ja äitinsä?
- Azucar, minä kuiskaan hiljaa, lempeästi, hymyilen ja katson hevosta. Se sisimmässään oli kiinnostunut, mitä minulla sille oli asiaa, mutta hermostuneisuus ja varovaisuus peittivät uteliasuuden, mikä varmasti piili jossain. - Azu. Minä olen Lola, uusi hoitajasi. Kuule, sinä olet upea kaveri, ja sinä tiedät sen. Haluaisin saada sinut onnelliseksi.. en kiellä, ettetkö jo olisi, mutta tuotakin onnellisempi. Azu, ymmärrätkö minua? kysyn ja otan askeleen lähemmäs, ojentaen kättäni hevosta kohti varovaisesti. Azu vetäytyy aivan kiinni seinään, kuopii hermostuneena, ja nostelee rauhattomana toista takastansa. Sen korvat pysyivät edelleen niskassa, se pälyili. - Odota, Azu, sanon ja pujahdan karsinasta ulos. Saatan kuulla, että kuulen Azun helpottuneen huokaisun.

Kaivelen Tikrun tavaroista porkkanan ja sokerin. Hymyillen minä sujautan taskuuni ne, ja lähden. Lähtiessäni minä törmään Nuuraan, ihmiseen, jota minä vähiten halusin nähdä.
- Lola! Minä halusin, että sinulle jää joku muisto Gandysta! Sen takia minä niitä pentuja halusin! En minä sen vanhuuden takia! Mutta sinä et halunnut, että Gandysta jää muisto. Saihan Abbikin pentuja, vaikka se oli vanha, sen pennut ovat sinun muistosi! Sinulle ei jäänyt Gandysta yhtään mitään muistoa, senkin pikku piru, ei mitään! Nuura rähjää. Jäi minulle Abbista muistoja, mutta eivät ne kaikki olleet sen pentujen muistoja. Ne olivat erikseen. Oli minulla Abbista muitakin muistoja, hyvät ja huonot. Huono oli, että Abbi jäi puun alle, siitä tuli säikympi, kuin ennen sitä. Hyvä oli esimerkiksi se, että Abbi oli aina kiltti, se oli minun kanssani kahden pentumainen, se oli kiltti uusille hoidokeilleni.. Abbissa oli kaikkea hyvää. Ja onhan minulle jäänyt Standysta ja Hiffestä muisto, vaikkei ne saaneetkaan minut hoitoajallani pentuja. Miksei minulle jäisi siis myös Gandysta?
- Minulla on Gandysta monta muistoa, ei niiden tarvitse olla eläviä, niinkuin Aadan, Sirun, Danan, Varjon ja Rosan! Ne voivat olla myös minun sydämessäni. Ja minua ei yhtään kiinnosta tapella kanssasi, minulla on kiire, minä sanon, ja työnnyn hänen ohitseen.

En kuitenkaan saanut rauhaa, kun hän jo tulee perässäni, samalla, kun minä työnnyn karsinaan. Hänen silmänsä katsovat häkeltyneenä minua ja Azua, sitten taas minua.
- Lupasiko 100% dog fani sinun viedä Azu laitumelle? hän kysyy, silmät sädehtii. - Enkä minäkään halua olla vihainen. Tehdään sovinto? Nuura sanoo.
- Juu, tavallaan Doggis lupasi.. ja sovinto käy, minä sanon.
- Voi.. Azu on fantastinen! Haluaisin ottaa sen hoidokikseni, ja olenkin ajatellut mennä kysymään joskus tämän viikon aikana Doggikselta. Mitäs luulet, saankohan sen? Nuura kyselee. - Ja hei, minä voin viedä Azun puolestasi ulos! Sinulla on varmasti kiire Tikrun luo, vai mitä? Noniin, väisty.., Nuura sanoo, ja alan epäillä, että Nuura teki sovinnon vain Azun takia, ja sen, että saisi olla orlovinravuria lähellä. Minä työnnän karsinan oven takaisin kiinni, ennenkuin Nuura ehtii työntyä sinne.
- Ei. Doggis ei anna sinulle Azua. Eikä minulle ole mikään kiire Tikrun luo, sanon.
- Kuinka niin Doggis ei anna minulle Azua? Oletko varma, sittenpähän näät, kun minä saan Azun hoidokikseni, ja komeilen jokaisen lehden etusivulla! Nuura sähähtää.
- Niin.. niin ei tule tapahtumaan, Nuura. Sinullahan on Carme, minä sanon.
- Eihän se sitä sano, ettenkö voisi ottaa toista hevosta! Onhan Alexallakin.
- Mutta Alexalla ei ole koiria, toisinkuin sinulla, Nuura. Ja Azulla on hoitaja, minä sanon hiljaa. Se saa Nuuran sanattomaksi, hän katselee ympäri tallia.
- Miksei hän sitten vie Azua laitumelle? Nuura kysyy hölmistyneenä.
- Koska minä olen Azun hoitaja, sanon hiljaa, katson sitten Nuuraa haastavasti silmiin.
- Sinä? Mutta sinullahan on Tikru! hän huudahtaa.
- Ihan samalla tavalla, kuin sinullakin on Carme, sanon hymyillen. - Ja jos suot anteeksi, minulla olisi kiire, sanon. Nuura pidättelee itkua, ja hammastansa purren hän lähtee pois. Minä vähät välitän, minulla oli nyt Azu. - Azu, sanon jälleen. Se katsoo minua, sen ruskeat silmät katsovat minua epäuskoisesti. Se kieltäytyy tulemasta luokseni, ilman herkkuja ainakin. Se katsoo minua vain kauhuissaan, se oli niin epäuskoinen.. minä en voinut olla sen luona, se halusi sanoa. Se pärjäsi ilman minua, se tiesi sen itse, se ei halunnut ketään. - Azu.. olen hoitajasi, Az, ymmärräthän? kysyn hellittelevästi, mutta mustanruskea ori ei välitä, se on edelleen yhtä epäluuloinen minun suhteeni. - Kaikki hyvin, Azu, minä kuiskaan, kaivan porkkanan ja sokerin taskustani, katson hymyillen Azua. - Toin sinulle nämä, sanon ja ojennan niitä Azua kohti. Vahva ori koittaa painautua enemmän seinää vasten, muttei onnistu. Se ei halunnut yksinkertaisesti minua lähellensä. - Sinä totut vielä, Azu. Varmasti. Jätän nämä muuten tänne, sanon ja lasken herkut kauralaariin. - Ne odottavat sinua, Azucar. Palaan huomenna, kulta, sanon lempeästi, luon herttaisen hymyn Azuun, mutta hevonen ei hörähdä kysyvästi, kuin haluten tietää, miksi minä jo nyt lähden. Se oli ennemmin tyytyväinen, kun lähden.

Vastaus:

Olipas sinun tarinasssi valtava tunnekuohu, jota luin silmät kirkkaana. Olet loistava aikaan saamaan tarinaasi erilaisia tilanteita, ihmisten välille, ja sinun ja hevosen välille. On ilo lukea, kuinka otat Azun huomioon, kuinka otat sen luonteen niin tarkasti tarinasi sisältöön. Hienoa, että luot orille oman persoonan, ja olen erittäin tyytyväinen, ettet saanut hevoseen heti kosketus etäisyyttä, etkä sitä lähtenyt edes pakon omaisesti tarinassasi hakemaan. Hienosti kirjoitettu vuoropuhelu, tuotu esille Lumiliekin monia esimerkkejä ja luotu ympäristö hyvin vahvasti tallin sisään. Hyvä tarina, josta saat 50 pistettä.

Nimi: Nuura
Kotisivut: http://sorrala.suntuubi.com/

09.05.2012 10:58
Muistan Lolan sanat vieläkin.
"Minä en halua pentuja Gandylle, Nuura! Sinä sanoit, että kun Gandykin on jo noin vanha, minusta pennut eivät ole yhtä tärkeitä kuin Gandy. Minusta tuntuu, että haluat vain pentuja, etkä ajattele muuta, kuin että Gandy on jo vanha, ja että Gandy ehtisi saada pennut, ennenkuin se kuolee. Minusta tuo on.. kamalaa. Minä en halua Gandylle pentuja, minusta olisi parasta, että Gandy saa viettää loppuelämänsä eläkeläisenä, se ei ole siitinkone, ja kun minä en halua Gandylle pentuja, niin sitten Gandy ei myöskään saa pentuja! Oletko ymmärtänyt?"
Aivan sama minulle! AIVAN SAMA!

Kävelin kohti GIndyn ja Demon häkkiä. Smile alkoi uikuttaa kun menen ohi.
- KUONO TUKKOON! Mua ärsyttää jo ihan tarpeeksi! Lola ei ymmärrä! Minä vain halusin, että sille tyypille jäisi joku muisto Gandystä! Mitä pahaa siinä muka olisi? Olihan Abbillakin pentuja, vaikka se oli niin vanha! Abbista jäi muisto! Gandystä sille pikku pirulle ei jäänyt mitään muistoa! Ei mitään! En halua olla huono hoitaja, ja erota, kun olen hoidokkejakin saanut, niin en aijo erota, mutta tuskin enään otan hoidokkeja. Jotain vanhoja saatan ottaa, Calypsoa, Quuta ja Lillaa olen katsonut, Lilla on kiltti, joten sen kanssa pärjäsinkin.

Lola tuli minua vastaan. Mulkaisin tyttöä ja minun olisi tehnt mieli kaataa tai alkaa huutaa hänelle, mutta pysyin hiljaa. Minä en ollut tehnyt mitään väärää, joten minun ei tarvitsisi pyytää mitään anteeksi.

Suuntasin talliin ja tallssa Carmen luo.
- Hei tyttönen! hihkaisin. - Mennään maastoon tänään...
Kävin lainaamassa tallin omia harjoja. Harjasin Carmen ja otin myös tallin omia riimunnaruja ja riimua.

Talutin tamman pellon reunalle. Nousin Carmen selkään. Tamma seisoi kiltisti paikallaa, vaikka katsoikin minua hieman ihemissään. Napsautin riimunnarun itrti ja laitoin hupparini taskuun. Ensimmäinen ratsastuskertani Carmella. Menin ensin vain käytiä, ja sitten kokeilin ravia.

Carmella on upea ravi. Se oli tasaista, eikä kovin pompottavaakaan. Oikea unelma!

Ratsastus lenkiltä tullessani, laitoin riimunnarun takaisin, ja talutin tamman sisälle talliin. Kiinnitin Carmen käytävälle. Putsasin karsinan. Hain harjat ja muut tavarat, ja harjasin Carmen. Vein tamman sen jälkeen takaisin puhtaaseen karsinaan, jonne laitoin heiniä. Annoin yhden porkkanan.
//LOPPU//

Vastaus:

Ikävää, että sinulle jäi sellainen tuntemus pennuttomuudesta, mutta olit sen upeasti osannut kuvailla tähän. Olit hienosti kertonut, kuinka se otti sinua päähän ja toit voimakkaasti esille mielipiteesi. Hyvin kerrottu. Muuten sinulla oli hieno päivä Carmen kanssa. Mukavaa, että hevonen on noin kiltti, kuin se sinun kanssasi käyttäytyi :) Saat tästä tarinasta 20 pistettä.

Nimi: Lola

08.05.2012 21:41
Jatkoa...

Itsevarmempana kuin pitkään aikaan koputan päättäväisenä Doggiksen oveen.
- Sisään, kuuluu paksun oven takaa vain heikko ääni, mutta kyllin hyvä, että minä kuulin sen. Painoin ovenkahvan heti alas, ja astuin reippaasti sisään. - Kas, Lola! Mitäs sinulla on sydämelläsi? Doggis kysyy, hymyilee, sitten hänen hymy heikkenee, hän muistaa Gandyn. Eroaminen oli ollut tietysti myös Doggikselle vaikea...
- Minulla on yksi pyyntö. Haluaisin.. hoidokin. Neljännen, nimittäin. Viena rohkaisi minua pyytämään, Doggis, minä sanon hymyillen, ja Doggis rypistää kulmiansa, sitten kohottaa toista kulmakarvaansa tyyliin: kerro lisää. - No siis, minä.. minullahan on enään Smile, Thunder ja Tikru. Olen ajatellut.. toista hoitohevosta, orlovinravuri oria, oikein komeaa tapausta, Annen ja Fiinan komeaa poikaa, Azucaria. Minä tahtoisin haasteita, Tikru on enkelimäinen ja ihana, ja haluan hieman haastetta hevospuolellekin, jos se sopii. Minä.. minä haluaisin yrittää, jos se sopii sinulle, minä sanon. Minä katson Doggista, joka availee suutansa, sanomatta sanaakaan, tarkkailen hänen ilmeitänsä, ensin hämmästyneisyyttä, joka vähitellen muuttuu hymyyn.
- Lola.. onnea, voinko minä muuta sanoa? Saat Azun joukkoosi neljänneksi pyöräksi, Doggis sanoo hymyillen. - Muista kuitenkin, että Azu on aivan toista maata, kuin Tikru, onhan se sentään Dollarin poika, mutta silti hieman kiltimpi kuin Dollar. Azussa on kova koulutus, Lola. Rakenna rakkautesi Azun ympärille, mutta muista, että Azu ei ole helposti tavoiteltavissa, ei nopeasti rakkautesi lumoissa. Katson Doggista hymyillen, silmät sädehtien. Hän oli.. luvannut minulle neljännen hoidokin, toisen hoitohevosen? Mutta hänhän oli.. fantastinen! Hetkeksi, mutta vain hetkeksi surullisuuteni kaikkoaa, mutta kaipuu suomenpystykorvan luo palaa pian. Minun oli opittava kestämään. Mutta juuri nyt, tunsin sydämessäni lämpimän läikähdyksen.
- Minä.. teen parhaani Azun kanssa. Mutta eihän Dollarkaan oppinut nopeasti, Azu on lähtenyt isäänsä. Teen parhaani, Doggis, lupaan, ettet tule katumaan päätöstäsi, Doggis.., minä hoen. Mutta tämä oli Vienan ansiota, Vienan ansiosta minä olin kahden hevosen hoitaja! Vienan vierailu sai minut rohkenemaan toisen hoitohevosen pyytämiseen... Doggis.. on upea. - Minä.. menen katsomaan Azua, sanon hiljaa hymyillen.

Pysähdyn Azucarin karsinalle, joka on aivan lähellä Tiger Lilyn karsinaa. Mustanruskea ori oli huomannut tuloni, ja tottumukseni lempeisiin hörähdyksiin aina saapuessani sai Azun kohdalta kadota, mutta silti Tikrun kohdalla toivoin niin tapahtuvan, aina. Azu ei hetkeen niin tekisi, se oli kolmevuotias nuori ori, sillä ei ole koskaan ollut omaa hoitajaa, mitä nyt Rex hoiti sitä Annen kanssa yhdessä, kun se oli vasta syntynyt, nuori oripoika. Nyt sille oli tullut vähän enemmän omaa tahtoa, tai no ehkä paljonkin enemmän, ja se oli nyt melkein isänsä kaltainen. Katson karsinaan, joka näyttää paljon pimeämmältä, kuin Tikrun. Hevonen katsoo minua, sen korvat on aivan niskaa myöten, silmät pyörähtelevät, ja se korskahtelee.

Jatkuu..

Vastaus:

Hyvä tarina tämäkin. Tuleepas sinulla nyt tälläisiä hieman pienempiä pätkiä monia perätysten viekkuun :'D Mutta tarinaasi, se oli hyvä ja kiinnostava, ja se pyöri pääasiassa vain yhden tilanteen ympärillä. On hyvä lukea sinun kuvailua eleistä, ensin minun ja sitten hevosen eleistä. Hyvä tarina, saat tästä 30 pistettä.

Nimi: Lola

08.05.2012 16:24
Jatkoa...

Hiljaisuudessa minä lähden kennelille. Siellä minua häkissä oloittaa surullinen näky, Smile koittaa turvautua lohduttomasti Thunderiin, ne nukkuvat aivan kylki kyljessä, ja heti, kun Smile herää, se aloittaa hiljaisen, niin lohduttoman vikinän.
- Smile ja Thunder, kaikki hyvin, minä sanon ja koitan hymyillä. Nyt mikään ei ollut hyvin, kun Gandya ei ollut. Miksi minulta riistettiin niin lyhyellä väliajalla kaksi hoidokkia? mietin. Minä olen jäänyt kaipaamaan jokaista hoidokkiani, Gandyn menetys oli vaikea. Avaan hiljaa häkin luukun. - Noniin, pojat. Käyn hakemassa ruokaa teille, odottakaa.., mutisen.

Kannan kaksi ruokakuppia koirille, molemmissa aivan samanlaista ruokaa. Kun ojennan kupit koirille, huomaan tehneeni virheen. Ei, ei.. nopeasti nostan Thunderilta ruokakupin pois. Laitoin laikalle huolimattomuudessani väärää ruokaa! Hätäisesti käyn vaihtamassa ruuan, ja Thunder saa puoli desiä liikaa.. voi minua onnetonta. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Thunder kuitenkin oli tyytyväinen hieman suurempaan ruokamäärään.
- Pojat rakkaat, mentäisiinkö vaikka.. kävelylle? Metsälenk--, ei, käydään koirapuistossa, sivuutan heti metsälenkki-idean. Se oli Gandyn suosikkipaikka, metsä siis. Sinne se aina olisi halunnut mennä, jos olisi itse saanut päättää kohteesta.. voi. - Tulkaa! sanon ja olen hieman vihainen itselleni. Miksi minä kokoajan itken? ihmettelen, kun kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Mm.. minun täytyisi muistella Gandya ilolla, kaikkea sitä, mitä se teki.. mutta eroamisesta oli kulunut päivä, miten minä sellaiseen pystyisin..?

Kuulen jo kauemmas koirien iloista haukahtelua. Smile ei jaksa innostua, ja Thunderkin on kiventapainen patsas. Se ei liikahtanutkaan, tai käveli se, konemaisesti, se ei halunnut tehdä mitään. Tulen lopputulokseen, että onhan Gandy saattanut olla lauman johtaja, joskus. En ole vain huomannut johtajaksi tulemista. Päästän koirat koirapuistoon vapaaksi, mutta ne menevät vain laidoille makoilemaan, tylsistyneinä.
- Ei kai nuo sinun koirasi ole sairaita? kysyy huolestuneennäköinen nainen. - Ettei vain minun Pinky saisi tartuntaa? Onko vakavaakin? tuo tiedustelee, vaikken vastannut.
- Terveitä ne on, ellei ikävää lasketa sairaudeksi, minä huokaisen.
- Ketä niillä on ikävä? nainen kysyy, läpsäyttää pulleita käsiään yhteen.
- Gandya. Niiden koirakaveria, minä huokaisen, ja pidättelen kyyneliäni.
- No mikset vie hauvojasi sinne, ei ne täällä kuitenkaan halua olla, nehän on ihan tylsistymässä! Sinun pitäisi viedä ne sen Kantin luo, vai mikä se oli...
- Gandy, Gandy! Ja koitatko vihjata, että minun täytyisi tappaa koirani, että ne pääsisivät Gandyn luo? kysyn vihaisena. Hän ei voinut.. ei vain voinut kysellä noin.
- Tarkoitatko, että tämä Kanti on kuollut? Otan osaa! hän huudahtaa teatraalisesti, läpsäyttää taas käsiään yhteen. Siirryn kauemmas ja jään seuraamaan minun alakuloista kaksikkoani. Pian paikalle ilmestyy suomenpystykorva, ja hetken jo luulin eilisen olleen pelkkä paha uni, ja että se oli Gandy. Myös Smile innostui, ja Thunderinkin häntä heilui tuttavallisesti. Smile meni sen luo, nuoli sen suupieliä ja silmäkulmia, mutta sitten pystykorva rähähtää äkäisesti Smilelle, varoitukseksi. Kyseessä oli siis äkäinen narttupystis, joka ei pitänyt Smilestä, tai muistakaan koirista. Kun olin kymmenen minuuttia vielä katsellut niiden lakkaamatonta uikutusta ja paikallaoloa, päätin viedä ne takaisin Lumiliekkiin.

Jätin ne tarhauksiin, rapsutin molempia.
- Tulen taas huomenna käymään, muruset, sanon painaen molempien otsille suukot. Minun hoidokeistani jo neljä oli päässyt koirien hautausmaalle, se oli suuri määrä.. miksi elämä on.. tällaista? Se ottaa ja antaa uusia..

- Tikru! huudahdan helpottuneena, kun huomaan tutun hevosen. Se ei tiennyt tapauksesta, se oli yhdessä Gandyn kanssa minun oranssi ystäväni, mutta nyt se oli jäänyt ainokaiseksi. - Tikru.. minun on pidettävä sinutkin ajan tasalla, tiedät sen itsekin, tai muuten suuttuisit minulle, sanon, aloittaen ensin leikkisästi, mutta nyt olin taas surullinen, ja estelin kyyneliä. - Gandy.. pikku Gandy on nyt koiraenkeli, minä kuiskaan, ja hukutan kasvoni Tikrun ymmärtäväiseen olemukseen, painan suukon Tikrun kaulalle, haistelen sen tuttua ja turvallista hevosenhajua kaulalta. - Tikru, tiedätkö muuten mitä.. on minulla jokin toinenkin asia, joka on hieman iloisempi, sanon, ja onnistun hymyilemään väkinäisesti. - Viena sai minut uskomaan itseeni, ja olen päättänyt kysyä toista hoitohevosta, mutta sinulle on salaisuus, kuka se on, minä sanon, mutta luon Tikrun karsinasta merkittävän silmäyksen Azuun, mutta ori ei edes huomannut minua. - Tikru.. minä, minä.. menen Doggiksen luokse.. mutta ensin vien sinut laitumelle, höntti, mitä sinä täällä sisällä homehdut.. juttelen hevoselle. Vaikken tehnyt Tikrun kanssa mitään, se piti jokaisesta hetkestä, jonka olin sen kanssa, se teki mitä minä pyysin. Irrallakävelytin tamman laitumelle, ja lähdin kohti Doggiksen toimistoa.. olin valmistautunut vastaukseen, oli se sitten myönteinen tai kielteinen.

Jatkuu. ^^

Vastaus:

Hieno tarina, ja se oli hyvin alakuloiseksi tehty, niin kuin asianlaita vielä onkin. On ikävää, että koirat tuntevat tuon tilanteen niin voimakkaasti eivätkä pysty jatkamaan oikein normaalia elämää, vaikka se kovin ymmärrettävää onkin. Mukavaa että kävit Tirkuakin moikkaamassa, vaikket sen kanssa varsinaisesti tehnyt mitään, tarinasi oli siltäkin osin mukava :) Saat tästä tarinasta 45 pistettä.

Nimi: Lola

08.05.2012 16:01
Pysähdyn kultakirjaillun hautakiven eteen.
- Gandy? sanon epävarmasti, kysyvästi, kuin varmistaakseni, että uros kuulee minut. - Olit.. olet upea koira, Gandy. Miten sinunkin aikasi on jo voinut tulla, minä sanon silmäkulmiani pyyhkien. - Vaalin kuitenkin muistoasi, Gandie, sanon ja lasken haudalle kaksi kanervaa, oranssin ja hopean, samanlaiset, kuin Hiffellekin. - Etsi Abbi, Standy ja Hiffe. Johdata Hiffe tyttöjen luokse, jos hän ei ole niitä löytänyt. Minulla tulee sinua ikävä, rakas poikani, sanon hiljaa kun istutan kanervia, laitan hopeisen kynttilälyhdyn ja sinne kynttilän sisälle, laitan kultaisen kultaisin hilein olevan pystykorvan paikallensa. Se näyttää valppaalta, ihan kuin Gandykin oli. Gandy.. sen luonnetta ei voinut selittää. - Olet aina iso osa sydäntäni, Gandy.. minä en tiedä, miksi sinunkin aikasi jo tuli, sanon hiljaa, luon katseen ylös taivaaseen, ja annan poskiani pitkin virrata ikävän kyyneleet. - Ei sinun loppusi pitänyt mennä näin, Gandy, kuiskaan ja annan kyynelten valua. Se sumentaa näkökenttäni, tuntuu, kuin olisin sokeutumassa. Kyynel vierähtää poskeltani kirkkaana, kuin pisara aamukasteella. Se tippuu suoraan kanervalle, hopeiselle, ja se kimmeltää siinä, kauniisti. - Olet aina yhtä loistelias, Gandy. Minä.. ikävöin sinua, Gandy. Rakkaani, olit minulle tärkeämpi, kuin ikinä osasinkaan kuvitella, en tiennyt, että ero sattuu näin kovasti, sanon hiljaa. Viimein nousen, katson kultakirjailtua hautakiveä, onnistun saamaan huulilleni pienen hymynväreen. - Heihei, kultapoika, kuiskaan.

Jatkuu..

Vastaus:

Gandy tosiaan oli mahtava koira ja hyvin omalaatuinen. Kerroit tässä tarinassasi hienosti tunteistasi Gandyä kohtaan ja kunnioitan todella sinun hiljaista hetkeä tämän muistopaikalla. Hyvä tarina, saat tästä 15 pistettä.

Nimi: Rex

07.05.2012 17:03
-JATKUU-

Anne lähtee mitä innokkaimpana kävelemään kohti metsää ja meinasi alkaa ravata itsestään. Pidättelin sitä kuitenkin vielä hetken ja lopulta täytin Annen toiveet ravista. Hevonen lähti ravaamaan omaa, voimakasta raviaan. Se tuntui kiihdyttävän vauhtiaan ravissa aivan kuin Anne olisi päässyt mm-kisoihin mukaan aikomuksenaan voittaa koko kilpailu. Anne oli kisakunnossa, pitäisi taas kisailla sillä.
Kaveri kuitenkaan ei unohtanut luonnettaan vaan pysähtyi kuin seinää. En lentänyt pois Annen selästä, mutta sen sijaan läsähdin Annen kaulalle. -Et saanu mua vielä pois, naurahdin valkoiselle orloville, joka heilautti päätään ja otti askeleen eteen päin. Annoin hevosen lähteä kulkemaan käyntiä, mutta raviin en Annea päästänyt sillä metsäpolulla.

Kun pääsimme sellaiselle jännälle aukiolle Anne pärskähti kutsuvasti. Suuntasin katseeni Annen katseen mukana pienelle kukkulalle. Näin Lolan Tikrun selässä ja Goldin, joka kantoi Alexaa. Katsoin pitkään Goldia, tajusin sen nyt kunnolla. Fiinaa ei enää ollut, se oli lähtenyt yläkertaan. Ja Hiffe. Jaja siellä olivat kaikki muutkin... Heilautin päätäni ja kannustin Annen ravaaamaan toisten luo. Hiljensin kun tulimme lähemmäs, ettei Anne saisi mitään kohtausta aikaan. Paitsi että Anne tuntui saavan kohtaukset aikaan pelkällä olemassa olollaan.
- Moi, Alexa ja Lola tervehtivät melkein yhtä aikaa.
- Terve, vastaan ja pidättelen Annea joka ei kavereista huolimatta tahtonut pysähtyä. Jatkoin melkein heti perään:
- Meidän tuskin kannattaa pysähtyä...
Anne meinasi saman tien nousta takajaloilleen, mutta sain sen takaisin maahan.
- Ei tiedän ilmeisesti tarttekkaan, ainakaan Annen mielipiteen mukaan, Lola sanoo ja sillä samalla sekunnilla Anne lähtee käyntiä kohti alamäkeä. Hevonen kiihdyttää pian kuitenkin itsensä raviin. Heilautan kättäni nopeasti taaksepäin tietämättä onnistuinko siinä ollenkaan. Minulla oli täysi työ pidätellä kaveria ettei se lähtisi laukkaamaan. Annelle tuntui viimeinen pisara olevan se, että se sama hopeanharmaa laika, joka ennenkin oli liikkunut Lumiliekin aluleella vilahti edestämme. Siinä vaiheessa Anne lähti täyteen laukkaan, eikä siinä kukaan sitä pidellyt. Ihmettelinpä vaan miten se jaksoi pelästyä koirasta kun sen ympätillä oli pyörinyt kolmekin samanaikaisesti?
Painaidun satulaan ja otin lujasti valkoisesta harjasta kiinni. Anne laukkasi täysiä lähes Tervajokeen asti, mutta se pysähtyi sen sillan kohdalle josta olisi mahdollista päästä Tervajokeen. Anne ei tehnyt äkkipysäystä vaan hallitun rauhallisen pysähdyksen hidastaen vauhtiaan askel askeleelta. Tuijotin hetken siltaa kuin kummitusta, tällä kertaa se ei ollut Silver niin kuin aina kun näin sen laikan... Tällä kertaa se Pai, Pai joka oli kylpenyt tuossa joessa juuri tuossa kohtaa silloin kun kukaan muu ei uskaltanut varvastakaan siihen laskea. Touhottaja, joka kuitenkin totteli lähes jokaista käskyä, se joka ei koskaan oppinut kävelemään hihnassa, se joka omi kaikki lelut, se joka oli täysi Pai ilman mitään ylimääräistä. Paissa oli tavallaan ollut jotain jännää, iloista, aitoa, peittelemätöntä hyvinvointia ja rakkautta. Jätkä oli täysin omanlaisensa saksari verrattuna Berryyn tai Angeliin.
Anne heilautti päätään kärsimättömänä ja steppasi paikallaan herättäen minut ajatuksistani. - Okeiokei, lähdetään kotiin. Laukataan, laukataan täysillä! kannustin Annen laukkaan sillä seisomalta ja hevonen lähtikin täyteen laukkaan valkoisena salamana. Se laukkasi hidastamatta(ihan kuin joskus raviradalla kun se oli alkanut laukkaamaan). Pakko myöntää, että ainakin yksi käsky oli mennyt tähän hevoseen perille; kun laukattiin niin silloin laukattiin oikeasti.

Ja kaveri pysähtyi vasta Lumiliekin pihalla iloisesti hirnahtaen. Anne sai lukuisi vastauksia ja hyppäsin pois hevosen selästä. Löysäsin satulavyön ja katsahdin hevoseen. Annetsa ei löytynyt yhtään väsymisen merkkiä; se askelsi paikallaan tavalliseen tapaansa ja oli energinen. - Miksei sulta häviä energia koskaan? Vai et sä laitumella laukannutkaan tarpeeksi? hymähdin hevoselle ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Tai miten sen siis ottaa; kumpi taluttikaan ikänä toista.

Tallissa otin Annelta varusteet pois ja harjasin hevosen huolella. Putsasin kaviot ja hain myös talliloimen Annelle. Sitten oltiinkin menossa ja Annen omalle karsinalle. Siellä hevonen näytti täysnälkäiseltä ja annoin sille yhden sokeripalan. Menin nopeasti hakemaan heinää ja tein nopeasti Annelle jännän sekaituksen kaurasta ja vehnästä. Se söisi helposti sörselin kuin sörselin. Täytin nopeasti vielä vesikupin ja sanoin Annelle heipat.
Minunkin oli mentävä kotiin sörselöille, etteii äiti saisi hepulia.

Vastaus:

Vai että kaikenlaisia sörsseleitä sitä jokapaikassa sattuu tulemaan vastaan :DD Mutta, tarinasi todella sisälsi sellaista vauhdin huumaa, niin loistavaa Annemaisuutta, joka pulppusi tamman sisältä ulos kuin parahinkin suihkulähde. Tässä oli sitä jotain niin ilahduttavaa, voimakasta ja yhtäaikaa niin kehuttavaa. Hieno tarina, loistava kirjoitus ja sellainen ulossuuntautuneisuus. Olet upea Annen kanssa, se niin on oma persoona kanssasi. Hyvin kuvailtu Annen halu vauhdin lisäyksiin, sen räväkkyys tuli hyvin esille. Saat tästä tarinasta 45 pistettä.

Nimi: Lola

07.05.2012 15:21
»Tule teatterille heti kun pääset», lukee viestissä. Ei mitään muuta. Koulu oli juuri ohi, ja teatterille ei ollut niin hirveän pitkä matka, joten ennätin juosten. Minua vain mietitytti, mitä asiaa heillä on. Mm, mitä? Hm, sitä en tiennyt, mutta sen saisin tietää aivan pian, kunhan ehtisin teatterille ajoissa!

Koputin hengästyneenä ovelle, josta tuli tuottaja, hän hymyili.
- Katso, mikä meillä on, sanoo hän, ja antaa minulle käteen paketin, jossa lukee kannessa: ENKELIT LUMESSA • DEMO. Katsoin sitä, teksti oli kirjoitettu kuin lumihiutalein siniselle pohjalle. - Se on elokuvan demo. Editointi kesti koko yön. Ja meillä on näitä useampiakin, paljon. Saat itsellesi yhden, ja saat antaa kaksikymmentä demoa ystävillesi, hienoa, eikö? tuottaja jutteleem mutta en voi sanoa mitään.
- Tarkoitatko, että tämä levy, ja kaksikymmentä muuta on MINULLE? kysyn.
- Yksi sinulle, yksi kahdellekymmenelle ystävällesi. Ole hyvä, mies sanoo ja lykkää syliini pahvilaatikon.
- Kiitos.. en tiedä, mitä sanoa.. tämä on.. upeaa! hihkaisen ja sivelen kämmenelläni omaa levyäni, ja otan pahvilaatikon kainalooni. - Kiitos kovasti! Näkemiin, hihkaisen ja juoksen ulos teatterista. Nyt minun Gandyni oli.. virallisesti kuuluisa!

Heti ensimmäisenä Lumiliekissä juoksen Gandyn luokse. Uros heiluttaa häntäänsä, ja minä avaan häkin luukun, ja päästän ainoastaan Gandyn ulos häkistä. Se hetken jaksaa olla iloinen, kaksikymmentä sekuntia. Se heiluttaa häntäänsä hetken, sen silmät ovat kuin tähdet hetken. Se oli selvästi väsynyt, mutta minä en voinut lopettaa ilakoimistani.
- Gandy, olet tähti.. tässä on meidän demomme, Gandie! Olet rakas, juttelen urokselle. Lähden viemään omaa levyäni kaapilleni, ja samalla Gandy seuraa minua, ei läheskään niin iloisena. - Etkö ole saanut nukutuksi, Gandie? kysyn ja rapsutan punertavaa pystykorvaa leuan alta. Se nauttii hetken, sitten menen muiden hoitajien kaapille. Minun kaappini vieressä oli Helenin kaappi. Sinne laitoin yhden dvd'n, Alexan, Renetan, Rexin, Nuuran ja Lunan kaappiin yhdet, Napin ja Korallin kaappiin, niitä oli jo kahdeksan, sitten laitoin Verrun, Jaken ja Bambin kaappiin. Silloin niitä oli jo yksitoista. Viimeisenä sujautin dvd'n Titan kaappiin. Gandy oli jo pysähtynyt odottamaan minua, kun se ei ollut jaksanut seurata. - Gandy, minulla on vielä yksi levy toimitettavana, sanon ja laitan kaappiin pahvilaatikon, ottaen sieltä kuitenkin vielä yhden dvd'n ennen lähtöäni.

Koputan ovelle, ja kuulen askeleet. Doggis tulee avaamaan minulle oven.
- Sinulle! hihkaisen ja ojennan tytölle dvd'n käteen.
- Mikä tämä on? Doggis ihmettelee.
- Se on Enkelit lumessa -leffan DVD-demo! Gandy on pääroolissa, muistathan?
- Muistan! Missä meidän sankarimme on? Doggis kysyy ja alkaa leperrellä Gandylle, joka oli ilmestynyt selkäni taakse. - Gandy vaikuttaa hieman väsyneeltä, sanoo Doggis ja vilkaisee minuun. Minä nyökkään, katson häntä silmiin.
- Luulen sen johtuvan eilisestä, olihan Gandylla rankka päivä. Kaikki järjestyy vielä varmasti, sanon.
- Niin, varmasti. Mutta lumiliekkiläiset katsovat tämän demon, tällä viikolla vielä! Kaikki kutsutaan kokoon, sanoo Doggis.
- Juu.. on joillakin hoitajillakin dvd, laitoin niiden kaappiin, sanon hiljaa.
- Hienoa! Olet Lola niin kiltti. Mutta mene juhlimaan tätä, Gandyn, Smilen ja Thunderin kanssa! Doggis hihkaisee. Minä hymyilen hänelle.
- Menen, sanon hiljaa, ja käännyn. Hyppelehdin iloisena pois, kävin päästämässä vielä kaksi riehakasta urosta häkistä ulos, ja menin ulos, Gandyn, Smilen ja Thunderin kanssa. Demoa juhlistamaan.

- Haa! Smile, sun isoveljesi on upea! Ja Gandy, älä ole niin vaatimaton, nyt meillä on juhlat, Gandie, sun juhlasi! hihkaisen ja loikkaan korkealle ilmaan, ja saan perääni kahden koiran kokoisen lauman. Gandyn täytyi tosiaan olla hyvin hyvin väsynyt eilisestä, ja mietin, millaista rääkkiä ne eilen sille antoi siellä teatterissa. Gandy oli vain uupunut, ajattelin. Kyllä se pian taas leikkisi meidän kanssamme kuten aina ennenkin, olin aivan varma siitä. Juoksin Smileä ja Thunderia kiljuen pakoon, ja se innostutti laikaa ja sammaria vielä enemmän perääni, ne haukkuivat innoissansa, ja juoksivat minkä kintuistansa pääsin. Seuraavaksi kaaduin nauraen maahan, kompastuin kiveen, ja kaksi eriväristä, musta ja valkoinen, syöksyivät "kimppuuni", ja lipoivat kasvojani kuin hengenhädässä.
- Lopettakaa.. mä.. tukehdun! huudan nauraen leikin seasta. Smile ja Thunder vähän välitti, ne vain haukkui välillä ja nuoli kasvojani. - Nyt oikeasti.. seis.., sanon, ja kun nousen, huomaan ympärilläni kolme koiraa: veikeän ilmeen omaavan Smilen, jonka kieli roikkui suusta. Helle lämmitti paksuturkkista urosta. Mustan laikan, jonka kieli myös roikkui suusta. Musta oli petollinen väri, josta tuli helposti kuuma, ja sellainen Thunderin selkä juuri nyt oli. Kolmas oli hieman valkonaamainen, mutta silti yhtä suloinen kuin kaksi aijempaakin, punertava pystykorvani Gandy, joka kallistaa päätänsä suloisesti, minuun katsoen viattomana kuin lammas: "Mitä mä nyt tein?". - Gandy! hihkaisen ja halaan urosta. - Onko väsy, onko.. leikitään hetken aikaa, jooko, ja sitten pääset nukkumaan? kysyn, ja Gandyn haukahdus on melko hennonkuuloinen, mutta se laskettiin myöntymiseksi. - Hyvä! Tule, ollaan hippaa, minä hihkaisen. - Minä olen hippa! huudahdan nauraen, ja lähden varjostamaan pystykorvaa, joka luikahtaa pakoon, juosten kuin aina ennenkin.

Sainhan mä Gandyn kiinni, ja heti, kun vähän hipaisin pojan takapäätä, se teki äkkikäännöksen, löi tassut leikkisästi maahan, ja lähti mun perääni. Koitin juosta Thunderin ja Smilen lähistöllä, ja pian Gandy "otti kiinni" Thunderin, joka vuorostaan lähti Smilen mukaan. Koko loppuleikki oli niin ihmeellinen, etten pysynyt enään koko homman mukana.
- Noniin, jos tämä menee tällaiseksi, me mennään sisälle! hihkaisen, ja leikki jatkuu samaa rataa. Annan sen jatkua, menen itse seinää vasten, ja Gandy tulee minua vasten. Sen silmät ovat harmaat, elottoman näköiset. Sen kävely on onttoa, haukahdukset hentoja. - Mennään sisälle.. mennään sisälle, sanon ja olen pelästynyt. Mikä Gandya nyt vaivasi? Juuri, kun kaikki oli niin hyvin? Nyt Smile ja Thunderkin huomasi, että isoveljellä ei ollut kaikki hyvin. Ehkä Gandya vain pyörrytti, tolkutin itselleni.

Istuin häkissä. Smile ja Thunderkaan eivät halunneet nukkua, vaikka nekin vaikuttivat väsyneiltä. Ne uikuttivat hiljaa, niin teki myös Gandy, puoliksi sylissäni oleva uros. Se kävi veltoksi sylissäni, tunsin sen. Minä en voinut lähteä Gandyn luota, en vain voinut. Tiesin, että tämä ei tullut päättymään hyvin, Gandy oli jo vanha.. sillä ei ollut kaikki hyvin, tiesin sen kokemuksesta, kun olin hoitanut Gandya 2,6 vuotiaasta.
- Gandy.. olet rakas. Minä tiedän, ettei sinulla ole kaikki hyvin, Gandy. Rakastan sinua, ihan oikeasti. Vaikka silloin joskus olit minulle vaikea ja välinpitämätön.. en tiennyt, mitä voisin tehdä ilman sinua, Gandy, sanon Gandy nostaa päätänsä viimeisen kerran, lipaisee poskeani, laskee päänsä. Minä olen ihan hiljaa, nojaan seinään. Pian tunnen Gandyn hengityksen harvenevan, pian se loppuu kokonaan. Gandy oli eloton, mutta yhä lämmin. Minun koirani, se Gandy oli. Mutta nyt se pääsi Abbin, Standyn ja Hiffen luokse. Se oli ollut koko elämänsä ajan vahva ja ihana koira, sen loppu oli tullut. Smile käy lipaisemassa Gandyn silmäkulmaa. Sen jälkeen se alkaa uikuttaa, sen isoveljeä ei enään ollut. Thunder katsoi Gandya ja Smileä myötätuntoisena. Minun rakkaani.. Hartiat täristen, itkien, minä suljen Gandyn vielä viimeistä kertaa lämpimään syliini. ♥

Vastaus:

Näin monista tarinoistasi, näin tälläisistä liian selvistä tarinan kuvista voin hieman päätellä, että olitko sinulla joku kiire, vai tarve (oikeassa elämässä) poistaa Gandy tälläisellä tahdilla pois Lumiliekistä. Kun ajatellaan, että kuukauden saa jokaisesta yhdestä tarinasta / päivä, niin sinulla näyttää olevan melkoinen tahti saada kuukausia etenemään... Mutta ei siitä sen enempää. Jatkan tarinasi arvostelusta. Hyvä tarina, oli mukava lukea tämä, sillä tässä oli sellain en pitemmän ajan projekti kerrottuna loppuun, ja muistit samalla meitä muitakin Lumiliekkiläisiä Gandyllä, toivottavasti elokuvasta todella tuli hyvä. Kokonaisuudessaan hyvä tarina, saat tästä 70 pistettä.

Nimi: Lola

07.05.2012 14:34
Kymmenen asteen helle, istun sisällä katsellen ikkunasta ulos, kun naapurin rouva vie pyykkejä ulos kuivumaan. Hymyilen. Mietin päivääni, päivääni Gandyn kanssa. Oli jo aikakin saada olla vanhuksen kanssa kaksin, pikku kultaseni. Kuitenkin vain istun tässä, järkähtämättä, katson, miten pyyhe toisensa jälkeen ripustautuu telineeseen. Ne jäävät siihen pyykkipoikien ansiosta, lepattavat suloisella kevättuulessa. Miksen minä ole tuolla, minä mietin. Siellä on lämminkin, juuri täydellinen päivä, ulkona vietettäväksi. Minä kuitenkin istuin sisällä ja mietin sitä, että minun pitäisi mennä Lumiliekkiin. Ei, ei minun pitäisi, menin sinne, koska minä halusin. Halusin viettää aikaa hoidokkejeni kanssa. Ryhdistäydyn, ja nousen seisomaan.
- Minä menen Lumiliekkiin, sanon itselleni.
- Mitä sanoit, kulta? kuulen äidin kysyvän. Hän laittoi keittiössä ruokaa.
- Menen Lumiliekkiin, sanon äidilleni, pyyhkäisen etuhiukset silmiltäni kämmenselälläni, ja siirryn eteiseen. Luntakaan ei ollut enään yhtään, oli ollut aika kaivaa kesälenkkarit esille, Jackin mukaan lenkkalenkkakengät. Oli ollut aika ostaa uusi takki, minun takkini oli monen kirjava pusakka. Pipoa ei enään tarvinnut, lapasetkin oli saanut jättää jo pari kuukautta sitten pois. Lopputulosta katsoin peilistä, ja minut saa nauramaan ajatus, että olen pynttäytyvä tyttöystävä, joka katselee peilin edestä, kelpaako hän nyt herraseuralaisellensa. Kelpasinko minä Gandylle?

Kun saavun kennelille, huomaan suuren koiramäärän olevan ulkona. Siellä oli myös Gandy, Smile ja Thunder, ja kun huomaan jokaisen kolmen nousevan porttia vasten, minä kävelen päättäväisenä Gandyn häkille. Se tuntui ehkä kylmältä, mutta minä olin luvannut itselleni. Avaan portin, ja iloinen suomenpystykorva tulee sieltä häntäänsä heiluttaen. Sitten se nousee minua vasten, ja minä kumarrun koiraa kohti, joka lipaisee poskeani.
- Oliko tuo suostumus minun herraseuralaisekseni, Gandie? kysyn ja rapsutan koiran niskaa. Gandy haukahtaa lempeästi, ja lipaisee poskeani uudelleen. - Ymmärsin minä jo, Gandy! hihkaisen ja otan taskustani uroksen hihnan. Se alkaa täristä innostuksesta, kun huomaa sen, ja pujottautuu kaulapantaansa, ennenkuin ehdin tehdä mitään. - Olet ihan hölmö, Gandy, minä sanon urokselle, joka haukahtaa. Maailman suloisin pystykorva.

- Lola! huutaa Nuura, juuri kun olen ylittämässä tietä, että pääsisin Gandyn kanssa metsälenkille. Nuura oli vasta tulossa, ja minä pysähdyin odottamaan. - Lola! Kysyin 100% dog fanilta siitä Gandyn ja Gindyn pentueesta, tyttö sanoo hengästyneenä. - Ajattelin, että pentue olisi hyvä teettää nyt, kun Gandykin on jo noin vanha, Nuura ilmoittaa. Mitä? Minut valtasi suuttumus. Gandy oli niin vanha? Sen takia, pentuja?
- Minä en halua pentuja Gandylle, Nuura! Sinä sanoit, että kun Gandykin on jo noin vanha, minusta pennut eivät ole yhtä tärkeitä kuin Gandy. Minusta tuntuu, että haluat vain pentuja, etkä ajattele muuta, kuin että Gandy on jo vanha, ja että Gandy ehtisi saada pennut, ennenkuin se kuolee. Minusta tuo on.. kamalaa. Minä en halua Gandylle pentuja, minusta olisi parasta, että Gandy saa viettää loppuelämänsä eläkeläisenä, se ei ole siitinkone, ja kun minä en halua Gandylle pentuja, niin sitten Gandy ei myöskään saa pentuja! Oletko ymmärtänyt? minä kysyn, ja tuijotan kiivaasti sanatonta Nuuraa. Idea oli aluksi minusta hieno, mutta ilmaus, että Gandy on jo niin vanha, tehdään sille pennut nyt.. ei, niin ei vain voinut sanoa, ainakaan loukkaamatta minun mieltäni. Minä.. en tiennyt, mitä enään olisin voinut sanoa. Olin varmasti jo suututtanut Nuuran, mutta se oli tarpeen, jos vain selviän siltä, että Gandyn ei tarvi saada pentuja. Nuuran hämmästynyt ilme muuttuu vihaksi, hänen kasvonsa muuttuvat raivoisiksi, hänen silmänsä kyynelehtivät, kyyneleet valuivat poskille, vihan kyyneleet.
- Minä en ymmärrä, mikä sinulla on! Minä en sanonut mitään väärin, enkä ole tehnytkään! Koita päättää, ensin sanot, että pentue käy, ja nyt jotain ihan muuta! Nuura raivoaa hetken aikaa, mitä vedän Gandyn hihnasta vierelleni. Minun ei ollut pakko.
- Minä en tahdo. Se on päätökseni, sanon Nuuralle, joka juoksee pois. Menköön, menköön vain, minua ei kiinnostanut, ei juuri nyt. Pentuja nyt, kun Gandy oli niin vanha, että kupsahtaisi minä hetkenä hyvänsä? Ei, minä en tahdo, se ei käynyt. - Tule, Gandy, sanon. Minulle ei ollut onneksi ehtinyt tulla minkäänlaisia pentuhaaveita, ja jos oli, niin nyt viimeinenkin niistä kaikkosi. Ja vielä pentuja Gandylle, kun se on jo niin vanha? Ei ikinä.

Metsässä annoin Gandyn kävellä valppaasti, se oli reipas, kuuliainen, ja kuunteli tarkasti pöllöjen huhuiluista varisten raakkumisiin ja pikkulintujen viserryksiin. Metsä oli aina ollut Gandyn suosikki lenkkipaikka. Minkä minä sille mahdoin, että Gandy oli niin innostunut metsästä? Siellä sen metsästysvietti heräsi lopullisesti.
- Gandy! huudahdan, ja koira istuu. - Me menemme tänään.. tai toisin sanoen minä vien sinut elokuvaharjoituksiin. Minä en saa olla siellä paikalla, olet siellä kaksi tuntia reippaasti niiden kanssa, joohan, Gandy? juttelen. Elokuvan kokonais minuuttikesto oli 1 tunti 34 minuuttia, mikä oli melko lyhyt, mutta silti ihan tarpeeksi pitkä. Gandy ei edes ollut ihan joka kohtauksessa. Gandy haukahtaa hieman alakuloisena, mutta myöntyvyyden merkiksi, ainakin oletin niin. - Hieno poika, sanon ja menen pystykorvan luo ja irrotan hihnan sen pannasta. - Reipas poika, sanon hymyillen. Uros lähtee juoksemaan, annoin sen mennä. Se tuli luokseni takaisin, jos se rakastaisi. Ja minä tiesin, että Gandy rakasti minua, minäkin rakastin sitä..

Hetken kuluttua luokseni palaa ylväs koira, jolla on teeri suussa. Ihan oikein, se oli saanut kiinni teeren, ja kantoi sitä ylpeänä ja esitteli sitä minulle, mutta minä en ollut aivan yhtä innoissani kuin Gandy. Annoin sen kuitenkin olla iloinen.
- Gandy, minkä sinä sait? Olet tosi reipas poika, hyvä Gandy! kehun, tai suoraan sanottuna villitsen, Gandya. Suomenpystykorva heiluttaa häntäänsä, ja tekee muutaman kunniakierroksen teeri suussansa. - Mikä sulla on, poju, mikä? kyselen ja Gandy villiintyy, entisestään. - Nonni, reipas poika, jätätkö sä linnun tänne, jätätkö? mä kyselen. Gandy riehuu saaliinsa kanssa vielä ehkä 15 minuuttia, kunnes se jättää linnun maahan ja minä kiinnitän sille takaisin hihnan. - Kuule jätkä, meillä on tasan 16 minuuttia aikaa olla siellä, tai ne hirttää mut, sanon, ja Gandy haukahtaa. Se lähtee vetämään minua, ja parin askeleen kompuroinnin jälkeen pääsen itsekin vauhdikkaaseen juoksuun.

- Kiitoksia, ja tosiaan, viime harjoituksissa huomasimme koiran häiriintyvän sinun läsnäolostasi, joten.. olisitko kiltti, ja menisit jonnekin? Voit hakea Gandyn tasan kahden tunnin kuluttua, rahoittaja juttelee minulle. Nyökkäilen, ja vasten tahtoani luovutan pystykorvan hieman pulskemmalle miehelle, joka hymyilee. - Kiitos!
- Gandy, sinun pitää olla kiltisti, kulta. Minä tulen... pian, lupaan tulla.

Kaksi tuntia, jotka vierivät, ne tuntuivat kahdelta vuodelta. Istuin koirapuiston penkillä ja katselin koiria. Yhdessä vaiheessa jopa luulin, että siellä oli Gandy, mutta se olikin jokin toinen uros, paljon nuorempi, kuin Gandy. Koirapuistossa puhuttelin vanhuuden raihnaista 11-vuotiasta beaglea, uutta intoa ja ylpeyttä puhkuvaa saksanpaimenkoiraa ja rauhallista, ihmisrakasta puudelia. Mutta viimein, kun kello oli niin paljon, että sain lähteä, olin loppujen lopuksi iloinen, että pääsin lähtemään. Minä olin ikävöinyt Gandya.

- Kiitoksia kovasti! sanon ja sieppaan Gandyn syliini, joka oli harjoituksien uuvuttama. - Sujuiko paremmin, kun minä en ollut paikalla? kysyn hymyillen.
- Sujui se. Koira osaa loistavasti kaikenlaista pientä, mitä kuuluukin! Gandy on upea koira, tuottaja sanoo ja rapsuttaa syliini koppaamaa Gandya. - Se on tosi suloinen.
- Onhan tämä. Jo pian kymmenvuotias vanhus, niin rakas ja tärkeä, uskomaton, minä huokaisen, ja rapsutan Gandya korvan takaa. - Gandy, lähdetään kotiin, sanon. Koira haukahtaa, se on samaa mieltä. - Tarkoitan Lumiliekkiin, jatkan, ja koira haukahtaa jälleen. Ymmärsihän se.

Lumiliekissä tarjoan Gandylle herkkuaterian, koira syö tyytyväisenä, on oikein reipas, tekee tarpeensa ulos, tulee luokseni häntäänsä heiluttaen.
- Gandy, voi Gandy.. olet niin uskomaton koira, ja vielä oikea leffatähti, minä huokailen. Gandy oli, ja leffatähteys ei tehnyt Gandysta upeaa, Gandy oli jo silloin, kun otin sen hoidokikseni 2,6 vuoden iässä. Gandy oli jo silloin fantastinen. ♥

¦Ja kuukausi kuuluu tarinaani, seuraava tarina on viimeinen, yhdessä Gandyn kanssa.

Vastaus:

Tarinasi on hieno, todella tasapainoinen ja voimakkaasti erilaisia tuntemuksia tuova. On upeaa lukea sinun tokaisu Nuuralle, siinä oli niin paljon tempperamenttiä, niin paljon tunteitasi, niin paljon rakkauden osoitusta Gandylle, että se oli miltei liian koskettava. Hieno tarina, tätä oli todella mukava lukea. On mahtavaa huomata Gandyn niin luonnollisessa tilassaan, niin mielissään, että tekee tuota sun tätä silkasta ilostansa, siitä paistaa hyvinvointi läpi kirkkaasti. Olet upea hoitamaan koiria. Saat tästä tarinasta 75 pistettä.

Nimi: Bambi

07.05.2012 10:32
Taivas huikaisevan sininen, kruununa loistavan auringon kilo lentokoneen siivillä. Painuminen kuin pehmeän pumpulin läpi, ja sitten maa, maa jota olen ikävöinyt, tuo maa vihdoinkin! Kierros, toinen, leijaillen, odotamme. Minä en malta. Ahmin alla pikkuruisena erottuvaa maisemaa silmilläni, ja kun koneen pyörät vihdoin pehmeästi koskettavat kiitorataa, tuntuu kuin olisin noussut vapaille valkosiivilleni laskeutumisen sijaan.

Nyt se kaikki on lopullisesti takana.
Minä pääsen siitä irti.

Näin minä luulen aina siihen asti kunnes väliaikaisen vuokralaisen päivää aiemmin siivoaman asunnon ovi loksahtaa lukkoon takanani. Tyhjät seinät kaikuvat tuskaa jolta luulin löytäneeni pakopaikan, mutta nyt se repii, raastaa ja kiduttaa, heittää laidasta toiseen ja paiskoo pitkin permantoa. Pääni sisällä on riehuva myrsky, jota ei suostu hillitsemään edes se puhdas tosiseikka, että nyt olen lopultakin kotona.

Kotona! Milloin minulla on ikinä ollut kotia? Lastenkoti, tämä koti, kotimaa, kylmä ja kova.
Maa jota luulin turvaksi. Johon voisin purjehtia kuin rauhan satamaan ja olla taas puhdas.

Osaan hakea lohtua vain yhdestä paikasta.

Koivunlehdet hiirenkorvilla, suurina sikerminä kukkivat valkovuokot matkallani Lumiliekkiin. Muistatteko te vielä sen oudon pojan, joka joskus kävi täällä? Ääneen lausumattomia kysymyksiä. Muistan lähtöni. Sanomatta jääneet hyvästit. Joulupäivän lennon Lontooseen. Uudenvuoden ilotulituksen jota katselin väkijoukossa. Satoi lunta, taivas oli mustaa ja sateenkaaritihkua, taivas jonka alla minä kaipasin jonnekin jota ei vielä ollut olemassa.

Onko kaikki täällä ennallaan?

Kennelin oven narahdus livauttaa muiston sydämestäni. Tara on varattu eräälle hoitajalle, Doggis kertoo. Mutta Siluetilla ei ole ketään. Siluet on yksin niin kuin minäkin, ja omaan yksinäisyyteemme kietoutuneina me väistelemme toistemme lävistäviä katseita kunnes lopulta olen polvillani suuren dobermannin edessä. Muistatko, Siluet?

Ja niin helposti koira antaa anteeksi anteeksiantamattoman. Nuolaisee kasvojani. Hännäntöpö vipattaa niin viiltävän tutusti. Voinko minä jatkaa siitä mihin jäin?

Entä Sisko ja Lilla? Mutta ennen kuin pääsen niiden luo, kohtaan järisyttävän näyn. Dyfan seisoo edessäni laitumella kukkulan laella musta siluetti kirkasta taivasta vasten heijastuen. Kylmät väreet kiirivät ylhäältä alas, alhaalta ylös. Hetken istun taas orin selässä kiitäen läpi metsän, yli maastoesteiden, sen kaviot takovat maata jonka nimi on Wales, kaukaista vihreää maata, ja Dreaman selässä Lucas odottaa vuoroaan jota ei koskaan tule.

Kunnes hevonen kääntää päätään ja näen sen otsassa pienen valkoisen tähden, liikahtaa ja erotan takajalkojen sukat. Se ei ole pikimusta Dyfan, se on tamma ja se liikkuukin eri tavalla, mutta yhtä kaikki sen olemus on vanginnut minut. Minun on täytynyt nähdä se monesti, silloin ennen, mutta nyt en pysty palauttamaan sen nimeä mieleeni. Kim, Doggis auttaa. Powerfield Kimara. Logen ja Fortumn Fieldin varsa.

Kyllä minä sen muistan. Mutta todellisuudessa en muista, minä olin aina liian kiireinen huomatakseni mitään ympärilläni olevaa. Ja nyt minä olen vielä enemmän sulkeutunut itseeni. Mutta minä en voi vastustaa tuota hevosta, se on niin tärkeä juuri siksi ettei se ole Dyfan, jotta voin muistaa mikä oli ennen ja mikä on nyt---

---ja saadessani luvan yrittää sen kanssa, odotuksen väristykset saavat minut miltei vapisemaan. Tuon mustan luottamuksen voittaminen tuntuu äkkiä tärkeämmältä kuin mikään muu.

Mutta ensin Siluet, Siluet ansaitsee niin paljon enemmän kuin mitä minä olen kyennyt sille antamaan. Sen riemu vihloo sydäntäni, kun kiinnitän pannan sen kaulaan ja yhdessä lähdemme kennelistä. Menneisyyden virheet painavat raskaina, mutta myös tulevaisuus näyttäytyy täynnä uhkakuvia. Minä saatan taas hajota pirstaleiksi ja unohtaa. Montako kertaa sinä kestät sen, Siluet? Paljonko ikävää tarvitaan särkemään sydämesi?

Mutta minä olen täällä nyt.
Ja kävellessämme metsäpolkua tunnen olevani tiukasti kiinni tässä paikassa.

Tulemme järven rantaan. Täältähän me aloitimme, muistatko? On liian kylmää uida, mutta Siluet kastaa yhden silkkisen tassun, rikkoo tyynen vedenpinnan peilin. Varovasti minä kytken hihnan irti ja päästän koiran juoksemaan vapaana kun palailemme toista reittiä. Siluet juoksee, loikkii luppakorvat lepattaen mättäiden ja puunrunkojen yli, eikä karkaa minulta. Se muistaa vielä, se on kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan, ja minä annan sen iloita vaistoten hetken keveyden itsekin, hetken jolloin menneisyys on melkein poissa.

Kävelen hitaasti, venytän tuota hetkeä niin pitkälle kuin se riittää. Metsän laidassa otan dobermannin taas kiinni ja rinnatusten kuin ystävät kuljemme kennelille ja minä hymyilen sisäistä, näkymätöntä hymyä.

Siluet häkissään odottaen mittaan kuppiin ruokaa, niin rutiininomainen toimenpide joka nyt tuntuu niin merkitykselliseltä. Jos minä jotakin Walesissa kaipasin, niin koiria, koiria joita olin tottunut näkemään suorastaan vilisemällä Lumiliekissä mutta joita en sillä tallilla tavannut ainuttakaan. Vien kupin Siluetille. Katselen kun se syö.

Niin rauhoittavaa.

Koiran juotua huuhtelen molemmat kupit ja täytän vesikupin uudelleen. Kennelistä askeleeni kuljettavat minut kuin tahtomattani laitumelle, ylös loivaa rinnettä ja sisään portista. Katseeni etsii siron mustan tamman, ja hiljaa, vain ruohon kahina jaloissa, lähestyn sitä. Istahdan aidan vierelle ei liian lähelle, mutta varmistaen että hevonen huomaa minut. Se ruohostaa, minä istun kädet sylissä ja katselen sitä.

Mielikuvituksessani se muuntuu taas Dyfaniksi.

Hurja Dyfan valloitti minut kerralla, kun saavuin siihen vuorten ja laaksojen maahan, kevääksi töihin tuolle tallille jonka kymrinkielinen nimi oli mahdoton lausua. Toisin kuin Suomessa, tämä talli oli pääasiassa miesten valtakuntaa ja minä sovin siten joukkoon hyvin – mutta Clementine, oi, tyttö oli ruusunpunaisine kiharoineen kuin raikas tuulahdus keskellämme. Kohtalon ivaa, miten minä ja paras ystäväni, ainoa todellinen ystäväni Lucas, molemmat rakastimme häntä.

Sinä päivänä Clementine ratsasti tulista Deianiraa, lahjakasta maastoesteratsua jolla kukaan muu ei kyennyt kisaamaan. Hiukset leimuten, kuin hurjaharja hevonen hän kiisi yli niityllä olevien esteiden ja katosi metsään, katosi viimeistä kertaa, ja kauhunkirkaisujen kajahtaessa Dyfan vierelläni tyrkkäsin orin tuntemattoman hevosenhoitajan käsiin ja juoksin.

Henki kurkkuun tarttuen, oksien läimiessä kasvoille, läpi metsän ja kohti ihmisten ääniä.

Kaunis tuhkanharmaa Deianira makasi tukkiesteen toisella puolen vääntyneessä asennossa. Yhden lyhyen hetken katseeni etsi Clementinea katsojien joukosta kunnes näin hänet. Sydämeni löi yhden kumean hirvittävän lyönnin ja vaikeni pitkiksi sekunneiksi erottaessani tytön hevosen alta.

Tuskin muuta kuin kasvot näkyvissä. Huulet yrittivät muodostaa sanoja, mutta henkäys vain punasi ne verellä.
Ja Clementine sulki smaragdinvihreät silmänsä viimeisen kerran, hiukset ruususeppeleenä pään ympärillä.

Havahdun.

Musta turpa silmieni edessä, kohotan katseeni ylös hevosen uteliaisuutta heijasteleviin silmiin. Hei Kim. Ja kohotan käteni silittämään otsaa, hivelemään säännöllistä valkoista tähteä. Tamma puhahtaa, lämmin henkäys ihollani. Nousen, hevonen heilauttaa päänsä ylös ja perääntyy – mutta palaa kun kutsuen ojennan käteni.

Se hamuaa sormiani. Minulla ei ole edes leivänpalaa tarjottavana. Varovaisesti tartun riimuun, maiskautan ja musta kaunotar lähtee kanssani kohti porttia. Askel toisen jälkeen. Poimin tolpan nokkaan jätetyn riimunnarun ja otan sen tuliselle tammalle talutusavuksi. Portin ulkopuolella se ikään kuin sähköistyy. Kuin ympärillä levittäytyvä aidaton valtava tila herättäisi sen vapaudenkaipuun.

Se tanssahtelee hieman matkalla talliin, sirot jalat polkevat kiivasta tahtia, lihakset värähtelevät kesänkiiltävän mustan karvan alla. Kavioiden kopse kajahtelee ympäriinsä kun hiljaisessa tallissa kuljemme harjauspaikalle. Ketjut kiinni kummankin puolen, naks, naks – taputan kauniisti kaartuvaa kaulaa. Kimin harjakoppa löytyy nopeasti varustehuoneesta, ja palaan hevosen luo.

Se on puhdas harjattavaksi, mutta tämä on meidän yhteinen hetkemme. Vähittäistä tutustumista.

Suin nätisti paikallaan seisovan hevosen läpi kahdella harjalla. Päänsäkin se laskee kun otan käteeni pääharjan, ja kaviot nousevat pelkästä hipaisusta. Juttelen puuhatessani, mitäänsanomatonta hölynpölyä, mutta haluan tamman tottuvan ääneeni. Se kuunteleekin, korvat kääntyillen kuin tutkat kun liikun sen ympärillä.

Harjaushetken päätteeksi vien Kimin takaisin laitumelle.
Se katselee hetken perääni, upottaa sitten turpansa ruohoon.
Minä siivoan vielä karsinan, tuon lisäkuivikkeita.
Tässäkö tämä päivä jo oli?

Mutta olen löytänyt sen mitä tulin etsimään.
Lohdun.

Ja kun kävelen valkovuokkojen ja koivikon ohi takaisin bussipysäkille, en enää mieti viimeistä kauheaa kuukautta jonka vietin Walesissa Clementinen kuoleman jälkeen, kunnes päätin lähteä kotiin kuukautta ajoissa. Sen sijaan mielessäni on Siluetin herkästi värisevä musta kirsu ja Kimin tanssiaskeleet tallinpihalla.

Minä räpistelen tästä vielä sittenkin siivilleni.

Vastaus:

Tarinasi on uskomattoman mielenkiintoinen, niin vetovoimainen ja yhstäaikaisesti todella kaunis. Tarinasi idea oli Siluetin ja Kimiin tutustuminen, mutta varsinaisesti se oli vain osa sitä kaikkutta, minkä loit ympärillesi. Aivan upea kuvailu entisestä ajasta, vahvat muistot jotka voin miltei itse muistaa vaikken ole niitä koskaan koennut. Tarinasi niin sykähdytti itseensä, niin selväpiirteisenä ja voimakastunteisena kuin se koskaan on, se oli upea, loistava, todella mahtava lukukokemus. On ilo tuntea se toivonkipinä, jonka näet Siluetin ja Kimin kanssa, se tulevaisuuden näky, joka on sielä jossain. Olet upea kirjoittamaan jotain niin erilaista, herkkää. Saat tästä 85 pistettä.

Nimi: Lola

06.05.2012 14:56
Vienan koulutunti

Perillä Lumiliekissä. Ennen tunnin alkua vielä olisi parisen tuntia aikaa, joten minähän saatoin tehdä sinä aikana vaikka mitä. Ja samassa huomaan kentällä Aapen, Tikrun komean isän. Hänen selässänsä on joku poika. Lähden kävelemään kentän laidalle, ja pian huomaan, että Alexakin on siellä.
- Poika on taitava ratsastamaan, Alexa kuiskaa minulle heti, kun saavun paikalle.
- Siltä näyttää. Kauanko hän on ollut Lumiliekissä, onko Aape hänen hoidokki? kysyn.
- Tämä on hänen ensimmäinen hoitokertansa. Aape ja Kruunu on hänen hoidokkejansa.
- Aapea ja Kruunua? Hei, hienoa saada vakihoitajiksi jotain poikia, minä mutisen.
- Todella. Sen nimi on Jake, ja en tiedä, mistä se tänne on tullut, Alexa suhisee.
- Mm, joo. Muistatko sä sen Jimin, joka kävi alkeistunneilla pitkään, ja Doggis sanoi, että se voisi rueta vakihoitajaksi, tai ottaa hieman vaativampia tunteja? Se, joka silloin ratsasti aina Storalla? Se on nyt jättänyt hevoshommat, kun Stora oli sille niin tärkeä, se ei halunnut muita kuin mustan kabardin, kuiskaan Alexalle.
- Ihanko totta? Sehän oli lahjakas hevosten kanssa. Se oli se, joka oli tämän Siirin kanssa samoilla tunneilla? Sen Siirin, joka uhmasi, että pystyisi ratsastaa Dollarilla vaikka silmät kiinni? Alexa kyselee. Minua alkaa naurattaa pikkutytön itsetietäväisyys.
- Muistan. Ja sinähän varustit Dollarin, ja Siiri sai nousta satulaan. Muistatko? Et ole koskaan kertonut, miten siinä kävi, minä sihahdan, ja Alexa nyökytteli. Hän muisti.
- Joo, tietenkin muistan. Se oli unohtumaton elämys Siirille. Heti, kun nirppanokka hyppäsi satulaan, tai oikeastaan sillä oli vasta toinen jalka jalustimessa, eikä se istunutkaan, kun Dollar pukitti sen alas. Se sai aivotärähdyksen ja käsi murtui, sen jälkeen sitä ei ole Lumiliekissä näkynyt. Liekö ottanut Tervajoelta alkeistunteja, sitähän se aina niin kehui, Alexa sanoo ja nyökyttelen.
- Dollar teki siis kelpo työn, sanon. - Suoraan sanottuna erinomaisen! Alexa nyökkää, ja kyyneleet kostuttavat hänen silmänsä, mutta kyyneleet eivät vuoda poskille. Hänelle oli varmasti tullut Penny, Dollar ja Fiina mieleen. Ja pian olisi Hallen ja Goldinkin aika, miten Alexa kestäisi..? Pian Jakeksi mainittu poika lähtee Aapen kanssa harjaustolpille.
- Hei, oletko sä menossa talliin vai kennelille vai mitäs? Alexa kysyy.
- Ajattelin käydä pikapuolin kennelissä koirat syöttämässä ja tekemässä pienen lenkin, ja sitten ajattelin varustaa Tikrun Viena Koistisen tuntia varten, ilmoitan.
- Juu.. totaa, voisinko mä tulla mukaasi? Kennelille, tarkoitan? Alexa kysyy. Nyökkään.
- Tietysti. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, totean hymyillen.

Alexa seuraa minua kohti omien hoidokkejeni häkkiä. Hän vilkuilee häkkeihin, näkee Stablin ja Zaphiran, ja Nathan, sekä Kingin ja Angelin.
- Täällähän oli se yksi tyttö ja se hoiti tuota koiraa, Alexa sanoo ja osoittaa Angelia. - Sehän silloin tuli sinne kentälle sekoittamaan hevoset, eikö? Kun se pääsi siltä tytöltä vapaaksi? Alexa kyselee. Totta tuo kaikki oli.
- Joo, Dhira hoiti sitä, ja tuo on se sama koira.
- Onko sitä näkynyt? Ajattelin, kun tallin suunnilla ei ole.
- Se ei ole enään hoitaja. Se erotettiin, se hylkäs Angelin, ilmoitan ja johdatan Alexan kolmikkoni häkille. Tyttö katselee häkkiin.
- Hiffeä ei enään ole, Alexa toteaa hiljaa.
- Ei. Ja Gandykin on jo vanha ja raihnainen, naurahdan avatessani häkin luukkua, kun kolmikko syöksyy sieltä, ja Smile sysää itsensä Alexan syliin.
- Gandyko? Sehän on vain vähän harmaantunut, Alexa toteaa.
- Mutta se on jo pian kymmenenen, minä sanon. - Mutta mitään vanhenemisen merkkejä ei ole näkynyt! hihkaisen tyytyväisenä, ja kyykistyn rapsuttamaan Thunderia.
- Niin.. Halle ja Goldkin ovat jo vanhoja, Alexa sanoo.
- Korkean iän saavuttaneita, onnellisia hevosia. Parhaan mahdollisen hoidon saaneita, minä totean ja katson Alexaa tiukasti silmiin. Hän vain hymyilee.
- Fiinakin oli. Cira hoiti sitä niin hyvin.
- Hoidithan sinäkin. Ensin olit Katin kulta, ja hoidit Fiinaa seitsemään vuoteen, ja sitten tuli Cira. Ja sitten taas sinä. Ja Fiina muisti sinut, sanon ja katson Alexaa.
- Mm.. Fiina oli niin kultainen ja kaunis kabardi. Nyt se on kabardihevosenkeli.
- Niin. Nyt se on Pennyn ja Dollarin luona, sanon ontosi hymyillen. - Hei, pidäthän sä seuraa mun jätkille, kun käyn hakemassa niille ruokaa? kysyn puheenaihetta vaihtaen. Alexa nyökkää pontevasti, ja noustessani annan sormieni lipua Thunderin paksun, mustan turkin lävitse.

Kun palaan, urokset alkavat syödä hyvällä ruokahalulla, ja kolmen minuutin kuluttua joka ikisen ruokakuppi on tyhjä. Katson hymyillen Alexaa, joka katsoo Smileä.
- Ne ovat tosi suloisia veitikoita. Sanoitko, että lähdet lenkille niiden kanssa? Mä haluaisin-- jos sä siis huolit mut, tulla mukaan. Taluttaa Smileä, sanoo Alexa.
- Tietysti. Kaksin on aina parempi mennä, sanon hymyillen. - Odota, haen hihnat!

Ja niin sitä päästiin matkaan. Minä talutin Gandya ja Thunderia, Alexa vallatonta Smileä. Smile käyttäytyi hihnassa kuin helikopteri, syöksyi minne sattuu, mutta Alexaa vain nauratti sammarin huvittava käyttäytyminen. Gandy ja Thunder kävelivät konemaisesti vierelläni, ja välillä innostuivat vetämään, jos haistoivat jotkin jäljet.
- Koirat on kyllä mukavia. Sinähän tiedät, että meillä on länsiylämaan terrieri, Pico. Viiden vuoden saavuttanut komistus, Pico on tosi mukava, Alexa sanoo.
- Koirat ovat, sanon hymyillen.
- Niin. Ja hevosetkin on hyvää seuraa. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman hoidokeitani.

Lenkillä tarkalleen ottaen kaikki käyttäytyi oikein kiltisti: mitä nyt Smile vähän pelleili ja esitteli höppänyyttänsä Alexalle, ja Gandy ja Thunder välillä innostuivat seuraamaan jäniksen jälkiä. Ne kuitenkin pääsivät takaisin Lumiliekkiin ehjin nahoin, mutta samaa ei voinut sanoa kauan sitten karkuteillä olevasta Abbista. Kaunis Abolabre karkasi, oli kateissa. Sillä aikaa minä huolehdin ja kannoin vastuuta Standy Lovesta, kun en hermostuneisuudellani muuta voinutkaan. Ja kun Abbi viimein löydettiin, se oli puun alla, se oli jäänyt myrskyn keskelle kaatuneen puun alle. Saatoin kuulla mielessäni Abbin veret seisauttavan kiljaisun, pelon, ja sen kivun, mitä se silloin tunsi. Edelleen Abbin ja Standyn, sekä Hiffen ajattelu nostattaa kyyneleet silmiin. Muistan yhä sen ensimmäisen hoitokertani, kun tulin hoitamaan Abbia. Laitoin Abbille ruokaa, se otti kupista yhden raksun kerrallaan ja söi, ja katsoi minuun niin leikkimielisesti.. kuinka joku oli voinut hylätä sen joskus?

Koirat jäivät tyytyväisenä tarhauksiinsa, ottamaan kevyttä rusketusta, kevät aurinkoon. Alexa tuli minun mukanani, sillä hän välttämättä halusi auttaa minua Tikrun laittamisessa. Apu olikin aina tervetullutta, ainakin, kun minä en ollut yhtä kokenut ja taitava kuin Alexa. Ja hevosen hoitourallani olin oppinut niin paljon uutta ja kerranut vanhaa Alexan kanssa, koittanut olla kuin hän, itsevarma, rohkea ja huimapäinen, hänhän oli ratsastanut huonomaineisella Dollarilla. Tai eihän Dollar huonomaineinen ollut, itsepäisyyttä kuitenkin oli. Dollar oli oikea tulisielu, mutta Alexa oli saanut sen kesytettyä. Hän oli taitava, joten mielelläni otin hänestä taas mallia ja kuuntelin hänen neuvojansa.

Ja Alexan kanssa ei ihan helpolla päästykään. Hänen mielestänsä oli tärkeää olla edustuskelpoinen, ja minun täytyi kuulemma tehdä Tikru kauniiksi. Jouduin sukimaan Tikrua ties kuinka kauan, ennenkuin Alexa kelpuutti sen. Itse Alexa hoiti toista puolta Tikrusta, joten homma saatiin nopeammin pois päiväjärjestyksestä. Tikru vain nautti harjauksista ja hellyydenosoituksista, mitä se sai. Se katseli tyytyväisenä välillä minua ja Alexaa sivusilmällä. Oikeastaan vasta nyt tajusin, että olin hoitanut Tikrua pitkään, tuntenut sen niin kauan, tehnyt Tikrusta hyväluonteisemman. Se oli saanut matkan varrella itsevarmuutta, ja olin antanut sille ylitsevuotavasti rakkautta.
- Letitetään sen harja, jooko? Alexa kysyy. Hetken epäröin, mutta kun katson kelloa, ja huomaan, että aikaahan tässä on ihan riittävästi, niin hyväksyn. Itse menen hännän luokse, ja alan tehdä siihen pieniä lettejä. Alexa oli oikein näppärä sormistansa, ja kymmenen lettiä valmistui häneltä käden käänteessä, joten hänellä ei kestänyt kauan harjan letityksessä. Minäkin sain peräpuolen nopeasti letitettyä, ja otin mallia Alexan tyylistä tehdä letit. Jotkut letit olivat hieman huolimattomia, mutta sehän kertoi vain hevosen luonteesta: ei mikään priimus, vaan juuri sopiva, hieman hullunkurinen, joka ei välitä, vaikka pari lettiä olisikin hieman suttuisempia kuin toiset, täydelliset letit olisivat tehneet Tikrusta prinsessan, leuhkan näköisen, mutta suttuisemmat jättivät hevoseen tietyn lempeyden, kuuliaisuuden, mutta myös sen villeyden ja liioittelevaisuuden, kun niin halusi.
- Kiitos, Alexa! Tikrusta tuli tosi kaunis, minä vastaan ja painan suukon hevosen turvalle. - Ja nuo letit on todella kauniit.
- Kiitos paljon.. mitäköhän Halle sanois, jos minä tekisin sille letit? Alexa nauroi.
- Jaa'a. Tai Gold! minä hihkaisen. Ajatus sai Alexankin nauramaan. Nyt Luna menee Storan karsinalle, ja kestää hetken, ennenkuin hän tajuaa, että me olimme tässä. Luna talutti myös Storan harjaustolpille, ja katsoo minua ja Alexaa häkeltyneenä, sitten Tikrua. Hän on hetken hiljaa, katsoo meitä uudestaan, ja sitten hän katsoo Storaa.
- Oletteko te jo valmiit? Luna henkäisee.
- Kutakuinkin, mutta varusteita emme ole vielä laittaneet, Alexa toteaa.
- Ja olette ehtineet letittää Tikrun harjankin? Minä en koskaan ehtisi tehdä sitä Storalle! Luna henkäisee ja katsoo oriansa, ja pyyhkäisee tuon etutukan sivuun.
- Hei, säilytä Storalle sen poikamaisuus, sanon hymyillen. - Ei Stora lettejä tarvi, se on jo valmiiksi komea, niin upea, jatkan, ja Luna nyökkää iloisena.
- Joko kuulitte, että minulla on uusi hoitohevonen? Se on Nic! Luna hihkaisee.
- Todellako?! Alexa on heti innoissansa, ja hypähtää aidan päältä, ja katsoo Lunaa.
- Ihan oikeasti! Nic on tosi suloinen, Luna sanoo.
- Olen aivan samaa mieltä, minä sanon. - Alexa, jos haluat, niin en minä sinua enään pidättele ja vaivaa. Mene vain Hallen ja Goldin luokse, sanon hymyillen.
- Juu, ajattelin juuri samaa. No, nähdään! Ja onnea tunnille! Alexa hihkaisee, ja juoksee sisälle talliin, ja minä käyn hakemassa Tikrun varusteet.

Vielä satulavyötä tiukemmalle, kiristys, ja näin. Tikrun varustus ei kestänyt kauaa, se kesti oikeastaan hyvin vähän aikaa. Myös Luna oli voinut jo aloittaa varustuksen, koska hän oli jättänyt Storan harjan letittämisen pois, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu, juuri noin Stora näytti niin huolettomalta ja varmalta.. no.. storamaiselta. Odottelin Lunaa, ja Nuurakin viimeisteli vielä Carmea?
- Valmis? kysyn.
- Valmis, Luna vastaa hymyillen.

Nyt olemme kaikki neljä viimeistä kertaa kentällä: Viena Koistinen ja Amelia with Dark, Nuura ja Carme, Luna ja Stora Himestry sekä Lola ja Tiger Lily. Viena tarkkailee meitä jokaista. Hän oli itse letittänyt Ampun harjakset, mutta hännän hän oli vain selvittänyt juurta jaksain, ja se liehui nyt kauniisti auki tuulessa.
- Hyvää päivää! Tapaamme jälleen. Viime tunti meillä oli siis perjantaina, ja nyt on sunnuntai, ja meillä on uusi tunti. Onhan kaikki nyt varmasti valmiita, että voimme pian aloittaa? Viena kysyy, ja kaikki kolme Vienan oppilasta sanoo yhdestä suusta olevansa valmiita, ja suorastaan vakuutti olevansa. - Hienoa! Näin aluksi me tehdään pieni leikki. Tässä hatussa on nimiä. Hevosten nimiä. Jokainen nostaa sieltä yhden lapun. Niitä ei kuitenkaan avata vielä, vaan kaikki avaa ne yhtä aikaa. Onko selvä? kysyy Viena. Me kaikki jälleen vakuutamme olevamme valmiita. Olin Tikrun kanssa peränpitäjänä, mutta tänään Viena päätti, että koska olin perjantainakin, minä saisin aloittaa Tikrun kanssa nostamalla yhden lapun. Kaikki laput olivat valkoisia, samalla tavalla taiteltuja papereita. Valitsin nopeasti yhden lapuista, ja Viena ratsasti Amelian kanssa Lunan puoleen, ja ojensi hattua Lunalle. Luna otti myöskin yhden lapuista, sitten oli Nuuran vuoro, joka myöskin valitsi omansa. Viimeinen lappu jäi itse Vienalle. - Saatte avata ne, Viena lupaa. Kaikki alkavat hätäisin sormin avata lappujansa, ja minun lapussani lukee Stora. En tiedä vielä, mitä muut saivat, mutta hymyilen itsekseni. Tämän täytyi siis liittyä jotenkin meidän hevosiimme. - Joko kaikki on saanut lappunsa auki? kysyy Viena, ja me nyökkäämme hyväksyvästi. - Kertokaapas järjestyksessä, minkä hevosen saitte. Minä kerron ensimmäisenä. Minä sain Carmen, Viena sanoo. Kaikki katsomme Nuuran alla olevaa orlov-tyttöä. - Lola, sinä voit kertoa omasi.
- Minä sain Storan! hihkaisen ja katson Lunaan hymyillen.
- Minä sain Amelian! Luna hihkaisee riemuissansa, ja heiluttaa pientä lappusta.
- Minulla on Tikru, Nuura ilmoittaa, puristaa pienen paperinpalan myttyyn, ja laittaa sen taskuunsa. En tiedä, mistä moinen reaktio johtui, vai halusiko hän vain laittaa lapun pois kädestään, vai tykkäsikö hän huonoa, kun hän sai Tikrun? Tikrussa ei ollut yhtään mitään vikaa, joten tyydyin ajattelemaan, että hän halusi sen vain pois käsistä.
- Seuraavat hevoset, jotka te saitte, ovat nyt tämän pienen hetken teidän ratsujanne, Viena sanoo, ja samassa kuulen Lunan voitonriemuisen hihkunnan, olihan hän saanut Amelian. - Me otamme näillä hevosilla käynnin, ravin ja laukansiirtoja. Sen jälkeen saatte omat hevosenne takaisin, ja teette saman. Noniin, vaihtakaapas hevosenne! Viena käskee, ja minä menen Lunan vierelle, ja tartun Storan ohjiin. Sitten kävelen Storan ja Tikrun kanssa siitä ohi, ja ojennan Tikrun ohjat Nuuralle. Tämähän vaikutti oikein mukavalta. Kun palasin paikalleni, kaikki olivat jo paikallansa, ja minä asetuin jonon jatkeeksi.

- Noniin.. ja hevoset käyntiin, lähdetään kaviouraa pitkin! Viena sanoo ja menee itse Carmen kanssa jonon ensimmäiseksi, ja näyttää mallia. Me lähdemme perään, kierrämme käynnillä kaviouraa. Minusta tuntui hassulta olla Storan selässä, ja nähdä Tikru jonkun muun luona. Se vain.. ei tuntunut oikealta. Ja Storan selkä tuntui leveämmältä kuin Tikrun, ja sen askeleet tuntuivat vahvemmilta ja pidemmiltä kuin Tikrun. No, se oli kyllä ihan ymmärrettävää, kun minä olin tuolla tammalla tottunut ratsastamaan, enhän minä ollut kovin monen muun hevosen selässä käynyt. Rudyn, ja silloinkin oli käynyt huonosti. Nyt kuitenkin koitin rentoutua.
- Älä oio kulmissa, Lola! Stora kaviouralle, Viena neuvoo. En voinut hetkeksikään herpaantua, vaan minun täytyi kokoajan huolehtia, että Stora oli kaviouralla. Nuuralla ei ollut paljon vaikeuksia Tikrun kanssa, minäkin olin tottunut Tikruun, sen tasaisuuteen ja lempeyteen. - Sitten siirrymme raviin.., Viena neuvoo ja painaa pohkeita Carmelle, joka oli vielä nuoruudestaan innokas. Lunalle kaikki oli helpoimmasta päästä, olihan itse Viena Koistinen opettanut sille tämän kaiken, joten se osasi jo. Stora siirtyi käynnistä tasaiseen raviin. Kun olimme pari kierrosta tehneet, saimme siirtyä laukkaan. Nyt minun täytyi olla todella varovainen Storan kanssa, kun tunsin oloni niin epävarmaksi. Ja Storakin alkoi varmasti tuntea niin, kun se veti ohjia.
- Rauhoitu, Stora, kaikki kunnossa.. rauhassa.., koitan rauhoitella hevosta, ja minun onnekseni me alamme hiljentämään, ja Stora on taas oma lempeä itsensä.
- Sitten vaihdamme hevosia! Viena kuuluttaa. - Omat hevoset takaisin.

Otin Tikrun mielelläni takaisin Nuuralta, ei sillä, ettenkö olisi pitänyt Storasta. Stora oli vain niin oudon tuntoinen, sen selässä oli vaikea istua.. tai se johtui tottumuksesta Tikruun, tottuisin minä Storaankin, mutta nyt minulla oli allani tuttu ja turvallinen Tikru, jonka tiesin osaavan ravin ja laukansiirtoja. Asetuimme kaviouralle samaan järjestykseen kuin äskenkin, Viena ensimmäiseksi Ampun kanssa, Nuura toiseksi Carmen kanssa, Luna kolmanneksi Storan kanssa ja minä neljänneksi Tikrun kanssa. Lähdemme tasaiseen käyntiin, ja saatan tuntea oloni rentoutuneeksi, kun olen tutussa turvallisessa selässä, eikä minun pitänyt pelätä nurkissa oikomista, olihan minulla Tikru. Luna katsoi haikeasti Ameliaan päin, tuohon taitavaan suloiseen ravuriin.
- Älä anna Storan oikoa kulmissa, Luna! Ja Nuura sama homma, Carmekin oikoo. No niin, näyttää heti paljon paremmalta! Viena hihkaisee. Hän oli ehkä hieman suorasanainen, mutta ei siitä kannattanut närkästyä, se kuului joidenkin ihmisten luonteeseen. Viimein, kun olimme päässeet kierroksen niin, ettei ainoakaan hevonen oio kulmissa, saimme siirtää käynnistä raviin. Tuttu ja turvallinen ravaus, minä ajattelin painaessani hieman pohkeita, muistaen sitten vasta kielellä naksuttelun. Noh, aivan sama! Tikru osasi pohkeilla, eiköhän se riittänyt.. mietiskelin. Viimein saimme siirtyä vielä ravista laukkaan, joka tuntui vielä tutummalta, kuin Storan laukka, jossa se veti päätään, ja samalla ohjia. Tikrun pää oli ylväästi pystyssä, ja se harppoi pitkin askelin. Huomaan samassa Jaken astuvan tallista ulos Kruunun kanssa. Otteeni herpaantui hetkeksi, ja vain hetkeksi, ja silloin Tikru onneksi ymmärsi olla siivosti, minä en halunnut saada selvitellä Tikrun kanssa minkäänlaisia välikonflikteja. - Kaikki meni hienosti, hienoa! Nyt saatte siirtyä käyntiin.. Viena huutaa Amelian selästä. Ensimmäinen harjoitus oli ohitse, mutta niitä oli luvassa vielä lisää.

Nyt meillä oli satulasta käsin otettava pysähtyminen, toissapäivänä oli ollut maasta käsin. Minä ja Luna nauroimme hiljaa, kun muistimme eilisen pysähtymissanan, puff. Painoin luvan tullessa pohkeita Tikrun kylkiin, ja samassa muistin naksauttaa kieltäni. Viena kuulee sen, ja kohottaa kulmakarvojansa, nyökäten tyytyväisenä.
- Puff, sanomme Lunan kanssa täysin samaa aikaa, ja vedän ohjista samalla, mutta Luna ei tajunnut tehdä sitä. Tikru pysähtyi, mutta Stora jatkoi kävelyänsä.
- Puff, puff! Luna käskee, mutta se ei toiminut.
- Palaa, Luna, takaisin Storan kanssa ja kokeile paluumatkalla, ja vedä samalla ohjista, jotta saat Storan ymmärtämään. Kyllä se pian tajuaa pysähtyä pelkästä äänestä, Viena lupaa. Me toistelemme harjoitusta kerta toisensa jälkeen, kuulemme sanoja puff ja stop, kun Vienakin harjoittelee Amelian kanssa, vaikka me kaikki tiesimme varsin hyvin, että Amelia osasi jo tarpeeksi hyvin. Yhtäkkiä Amelia nousee takajaloillensa, mutta Viena oli hyvin rauhallinen, kun oli tämän selässä, piteli vain tiukasti kiinni.
- Tällaisia temppuja voitte myös opettaa hevosillenne, Viena sanoo naurahtaen.
- Vaaau, kuulen Nuuran henkäisevän haltioituneena. Amppu oli taitava.
- Amppu, alas, Viena sanoo ja painaa Ameliaa hieman säälle, että hevonen laskeutuu. - Etteköhän te ole saaneet jo tarpeeksi pysähtymistä, se näyttää sujuvan teiltä. Otetaan sitten peruuttaminen. Amppu, peruuta, sanoo Viena, ja Amelia lähtee heti peruuttamaan. - Jaaaa... puff, Viena sanoo, ja heti sanan kuullessaan musta tamma pysähtyy. - Hieno tyttö! hihkaisee Viena ja palkitsee tamman sokeripalalla.

- Peruuta.. me sanomme. Tätäkin minä olin harjoitellut Tikrun kanssa joskus maneesissa yksikseni, mutta se ei ollut enään niin helppoa. Nojasimme hieman taaksepäin, kun pyysimme hevosiamme peruuttamaan. Onneksi Tikru muisti pian mistä oli kyse, ja se alkoi peruutella tuttuun tapaansa, kuten minä olin sen opettanut joskus hoitourani keskivaiheilla. Tyytyväisenä taputan Tikrua. - Puff, sanon hymyillen ja Tikru pysähtyy. Vienan kanssa me olimme Tikrun kanssa oppineet paljon uutta. Hymyillen minä katselin Nuuran ja Carmen, sekä Lunan ja Storan suorituksia. Kaikki koittivat panna parastaan, ja minäkin testailin peruutuksia vielä pari kertaa, kunnes vaihdoimme jälleen harjoitusta.

Seuraavaksi vuorossa oli ristikkohomma, jota me kukaan emme ymmärtäneet kunnolla. Kallistelimme päätämme kysyvästi, rypistelimme kulmiamme, ja emme ymmärtäneet miteen hellistä pohkeista, emmekä äänistä ja ohjasavuista. Minä en ainakaan ymmärtänyt yhtään mitään, ja Nuura näytti ainoalta, jolla edes hieman välähti. Hän saikin luvan aloittaa, ja teki jyrkän mutkan jotenkin ja sitten ylitti ristikon. Minä en ymmärtänyt, mutta Viena kehui Nuuraa ja Carmea täydellisyyttä hipovasta suorituksesta. Nuura hymyili ylpeänä ja posket helottivat, kun hän palasi Carmen kanssa jonon perälle, minun ja Tikrun taakse. Luna ja Storakin suorittavat ristikon. Nyt oli viimeinen vuorossa, minä ja Tikru. Tein kaiken Viena ohjeiden mukaisesti, muistin hellät pohkeet, ääni- ja ohjasavut, ja tiedätkö mitä? Minäkin suoriuduin tuosta, vaikka minä luulin jo epäonnistuvani. Mutta silti Nuuran ja Carmen, sekä Lunan ja Storan suoritukset olivat paljon parempia kuin minun ja Tikrun, mutta minua ei haitannut. Olin tyytyväinen Tikrun suoritukseen ja sen onnistumiseen.

Tämä oli meidän ja Vienan kanssa viimeinen harjoitus, mutta tämä oli leikkimielinen kisa. Eri puolille aidan tolppiin oli laitettu viisi eri väristä pyramidia. Ne täytyi hakea tietyssä järjestyksessä, joka tällä kertaa oli seuraavanlainen: ensimmäisenä piti hakea keltainen, sitten sininen, sitten punainen, sitten oranssi, ja viimeisenä vihreä. Se vaikutti helpolta, ja järjestyksenkinh oppi nopeasti ulkoa, keltainen, sininen, punainen, oranssi, vihreä. Viena näytti mallia, ja kertoi, että kyseessä oli kaikki kääntymiset sun muut, sillä leikissä pyramidit olivat laitettu mahdollisimman kauas toisistaan, mitkä seuraavaksi täytyi hakea. Kaikki näytti ymmärtävän pelin idean, ja Nuura ja Carme saivat aloittaa.

Kun Nuura ja Carme olivat menneet keskelle, Viena laski kymmenestä alaspäin, ja yhden jälkeen hän sanoi "nyt", ja napsautti samalla sekuntikellon päälle. Nuuralla oli vaikeuksia, kun hän koitti kuumeisesti muistaa oikean järjestyksen, joka oli keltainen, sininen, punainen, oranssi ja vihreä. Hän lähtikin ensimmäisenä oikeaan suuntaan, otti keltaisen pyramidin, ja sitten hän lähti sinisen suuntaan. Käännös oli melko loiva, ja sen Nuura sai tehtyä Carmelle oikein. Seuraavaksi hän epäroi punaisen ja oranssin välillä, ja parin sekunnin jälkeen hän lähti oranssin suuntaan. Ei, nyt hän otti väärän värisen pyramidin! Sitten hän lähti punaisen suunnalle ja viimeisenä vihreän. Eijeijei... minä olin oppinut värien järjestyksen jo.
- Nyt on Lunan ja Storan vuoro! Viena ilmoittaa.

Lunan suoritus oli myös melko hyvä. Hän muisti pyramidien värijärjestyksen, mutta yksi käännös oli Storalle niin ylitsepääsemätön, että Stora ei meinannut millään lähteä siitä. Kahdenkymmenen sekunnin taiston jälkeen ori kuitenkin suoriutui mutkasta, ja saattoi jatkaa peliä.

Viimeisenä oli minun ja Tikrun vuoro. Minua jännitti, käteni hikosivat ja ohjat luiskahtelivat kokoajan käsistäni. Tikru tuntui kuitenkin todella varmalta, joten minäkin rentouduin. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nyt! lasken mielessäni Vienan kanssa samaan tahtiin ja lähden heti oikeasta kulmasta hakemaan keltaista pyramidia. Käännän Tikrun nopeasti, ja tähyän katseellani sinisen, ja ohjaan Tikrun sinne. Otan pyramidit yksi toisensa jälkeen. Kumpi ensin, punainen vai oranssi..? Punainen se oli. Punaisen suuntaan lähtiessäni mutka oli jo vaikeampi, mutta se ei haitannut mitään. Kun otin punaisen pyramidin, huomasin oranssin olevan aivan lähellä.
- Peruuta, sanon hiljaa Tikrulle, joka lähtee peruuttamaan, ja minä saan pyramidin. - Puff, sanon ja samalla painan pohkeita. Tikru lähtee hellään raviin, ja minä saan viimeisenkin pyramidin, vihreän. Lopuksi kaikki taputtavat itselleen ja omalle suorituksellensa.

- Nyt meidän on aika erota, Viena Koistinen sanoo. Katson Ameliaan, kauniiseen tammaan.
- Viena.., sanoo Nuura ja Luna täsmälleen samaa aikaa. - Me tahdottaisiin päästä maastoon kanssasi, Nuura ehtii sanoa ensin, ja katsoo sitten anelevasti Vienaa.
- Maastoon? Minun kanssani? Viena kysyy ja naurahtaa. - Olisitte aikaisemmin kysyneet. Minä voin käydä jokaisen kanssa lyhyellä maastolenkillä yksitellen, jos se käy.
- Vai että käykö? Luna kysyy ja katsoo Vienaa hymyillen.
- Tietysti se käy, minä henkäisen. En minä ajatellut, että pääsisimme hänen kanssaan maastoon. Se tuntui.. ihmeellisen epätodellisen upealta. Suoraan sanottuna.
- Tiedän tästä yhden 750 metrin lenkin. Käyn sen jokaisen kanssa, ja aloitan Nuurasta, sitten otan Lolan ja viimeisenä Lunan, käykö tämä järjestys? kysyy Viena.
- Tottakai se käy! henkäisemme kaikki yhdestä suusta. Minä vien Tikrun tolppaan, solmin sen siihen, ja menen nopeasti katsomaan koiria. Olihan minulla siihen aikaakin.

- Gandyy! Thundeer! Smilee! huudan ja juoksen tarhauksia kohti. - Mitä minun pikkumieheni? juttelen lempeästi avaten jokaisen tarhauksen salvan. - Mitä jätkät? Minä menen kyllä kohta, kun me kaikki käydään Vienan kanssa maastossa.. no mitä Thunder, onko asiaa? kysyn ja katson haukahtavaa koiraa. Minun musta laikani, minun valkea sammarini, minun oranssi pystykorvani. Kaikki yhtä ihania, kauniita ja rakkaita. - Teistä mä en luovu koskaan, en koskaan! hihkaisen koirille, ja istun maahan. Ihan sama, vaikka housujen takamus kastuisi, olisihan sekin nyt jonkinlainen uhraus hoidokkejeni puolesta. Gandy tuli ja asettui puoliksi syliini, Smile vasemmalle ja Thunder oikealle sivulle. Rapsutan jokaista hetken aikaa, olen hiljaa. Annan tuulen heittää hiukseni sekaisin, ja annan ajan kulua. Se kuluikin, ja turhan nopeasti, kun huomaan pian Vienan ja Nuuran palaavan hevosineen maastolenkiltänsä. - Voi ei! Nyt teidän on mentävä takaisin tarhauksiin, minä huokaisen, ja suoritan toimenpiteen nopeasti lähtien Tikrua hakemaan.

Talutimme hiljaisuudessa Vienan kanssa Ameliaa ja Tikrua 750 metrin maastopolun alkuun, ja nousemme satulaan hiljaisuudessa. Raviin lähdemme hiljaisuudessa.
- Olet taitava ratsastaja, Lola. Onko sinulla muita hoitohevosia, kuin Tikru? Nuura kertoi, ettei hänellä ole, ja sanoi, ettei sinulla ja Lunallakaan varmaan ole, Viena sanoo hiljaisuuden rikkoen. Mietin hetken aikaa, mitä sanoisin.
- Mm, minulla ei ole toista hoitohevosta, vaikka olenkin ihastunut tämän tallin budjonnynhevoseen, Lillaan. Ja eräs Calypso, ja yksi Azucar on myös ihania. Terskin arabit ja orlovinravurit kuuluvat suosikkeihini, samoin ranskanravuri, sanon. - Niin, ja mitä Lunaan tulee, hän sai vasta toisen hoitohevosen, orlovinravuri orin, Nicin.
- Voi, sepä mukavaa! Mutta jos sinua huvittaisi hoitaa jotain toista hevosta, sinun täytyy pyytää rohkeasti. Jos sinulla on vain Tikru, ja se on noin taitava, uskon, että 100% dog fani antaa sinulle toisen hoitokoiran, Viena sanoo rohkaisevasti.
- Ai.. minä luulen, ettei. Minulla on Tikru, ja sen lisäksi kolme hoitokoiraa. Niitä oli.. neljä. Mutta 2.5. minun pieni ajokoirani Hiffe lensi taivaaseen, soperran.
- Olen kamalan pahoillani! Aijaa, hoidat koiriakin? Koirat ovat mukavia eläimiä.
- Niin ne ovatkin. Ja hevosetkin ovat. Ja kissat, sekä kaikenlaiset jyrisijät. Käytännössä katsottna minä pidän kaikista eläimistä, mutta koirat ja hevoset on suosikkejani, sanon Vienalle. Rakastin sitä, miten rennosti pystyin puhumaan Vienalle, kertomaan omia kantojani asiaan, omia näkemyksiäni, ja rakastin tätä vauhdin huumaa, joka saisi kuitenkin loppunsa aivan liian pian. Hetken aikaa ratsastimme hiljaa.
- Laukattaisiinko tämä loppusuora kilpaa? kysyy Viena.
- Laukataan vain, minä hymähdän, ja molemmat me panemme parastamme, mutta tietenkin Amelia voitti, olihan se sentään Viena Koistisen ratsu. Mutta häviö Tikrun kanssa ei tehnyt Tikrua yhtään huonommaksi, rakastin tammaani aina ja ikuisesti.

Kun vein varusteita pois, törmäsin Tittaan, joka varusti Marissaa.
- Lähteekö Viena Koistinen nyt? Titta kysyy.
- Lähti Lunan ja Storan kanssa 750 metrin maastolenkille, sitten kai lähtee, sanon.
- Maastolenkille? Vautsi.., Titta huokaisee.
- Minäkin kävin. Tulin sieltä juuri, sanon hymyillen. Se vetää Titan sanattomaksi, ja minä lähden hakemaan Tikrua harjaustolpilta.

- Tikru, olit tänään tosi tosi upea ja mä olen susta ylpeä. Olit Nuurankin kanssa tosi reippaasti, kehun tammaa ja taputan sitä kaulalle. - Miten mua onkin kohdannut näin satumainen onni, kun mä löysin sut, Tikru? kysyn ja painan pääni Tikrun poskea vasten. - Olet ihana, Tiger Lily. Upeampaa ratsua saa kaukaa hakea. Olet kaunis, sisäisesti ja ulkoisesti, prinsessani, sanon. Avaan Tikrun letit hitaasti, ja lettejen alta paljastuu kaunis, kihartunut harja ja jouhet. - Sinusta tuli huippukaunis nyt, Tikru, sanon ja laitan kiinnikkeet talteen. Tikru hörähtää ja heilauttaa päätänsä siirtääkseen etutukkaansa. - Kulta.., henkäisen. - No, minun on nyt mentävä, Tikru. Minä tulen kyllä vielä takaisin, Tikru. Nähdään, sanon, painan suukon vielä Tikrun otsalle, ja lähden. ♥

Vastaus:

Tulipa pitkä tarina sinulta! aivan käsittämättömän loistava ja niin vetovoimainen, että pituus oli vain hyväksi, eikä saanut kertaakaan oloani tuntemaan siltä, että haluaisin tarinan jo jatkuvan nopeampaa tai kokonaan loppuvan. Tarinasi oli täyteläinen, siinä oli erilaisia tilanteita, monia Lumiliekkiläisiä hoitajia hoidokeineen mukana, ja uusi poika Jakekin pääsi tarinaasi. On upea lukea tarinaasi, missä kerroit niin luonnoliseen ja omavaraiseen sävyyn Vienan koulutunnin ohjelman ja kaikki pää piirteet. Olen todella sokaistunut Tikrun kuunteluvuuteen ja sen tottelevaisuuteen. Olet loistava tarinoiden kirjoittaja ja luot upeaa jälkeä tarinaasi. On ilo lukea myös koiriesi hoitopäiviä, missä kuvailet niiden käytöstä ja niiden tuntemuksia kavereita kohtaan. Olen vakuuttunut tarinasi selväpiirteisyydestä ja johdattelevaisuudesta, missä ei ole tullut ekrtaakaan vastaan tavatonta aikaharppausta tai epäselviä kommentteja. Mukavaa että pääsit sinäkin Veinan kanssa maastoon ja juttelitte keskenänne. Voin antaa sinulle lisäksi toisen hoitohevonen, miltei kenet vain tallilta, kunhan se on vain vapaa. Olet todella onnistunut käsittelemään hoidokeita ja kouluttamaan niitä. Saat tästä mielenkiintoisesta tarinasta 150 pistettä.

Nimi: Luna

06.05.2012 11:20
JATKUU

Viena sai kun saikin Carmen liikkeelle, Nuuran avustuksella.
- Hienoa Nuura ja Carme! Viena sanoi, kun Nuura yritti temppua itse, jos sitä edes voisi tempuksi sanoa,
Niin helpolta se tuntui varmasti Vienan mielestä.

Seuraavaksi meidän piti joutua kiipeämään hevosen selkään, emmekä saaneet antaa kuin aluksi hieman pohkeita. Viena näytti meille Amelian kanssa sen, miten hän naksautti kieltänsä, pohkeita antamatta Amelia lähti liikkeelle. Amelia oli kuin syntynyt lahjakkaaksi, niin kaunis ja tottelevainen se oli, kun Viena käsitteli tätä. Nousin Storan selkään, joka ei ollut moksiskaan, kun menin tämän selkään. Se katseli korvat höröllä, odotti kai naksuttelua. Kyllä, niin minä naksuttelin ja annoin pohkeita. Stora lähti heti liikkeelle. Niin lähtivät kaikki muutkin.
- Noniin, kokeilkaapas ilman pohkeita, Viena sanoi ja siirtyi Nuuran ja Carmen viereen. Nuura naksutteli naksuttelemistaan, kunnes sai Carmen liikkeelle.
- Aika nopeaa, kuulin Vienan kuiskaavan Nuuralle. Sitten hän siirtyi meihin päin. Aloin naksuttelemaan Storalle, joka ei liikkunut minnekään. Annoin aivan pienen pohkeen, jolloin Stora lähti liikkeelle heti. Viena ei huomannut sitä, joten toivoin, että Lolakin antaisi asian olla. Viena hymähti ja siirtyi sitten Lolan luokse. Tikrulla meni suunnilleen yhtä vähän aikaa, kun Lola naksutteli.
- Hienoa! Viena sanoi ja taputti.

Katsoimme häntä odottavaisen näköisenä, jolloin Viena aloitti.
- Pidän teille pienen luennon! Hän käski meidän mennä hevostemme selkään kuuntelemaan. Nousin Storan selkään hiljattain.
- Tikru, shh. Rauhassa, me emme lähde mihinkään, kuulin, kuinka Lola sanoi takaani. En kuitenkaan kääntänyt katsettani sinne, vaan tuijotin Vienaa. Se tuntui tyhmältä.
- Eli pidän teille luennon hevosen eleistä. Ensinäkin, jos hevosen korvat menevät luimuun, se tarkoittaa että hevonen on hermostunut tai peloissaan. Viena näytti Amelian korvilla. Hän painoi niitä hellästi luimuun. - Mutta kun taas hevonen laittaa ne pystyyn, se tarkoittaa, että hevonen on kiinnostunut ja kuuntelee tarkkaavaisesti. Te kaikki varmasti tiesitte tuon, mutta halusin vain kertoa, että ymmärrätte jatkossa, Viena selittää.

Luento oli lyhyt. Sen jälkeen Viena käski meidät pois satulasta ja ottaa ohjista hellästi kiinni, kävelyttää hevosia kentän päästä päähän. Storan kanssa meillä oli vaikeuksia. Se olisi halunnut jäädä siihen samaan paikkaan, mihin aurinko paistoi maneesin ikkunoista.
- Tulehan poju, sanoin ja naksuttelin. Stora kuitenkin lähti mukaani. Nuura & Carme ja Lola & Tikru menivät edeltä. Menimme heidän takana siis. Edessä oli kääntyminen. Stora ei kääntynyt, joten Vienan piti tulla auttamaan meitä. Kaikki muut kääntyivät, muttei sitäkään voinut sanoa erinomaiseksi suoritukseksi.
- Noniin, no koittakaapas sitten saada hevosenne pysähtymään, Viena naurahti ja näytti Amelialla mallia. Hän käveli ensin jonkin matkaa, kunnes sanoi: Puff. Nauroimme Lolan kanssa, mutta päätimme ottaa saman käskyn käyttöön. Lähdimme sitten kaikki samaan aikaan kävelemään. Stora käveli kauniisti, välillä se vilkuili taakseen.
- Puff, sanoimme Lolan kanssa yhtä aikaa. Stora eikä Tikru pysähtynyt, mutta kun ohjat kiristyivät, ne katselivat ihmeissään taakseen ja pysähtyivät. Kuulimme Nuuran sanovan sanan Stop. Carme oppi sen kuudennella vai viidennellä kerralla. Carme oli taitava, kun myös Nuurakin.

- Sitten onkin peruuttamisen vuoro, Viena sanoo ja näyttää taas Ampulla mallia. Amelia peruuttaa oikein hyvin. Siihen hän käytti sanaa peruuta. Mitä? Mahtavaa! Tikruhan lähti heti peruuttamaan kuin kaunis Amelia. Viena meni Lolan luokse, he vaihtoivat hevosia, ja Lola sai kokeilla Amelialla samaa.
- Peruuta, Lola sanoi jännittyneesti. Amelia peruutti välittömästi. Hän tuli alas ravurin selästä, ja Viena antoi sitten Tikrun takaisin.

Viena alkoi kasata estettä, jossa oli kaksi puomia. Niiden välissä oli sentti. Katsoin estettä järkyttyneenä. Pitäisikö tuo hypätä? Storalla? Ensimmäistä kertaa? mietin kauhuissani.
- Eli, hölkkäätte hevosen vierellä, ja koittakaa saada se hyppäämään. Tämä on vähän kuin hevosagilityä, jossa ihmisen tulee antaa hevoselle merkkejä. Huokaisin helpotuksesta. Viena näytti taas mallia Amelian kanssa, joka onnistui heti. Ensimmäisenä meidän porukasta kokeili Nuura. Carme hyppäsi kaarevan loikan, ja Viena taputti. Seuraavaksi olimme minä ja Stora. Ensin Stora oli innoissaan menossa esteelle, mutta kun näki sen, se teki äkkikäännöksen ja lähti laukkaa kohti maneesin ovea. Viena sieppasi viimehetkellä Storan kiinni, ja talutti sen minulle. Minä lehahdin punaiseksi.
- Kiitos, sanoin hiljaa, kun Viena ojensi Storan minulle. Sitten oli Lolan ja Tikrun vuoro. Tikru ja Lola lähtivät hölkkäämään. Tikru hyppäsi, mutta pienen hypyn, että esteen kaatuivat. Hän otti Tikrusta kiinni, korjasi pudottamat esteen ja meni jonon hännille. Seuraavaksi oli taas Nuuran ja Carmen vuoro. He onnistuivat edelleen hyvin. Oli siis seuraavaksi minun ja Storan vuoro. Stora suostui menemään, muttei hyppäämään. Puomit tippuivat alas. Korjasin ne, ja menin Storan kanssa Vienan viereen. Lolalla ja Tikrulla onnistui esteet hyvin.
- Viimeinen kierros! Viena huudahtaa ja esteille menevät Nuura ja Carme. Tällä kertaa Carme alkoi oikkuilla, eikä se suostunut menemään enää estettä. Oli
meidän vuoro. Stora ei taaskaan ymmärtänyt ponnistaa, joten puomit kaatuivat maahan. Nostin ne edelleen ja menin sitten Nuuran taakse. Lolalla Tikru ei
edes
suostunut liikkumaan esteen suunnalle.
- Kiitos yhteisestä päivästä, Nuura, Luna, Lola, sekä Carme, Stora ja Tikru! Ylihuomenna näemme jälleen, Viena sanoi, ja talutimme hevoset pois.

Olin putsaamassa Vienan tunnin jälkeen Storan kavioita. Ne olivat yltäpäätä likaiset, maneesissa kun olimme.
- Uskallankohan oikeasti pyytää Vienaa maastoon? kysyin.
- Juups, pyydä vain. Ja jos et tänään, niin huomenna, Lola nauroi.
- Niin, kuiskasin.

Lola oli jo lähtenyt tallista, kun vein Storan karsinaansa. Se hörähti välillä tyytyväisenä. Annoin sille heinää, jota se alkoi mäyskyttää. Lähdin sen jälkeen kotiin väsyneenä.

Vastaus:

On hienoa, että otat huomioon, varsinkin tälläisissä yleisissä tunneissa, muiden hoitotairnoita, mutta hieman rahoittaisin tuota tilanteiden tarkkaa "kopiointia", tuo esiin enemmän omia mielipiteitä ja lisää Storasta asioita, mitä ei tullut ilmi Lolan tekstissä. Kerro enemmän ominsanoin tunnista, ei keiken Lolan tarinassa tapahtuvan ole pakko myös sinun tarinassa tapahtuvan, mutta näin tarina on myös täydellinen ja hyvin kerrottu. Siinä jaksotus oli toimivaa ja sen selvät vuoropuhelut olivat jälleen kerran vahvoilla. Mukavaa, että Stora oppii sinun kanssa työskentelemään, ehkä todella löydätte sen yhteisen sävelen kun todella teette töitä keskenänne :) Hyvä tarina, josta saat 55 pistettä.

Nimi: Lola

06.05.2012 08:51
Jatkoa...

Poika leikki Tikrun kanssa, ja Tikru hirnahteli innoissansa, ja otti välillä pari laukka-askelta, kun Rony juoksi sen kanssa maneesissa. Tikru näytti iloiselta, ja niin näytti Ronykin, kieltämättä. Hevonen ja poika.

- Nyt sinä voisit kiivetä satulaan, Ron, sanon. Yhtäkkiä pojan äsken niin hikihelmillä olevat kasvot muuttuivat kalvakoiksi, ja hän pudistelee päätänsä epätoivossa.
- Ei.. en minä.. enhän minä voi, Rony sanoo ja katsoo Tikrua. Rypistin kulmiani, heillähän oli äsken ollut niin hauskaa! - Minä en halua.. tänään. Oikeasti. Eihän minun ole pakko? kysyy Rony minulta ja katsoo minua epätoivoisesti.
- No, tietenkin. Enhän mä sua voi pakottaa. No, viedäänkö Tikru pois? kysyn, ja Rony nyökkää. Se, mikä pojalle oli tullut, niin jäi minulle tuntemattomaksi, mutta silti me riisuimme varusteet Tikrulta.

- Mä tulen huomenna, meillä on huomenna Vienan tunti, Tiger Lily, kuiskaan hevoselle, ennenkuin juoksen Ronyn luo, joka kyyditti minut kotiin. Mikä hänelle oli tullut...

Vastaus:

Pitkästä aikaa sinulla on lyhyt tarina, mutta ei se mitään :) Mukava pikkujaksottelu tarinassasi, mikä oli ihan oikein tehty kun tarinasta ei tehdä yksityiskohtaista. Hyvin Rony pärjäsi Tikrun kanssa ja poika on muutenkin aina tervetullut tallille sinun kanssasi :) Saat tästä 10 pistettä.

Nimi: Lola

05.05.2012 20:23
Kämppä oli tyhjä, sillä minut oli jätetty yksin kotiin, toisin sanoen olin halunnut jäädä, koska pian lähtisin Lumiliekkiin. Äiti, isä ja Jack olivat lähteneet mummille, Rony oli kaverillansa Aarnolla. Rony oli ottanut Onnin ja Kuuran mukaan, pojalla oli erikoinen vaikutus koiriin, kaikki rakastivat tuota. Ja tietysti pikku-Hani oli lähtenyt mummille, sehän oli äitini lemppari. Isä haluaisi ostaa jonkin suurikokoisemman koiran, kuin pienet seurakoirat olivat. Olen koittanut ehdottaa hänelle, että otetaan belgianpaimenkoira, kuten Topin Kille, entinen Killer oli. Isä ei innostunut asiasta. Venäjänajokoiraa, itäsiperianlaikaa, venäläis-eurooppalaista laikaa, etelävenäjänpaimenkoiraa, samojedia ja suomenpystykorvaa. Hoidokkejeni rotuja. Mutta ei isä sellaisia halunnut, hän vain sanoi, että jonkinlainen suuri koira. Hän oli totaalisen ihastunut kultaiseennoutajaan, ja olivan rotu sievä. Yhtäkkiä ulko-ovi kävi, ja sisään astui sateessa kastunut veljeni Rony. Hänellä oli Kuura ja Onni, jotka myöskin sateessa kastuneina juoksivat iloisin hännänheilautukin minua tervehtimään.
- Etkö jäänytkään yöksi, hämmästelen, ja nostan Onnin syliini. - Mitä, mitä jätkä?
- En jäänyt, Rony sanoo. - Mutta sinä voisit tehdä minulle palveluksen, pikkusysteri! Rony hihkaisee, ja kohotan kulmakarvojani katsoen häntä kysyvästi. - Opetat minut ratsastamaan. Sinullahan on se jonkinlainen termos abamo, sen rotuinen hevonen, niin viet minut sinne ja opetat minut ratsastamaan. Käykö? Rony kysyy ja kallistaa päätänsä suloisesti, jonka tiesi tekevän jokaiseen tyttöön vaikutuksen. Myös minuun.
- Toki. Telkeä Kuura ja Onni kylpyhuoneeseen, ettei ne sotki koko taloa, käsken. - Ja sitten voimme mennä.

Matkan taitoimme moottoripyörällä. Se oli sininen, uuden uutukainen pyörä, jonka jokainen kylällä tunsi, koska kaikki tunsivat Ronyn oikeana naistenmiehenä. He eivät kuitenkaan tunnistaneet kyydissä olevaa tyttöä, kun kypärä peitti hänen hiuksensa alleen. He henkäilivät kateellisina, kun huomasi Ronyn kyydittävän minua. Vasta puolivälissä matkaa tajusin, että en ollut kysynyt, mitä Rony ratsastustaidollaan aikoi.

Kysyin sitä Lumiliekissä. Rony pudisteli hetken päätään, mutta kun minä pyysin oikein kauniisti (niin, häneen tehoaa käsien ristiminen ja ripsien räpsyttely), hän kertoi.
- Et sitten kerro kellekään? Minulla on tyttöystävä, lukiossa opettelee eläinlääkäriksi. Hänen nimensä on Olivia, minua kaksi vuotta nuorempi. Hänellä on hevonen, sellainen.. mikä se on? Joku kopukka kuitenkin, ja sen nimi on Jadki. Haluan tehdä Oliviaan vaikutuksen, kun kiipeän Jadki selkään. Lisäksi minä kerään nyt rahaa, Rony sanoo salaperäisesti, kertomatta, mihin. Mutta minun oli pakko kysyä. - Lupaathan, ettet kerro isälle tai äidille? Ajattelin ostaa ranskanravurin hänelle. Se on hänen suosikkirotunsa. Ja nyt muistankin, hänen Jadki on buddihevonen! Rony hihkaisee ylpeänä.
- Tarkoitatko budjonnynhevosta? Täälläkin on sellainen, ja eräs budjonny kuuluu tämän tallin suosikkihevosiini. Ensimmäisenä kuitenkin tulee Tikru, sitten Halle, sitten tämä kyseinen budjonny, eli Lilla, vaikka jokainen hevonen on aivan ihana, sanon.
- Todellako? Rony kysyy räpsytellen pitkiä silmäripsiään.
- Todella. Mutta koska Lilla ei ole hoitohevoseni, ratsastat Tikrulla, ja sitäpaitsi Tikru on oikea enkeli, tosi tosi hyvätapainen. Mutta näytän sinulle mielelläni Lillan, sanon. - Ja hevoset on kalliita, Rony!
- Mutta isä ja äiti antaa minulle tukirahaa opiskeluun, pahan päivän varalle. Kuukaudessa kaks ja puol sataa, tiedätsä, se tekee neljässä kuukaudessa tonnin! Ja mulla on omaakin rahaa. Ja mulla on koossa 1800, en oikein tiedä, paljonko pitäis olla.. Rony selittää.
- Kauanko olet kerännyt rahaa siihen hevoseet? kysyn häkeltyneenä.
- ..yhdeksän kuukautta.
- Mutta sittenhän sulla täytyis olla jo yli kaks tonnia, sanon.
- En mä niitä kaikkia elatusapuja käytä, tohelo. Vie mut ja näytä mulle tää Lilla ja sitte lähetään hurrrjastelemaan Tikrun kans.

- Tämä tässä on Lilla! hihkaisen ja työnnän karsinan oven auki. Budjonnynhevonen kallistaa päätänsä, ja hörähtää kysyvästi. Rony jää seisomaan karsinan ovelle, kuin mikäkin pölkkypää. - Sisään siitä, ei se sua pure, sanon ja tuuppaan pojan kauniin tamman viereen. Ne olivat kuin luodut toisilleen: Ronylla vain oli ehkä aavistuksen tummemmat kiharat. Itsekin työnnyn Ronyn ja Lillan seuraksi karsinaan.
- No heippa, Lillako se nyt oli.., Rony sanoo, ja vetäytyy kauemmas tammasta, joka kurottelee kaulallansa poikaa kohden.
- Et kai sä nyt Lillaa pelkää? kysyn naurahtaen, ja otan tottumukselta Lillaa päästä kiinni, ja painan suukon tamman poskelle. Lilla hörähtää ja puhaltaa lämmintä ilmaa Ronya kohti. Sitten Lilla ottaa hataran askeleen Ronya kohti, ja kompuroi niin, että pää osuu pitkänhuiskean nuoren miehen rintamukseen. Rony vetäytyy aivan seinään kiinni. - Ihan tosi, Rony, aijoitko sä joskus ratsastaakin? kysyn hämmästyneenä.
- Aijon, mutta mä todella toivon, että sun hevoses ei ole noin tungetteleva!
- Aa, noin tungetteleva? Ei, Tikru on paljon pahempi kuin Lilla, sanon viekkaasti.
- Hei, musta alko tuntuu, että tää on huono idea, sanoo Rony epävarmasti.
- No eikä ole! Tikru on kyllä oikeen kiltti, luonteeltaan voisin sanoo kymppi miinus.
- Mistä se miinus tulee? Rony kysyy epävarmasti.
- Liioittelee pohkeissa, sanon.
- Pohkeissa? Häh?
- Tajuat kyllä myöhemmin, ilmoitan. - Noniin, Lilla! Me mennään nyt Rontin kanssa Tikrua katsomaan. Mä en kyllä koskaan voi käsittää, millä rohkeudella se on menossa Tikrun selkään, kun pelkää suakin noin hirmuisesti, sanon naurahtaen, avaan karsinan ja tuuppaan pojan tummine kiharoine tieltäni, ja suljen karsinan oven perässä.

- Ja tämäkö on se kymppi miinuksen pohkeissa liioitteleva kopukka? Rony kysyy.
- Ei mikään kopukka, kaunis ja filmaattinen neito, korjaan Ronylle.
- No ihan sama. Laita sille varusteet, niin mä hyppään selkään, sanoo Rony.
- Heti selkään! Oletko sä aloittelija.., kysyn, ja tajuan, että vastaus on kyllä, kyllä Rony on aloittelija. Purkahdan nauruun. - Joo.. anteeksi, sanon ja pidättelen naurua.
- No mutta varusta se, Rony sanoo.
- Ei käy. SINÄ teet sen.

Varustuksessa kesti tavallista kauemmin, 35 minuuttia. Rony oli niin kokematon tomppeli, että lopulta minun oli pitänyt selvittää sille ohjat, jotka se oli saanut ainakin tuhanteen solmuun. Ärr, miten hän saattoi olla niin TYHMÄ?

Menin Ronyn kanssa maneesiin, jossa Alexa oli Hallen kanssa. Hän ratsasteli hiljaa, käyntiä ja ravia. Rony iski heti silmänsä Alexaan, mutta katsoin häntä sen näköisenä, kuin olisin halunnut sanoa: "Älä luulekaan, se on joutunut kokemaan jo tarpeeksi ennen suakin". Oli se, kun Fiinaakaan ei ollut.. minä olin kuitenkin toipunut hyvin Hiffestä. Niin yllättävän hyvin, että nyt teki kipeää ajatella.
- Heippa Alexa! Mahtuuko tänne? kysyn pidellen Tikrua ohjista.
- Mahtuu, mahtuu, kunhan ette pussaile, ja että ratsastus ei mene lääpinnän puolelle, Alexa sanoo virnistäen. Katson häntä ensin häkeltyneenä, sitten Ronya.
- Tarkoitatko minua ja Ronya? Tuota tomppelia tuossa? Tuo on isoveljeni, tarkennan, ja Alexa päästää vain hiljaisen hymähdyksen. Ohjaudun maneesin laidalle Ronyn kanssa. - Kas Rontti, ota Tikru, sanon ja työnnän ohjat sille.

Se harjoitteli kontaktin opettelemista maasta käsin, ja leikki erilaisilla äänillä. Se oli sille nyt helpompaa, kun minäkin olin jo opettanut Tikrua, Vienan tunnilla nimittäin. Ronyn opetellessa selitin tuolle, mitä Viena oli meille opettanut.
- Pakko sanoa, että minä en ymmärrä mitään mistään Viena Koistisesta. Minä en ole oikein perehtynyt näihin maailmankuuluihin ratsastajattariin, mutta purjehtija Tommi Honkanen on minun esikuvani, Rony sanoo. Vai että esikuva? ajattelin.. Rony leikki kaksikymmentä minuuttia erilaisilla äänillä, ja hymyili aina lempeästi, kun Tikru totteli ja teki jotain oikein tai hyvin. Tikru oli kieltämättä edistynyt, ja tässä oli hyvällä samaa kertausta kuin eilenkin, ettei tyttöseltä päässyt unohtumaan!
- Hei, nyt ennenkuin pääset sen selkään, niin sähän voisit antaa sille herkkuja erilaisilta korkeuksilta, Vienakin käski meidän tehdä niin.

Seuraan vierestä pojan ja hevosen kahdenkeskeisiä puuhia. He olivat kieltämättä valloittava näky, ja tuo pitkänhuiskea tummakiharainen nuori mies sopi hevosen viereen, jod ei nyt ihan Tikrun, mutta silti jonkin hevosen. Olen ylpeä, että tuo on purjehdinnan puolelta kallistumassa ratsastukseen. Niin minäkin tekisin, mahdollisimman nopeasti! Kuin ohjaaja valvoin, kun Rony antoi Tikrulle ensin normaalilta korkeudelta herkkupalan. Ensiksi hän laittaa kätensä liian kauaksi turvasta, että Tikru kurotteli.
- Älä laita kättä niin kauas! Sen pitää olla suoraan sen turvan alla, ettei sen pidä kurotella. Se näytti lähinnä tältä, sanon, ja venytän itse kaulaani eteenpäin. Rony kokeili uudestaan. - Annoit sen yhä kurotella! Ja miksi olet niin varovainen, kun se ottaa herkun? Tikru ei ole ikinä purrut, minä ilmoitan ja katson poikaa moittivasti. - Uudestaan. Ehkä minä olin liian tiukka, ajattelen. Hänhän on vasta vasta-alkaja, ja on vasta tutustumassa hevoseen! Mitä minä oikein ajattelin, nyt minun pitäisi olla hieman hellempi, ajattelin. Seuraavaksi Rony laittaa herkkupalan sen pään ja maan keskiväliin, kuitenkin Tikrun turvan alapuolelle niin, että kun se laskee päätänsä, niin herkut on suoraan sen turvan edessä. Alemmas menevät herkut onnistuivat moitteettomasti, ja kieltämättä olin melko ylpeä, kun näin Ronyn kasvoilla iloisen virnistyksen, ja näin, kun se salaa painoi suukon Tikrun korvalle.

Jatkuu. <:

Vastaus:

Haha! Kiva hoitotarina! Todella hauska ja innoittava trina, missä sain ulkopuolisena nähdä, kuinka edistyit isoveljesi kanssa hevosissa. Oikein hienosti puhuttu hevosen kontrolloinnista pojalle ja pidin erityisesti siitä, että otit Vienan koulutunti asioista vaarin.! Hienoa tekstinkuvailua ja asioiden "päivittelyä" aina siellä täällä. Mukavaa, että sain noinkin paljon tietää Ronystä, kun monesti käy niin, että kaverit ovat vain seura tarinoissa, eikä varsinainen juoni. Tässä tosiaan oli mahtavaa lukea Ronyn ajatuksia ja kommentteja Tikrua kohtaan, ja mukavaa että Tikru hyväksyi Ronyn. Tarinassasi oli mukana myös muita Lumiliekkiläisiä, paljon hyviä lauseita ja viekeyttä. Sellainen hyvin rento ja viihdyttävä tarina. Saat tästä 85 pistettä.

Nimi: Jake
Kotisivut: http://talliaurinko.suntuubi.com

05.05.2012 20:10
"Jake ! se penteleen perse ylös sen tietokoneen äärestä niinkuin olisi jo!"
Isäni kailottaa alakerran olohuoneesta,äänessä pientä ivaa ja raivoa,
" joojoo... hetkone ! emmä oo koneella vaan valmistaudun tallille!"
Tokaisen, ja kuulen pientä hekotusta suoraan lattiani alta, mutta mitäkö väliä ? rakastan hevosia ja haluan olla niiden kanssa, asia on minun. Tömistelen rappuset alas, nappasin keittiöstä leivän ja pari porkkanaa matkaani.
Oven kolahtaessa kiinni tajusin kuinka kesäinen ilma sittenkin oli, ei enää isoja lumikasoja, ei enää metrejä lunta tiellä, eikä etenkään talvi kamoja !
Kävelin pientä metsätietä pitkin, kuuntelin lintujen laulamista taustalta, vaihdoin puhelimestani biisiä, ja kun katsahdin tielle, huomasinkin jo Lumiliekin tallin olevan suoraan edessäni. Pysäytin musiikin (Skrillex - Cinema) ja kävelin tallin ovea kohti.
Avasin tallin oven hiljaa, ja vähän varoen... Uudelle tallille oli aina jännittävä mennä, etenkin kun tiesi että sielä olisi paljon enemmän ihmisiä kuin olin tottunut vanhan edesmenneen hoitohevoseni kotipaikkaan. Kuului hirnahdus jos toinenkin, oli päivä mutta silti kaksi hevosta oli vielä sisällä, huomasin tallin omistajan Doggin ja menin heti tämän luokse,
" Hei ! Olen Jake, ja tulin katsomaan Kruunua ja Aapea niinkuin sovimme puhelimessa ?"
" Hei.. Joo ne on noissa karsinoissa... Aape on toi ... "
" Joo okei, mä meen.. Kiitti hei oikeesti ! tuun hoitaan noita kahta ikuisesti, ja rakastaan niitä vaikka ne oiski poissa... Niinkuin Mewwiikin.."
Silmäni alkoi kostua, mutta pyyhin kyyneleen heti alas, äh eihän jätkät itke! pyh.... Mutta kumminkin, jatkoin matkaani kohti Aapen karsinaa.. Vanhalle herralle jotain kunnioitusta, koeratsastaisin Kruunun myöhemmin.
" No heeeei poitsukkeli, mitenkäs vanhan herran päivä mennyt ?"
Kysäisen, ja ori päättää vai nyökäyttää päätäänsä. Nostan kättäni että se saisi haistella sitä, ja samalla toisella kädellä avaan karsinan salpaa että pääsisin taputtelemaan ja tarkistelemaan oria lähemmältä tuttavuudelta.
" Ei tarvitse sitten yhtään pelätä, olen vain ystäväsi ja nykyinen ja ikuinen hoitajasi. "
Sanon rauhoittavalla äänellä pojalle, joka puuskahtaa ja kääntää päänsä aamuheinän jämiä kohti. Käännyn ympäri karsinan ulkopuolelle, ja suljen salvan ja menenkin etsiskelemään satulahuonetta. Viitisen minuuttia siinäkin meni, mutta kun astuin sisälle huoneeseen löysin piakkoin orin vihertävän harjapäkin ja otin sen kainalooni, puhelimeni alkoi täristä taskussani, joten jouduin siihenkin vastaamaan,
" Moi Jake mis oot ?" hyvä ystäväni Jenna kysyi,
" Missäs muualla ku uuella tallilla ! tuu messii hei, pääset kattoo miten meen ja oikeet askeleet yms ku osaat nii hyvin.. Mite muute sulla ja Abrahamilla ?"
" Noni siistii mää tuun Abil mis tallil ? ja mites meillä, Abi lopetti ontumisen ja päästiin eilen niihi estekisoihi ja voitettii.. Nyt otetaa vähä lunkisti, mut laukkailemme sitte sinne... nii minne?"
" äh.. Lumiliekin tilalle vaa.. Oon varmaa Aapen kaa tos Kentäl sillo, et ohjaappas oma ja Abin ahteri sinnenii sitte ! mut meen harjaan ton poikasen, mooorooo.."
" moorooo me näämme pian!"
Lopetin puhelun ja hymyilin, Jenna, aina niin pirteä ja iloinen puhumaan puhelimeen... Toivottavasti Abi ei nytten satuttaisi itseään, olihan se jo kunniallisesti pärjännyt 130senttiset estekisatkin mihin en valitettavasti kerennyt mennä mukaan. Olinkin taas Aapen karsinalla, ja avasin salvan toistamiseen, tällä kertaa laitoin oven kiinnippäin ja päkin mukaan karsinaan. Aape katsahti minuun kysyvästi, mutta nyökäytti päätäänsä vain ja hörähti pienesti.
Harjailin oria hetken aikaa, kunnes päätin laittaa suitset sen päähän.. Hetken kinastelun ja pään nostelun jälkeen Aape antoi kiltisti periksi, satulaa en jaksanut roudata matkaani koska olinhan minä jo sen verran taitava että ilmankin osasin loikkia.. (Oma kehu haisee?)
Kentälle ratsastaessa törmäsin samalla matkalla Alexaan ja tämän ratsuun jotka olivatkin tulossa maastoretkeltään,
" Oi ! Mä oon Alexa kuka sää oot ? ja ainii täs on mun oma rakas Halle.. Okei se on jo kolmetoista mut me käyää edellee pienil lenkeil sen kaa ja ja ja aaaaa ! sää oot siis se tyyppi joka hoitaa Aapee ja Kruunuu ? "
"Joo just se... Jake. ."
" Noni tervetuloo! ja hei mä esittelen tallia sulle myähemmi mut nyt on pakko mennä... moro!"
Nyökkäsin vain päätäni ja jatkoin matkaani kohti kenttää, nojaa enpähän olisi ainakaan yksin tänään tallilla, olihan minulla Alexa ja Jenna.. Ja tottakai Halle,Aape,Kruunu,Abi ja muita tallilaisia hevosiakin.
Kentällä aloinkin vaatia orilta pikkusen enemmän huomiota, ja alkuverryttelyn aikana sainkin parit pukit ja ryöstö yritykset, mutta hetken komentelun ja pomoharjoitusten jälkeen sain kuin sainkin Aapen takaisin maanpinnalle ja tajusi että kuka se oikein on pomo, alla vai yläpuolella oleva. " askel, toinen , askel , toine.. eieieiei ei pukkia !"
Karjaisin ja sitten kuulinkin takaani kahden tytön hihitystä, käänsin selkäni ja huomasin Jennan ja Alexan olevan poniensa kanssa sielä.
" Ai .... moi ! " sanoin punastuneena,mutta silti jotenkuten pirteänä, äh.. Enkai möhlinyt ideaani saada ystävää tallilta ? pidettiinkö minua sittenkin aivan hulluna ?
" hih.. oot aika hauska tyyppi Jake !" Alexa tokaisi, ja pyyhki ilon kyyneleet silmistäänsä, Jenna taas tuttuun tapaansa hihitteli ja tulikin mukaani kentälle ratsastamaan,
" Minne muuten saan jätettyy Abin laiduntaa et voin opettaa sua ?"
Tyttö kysyi silmät säihkyen ja kohautin vain olkapäitäni,
" En tunne täältä paikkoja.. Kysy Alexalta jos se veis Abin tarhaan.."
Jenna ravasi Abin kanssa kentän toiselle puolelle, ja minä jäin vetelemään parit koulukiemurat ravissa että laukassa,
" Noni.. Ota ne hiton ohjat ny kunnolla käpälään, mä kasaan sulle parit esteet ja pääset niitten kans leikkimään.."
Jenna oli täysin erilainen opettaessa, ja vapaa-ajalla.. Kiltti ja kaikelle naurava nuori aikuinen olikin tomera ja päättäväinen opettaja ratsastajilleen, taino.. Hän hän haluaa vain hyvää meille kaikille jotka uskaltautuvat tunneillensa.
" huuda sille konille nyt jotain ennenkuin se tiputtaa sinut selästäänsä!"
Jenna huutaa kailottaa kentän toiselta puolelta, kasaan ohjat käteen ja käännän Aapen 90senttimetriselle esteelle, jonka Aape oli kieltäny pariin otteeseen.
"HOPHOPHOP !"
karjaisen ja ori hyppää kuin hyppääkin esteen yli, ja vielä oikeaan aikaan! Jenna taputti käsiään ja laittoi samankokoisen muurin vähän pidemmälle ja käski hypätä sarjan, tein työtä käskettyä ja viimeinkin Sahaaminen suusta loppui ja selkä Aapella suoristui kokonaan ja se rentoutui silmin nähden.
Esteitten jälkeen ravailimme hetken aikaa vielä ja ori suostui jopa menemään muotoon ja tuntumaankin asti. Taputin oria kaulaan ja lapaan, siirsin käyntiin ja kävelimme hitain ja tasaisin askelin pitkin kenttää kunnes ori oli kunnolla lepyytetty.
Talutin orin tallille, ja sielä sitten aloinkin ulkona kiinnittämään oria paaluun, ja hain sisältä sienen, vesiämpärin ja pyyhkeen. Aloin pestä Aapea, joka hörähteli tyytyväisenä kun kylmä vesi tippui kuuman karvan päälle ja aurinko lämmitti sen pois.
Sujautin riimun orin päälle, ja narun kaulalle, hyppäsin selkään ja kävelimme hidasta ja tasaista käyntiä kohti tallia.
Tallin ovella katsoin kelloa, ohhoh.. Eihän se ollut kuin vasta 19.OO ja hevosten oli aika mennä sisälle nukkumaan jo sielä nukkuisi.. Taino, niin ainakin entisen hevoseni tallilla tehtiin, mutta kumminkin laitoin Aapen omaan karsinaansa, taputin tätä ja annoin porkkanan, samalla tavalla menin vähän kauemmas Kruunun karsinaan ja tokaisin,
" Huomenna ratsastan sinulla kunnon maasto lenkin poikaseni,*muisk* hyvää yötä kullannuppuja tässä porkkana.."
Lähdinkin vaihtamaan vaatteitani tallikaapilleni, ja otin reppuni jossa oli omat evääni, lähdin kävelemään kohti kotia iloisin mielin, ja mietin mitä kotona tekisin.. Varmaan kirjottelisin blogiin, laittelisin muille tekstiviestejä ja tällästä perus iltaa.

Vastaus:

Sinussa on jotain niin räväkkää ja niin potenttiaalista voimaa, että se tuo ihan uusia värejä tälle tallille. On hienoa lukea tarinaa, missä todella uskoudut tekemisiisi, todella luot aikaan jotain hyvin hämmästyttävää ja samaan aikaan ihastuttavaa tilannekuvaa, ympäristöstä ja Aapeesta ennenkaikkea. Tarinasi on kaikin puolin selvä ja hyvin kirjoitettu, sen vuoropuhelu on ymmärrettävää ja sanoissaasi on erilaisia ilmaisuja. On mukavaa lukea ensimmäisiä tarinoita, missä otetaan heti huomioon muu tallin porukka ja ystävystytään joidenkin kanssa. Hienosti kirjoitettu Aapeen touhuamisesta ja sen vastusteluista sekä kuunteluista. Huomaan heti, että olet ollut hevosen kanssa tekemisissä ja saat osaavan tuntuman hoitajuuttasi tukien. Olet todella hyvä tuomaan esille ymärstiöä ja ajatuksiasi. Toivon että viihdyt tallilla ja Aapen sekä Kruunun kanssa. Saat tästä tarinasta 70 pistettä.

Nimi: Rex

05.05.2012 16:08
-JATKUU-

Menin nopeasti tallille ja suoraan Annen karsinalle. Siellä valkoinen hevonen jo odottelikin. - Heii, kamu.. Ulkona ei enää edes tihkuta joten voitais mennä maastoilemaan, juttelin hevoselle kiinnittäen samalla riimunarun riimuun. Tamma olisi lähtenyt ulos, mutta sain sen seuraamaan itseäni harjaustolpille. Siellä ei ollut muita, joten Annelle ei löytynyt syytä olla kiinnostunut kaikesta ympärillä olevasta. Kävin nopeasti hakemassa harjapakin viereisestä huoneesta.
Kun tulin takaisin sain ihmetellä tätä Annen upeaa käytöstä.. Äsken energinen hevonen torkkui paikallaan. - Mikä sua vaivaa? kysyn naurahtaen ja kaivan harjan esiin. Siintä puuttui se täysi "Annemaisuus", se ei edes nostellut jalkojaan. Kohotti vain päänsä ja katsoi minuun tietäväisin silmin. - Susta ei sitten saa selkoa, mutisen hevoselle ja alan harjaamaan sitä pitkin vedoin. Anne ei ollut kovinkaan harjauksen tarpeessa joten siinä ei kauaa kestänyt ja pääsin hakemaan satulaa ja suitsia. Laitoin ensin yleissatulan hevosen selkään ja sen jälkeen kiinnitin kuolaimet nivelsuitsiin. Ihmetykseni Anne ei antanut laittaa kuolaimia suuhunsa, jotka se yleensä antoi lähes aina laittaa. - Annee, päätä jo millä tuulella sä oot, murahdan leikkisesti hevoselle ja kutittelin sen suunpieltä. Hetken päästä Anne avasi suunsa oikein ammolleen ja sain helposti laitettua kuolaimet ja suitset hevoselle. - No nyt sä taidat olla valmis. Mennään, sanoin hevoselle joka lähti innokkaasti kävelemään pois tolpilta.
Kävellemmässä käytävää pitkin katseeni osui taas kerran Daraan, olin joskus miettinyt minkälaista juuri tuolla hevosella olisi ratastaa... Vaikka eihän hepo antanut tällä hetkellä edes satulaa selkäänsä laittaa. Satulahuovan se kai hyväksyi juuri ja juuri sekä loimi menee pikku-tamman päälle. Jatkoin kuitenkin Annen kanssa matkaa ulos.

Ulkona seisoi vieras musta hevonen, Anne tuijotti sitä kuin parastakin vihollistaan. Katsoin sitä hetken kummastellen, mutta sitten tajusin sen olevan Ameli with Dark eli siis Amelia, Amppu. Anne kuitenkaan ei tajunnut tämän olevan mitä kunnianarvoisempi vieras suomen koulutähdistön huipulta, jonne Anne ei yltäisi millään. Oltiinhan me sentään Annen kanssa päästy Helppo B:eehen! Ja voitettukin kerran koko luokka, samoissa kisoissa ollen Helppo A:aa luokassa viimoinen. Anne oli oman tasonsa veturi.
Nousin kuitenkin Annen selkään hevosen kuitenkin melkein karaten altani. Amppu katsahti meihin kiinnostuneena ja Anne vastasi vihaiseuteliaalla katseella. Suuntasin Annen suoraan kohti metsäää ettei se nyt ihan hermostuisi tähän vieraaseen hevoseen omalla tallillaan. Olin kuitenkin tajunnut jo sen verran, että tänään Anne ei osaisi päättää mitä se haluaisi..

-JATKUU-

Vastaus:

Pitkästä aikaa Rex :D Tarinasi oli meilenkiintoinen luettava ja se oli erityisen hyvin kuvailtu. Erityisesti väriä tarinaan toi sinun hauskat kommenttisi ja loistava suoritus Annen käytöksen kuvailemisesta, joka oli yllinkyllin pullollaan mitä erilaisimpia kohteita Annen ajatukista ja sen hallinasta. Sen lisäksi olit ottanut Vienon ja Ampun tarinaan mukaan, veikket ole mukana sen yleisillä tunneilla, mutta se oli todella piristävä ja hieno yksityiskohta. Se kaikki mitä Amppu on saanut muilta, kehuja, arvostusta ja monia kauniita sanoja - Anne laittoi totaalisesti aivan toiseen ääripäähän Amelian, mikä oli ennenkaikkea hieno idea! Orlovistasi selvästi alkaa taas herätä sen kilpiluvietti ja energisyys, se haastavaisuus, mitä hevonen pikku hiljaa tarinassasi viritteli! Upea tarina, saat tästä 25 pistettä.

Nimi: Lola

05.05.2012 11:18
Istumme Rexin kanssa linja-autoa odotellen. Kertasin hänelle eilisen tapahtumia, koska hän ei ollut ehtinyt mukaan ilmoittautumaan tunnille. Selitän innostuneena Vienasta ja hänen hevosestaan Amelia with Darkista. Ranskanpuoliverinen tamma oli ollut niin kaunis ja ihana. Hymyillen katson Rexiin, jonka posket helottavat punaisina innostuksesta.
- Minä haluan nähdä Viena Koistisen.. ja Amelian!! hihkaisee Rex innoissansa.
- Amelia on tosi ihana, ja Viena oikein kiltti, minä ilmoitan hymyillen. - Tikrukin osasi käyttäytyä, joten kuten, enkä joutunut noloihin tilanteisiin sen kanssa, ainakaan useasti, sanon hymyillen ja katson Rexiin, joka nousee seisomaan osoittaen tielle.
- Katso, bussi tulee! hän huudahtaa, ja minäkin kohottaudun katsomaan. Oikein, bussi ajoi pysäkille sillalta, ja me nousimme Rexin kanssa kyytiin.

- Lähteeköhän Viena kenenkään kanssa minnekään maastoon tai jotain, Rex miettii.
- Saattaa vaikka lähteäkin, niin kiltiltä hän vaikuttaa, sanon rohkaisevasti. Rex on hetken hiljaa, miettii jotain, ja juuri kun on avaamassa jälleen suunsa, bussi tekee äkkijarrutuksen, ja etuosassa olevat matkustajat kiljuvat hysteerisinä. - Mikä, mikä siellä on? hämmästelen, ja koitan nähdä seisomaan nousseiden hätäisten ihmisten ohi. Myös Rex koittaa päästä ylös, ja nähdä, mitä edessä oikein oli.
- Kertokaa jo, mikä siellä on! Rex huudahtaa.
- Hevonen, musta hevonen, joku suhahtaa. - Epäonnea.
- TIELTÄ, TIELTÄ! minä huudahdan. Tämä hevonen oli nähtävä. Ihmiset lakosivat istumaan minun ja Rexin eteen, kuin meitä kunnioittaakseen. - Avaa ovi, käsken kuskia. Kun hän ei heti tottele, huudahdan: - Päästä ulos! Mies päästää minut heti, ja kun bussi kaartaa pois, huomaan todellakin mustan hevosen, joka on nyt pysähtynyt kuuntelemaan jotain.

- Se on Kim! Rex huudahtaa. Kim? Nimi löi minulla hetken tyhjää, kunnes muistin sen olevan orlovin ja kabardin risteytys tamma, Fiinan ja Logen kaunis tyttönen! Kuvankaunis Powerfield Kimara seisoi siellä, katseli meitä, kun oli havainnut minut ja Rexin, tunnistaen oman nimensä Rexin sanoista.
- Kim? Miten Kim voi täällä olla? hämmästelen. Lumiliekkiin oli tästä puolen kilometrin matka, miten me koskaan saisimme Kimin sinne, ilman ohjia tai muuta?
- En minä tiedä, mutta Kim se on! Sen tunnistaa viimeistään valkeista sukista takasissa, Rex ilmoittaa osoittaen sukkia. Totta sekin oli. Mutta miten ihmeessä Kim oli tänne tullut.. luultavasti päässyt pakoon joiltakin. Yhtäkkiä paikalle jymisteli myös oikein tutunnäköinen hevonen, Lilla. - Lilla Myysholl, mitä sinäkin täällä teet? Rex tiukkaa. Nimen kuullussaan Lilla hirnahtaa lempeästi, ja astelee luoksemme kuin prinsessa. Katson ensin Kimiä, sitten Lillaa. Kaksi hevosta vapaana? hämmästelen. Miten me koskaan saisimme hevoset perille Lumiliekkiin, ilman ohjia?
- Minä otan Lillan kiinni, ota sinä Kim, ehdotan.
- Hyvä on, mutta olen takuuvarma, etten koskaan saa Kimiä, Rex protestoi, mutta lähtee kuitenkin Kimin suuntaan kutsuen sitä nimellä. Minun ei auttanut muu kuin tarrautua Lillaa harjasta, ja odotella Rexiä, jonka kiinniottoyritykset olivat melko kaukaa haettuja.

- Minä en koskaan saa Kimiä kiinni! Rex vingahtaa, kun oli viisitoista minuuttia koittanut saada risteytystammaa kiinni, tuloksetta. Kim juoksi kokoajan vain kauemmas, ja Lillakin alkoi käydä rauhattomaksi. Samassa paikalle jymistelee kolmas hevonen. - Sinua me vielä täällä vähiten kaipasimme, Calypso! huudahtaa Rex Calypsolle, joka oli Annen sisko, kaiketi se oli Alexan edesmenneen Pennyn varsa. Calypso oli yhtä ilkeä luonteeltaan kuin Kimkin, joten mietin, miten koskaan saisimme Calypsoa kiinni, kun minullakin oli Lilla? Huomaan auton, joka tulee meitä kohti, ja saa Kimin meitä hieman lähemmäs. Auto pysähtyy kohdallemme, ja kuskin viereinen poika toteaa:
- Teillä taitaa olla ongelma hevosten kanssa. Hän virnistää ilkikurisesti.
- Kaikki olisi muuten hyvin, jos me saataisiin jostain vaikka nylon-nauhaa, ilmoitan.
- Nauhaa? Meillä on, poika sanoo ja heittää vyyhdin meille. Sitten ikkuna sulkeutuu, ja pojat kaasuttelevat pois. Minä seison yhä paikoillani, Lillaa toisella kädelläni pidellen, ja toisessa minulla on sininen nauhavyyhti.
- Onko sinulla linkkuveitsi, Rex? kysyn.

Kun olimme saaneet Rexin linkkuveitsen avulla nauhaa sopivan mittaisiin pätkiin, laitoimme Lillan siihen kiinni, ja sidoimme tiukasti puuhun. Toiset nauhat meillä oli Rexillä, minä lähestyin Calypsoa ja Rex Kimiä. Hevoset pakoilivat meitä parhaansa mukaan, ja yhtäkkiä paikalle tulee myös Anne.
- Mikä hevosten sukukokous täällä on? kysyn ja minua itkettää, ja samalla naurattaa.
- Anne! Rex huudahtaa, ja jättää mustan tamman pyydystämisen hieman myöhemmälle, ja kävelee Annen luokse, ja tamma jää ilomielin kiinni hoitajansa toimesta. Rex sitoo Annen Lillan kaveriksi viereiseen puuhun. - Ääsh, anna niin minä koitan Calypsoa, ota sinä Kim, Rex puhahtaa järkyttyneenä tilanteesta. - En voi vieläkään kuvitella, miten me tässä ollaan hevosia kiinni ottamassa! Naurahdan hermostuneena, ja lähden Kimin luo.
- Kim, Kim. Kim, tule, tule tyttö! Tule Kim, tule nyt.. onko kauraa juttelen ja työnnän käden taskuuni, jotta Kim todella luulisi, että siellä olisi kauraa. Mutta samassa tunsin sormieni välissä kuution muotoisen asian: tarkemmin tunnustellessani niitä oli kuusi. Sokeripaloja! Kaivan kaksi sokeripalaa taskustani. - Hei Rex, sanon ja tyttö käännähtää. Hänkään ei ollut saanut Calypsoa vielä kiinni. - Ota koppi, sanon ja heitän sokerin hänelle. Rex luo minuun kiittävän katseen, ja yrittää nyt Calypsoa ottaa kiinni. Minä käännyin Kimin puoleen. - Kim, katso! hihkaisen ja lähennyn vähitellen tammaa, joka vetää korvia niskaansa, mutta sitten se alkaa kuulostella.
- Minä sain Calypson! kuulen Rexin riemastuneen äänen, ja yhdellä harppauksella olen Kimin vieressä ojentamassa sille sokeria, ja sen sitä rouskutellessa laittamassa tammaa kiinni nauhaan.
- Ja minä sain Kimin, ilmoitan tyytyväisenä, kun kuulen läheisestä ryteiköstä oksien katkeamista, ja huomaan punertavan hevosen. Mutta se ei ollut Tikru, se oli orlovinravuri tytteli, Reetta! - Reettaa! Täällä, sokeria! huudan ja kaivan taskusta sokeripalan, jota Kim koittaa kurkotella kädestäni. Kun se totesi, että se ei saa sitä, se alkoi kiskomaan. - Reetta! huudan, ja nyt hevonen huomasi minut. - Tule tänne, sanon. Yhtäkkiä nuori, hieman pahatapainen tamma kiltteytyy, ja tulee iloisena luokseni, ja sallii Rexin ottaa itsensä kiinni.

Lopputuloksena meillä oli viisi puuhun sidottua hevosta.
- Me emme koskaan saa niitä kaikkia Lumiliekkiin, eikä me niitä tähänkään voida jättää, kun joku varastaisi ne, totean. Ja se oli totta, me emme ikinä saa niitä kaikkia samanaikaisesti Lumiliekkiin, emmekä voisi jättää yhtäkään tähän.
- Olet oikeassa. Soitan Doggikselle, niin hän tulee trailerilla pahimmat hakemaan. Me voidaan viedä ainakin Anne ja Lilla, ne on kilttejä, Rex ilmoittaa ja kaivaa taskustansa kännykän. - Rex. Tuota, täällä olisi pari kuljetettavaa. Aivan, täällä ne ovat. Ihanko totta? Kauheaa! Mutta.. kuinka joku voi tehdä sillä tavalla? No joo.. voihan se niinkin olla. Mutta jos mahdollista, voisitko hakea... juuri, juuri ne. Me voidaan tuoda Lolan kanssa Anne ja Lilla jalan... On meillä narua, jotkut pojat antoi tuosta kun autolla ohi ajoivat.. niin, aivan. Kyllä, hei, ja kiitos! Rex sanoo ja lopettaa puhelun. - Doggis sanoi, että aitaan on tahallaan leikattu aukko, josta hevoset mahtuvat, Rex sanoo totisena.

Ennen kuin Doggis ehti tulla, me mietimme, kuinka se saattoi olla mahdollista. Kuka oli niin ilkeä ja pahansisuinen, että halusi päästää Lumiliekin hevoset vapaaksi, varsinkaan kun hevoset, emmekä me, ole tehneet kenellekään mitään pahaa? Arrgh, minua ärsytti, olin inhoa täynnä sitä kohtaan, joka oli niin tehnyt. Mutta oliko se saattanut olla joku lumiliekkiläinen?
- Tikru oli ollut kiltisti samalla laitumella, mutta ei ollut karannut. Sen seurana siellä oli ollut Sisko ja Ewe. Venla ja Dara on vielä kateissa.
- Ne eivät ole lähteneet Kimin kanssa samaan suuntaan toisinkuin Lilla, Anne, Calypso ja Reetta, sanon Rexille. Niinhän se oli. Onneksi Doggis kurvasi pian trailerin kanssa tien laitaan.

- Kuinka joku saattaa olla niin ilkeä, me matkalle päivittelemme Rexin kanssa. Minä talutin Lillaa ja Rex Annea. Lilla käveli oikein kauniisti vierelläni, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen pakoon, toisinkuin Anne välillä innostui, ja koitti lähteä ravaamaan, - Paikalla, Anne, Rex joutuu kokoajan sanomaan. Onneksi se viisisataa metriä meni nopeasti, ja Doggis oli jo purkamassa hevosia takaisin ehjälle laitumelle. Mekin veimme Annen ja Lillan sinne. Lilla oli.. unelmahevonen, vaikka niin oli Tikrukin, ajattelin mennessäni talliin Tikrun karsinalle.

Kun menin talliin, Tikrun karsina olikin tyhjä. Missä minun tammani nyt oikein oli? Samoin oli Venlan ja Daran, nuoria tammoja ei oltu nähtävästi vieläkään löydetty, vaikka niitä oli kuulemma Titta etsimässä, sekä Helen, Luna ja Nuura. Helen ja titta oli ratsain, Luna ja Nuura jalkain. Nyt vasta tajusin, että Tikruhan oli siirretty rikkinäisestä laitumesta ehjälle, että eihän tyttönen tietenkään karsinassaan ollut!
- Voi mua onnetonta, sopertelen itsekseni, kun lähden takaisin ulos.

- Tiger Lilyseni, olit kuulemma ollut oikein kelpo hepo, vai? juttelen. Terskin arabi kallistelee päätänsä kuullen nimensä, ja hörähtää lempeästi. Se painaa poskensa minun poskeani vasten. - Olet ihana, Tikru! Mutta tiedätkös, kun ne kaksi kaveriasi, Venla ja Dara on kadonnut, niin pitäisikö meidän lähteä etsimään niitä? juttelen Tikrulle, joka hörähtää uudelleen. - Toivottavasti tuo oli kyllä, sanon naurahtaen ja talutan Tikrun harjaustolpille.

Kaivelen harjapakkiani kuumeisesti ja etsiskelen sieltä pölyharjaa. Tikru oli hieman likaantunut. Pian löysin sen, ja aloin sukia Tikrua. Ensin kovemmalla harjalla kyljistä, sitten otin pehmoisen dandyharjan, ja aloin harjata sillä kaulanseutua. Yskin, kun vetojeni mukana hevosesta irtosi hiekkapölyä.
- Oletko sinä piehtaroinut tuolla hiekassa, vai miten olet itsesi tähän kuntoon saanut? kysyn hieman järkyttyneenä hevoselta. Sain sen kuitenkin suittua viimeisen päälle, ja aloin selvittelemään sen harjaa ja jouhia.

Selvittelyssä kestikin jonkin aikaa. Puolisen tuntia. Tikru ei nauttinut suunnattomasti selvittelyistä, vaan alkoi aikansa kuluksi potkia hermostuneena taaksepäin, että minun täytyi kokoajan pelätä, milloin se osuisi minuun. Mutta lopulta sain viimeisenkin takun selvitettyä, ja Tikruli oli puhdas pulmunen. Kävin hakemassa varusteet, ja varustin Tikrun nopeasti. Se ei vastustellut tälläkertaa edes satulavyön kiristämisessä. Olikohan Tikru nyt järin terve, kun oli ihan vapaaehtoisesti laitumellekin jäänyt, vaikka muut karkuuttivat, minkä kintuistaan pääsi? Niin, paitsi Sisko ja Ewe.

Kun sain Tikrun hieman oudommalle ja vähemmän käytetylle maastopolulle, nousen satulaan. Doggis sanoi, että tähän suuntaan hevoset olivat lähteneet. Naksautan kieltäni, ja hepo lähtee liikkeelle! Ehkä tämän kertaus oli ihan hyvästä, jos Tikru vaikka oppisikin kuuntelemaan ääniä, eikä käyttäisi pelkkää tuntoaistiaan käskyinä. Tikru oli hieman hölmö, mutta niin rakastettava ja suloinen. Ensin maastopolku on sokkeloinen, kun en tiedä, mitä kavionjälkiä seurata. Tikru kuitenkin liikkui tasaisesti, ja sopivan hitaasti, että ehdin rekisteröidä kavionjäljet. Joku hevonen oli nelistänyt pois kotoa, ja kovaa olikin mennyt. Puristan ohjia käsissäni, ja annan Tikrun ravata. Koko maasto oli muuttunut tasaisemmaksi ja mukavammaksi liikkua. Ohjasin Tikrua niiden nelistäneiden kavionjälkien perään, ja hevonen ravasi tasaisesti, ja oli oikein mukava. Kokoajan katsoin kavionjälkiä, jotka oli tuoreet. Yhtäkkiä kadotin ne, ja pysäytin Tikrun. Minun täytyi pysäyttää Tikru, ja käännän Tikrun mahdollisimman huomaamattomasti, että käytin yhtään apuja. Oli se hyvä, että harjoittelin näin maastossakin. Kun peruutin, lähdin käynnillä etenemään Tikrun kanssa. Tässä kohdassa minä menin Tikrun kanssa ohi, rekisteröin paikan heti ensitöikseni, ja sitten lähdin sivulle päin, johon oikeat jäljet menivät. Seurasin niitä, ja pian avautui eteemme laaja pelto.

Voisiko sanoa, että Tikrun silmät sädehtivät? Ne nimittäin tekivät niin. Heti, kun se näki avaran pellon, se hirnahti, kuin kutsuisi jotain, ja pinkaisi nelistämään pitkin peltoa. Aina ojan kohdatessaan se teki loikan. Mitä Tikru meinasi? mietin kun pompin satulassa. En saanut Tikrua enään hallittua, enkä tiennyt, mitä tehdä. Tyydyin huutamaan herkeämättä Apua tai Pysähdy, Tikru. Mikään ei pysäyttänyt Tikrua, ei mikään. Ummistin peloissani silmät, ja kumarruin lähemmäs sen kaulaa pidellen tiukasti kiinni. Tippua minä en halunnut.. enkä aikonut.

Pian tunnen Tikrun hiljentävän, ja kuulen hirnahduksen. Ei, se ei kuulu Tikrusta. Kun avaan silmäni, huomaan Dariannen. Annen ja Dollarin kauniin tyttösen. Se tepasteli siinä minun ja Tikrun silmien alla. Nousin satulasta varovaisesti, ja kävelin Daraa kohti ohjien kanssa, jotka olin ottanut mukaani siltä varalta, että löytäisin jomman kumman. Ja olinhan minä löytänytkin. Dara oli oikein veikeä, mutta kun kaivoin sokerin taskustani, siitä tuli perso herkuille, ja sain sen kiinni. Suoraan sanottuna helposti. Ja Tikru oli nauttinut siitä, että olin vienyt sen maastoon. Ja Tikru oli löytänyt sen. Tiger Lily, minun hoidokkini! Nousen takaisin Tikrun selkään, ja sitten kumarrun Tiikerin kaulaa kohti, ja lykkään käteni sen turvan alle. Se sai palkkion, sokeripalan.

Matka sujui Tikrun ja Daran kanssa joutuin, koska Dara nautti myöskin, kun sai juosta kovaa. Ojia se hieman pelkäsi hyppiä, mutta tuli kuitenkin perässä, kun Tikrukin meni. Saavuimme siis kovin pian takaisin Lumiliekkiin.

Lumiliekissä minua odotti Alexa, jolla oli Venla kiinni.
- Sain sen Hallen kanssa kiinni, tämä ilmoittaa viattomana.
- Hienoa, hienoa Alexa! hihkaisen ja olen aidosti onnellinen.
- Voi Dara-mussukka! Koralli huudahtaa, ja nappaa ohjat kädestäni, ja halaa nuorta orloviansa. - Älä pakene enään, senkin kirppu, Koralli sanoo hieman tiukemmin, ja alkaa taas leperrellä hevosellensa. Kaikki me puhumme hetken tapahtuneesta, siitä, miten joku saattoi tehdä niin? Epäilykseni kaikkosi Lumiliekin suhteen, syyllinen ei voinut olla kukaan Lumiliekistä.

Vein Tikrun karsinaan, ja sulkeuduin sen kanssa sinne.
- Mitä Tiger? kysyn. - Olen ylpeä susta, sähän se Daran löysit, sanon ja painan suukon hevosen turvalle. Tikru hörähtää. Minulla oli alkanut nousta pieni toive toisesta hoitohevosesta. Mutta ei.. Hiffen kuolemasta oli niin vähän aikaa, minä en voisi. Mutta se olisi upeaa.. oikeasti. Mahtavaa, suoraan sanottuna. Mutta olihan minulla kolme koirahoidokkia ja yksi hevonen, se olisi jo liiaksi. - Mitäs sanoisit kaverista? kysyn Tikrulta. - Olihan Rudy kerran.., sanon ja pyyhin ajatuksen mielestäni, etten alkaisi itkemään. Ei, ei, ei! Minä en halunnut ajatella Rudya, tuota upeaa hevosta. Rudy oli unohtanut minut, olihan sillä ollut Jennykin. Tai oikeastaan Luna. Juttelen Tikrulle hetken niitä näitä, kerron, että rakastan sitä. Minun mielessäni pyöri kuitenkin enimmäkseen enkelimäisen kiltti budjonnynhevonen, Lilla. Lilla oli prinsessamainen hevonen, mutta luonteeltaan niin kiltti.. - Nähdään, Tikru, sanon arabille, joka hörähtää tutusti. Lähtiessäni vilkutan.

Vastaus:

Hyvä tarina, mielenkiintoinen ja jotenkin pitkästä aikaa tuli tälläinen kertomus, missä hevoset ovat taas lähteneet omia aikojaan viipeltämään. :D Hienosti kuvailtu tilanne, missä olitte hieman avuttomina tienlaidassa ja yrititte saada hevosia kiinni. Siinä tilanteessa tosiaan tuli lukijalle sellainen toivo ja yrittäminen mieleen, että aivan kohta, pian te varmasti saisitte ne houhien huiskuttajat kiinni. Hienosti kerrottu myös parin muun uhmakkaan tyttösen karkureiteistä, mitkä olivat soveltaneet voimakkaasti omaa polkuaan erkaantumalla muista. Pidit Tikrun loistavasti tarinan päähenkilönä, vaikka tapahtumat eivät olleet juuri tämän tamman suorituksia, mutta silti siinä oli se "menossa mukana" meininki voimakkaasti läsnä. Hienosti loit tunnelman Lumiliekkiläisestä yhteistyöstä ja sen tiiveydestä. Loistava ja ennekaikkea mielenkiintoinen tarina, josta saat 135 pistettä.

Nimi: Nuura

05.05.2012 10:34
Vienan koulutunti

Odottelin blnja-autoa hyvän tovin. Olin lähtenyt puoli tuntia aikaisemmin. Vain, koska tänään en vain jaksanut kävellä. Alexa oli soittanut minulle aamulla, ja todella surullisien kuuloisena. Johtui Fiinasta. Fiina, kaunis tamma oli päässyt aikaisemmin menehtyneiden ystäviensä luo. Kuten myös Hiffe. Ääh, alan kohta itsekkin itkemään kun ajattelen, että niin monta hoidokkia on jo menehtynyt. En halua kuvitella sitä omalle osalleni.

Nousin linja-autoon. Alexa ja Lola istuivat vierekkäin ja puhuivat jostain. Suuntasin linja-auton taka osaan.
- Hei, sanoin kun osuin Lola ja Alexan kohdalle. Sain nyökkäyksen vastauksena.

Syöksyin ulos autosta, heti Lumiliekin pysäkillä. Pian Lola ja Alexakin tulevat.
- Se on siellä kuulemma tänään!
- Ja sen hevonen myös.
- Haluaisin ratsastaa sillä, Alexa hehutti. Lola hymyili.

Mistä mä niiden puheista tiedän, kun ei niitä kerrota. Asteelin suoraan talliin.
- Se on upea.
- Niin ihana!
- Saisinpa ratsastaa tällä.

Kateus kaivertui sydämmeeni.

En ollut koskaan kertonut oikeaa syytä, miksi en ole aina pääsyt Lumiliekkiin. Syy oli aika selvä. Omistan kisaratsun, ja no sitä pitää treenata kisoihin, nyt minulla on vielä sekin, kun sillä ei ole tallipaikkaa. Ja minun pitäisi saada se jonnekkin, mutta ensin olin ajatellut Lumiliekkiä, mutta, kun olen ajatellut jossain vaiheessa pyytää Azucaria ja Quuta hoidokiksi. Niin en voisi pyytää nyt että saisin tuoda oman hevosen.

Kaikki pyörivät mustan kisaratsun ympärillä. Lähden satula huoneeseen, ja katsomaan ilmoitus taulua. Keskellä taulua on lappu, jossa lukee:
VIENAN RATSASTUS TUNTI
OSALLISTUJIA OTETAAN VAIN KOLME!

Raapustin kynällä lappuun, ensimmäisenä:
Nuura & Carme
Haluan tietää, onko tuo Viena Koistinen niin hyvä, kuin väitetään.

Luna ilmestyy takaani.
- OIH! Anna se kynä! Anna! Kirjoitan nimeni tuohon! Annatko nyt sen, annaaaaa, Luna ruikutti.
- Siinä.
Luna kirjoitti lappuun:
Luna & Stora
- Siinä kyä, mä mennen taas ihastelemaan Viena Koistisen Amalia with Dark- tammaa. Se on upea!
- Niin on kyll minun Dananikin..., kuiskaan.

Menin laittamaan Carmea, onneksi sain lainata Lumiliekin satulaa ja suitsia. Harjasin ja varustin Carmen tottuneesti. Alexa ilmestyi takaani.
- Oho, aikaa kului vain vähän päälle minuutti. Olet nopea.
- Alexa! Hui, pelästytit... Nokun siis, minulla on oma... hevonen, hiljensin ääntäni hieman viimeiseen sanaan.

-JATKUU-

Vastaus:

Hmm.. tarinasi jäi hieman mietityttämän, sinulla on siis joku toinen hevonen, toisessa tallissa täällä suntuubin ihmemaailmassa, vaiko vain tässä Lumiliekin maailmassa.. Olisi hyvin surullista, että jossain muualla virtuaalitallilla sinulla on myös kisaratsu kuin Carme, mutta huomattavati parempi ja saat näin ollet marempaa tyydytystä Carmen sijaan sen kanssa kisaamisesta, kun Carme ei ole oikein ruusukkeita monia pongannut... Mutta kokonaisuudessaan tartinasi oli mielenkiintoinen ja olet selvästikin silmäillyt muiden hoitotarinoita. Saat tästä 20 pistettä.

Nimi: Luna

04.05.2012 20:42
JATKUU
Katsahdin kelloa. Vienan tunti alkaisi 20 minuutin päästä. Samassa näin taas Lolan.
- Tiedätkös missä lista on? hän kysyi.
- Toimiston ovessa, vastasin. Lola lähti juoksen toimistolle päin. Käännähdin taas Storaan. Se seisoi katsomassa minua tummilla silmillään.

Vienan tunti alkoi kohta. Vieressäni seisoi komea kabardi. Samassa hyppäsin Storan selkään, ja lähdin käyntiä Maneesiin päin. Näin Lolan touhuilemassa vielä Tikrun kanssa.
- Lola, tules jo, huudahdin. Menimme sitten yhdessä maneesiin.

- Noniin, katsotaanpas, Viena sanoi katsellen meitä. Hän katseensa kävi useamman kertaa minuunkin. - Täällä on siis nähtävästi orlovinravuri. Niin, ja sinulla on komea kabardi, tyttönen! Ainut ori tällä kertaa joukossamme. Ja sinulla siinä on oikein soma terskin arabi. Nyt tehdään sillä tavalla, että te esittäydytte, ja esittelette myös hevosenne minulle! Viena sanoo pian iloisesti. Katsoin Lolaan, sen jälkeen Nuuraan. He katsoivat Vienaa kohti ja nyökkäsivät innostuneina. Viena katsoi Nuuraan sen näköisenä, että toivoi tämän aloittavan.

- Minä olen Nuura. Hevosena minulla on orlovinravuri Carme. Carme on oikein kiltti polle, Nuura sanoi reippaasti, ja vuoro taisikin siirtyä minuun. Jännitys alkoi kohota sisälleni. Halusin nukahtaa. Mutta kuitenkin, halusin esittäytyä.
- Hei... sanoin epävarmasti ja katsahdin Lolaan, joka nyökkäsi hyväksyvästi. - Olen Luna, ja tämä tässä on Stora Himestry, tutummin Stora. Stora on myös oikein kiltti ihmisille, sanoin nyt vähän reippaanpana. Vuoro siirtyi Vienan katseen mukaan Lolalle.
- Hei! Olen Lola. Tämä tässä on Tikru, Tiger Lily, jonka rotu on terskin arabi, Lola esittäytyi rohkeasti.
- Hyvin sanottu, kuiskasin. Viena katsoi minuun.
- Nyt opetellaan kontaktia. Menkäähän hevosen viereen ja naksutelkaa suullanne, Viena sanoi, ja alkoi näyttää esimerkkiä. Hän meni Ampun viereen, ja naksautti suullaan. Amppu katsahti heti häneen, ja Viena kehui tätä. Hän katsoi minuun luottavan näköisenä. Menin Storan vasemmalle puolelle. Niin tekivät kaikki muutkin. Naksuttelin erinlailla hampaillani. Lola sai Tikrun ensin katsomaan häntä.
- No eikö se Carme nyt keskity? Viena kysyi ja katsoi Varmea ja Nuuraa. - Luna, pitäisitkö hetken Amppua? Viena jatkoi kysyen.
- Toki, sanoin ja olin jo siepannut Ampun riimun käteeni.
JATKUU

Vastaus:

Hienosti jatkoit tarinaasi ja olen erittäin yllättynyt ja samalla tyytyväinen, että otit viitteitä Lolan tarinasta, ylipäätänsä siitä että olit lukenut Lolan tarinan :) hienoa. Tarinassasi toit kuitenkin melko vähän esille omia ajatuksiasi ja edelleen panostaisin Storan käytöksen kuvailemiseen enemmän. Hieno yksityiskohta Storan tummat silmät. Saat tästä hyvästä jatko tarinasta 20 pistettä.

Nimi: Lola

04.05.2012 17:51
Vienan koulutunti

Odottelen bussipysäkillä, että linja-auto tulisi. Lopulta se saapuukin, ja juuri, kun istahdan auton kyytiin, huomaan kauempana linja-autossa Alexan. Alexa vaikutti oikein surulliselta, ja hän katseli ikkunasta ulos. Hänen viereinen paikkansa oli tyhjä, ja minua kiinnosti tietää, mikä Alexalla oli. Linja-auton liikkeelle lähdettyä hitaasti liukenen edelliseltä paikaltani, ja istahdan Alexan viereen. Hän ei edes tunnu huomaavan minun paikalletuloani. Hetken aikaa olen hiljaa.
- Alexa, hei. Onko jokin vialla? kysyn ja kallistan päätäni Alexaan katosen. Alexa on hiljaa, huokaisee vain syvään, ja jatkaa ikkunasta ulos katselua.
- Ei ole, Alexa sanoo viimein. - Ei todellakaan ole.
- Mikä on? kysyn häkeltyneenä. Minä.. en tiennyt, miten voisin lohduttaa.
- Eikö Doggis ole kertonut? Alexa kysyy, ja pudistelen päätäni. - Fiina.., Alexa sanoo kyyneleitä niellen. Huomaan silmiin kohoavat kyyneleet, ja sen, miten hän kertoo kyyneleet silmissään: - Fiina.. on Pennyn ja Dollarin luona, turvassa. Se.. menehtyi Tervajärveen, eikä sitä olla löydetty, sanoo Alexa, ja antaa kyynelien valua poskiaan pitkin. Vilkaisen tytön ruskeisiin hiuksiin, katson hänen takaraivoaan, kun hän kääntää päänsä pakoilevasti, kuin katsellen ikkunasta ulos. Hän koitti kuitenkin peittää kyyneliä, ja nyt koitin minäkin. Pidättelin niitä, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Mitä minun tarkalleen ottaen olisi pitänyt sanoa? "Hei, tosi surullista. Otan osaa", se kuulosti jotenkin niin teennäiseltä tai kulutetulta sanalta, etten tahtonut sanoa niin. Olin ollut pitkään hiljaa, keksimättä sanoja, mielessäni rypistin ne aina ja heitin roskakoriin. Kun mitään sanottavaa ei löytynyt, halasin Alexaa epävarmasti. Tunsin tytön tärisevät hartiat. Pian kuulin hänen hiljaisen nyyhkytyksensä.
- Kaikki hyvin, Alexa, sanon ja alan tuudittaa häntä hellästi otteessani. - Kaikki hyvin...

Matka oli kulunut nopeasti, ja vaitonaisina nousimme linja-autosta. Muut katselivat meitä hämillisenä, ja surullisena he katsoivat Alexaa, jonka silmät olivat itkusta punehtuneet. Hän oli kertonut minulle kaiken juurta jaksain linja-autossa. Miten hän oli joutunut käymään sairaalassa.. kaikki se tuntui niin epätodellisen kamalalta. Niin ei voinut tapahtua muutakuin joissain kamalissa filmeissä, kirjoissa, joita en lukisi.
- Mutta sen minä tiedän, että Fiinalla on kaikki hyvin, ja että se on onnellinen nyt. Sehän saa olla Pennyn ja Dollarin kanssa, Alexa sanoo luoden jotain hymyntapaista, jonka saattoi lähinnä tulkita väkinäiseksi irvistykseksi.
- Niin.. Fiinalla on kaikki hyvin. Se on onnellinen, kopioin miltei Alexan sanat. Alexa lähtee kävelemään kohti hautausmaata, jossa oli kaikesta huolimatta Fiinan hautakivi, vaikka hevonen ei itse siellä olekaan. - Haluatko.. että tulen mukaasi? kysyn.
- Ei sinun tarvitse.. tarkoitan, haluaisin olla hetken yksin, Alexa sanoo. Hänen äänensä vapisee, ja nyökkään ymmärtäväisesti. Hitaasti käännyn kannoillani ja lähden kohti tallia.

- Upea...
- Fantastinen...
- Niin kaunis!
Pyrin tungokselta menemään mahdollisimman nopeasti, sillä halusin tietää, mikä nyt oli niin fantastista karsinassa 17, että sinne oli mennyt suuri joukko tallityttöjä, siellä oli myös Titta, Rex, Luna, Helen ja irtotuntilaisia, aloittelijoita. Tungeksin aloittelijoiden ohitse Lunan luokse. Katson häneen, sitten karsinaan.
- Onko Lumiliekkiin tullut uusi hevonen? kysyn häkeltyneenä, vilkaisten karsinassa seisovaan mustaan ranskanpuoliveriseen tammaan. Luna katsoo minua naurahtaen.
- Uusi hevonen, Lola? Oletko ihan pöhkö? Tuohan on Viena Koistisen ratsu, Amelia with Dark! Luna huudahtaa. Viena Koistisen Amelia with Dark? Viena oli Suomessa tunnettu useiden vuosien koulukilpailija, mutta miten hän oli saattanut eksyä tällaiseen pieneen talliin, ja vieläpä kauniin ratsunsa kanssa? Olihan niitä talleja muitakin tarjolla, jos majoituksesta oli puutetta, ainakin Tervajokelaisilla pitäisi olla niin laadukas ja charmantti talli, että se vähintään kelpaisi Amelialle, mutta että Lumiliekkiin? Jos Viena oli tänne tullut, se oli suuri ihme. Vaikka olihan Lumiliekkikin tunnettu talli muutamien ratsujen vuoksi, mm. Fiinan, Logen, Hallen. Ne olivat taitavia ratsuja jokainen, ja palkittuja. Ja olihan Tikrukin päässyt jo hyvään alkuun. Ja Penelope, Renetan Penny oli myös melkoinen tyttö. Mutta että vielä Lumiliekkiin?
- Viena Koistisen Amelia with Dark? Puhummeko me samasta hevosesta, Ameliasta, Ampusta? kysyn hämmästyneenä Lunaa katsoen.
- Kyllä puhumme! Viena Koistinen, itse kuuluisuus, minun unelmaratsastajani, suosikkini! Lola, voitko uskoa miten satumainen onni on kohdannut Lumiliekin? Viena pitää tänään ja sunnuntaina tunnit kolmelle ensimmäiselle ilmoittautujalle! Enään on yksi paikka vapaana. Tunnit on ohjattu vain vakiohoitajille, eli nämä tallilikat eivät pääse.., Luna sanoo naurahtaen, - Paikkoja on jäljellä vielä yksi.
- Yksi? Mitä, mitä, missä on lista.., minä hämmästelen ja Luna kertoo sen olevan toimiston ovessa. Läpi ihmisjoukon minä uin sinne, otan Lunalta vapisevin käsin lyijykynän, ja kirjoitan oman nimeni siihen. Lopputuloksena siihen tuli huterin kirjaimin: Lola & Tikru. Minun lisäkseni siellä oli Luna ja Stora, ja Luna oli ehtinyt kirjoittaa nimensä hyvissä ajoin ensimmäiseksi, ja Nuura oli ehtinyt Carmen kanssa toiseksi. Ja minä.. olin kolmas! Pääsisin itse kuuluisuuden, Viena Koistisen kanssa samalle kentälle, miltei kosketusetäisyydelle, jopa Ampun kanssa! Upean, fantastisen, kauniin.
- Hienoa! Nyt me päästään laittamaan hevosia kuntoon, Lola! Kuulithan, että tunti pidetään 40 minuutin kuluttua? Iik, minulla on jo kiire Storaa laittamaan! Luna hihkaisee ja juoksee mustan orinsa karsinaan. Neljänkymmenen minuutin kuluttua? Minullekin tuli äkkiä kiire, ja puikahdin Tikrun luokse.

- Tikru.. mene jo.. sanon pukkien hevosta. Olimme juuri ajoissa, ja tunti oli alkamassa kentällä. Nuura ja Luna olivat jo valmiita, ja minä, kuten aina, viimeisenä kuhnailemassa. Onneksi Viena tuli vasta minun perässäni upean Amelian kanssa!
- Tule jo, Lola! Luna hihkaisee Storan selästä hymyillen.

- Katsotaanpas.., Viena sanoo. Oli hämmästyttävää, että kuulin hänen äänensä livenä, ennen olin kuullut sen vain televisiossa, - täällä on siis nähtävästi orlovinravuri. Niin, ja sinulla on komea kabardi, tyttönen! Ainut ori tällä kertaa joukossamme. Ja sinulla siinä on oikein soma terskin arabi. Nyt tehdään sillä tavalla, että te esittäydytte, ja esittelette myös hevosenne minulle! hihkaisee Viena. Hänen tummanruskeat letitetyt hiuksensa heilahtelevat kypärän alta hänen päänsä kääntyillessä. - Aloita sinä, sanoo Viena, ja osoittaa Nuuraan.
- Minä olen Nuura! tämä sanoo reippaasti. - Tämä on minun orlovinravuri Carme. Carme on oikein kiltti heponen, Nuura lisää itsevarmasti, ja vuoro siirtyy Lunaan.
- Hei.., Luna sanoo hieman ujommin kuin Nuura, ja vilkaisee minuun pelokkaasti. Nyökkään hyväksyvästi, ja Luna jatkaa hieman rohkaistuneempana: - Minun nimeni on Luna. Tässä on hevoseni Stora Himestry.. Stora on oikein kiltti. Se on muuten kabardin horse, niinkuin Viena sanoikin, Luna sanoo, ja katsoo ujostellen taas minuun. Sitten vuoro siirtyy minulle. Vilkaisen vieressäni seisovaan kilttiin Tikruun. Miten mä sua kuvailen?
- Minä olen Lola, ja tässä on minun hevoseni Tiger Lily, joka on tutummin Tikru. Tikru on terskin arabi. Se saattaa hieman liioitella vaikkapa pohkeissa, eikä se niin täydellinen ratsu aina olekaan, mutta minulle on pääasia, että viihdyn hevoseni seurassa, ja että se viihtyy minun, sanon, ja tunnen poskieni kuumotuksen.
- Vau, hyvin sanottu, Luna kuiskaa ja katsoo minuun.
- Noniin, kiitoksia! Eli siis meidän orlovimme on Carme, ja kabardi on Stora, eikö? Ja terski on Tikru. No, mutta minä en ole vielä esittäytynyt! Minä olen siis Viena Koistinen, nimi saattaa sanoakin teille jotain, ja tässä on minun ihana ratsuni Amelia with Dark. Amelia on oikein ystävällinen ja yhteistyöhaluinen kaveri, Viena sanoo. Hymyilen, ja pian koko tyttöjoukko alkaa nauraa, kun Amelia hirnahtaa, ja kallistaa päätänsä suloisesti. Vienalla oli sattunut onni, että oli saanut noin kauniin ravurin.

- Ensimmäisenä koittakaa saada kontakti hevoseenne. Seisokaa sen vieressä maassa, ja alkakaa jutella sille, ja sanokaa sen nimeä, Viena sanoo. - Minä näytän mallia, hän sanoo ja ottaa tukevan otteen Amelian ohjista. - Amelia, Amppunen.. hyvä tyttö, katso tänne, kuukkkuuu.., Viena juttelee hevosellensa luontevasti ja naksuttelee kieltänsä. Amelia kääntää päänsä kysyvästi Vienaan. - Hyvä tyttö! Viena kehaisee ja pörröttää Vienan etutukkaa. - Kokeilkaa nyt omiinne tällaista..
- Carme, Carme! Hyvä tyttö..
- Stora, onko omena? Omppu.. Stora, hei!
- Tikru.. Tikru-rakas, mitä tyttö, oletkos hieman ihana, mitä? Tiger Lilyy.., lepertelen, ja olen ensimmäinen, joka saa hevosensa kääntämään päänsä. - Hieno tyttö, kehun ja painan suukon sen turvalle. Hetken päästä kaikki olivat onnistuneet.
- Tuo nyt oli vain pieni testi, Viena sanoo huitaisten kädellään ilmaa. - Nyt lähdette kävelemään, ja naksautatte kieltänne kerran, mutta terävästi, ja teidän tulisi saada hevoset peräänne kiskomatta, Viena ilmoittaa. Hän näytti jälleen mallin, ja Amppu totteli loistavasti. - Teidän vuoronne. Naksautan kieltäni, mahdollisimman terävästi, mutta siitä kuuluu pehmeä naksaus, kuin pähkinänkuori olisi särjetty hellästi. Näin ollen Tikru ei totellut, mutta Luna onnistui heti ensi yrittämällä. Nuura taas koitti vetää Carmea ohjista, kun se ei heti totellut. Minä menin kärsivällisesti takaisin Tikrun vierelle. Kokeilin pari kolme kertaa uudelleen, ja neljännellä onnisti. Silloin Tikru lähti mukaani, vaikka minä vain naksautin kieltäni! Se tuntui uskomattomalta, ja olin onnellisempi kuin moni hevostyttö. Nuura jatkoi Carmen repimistä.
- Nuura hei, eihän se Carme tuota ymmärrä. Hevosta alkaa vain pelottaa, kun tuolla lailla riuhdot. Pitäisitkö, Luna, Ameliaa hetken, kun näytän Nuuralle! Viena pyytää, ja muitta mutkitta hän työntää Ampun ohjat Lunalle, ja Luna on onnensa kukkuloilla, henkäillen syvään, huokaillen ja ihaillen Amelian kauneutta. Minä taputin Amppua varovaisesti kaulalle, ja Tikrua pidellen seurasin, kun Viena otti Nuuralta Carmen, naksautti kieltään terävästi, ja saa Carmen heti mukaansa. - Harjoittele hetken aikaa kielen naksuttelua, sanoo Viena, mikä oli minusta hieman tylyä, mutta Nuura harjoitteli. Kahden minuutin kuluttua Viena vei Carmen takaisin, ja Nuura onnistui ensi yrittämällä. - Heti paremmin, hienoa Nuura!

Seuraavaksi meidän joutui kiipeämään hevosen selkään, emmekä saaneet antaa kuin aluksi hieman pohkeita. Viena näytti meille Amelian kanssa sen, miten hän naksautti kieltänsä, pohkeita antamatta Amelia lähti liikkeelle.
- Vaau, Nuura henkäisi. Viena oli kieltämättä lahjakas, ja hänellä oli todella upea ratsu. Kaikki kipusimme hevosiemme selkään, ja naksautimme kieliämme pohkeita samalla hellästi antaen. Tottakai hevoset lähti aina liikkeelle, kun saivat pohkeita. Viiden minuutin päästä Viena kielsi antamasta pohkeita ollenkaan. Naksauttelimme kieliämme, saamatta kontaktia hevosiin. Ne seisoivat jäykkinä allamme, ja Tikrukaan ei vaikuttanut yhteistyöhaluiselta. Huomaan sivulla olevan puomin. Ottaisimmeko me esteitäkin? hämmästelen. Olin jäänyt ohjelman näkemisestä paitsi, kun minulla oli ollut niin kiire Tikrua varustamaan.. ensimmäisenä onnistui Nuura. Carme lähti neljännestä kielen naksautuksesta, ja heti sen jälkeen Tikrukin näytti ymmärtävän pointin. Nyt Viena seurasi tarkasti Lunaa. Luna naksautteli kieltänsä, tuloksetta. Sitten huomaan, miten se painaa toisella jalalla vähän pohjetta ja naksauttaa kieltään, mikä saa Storan liikkeelle. Viena ei ollut huomannut Lunan antamaa pohjetta, joten minäkin annoin asian olla.

Seuraava liike oli, että meidän täytyi antaa herkkuja erilaisilta korkeuksilta hevosilta. Tavalliselta, että ne saa herkun heti suuhunsa, hieman alempaa, ja maan tasolta. Sitten hieman ylempää, että hevosen piti venyttää kaulaansa vähän, ja sitten niin ylös, että hevonen joutui nostamaan hieman etusiansa ja kohottautumaan herkkua kohti, että ne saisivat palkkionsa. Sitä varten meille jokaiselle oli varattu omenanpuolikas, porkkananpuolikas, ruokalusikallinen marjakuutioita, kaalinlehtiä kaksi (pieniä), ja sokerinpala. Meidän täytyi antaa ne niin, miten kuvittelimme hevostemme pitävän eniten. Niin sanotusti huonoimmat annettiin ensimmäiseksi, ja mentiin alaspäin huonompien kanssa ja ylöspäin parempien, että hevosen mielenkiinto olisi parempi. Ensimmäisenä otin kaalinlehden, jonka arvelin olevan Tikrun mielestä pahinta. Sitten otin toisen kaalinlehden, laskien kättäni suunnilleen keskivaiheille Tikrun pään ja maan välille. Tikru kumartuu herkun ottamaan. Seuraavaksi otan marjakuutiot ja pidän kättäni aivan maassa kiinni, ja Tikru ottaa herkun moitteetta. Työn touhussa en edes huomannut katsoa muiden puuhasteluja. Seuraavaksi otin porkkananpuolikkaan, ja nostin sitä niin, että Tikrun joutui kurotella. Hevonen vaikutti innostuneelta hieman isommasta ja herkullisemmasta palkinnosta, joten se pari kertaa ensin koetteli kurotella, ja vielä parin yrityksen jälkeen se sai kaulansa minun käteni tasolle, ja otti porkkanan puolikkaan. Sitten otin sokeripalan, ja nostin sen ylimmäs. Tikru katsoi minuun hetken hölmistyneenä, hirnahti sitten kysyvästi, ja katsoi minuun, kuin pyytäen, että minä laskisin kättäni hieman, että se saisi herkkunsa. Pysyin lujana, ja kun Tikru huomasi, että minä en järkähdäkään, se nosti jo etusiansa hieman, mutta laskeutui takaisin. Se teki vielä pari samanlaista yritystä, kunnes yhtäkkiä tuuppasikin kättäni niin, että sokeri tipahti maahan. Tyytyväisenä Tikru hamusi sen maasta samettisen huuliensa väliin. Nyt otin omenan, joka oli viimeinen jäljellä oleva herkkupala, ja nostin sen ilmaan. Se sai Tikrulle veden kielelle, vaikka se oli jo ahminut herkkuja. Se koitti kurotella kaulallaan, mutta kun totesi sen mahdottomaksi, se nousi melkein suoraksi pystyyn, ja nappasi herkun suuhunsa.
- Hienoa, Lola! Saumatonta yhteisestyötä. Tikru on taitava hevonen, kuulen Vienan sanovan selkäni takaa, joka saa minut tuntemaan ylpeydentunnetta. Oliko minun ja Tikrun välillä todella saumatonta yhteistyötä? ajattelin ylpeänä.

- Nyt pidän teille pienen luennon! Kiivetkää hevosienne selkään, ja kuunnelkaa, Viena kuuluttaa, ja teemme heti niin kuin Viena käski. Tikru tunsi, että kiipesin sen selkään, ja se alkoi tanssahdella hermostuneena, ja odotellen pohkeita, lupaa liikkua.
- Tikru, shh. Rauhassa, me emme lähde mihinkään, suhahdan, ja hetken paikallaolon jälkeen Tikru ymmärtää ja lopettaa rauhattoman tanssahtelunsa.
- Pidän teille pienen luennon hevosen eleistä. Jos hevonen vetää korvansa luimuun, Viena sanoo ja viittaa Amelian niskaa myöten menevät korvat: - se tarkoittaa, että hevonen on hermostunut tai peloissaan. Kun taas sillä on korvat valppaasti pystyssä, se tarkoittaa, että hevonen on kiinnostunut jostain ja kuuntelee tarkkaavaisena. Rauhattomat hännänheilautukset, ja poispäin kulkeminen on rauhattomuuden ja turvattomuudentunnetta, Viena selittää. Hän oli opettanut Amelialle kaikki nuo liikkeet, ja upposin kuuntelemaan häntä ja katselemaan ihastellen Amelian taituruutta. Minusta luento olisi voinut kestää ikuisuuksiin.

Se loppui kuitenkin pian, ja jännityksellä aloin odottelemaan, kasaisiko Viena puomit. Mutta sen sijaan hän käski meidät alas satulasta, ja pitää hellästi kiinni ohjista, ja kävelyttää hevosia siinä, kentän päästä päähän, kerran. Me teimme niin, vaikka en tajunnut, mitä ideaa siinä oli. Ehkä ne oli ne mutkat, jotka piti kääntyä, ajattelin, ja koitin saada Tikrun kääntymään mahdollisimman sulavasti. Nuura sai Carmen kääntymään melko hyvin, mutta Storan kanssa oli vaikeuksia, kun se olisi halunnut jäädä sinne. Ei Tikrunkaan kääntyminen ollut sanoinkuvaamattoman kaunis, sen jalat haroivat eri suuntiin ja muuta, mutta Viena hyväksyi sen! Hän joutui taluttamaan Storan Lunan puolesta toiselle puolelle. Vienalla oli ihmeellinen vaikutus hevosiin!
- Noniin, otetaanpas uudestaan, mutta nyt kentän puolivälissä koitatte saada hevosenne pysähtymään, Viena sanoo, ja näyttää sen Ampulla, joka tottelee Vienaa kuuliaisesti kuin hyvin koulutettu koira, joka tässä tapauksessa oli vain hevonen. Otin Tikrua hieman jämäkämmin kiinni ohjista, ja katsoin Tikrua silmiin. Naksautan kielelläni ja saan Tikrun sillä liikkeelle, eikö se ollut tarkoituskin tehdä niin, kun Viena oli sitä aijemmin opettanut? Viena oli kertonut, että pysähtyessä hevoselle voi opettaa minkälaisen sanan tahansa: Stop, pruut, pysähdy, seis, tai vaikka nyt, hep tai jopa puff. Itse sanalla ei ollut merkitystä, vaan sillä, mitä sanalla tarkoitettiin. Hevoset kuulemma oppisi sen todella nopeasti. Viena itse käytti Amppuun sanaa puff, niin tyhmältä kuin se vain kuulostikin. Siksi minäkin päätin ottaa sen saman sanan. Se oli helppo ja yksinkertainen, ei kovin vaikea oppia. Lähdimme kaikki samaa aikaa kävelemään, ja kävelimme tasaisessa vauhdissa. Tikru käveli reippaasti vierelläni.
- Puff, sanon Lunan kanssa samaa aikaa. Kummankaan hevonen ei tajunnut pysähtyä, vasta sitten pysähtyivät, kun tunsivat ohjien kiristyvän, ja käänsivät päänsä hämmästyneenä, mihin se hoitaja oli jäänyt? Nuura oli päättänyt ottaa käskyksi sanan Stop, ja Carme alkoi totella sitä kuudennella kerralla. Minulla ja Lunalla kesti hieman kauemmin, mutta kun olimme tarpeeksi useasti sanoneet hevosillemme puff, ne ymmärsivät. Ja se oli ihmeellisempää. - Puff, Tikru, sanon, ja oranssi ystäväni pysähtyy. Se kääntää katseensa minuun, hörähtää lempeästi, ja auringon säteet alkavat leikitellä aluksi sen selällä, mutta sitten myös kaulalla, ja sai mustan harjan kimaltelemaan.

Viimeisenä tähän samaan harjoitukseen kuului peruuttaminen. Olimme kentän toisella laidalla kasvot aidan toiselle puolelle, ja siitä meidän oli määrä peruuttaa Vienan antamien ohjeiden mukaisesti. Siihen Viena käytti sanaa peruta, ja me kaikki aloimme käyttää samaa. Ja ihme ja kumma, Tikru lähti heti taaksepäin. Se johtunee kuitenkin varmasti siitä, että olin joskus ennenkin harjoitellut tätä Tikrun kanssa yksikseni. Kun onnistuin toistamiseen, Viena otti minulta Tikrun, ja antoi minun yrittää Amelian kanssa! Katsoin mustaa ravuria haltioituneena, ja kosketin sen lämmintä kaulaa.
- Peruuta, sanon henkäisten syvään, ja lähtien taaksepäin, Amelia totteli! No, mikseipä olisi totellut, kun Viena oli opettanut sen niin hyvin? Amelia oli kaikinpuolin täydellinen. Kun muutkin olivat saaneet hevosensa tottelemaan, alkoi viimeinen vaihe, ja minä sain oman pikku Tikruni takaisin.

Viena kasasi esteen, jossa oli kaksi puomia, ja niissä oli viiden sentin väli. Meidän täytyi päästää hevoset ohjista vapaaksi, ja hölkätä vain niiden vierellä ja koittaa saada hevonen hyppäämään esteen yli. Tietysti Viena Koistinen onnistui heti, hänhän oli Viena Koistinen, Suomen kuuluisa koulukilpailija! Ja hänellähän oli sentään kuuluisaakin kuuluisampi ravuri, Amelia with Dark! Ensimmäisenä kokeili Nuura. Ensimmäinen yritys meni onnistuneesti! Carme hyppiu esteen irrallaan, kuin olisi aina tehnyt sitä. Seuraavaksi oli Luna ja Stora, ja kun Luna lähti hölkkäämään ja naksautti kieltään, Stora seurasi Lunaa hetken, mutta kun näki esteen, Stora tekikin äkkikäännöksen, ja me saimme Storan juuri ja juuri kiinni, ennenkuin se pinkoi kentältä pois. Sitten oli minun ja Tikrun vuoro. Tikru, meillä piti olla saumatonta yhteistyötä, mene yhtä kauniisti kuin Amelia, mene, ole kiltti, ajattelin. Lähdin hölkkäämään, ja Tikru lähtee hentoiseen raviin, ja hyppää esteen yli, mutta ponnistus ei ollut tarpeeksi voimakas, ja puomit tippuvat. Ohjaudun Tikrun kanssa takaisin jonon perälle. Nuura yritti uudelleen Carmen kanssa, ja onnistui toistamiseen. Nyt Storakin Lunan kanssa suostui menemään, mutta se juoksi puomin läpi ymmärtämättä hypätä. Oli jälleen minun ja tikrun vuoro, ja nyt olin itsevarmempi, vai pitikö sanoa tikruvarmempi? Uskoin Tikruun koko sydämestäni. Esteen kohdalla ummistin silmäni, ja seuraavaksi kuulin onnittelevat taputukset. Tikru oli ylittänyt esteen.
- Viimeinen kierros! huudahtaa Viena ja Nuura lähtee Carmen kanssa. Nyt Carme alkoi oikkuilla, ja kolmatta kertaa se ei suostunut enään menemään esteen yli. Nuura meni Carmen kanssa kentän laidalle odottelemaan minua ja Lunaa. Nyt Luna lähti Storan kanssa, ja pitelin peukkuja hevoselle. Valitettavasti Stora ei ymmärtänyt ponnistaa, joten se juoksi jälleen puomien läpi. Mutta olihan se hyvä alku, kun ei juossut ainakaan pakoon! Minun ja Tikrun viimeinen yritys meni pensaisiin, kun Tikru ei suostunut edes liikkumaan esteen suunnalle.
- Kiitos yhteisestä päivästä, Nuura, Luna, Lola, sekä Carme, Stora ja Tikru! Ylihuomenna näemme jälleen, sanoo Viena, ja talutamme hevoset pois.

Kun olimme saaneet hevoset karsinoihin, ja kävimme vielä Lunan kanssa vaihtamassa vedet hevosillemme, niin kesken juttelumme Luna yhtäkkiä kysyi:
- Lähtisiköhän Viena kanssani maastoon?
- No jaa, en tiedä. Sinun täytyy kysyä, minä sanon.
- Mutta enhän minä uskalla! Luna huudahtaa ja punastuu.
- Uskallat. Ja jos et vielä tänään, niin sitten huomenna tai ylihuomenna, onhan Viena täällä huomennakin, vaikkei pidäkään tuntia, sanon Lunalle rohkaisevasti.
- Niin kai sitten, hän sanoo, ja loppumatkan olemme ääneti, ja kannamme vedet hevosillemme. Annan suukon Tikrun turvalle.
- Olet rakas, sanon hevoselle, joka kutittaa minua partakarvoillaan. - Heihei kulta, nähdään taas!

Vastaus:

Taas aivan upea tarina sinulta, Lola! Mitenkä pystytkään luomaan niin tiiviin ja täyteläisen atrinan siitä huolimatta, että tarina sisältää paljon harppauksia tilanteesta toiseen. Kiaketi, kertaakaan ei jaksotus keskeyttänyt ajattelua ja kommentit sekä puhet vain niin tavattoman hyvin loksahtelivat paikoilleen! Olet eirittäin hyvä käsittelemään Tikrua, hevonen voisi tehdä mitä vain kun oikein sen kanssa pelaat. Teidän yhteistyö ja Tikrun kuuliasuus sinua kohtaan on todella ihaltavaa. Kaiketi pysyit tarinassasi päivän ohjelmissa mukana ja loit upean kuvan Vienasta sekä tämän Ameliasta. Kaiketi alku oli todella mielenkiintoinen, joka johdatteli lukijan kokonaan tarinan pauloihin. Olen iloinen, että olet lukenut Fiinasta viimeisen hoitotarinan ja ottanut sen tähän mukaan. Saat tästä mielenkiintoisesta ja lumouttavasta tarinasta 185 pistettä.

Nimi: Luna

04.05.2012 15:31
Vienan koulutunti

Auto ajoi Lumiliekin pihaan. Nousimme Alexan kanssa autosta.
- Kiitos matkasta, tai oikeastaan kyydistä, sanoin. Alexan äiti hymyili. Paukautin oven kiinni, ja juoksin ottamaan Storan pois trailerista. Se oli oikein iloinen, kun näki laitumen ja tuttuja kavereita, kuten Nicin ja Tikrun. No, vein sitten Storan laitumelle, jossa se alkoi iloisesti juoksennella. Katselin noin 5 minuuttia Storan juoksua, kunnes muistin: Viena tulee tänään! Vieras Lumiliekkiin, Suomessa tunnettu koulukilpailija, Viena Koistinen. Päätin siis käväistä nopeasti katsomassa koiria, ennen kuin aloin laittamaan Storaa valmiiksi. Katsoin rannekellooni, joka näytti puoli yhtä. Juoksin kenneliin, ja heti koirien luokse. Voi ei, en ollut tiennytkään kuinka kova ikävä minulla oli rakasta Zaphiraa ja Stablia.
- Voi kulta musasukat, minulla on ollut teitä ikävä, sanoin ja halasin kumpaakin koiria. Menin sitten kaapilleni, kaappasin syliini koirien hihnat ja pannat. Menin sitten takaisin koirien luokse. Ensin pujotin pannan Stablille, sitten Zaphiralle, ja niin me pääsimme matkaan.

Olimme käyneet jonkunlaisen lenkin, ainakin kilometrin, toisenkin. Olin miettinyt sitä Vienan koulutuntia. Olin kuullut Ampusta, Vienan ranskanpuoliverisestä tammasta. Amppu oli kuulemma todella kaunis, ja niin luulenkin. Oikeastaan, kadehdin häntä, jotenkin. Tai siis, kukapa ei. Kuka ei haluaisi olla suomen tunnetuin ratsastaja? Tai ainakin yksi niistä? No, minä haluaisin olla.
Saavuimmekin Lumiliekin pihaan, jossa olikin Lola. Hän näytti erityisen surulliselta.
- Lola? onko jokin hätänä? kysyin.
- Hiffe… Hiff… Hiffe on lähtenyt, hän sanoi. Näin hänen silmistään tippuvan isoja kyyneleitä.
- Voi, otan osaa, Lola, sanoin ja halasin Lolaa. Hän halasi minua myös.
- No, onneksi tiedämme, että hänellä on kaikki hyvin, Lola jatkoi.
- Aivan. No, osallistutko Vienan koulutunneille? kysyin.
- Joo, halusin saada muuta ajateltavaa, kuin Hiffe, Lola sanoi.
- Ymmärrän, sanoin.
Katsoimme kumpikin taivaalle. Lola katsoi minuun vähän väliä, kunnes minä sanoin:
- Haluaisikohan Viena tulla kanssani maastoon? kysyin.
- No, kysy häneltä, Lola sanoi kannustavasti.
- No, jos kehtaan, sanoin vähän nolona. - No, mutta nyt menemme koirien kanssa sisälle, nähdään maneesissa, sanoin ja menin sisälle koirien kanssa. Ne olivat oikein janoisia, joten päätin niille samalla ottaa vettä. Laitoin koirien hihnat vasempaan käteeni, ja menin sitten häkille. Otin niiden kupit, ja kävin täyttämässä niihin vedet. Stabli joi kuppinsa ihan tyhjäksi. Zaphira taas joi kuppinsa puolityhjäksi, kunnes se haki lelunsa minulle. Heitin sen häkin toiseen päähän, mistä tyttö sen iloisesti haki minulle takaisin. Minun oli nyt kuitenkin mentävä laittamaan Stora valmiiksi. Halusin kuitenkin sitä ennen nähdä Doggiksen, joten menin käytävälle, mistä hänet yleensä löysin. Ja siellähän hän nytkin oli. Seisoi tutkimassa jotain paperikasaa, mikä hänellä oli kädessä. Hänen jaloissaan pyöri Pippa.
- Hei Doggis! sanoin. Kun Pippa kuuli minut, hän juoksi iloisena luokseni. Saksanpaimenkoira kerjäsi rapsutuksia. En nyt kuitenkaan joutunut rapsuttamaan sitä, sillä minulla oli Doggikselle asiaa.
- Doggis, olemmeko me maneesissa? kysyin. Doggis nyökkäsi nopeasti, ja katsoi sitten taas paperipinoaan. Pippa pyöri nyt minun jaloissani.
- Hyvä on! myönsin ja kyykistyin silittämään narttua. Se nautti siitä. Kunnes oli parikymmentä kertaa rapsuttanut Pippaa kurkusta, juoksin ulos, mistä meninkin heti talliin. Suoraan siitä Storan luokse. Karsina oli tyhjä. Ainiin, olin laittanut sen ulos. Juoksin siis takaisin ulos, ja katsahdin laitumelle päin. Stora olikin laitumella odottamassa. Se oli oikein iloisen näköinen, kun näki minut. Se oli unohtamaton hevonen!
JATKUU

Vastaus:

Tarinasi oli hieno ja niin innokas, että se välittyi suoraan lukijaan. Kuitenkin tarinastasi paistoi läpi selvä puutos, mikä on aina ennen ollut sinun tarinoissa kohdallaan, nimittäin eläinten käytöksen kuvaileminen ja niistä kerronta. Hoidit kyllä koirat hienosti ja otit huomioon niiden päivittäiset tarpeensa, mutta silti siitä puuttui läheisyys ja koirien luontainen käyttäytyminen kokonaan. Muuten tarinasi oli hyvä, Storan kanssa pärjäsit ja hieno yksityiskohta oli muistaa hevosen olevan laitumessa vasta tallin kautta mentyäsi. :) Saat tästä 35 pistettä.

Nimi: Helen

04.05.2012 15:20
Mikäli muistat, edellisessä pikkutarinassani äiti on tutustunut kahvila Auroorassa paikalliseen öljypohatta Marianneen, josta saimme kutsun hänen juhliinsa.

En saattanut uskoa tätä. Minun, mukavuuden haluisen ihmisen tulisi ahtautua henkeä salpaavaan iltapukuun. En vieläkään käsittänyt, kuinka äitini oli tutustunut ökyrikkaaseen ihmiseen. "Hän haki sieltä leivoksia" kuulin aina vastaukseksi, en yhtään sen enempää. Äiti säteili onneaan, tästä hän saisi juoruta ja ylpeillä töissä, minua lähinnä hävetti mennä koko pippaloihin, olimmehan me aivan tuiki tavallinen perhe muun massan seassa.
"HELEN!" äidin railakka toitotus räikyi talossa. "Olethan jo valmis?" hän lisäsi huutonsa perään. Mutisin jotain, siksi äiti toisti kysymyksensä. Katsoin sängyn päällä lojuavaa hihatonta mekkoa. Se oli kermanvaalea, jonka helmassa oli musta, kiemurteleva viivasto. Ei tämä sopinut minulle. Olihan se kaunis mekkona, jonkun toisen päällä. En tuntenut itseäni enää ahtauduttuani mekkoon. Otin kaapin pohjalta sirot, naiselliset korkokengät ja laskeuduin portaat ne kourassani. "Oi Helen..." äiti huokaisi ihastuksesta "tuollaisena voisit näyttäytyä useamminkin". Loin äitiini kylmän katseen ja hän vaikeni. "No, laitetaanpa hiuksesi ja meikkisi!" lyöden kädet samalla yhteen. Minut revittiin tuolille ja ikuisuuden ja kahden lakkapullon jälkeen lopputulos tyydytti äitiäni. Hiukset olivat sadalla sykeröllä nostetti melkein pääni pälle, hyvin siististi.
Kosketin hiljaa poskeani. Tätä puolta en ollut ikinä nähnyt itsestäni, se naisellisempi puoli. Seuraavassa hetkessä istuin jo autossa.

Inhimillisen prisessamainne talo avautui muutaman keväisen lehmuksen jälkeen. Tie oli valaistu kauniisti tulella, joka ei sopinut pienen, ruosteisen Saabbimme tyyliin. Pysäköityämme auton, ovelta kipitti pieni kiinanpalatsikoira. Se pysähtyi eteeni vatsa heiluen ja aloitti loputtoman räksytyksensä. Heti pekingeesin perään yhtä pyöreä ja pieni nainen liioitellussa kermakakku puvussaan kiiruhti luoksemme. "Miten sinä nyt noin Adolf, he ovat vieraita, ei noin, hyhyh!" ilmeisesti Marianne moitti koiraa. Sitten hän ojensi pullean kätensä, jossa laitetut ja lakatut tekokynnet odottivat uhria, ketä raadella. Ojensin epävarmasti käteni ja esittelin itseni. Marianne saattoi meidät saliin ja hänen loputon puheensa ei loppuisi tämän illan aikana. Ainakin äiti oli löytänyt kaltaisensa.
Katselin väenpaljoutta juhlasalissa. Joillakin pulskemmilla rouvilla oli löysiä iltapukuja, mutta suurimmalla osalla oli korsetti, joka paistoi läpi koreiden iltapukujen, helmien välkkyessä kaulalla kilpaa hikihelmien kanssa. Vilkaisin ruokapöytään, se oli varmasti sata metriä pitkä ja sen harteilla niin paljon ruokaa, että sillä olisi ruokkinut yhden sodan.
Äiti oli kuin kotonaan. Hän tuli heti toimeen muiden ihmisten kanssa ja hänen naurunsa herskyi yhtä lujaa kuin orkesteri. Oliko tämä totta, miten äiti oli saanut minut tänne.

Kaikesta päätellen Marianne kasvatti kiinanpalatsikoiria, niitä oli joka puolella, sekä kuvia niistä. Katsoin pientä pekingeesiä, joka sipsutti luokseni. Sen silmät mollottivat eri suuntiin ja vatsa oli kosketuksessa lattian kanssa. Säälin sitä, se oli yksi vastenmielinen esimerkki ihmisen ahneudesta. Terveys näytti olevan yksi ja sama jalostajille, kunhan ulkonäköä olisi riittävästi. Marianne kailotti ovelta, että pöytään saisi siirtyä. Katsoin epäilevästi ruoasta notkuvaa pöytää ja varoen siirsin tuolin alleni. Viereeni istui suuri mamma, joka mättäsi lautaselleen heti suuren palan porsasta ja härkää, sekä jotain kasvissössötystä. Katkaisin palasen rapeasta leivästä ja puraisin. Se oli hyvää, oikein maistuvaa, parasta leipää mitä olin tähän asti syönyt. Leikkasin itselleni härän sisäfileetä ja noukin riisiä ja salaattia. Itse asiassa noautin ruokailusta. Nielaisu ei tuntunut pääsevät kurkusta eteenpäin, puku painoi minua kasaan koko ajan. Vierelläni olleesta mammasta en olisi ihmetellytkään, vaikka puku olisi ratkennut. Pääruoka vietiin keittiöön ja kymmenkunta tarjoilijaa toi jokaisen eteen pannacottaa, karamellisoidun mangon ja cremé bryleétä. Olisin halunnut ahmia jälkiruoan, mutta yritin syödä sen sivistyneesti. Koko kahdentunnin ruokailun ajan yritin vihjata pullealle vierustoverilleni sivistneitä ruokailutapoja, mutta hän keskittyi vain lautasen -ja vatsan- täyttämiseen. Marianne kilisti lusikalla sampanjalasiaan. "Ja nyt arvoisa väki, on tanssien aika!" hän kajautti. Tarjoilijakunta haki lautaset ja paksu leidi tuuppaisi minutkin pois tuolistani. Miehet löysivät pian daaminsa ja leppeä valssi alkoi. Sivusilmässä tutkin selustaani, ettei kukaan vahingossakaan uskaltaisi tulla hakemaan minua tanssimaan. Siltikin, ihmispaljouden seasta änkesi luokseni minua hieman vanhempi poika, tukka kammattu taakse ja geelattu. Koko ilmestys nosti ihokarani pystyyn. Poika hakeutui melkein kiinni ihooni, haistoin vahvan partaveden, sitten ojensi kätensä. "Saanko tämän tanssin?" hän kysyi vilpittömäsi, hieman ällöttävän sivistyneesti. Olin ehtinyt nostaa kätesi kaulani kohdalle, kuin olisin nähnyt jotain kauheaa. "En mä osaa tanssia" sanoin kylmästi, mutta poika pysyi sitkeänä, "Ei se haittaa, voin opettaa" äänessä kuului jo anelua. Tuollaisen kermapepun kanssa en tanssisi, viimeisillä päivillänikään. "Ei niin ei" kimpaannuin. Poika yllättyi kylmästä torjuunnasta ja kääntyi kannoillaan. Samoin tein minä ja olin törmätä Marianneen. Hän hymyili minulle ystävällisesti ja siristi silmiään sen mukana. "No Helen, eikö luonasi tepastele pientä nöpöläistä?" Marianne kysyi ja sujautti pekingeesin kitaan kakkua. Minua ahdisti. Yritin ankarasti keksiä tekosyyn lähteä, mutta turhaan. Löpulta änkyttelin: "E-ei, toki onhan minulla Natha, vaikkei se omani olekkaan". Marianne maisteli nimeä: "Natha... Onpa kaunis ja jalo nimi!", kiitin hiljaa. Päätäni jomotti, Nathan laiminlyönti ja heitteillejättö, se ei enää nuori koira ollut, ei se kestänyt tällaista. Hyytävä hiljaisuus lankesi yllemme. Keskustelua avatakseni kysyin: "Onko...onko sinulla muita eläimiä?", Marianne silmät syttyivät kuin roihut ja hän nappasi kädestäni kiinni. Jätimme alkoholia nauttinet, hilpeät ihmiset ja konsertin taloon ja kävelimme pihan läpi talon taakse. Laajat ja siistit laitumet avautuivat edessämme. Katselin työhevosten epätasaista riviä, nähtävästi clydesdaleja. Kuka olisi uskonut, että seurapiiri ladyllä oli työhevosia ratsuiksi. Ehkä joku muu, mutten minä. Odotin näkeväni rivin puoli-ja täysiverisiä. "Ne ovat upeita" huokaisin ja olisin voinut jäädä siihen katsomaan lihaksikkaita hevosia ikuisesti. "Niinhän ne ovat!" Marianne ylpeili. Näin clydesdalejen seassa suuremman hevosen, jo harmahtavan shiren. "Entä tuo, tuo shire tuolla?" osoitin hevosta. "Se on Järnefelt, jo 28 vuotias. Se hoiti miesvainaani kanssa peltoja" Mariannen äänensävy muuttui hänen puhuessaan Järnefeltistä ja entisestä miehestään. Puheesa on rakkautta, ei rahaa ja mainetta.

"HEEEELEEEN!" kuulin äidin äänen etupihalta. Kiitin Mariannea esittelystä ja kiiruhin äidin luo. Nousimme kylmään autoon ja auto köhisi sitä startatessa.

Vastaus:

Hienoa tarina, Helen! Upea! Tekstisi mukana minä todella viihdyin, ja saatoin vain kokea sen, kuinka ikävystynyt olinkaan tätä ennen sinun tarinoistasi. Olet loistava kirjoittamaan tarinoita, ne ovat luonteikkaita, niissä on paljon ajatuksia ja kuvailua ympäristöstä - jopa arvostelua siitä. Kerrot hienosti muista ihmisistä, kerrot sinun tuntemuksistasi ja luot upean tunnelman tarinaan. Todella nautittava tarina lukea, hienosti kerrottu ja lukijaa johdateltu kokoajan eteenpäin. Saat tästä 60 pistettä.

Nimi: Alexa

03.05.2012 19:23
Isäni huusi nimeäni keittiöstä ja ryntäsin viivana talon poikki ääntä kohti. ”Sinulle tuli nää postissa”, isäni sanoi lyhyesti ja tiputti kädestään ison kirjekuoren keittiönpöydälle niin, että lähellä olevien Aku Ankka lehdet lehahtivat. Äitini oli työasioilla, ja poissa kotoa. Katsoi isääni ja otin kirjeen saman tien käteeni ja kääntelin sen oikein päin. ”Art production Mouse/ Lumiliekki”, luin ääneen lähettäjän kirjeen yläkulmasta. Alempana oli minun nimeni. Siinä samassa tiesin mitä kirje piti sisällään. ”Hii!” hihkaisin ja juoksin huoneeseeni. Avasin kirjekuoren ja tyhjensin sisällön kirjoituspöydälleni. Kaksi isoa julistetta oli kääritty rullalle ja nippu postikortteja. Otin ensimmäisen julisteen ja avasin sen, siinä oli Fiinan kuva. Liimasin jokaisen nurkan takapuolelle sinitarrat ja painoin julisteen Dollarin julisteen alapuolelle. Katsoin Dollarin kuvaa ja hymyilin pienesti. Minun kultanihan se siinä pukitteli. Seuraavassa julisteessa oli arvatenkin Goldin kuva, ja se päätyi Fiinan kuvan vierelle, Hallen kuvan alle. Nyt minulla oli jokaisesta hoidokistani nyt julisteet, paitsi Pennystä. Mutta häneltä oli ruusukkeet, mun eka ansaitsemani sininen ruusuke kuului Pennylle. Se oli esteiltä. Pyyhkäisin silmäkulmaani, kyynel oli tulla, mutta nyt ei saanut itkeä. Pennyhän on kuollut jo aikoja sitten, ja hänen muistoaan kunnioitettiin hymyilemällä, eikä itkemällä.

Palasin pöydän luokse ja laitoin postikorttinipun Hallen ja Dollarin postikorttejen päälle. Orlovpoikien kortteja ei ollut enää kuin yksi kumpaakin sorttia. Muut olin lähettänyt sukulaisille joulu kortteina. Fiinasta ja Goldista postikortit saisi Cira, ne yhdet säästäisin aivan varmasti hänelle. Tai teettäisin sitten lisää. Sitten minulle iski kammottava inspiraatio lähteä Lumiliekkiin, joten juoksin eteiseen ja puin vaatteeni päälle. Katsoin vielä seinäkellosta ajan, ehtisin juuri juoksemaan linja-autolle, jos olisin oikein nopea. ”Meen Lumiliekkiin! HeiHei!” Huusin ja juoksin ulos talosta.


Linja-autoa ei näkynyt pysäkillä, hetken sen jo säikähdin myöhästyneeni, mutta sitten kuulin linjoille tyypillisen moottorin äänen ja katsahdin tulevaa kaistaa kohti, sieltähän se linja-auto tulla huristeli. Maksoin nopeasti matkani ja istuuduin toiselle penkkiriville. Samalla suunnitelmani lähtivät juoksemaan. Tänään aloittaisin Fiinasta, pidettäisiin sellainen oikein rento päivä kentällä, nyt kun aurinkokin paistoi. Ajatukseni liisivät mielessäni kokoajan ja matkan muutamat minuutit menivät hyvin nopeaa. Linja-auto jätti minut Lumiliekin pysäkille, josta ampaisin suoraan juoksemaan kohti Lumiliekin laitumia, ja etsimään Fiinaa.


Tamma laukkasi yhdessä valkoisen orlovin kanssa lähimmällä laitumella. ”Fiiinaa!” huusin hevosta nimeltä ja laukan suunta nopeasti kääntyi kohti minua. Valkoinen hevonen oli tamma, ei Anne vaan tämän iso sisko Calypso. Se oli niin nätti hevonen, että ihmettelin, miksi kukaan ei ole innostunut hoitamaan tätä. se oli kaiketi Pennyn varsa… Hieraisin käsilläni kasvoja, Nyt Ei Ajatella Edes Menneitä Hevosia, tolkutin päähäni. Sitten tunsin nykäyksen hihassani ja tajusin Fiinan vetäneen käsivarttani itselleen. ”Mun käsi! Hanki muualta oma!” naurahdin hevoselle leikilläni ja poistin tämän laitumelta ilman, että Calypso seuraisi. Fiina oli todella innokkaalla tuulella tänään ja hirnahteli vähän väliä, tavoitteli silmiäni miltei kokoajan ja otti aina sinne tänne ihmeellisen askeleen. Silloin Fiinaa oli hankala pitää riimusta kiinni. ”Mikä sulla oikein on?” kysyin hevoselta leikilläni, taas, ja katsoin hevosta ihmeissäni. Tämä vain antoi minulle silmän pilkahduksen.


Vein tamman harjaustolpille, missä aloitin huolehtimaan harjoin hevosen puhtaudesta. Fiina heilutteli häntäänsä leppoisasti puolelta toiselle ja seurasi minua katseellaan jatkuvasti. ”Tiedätkö mitä minulle tuli juuri äsken mieleen?” kysyin hevoselta virnistäen, Fiina kallisteli korviaan aina puoleeni. ”Aattelin pitää kentällä sulle rennon päivän, mutta sainkin bonus idean, ratsastankin sinulla ilman satulaa!” huudahdin ja levitin käteni samalla, kuin näyttäisin, kuinka iso idea se oli. Heitin harjan harjapakkiin ja kaivoin kaviokoukun käteeni. Jokainen jalka meni hienosti Fiinan kanssa. ”Hieno tamma sinä olet!” kehuin sitä ja silitin hetken, sitten lähdin viemään harjapakin kaappiin takaisin. Otin tullessani mukaan tamman suitset, vain suitset, näillä me pärjättäisiin. Puin ne Fiinan ylle huolellisesti ja parantelin harjaksen remmien alta. Nostin ohjat niskan yli, irrotin kabardin puomeista ja lähdin taluttamaan sen raittiiseen ulkoilmaan.

Kentällä ratsasteli Luna Storan kanssa. ”Mahtuuko?” kysyin kentän laitojen lähellä ja Luna katsahti minuun: ”Ai hei, en huomannut teitä. Mahtuu toki, itse asiassa olimme juuri lähdössä, loppu käynnit menossa.” hän selitti ja ratsasti luokseni. Kävelytin Fiinan kentän sisäpuolelle ja hymyilin Lunalle: ”Laitan portin teidän perästä kiinni, niin voit ratsastaa Storalla aivan tallin edustalle asti” sanoin ja viittasin kädelläni porttia. ”Todella mukavaa, kiitos”, Luna kiitti ja ratsasti ulkopuolelle. Suljin sovitusti aidan ja postille seisomaan. Hataroin Fiinaa lähemmäksi ja loikkasin tamman kapealle selälle. Onneksi Fiina oli matala hevonen, reilu metri viisikymmentä, kun omat orlovini… siis Halle oli reippaat 10 cm korkeampi. Kiipeäminen olisi ollut jo hankalaa silloin satuloimattomalle selälle.


Fiinan selkä tuntui oudolta. Siitä on kauan aikaa kun viimeksi olin ratsastanut ilman satulaa. Annoin pohkeita ja tamma lähti rauhallisesti kävelemään. Annoin sen kiertää löysin ohjin kentän kaviouraa tahtinsa mukaan. Ja se tahti vaihtui puolen kentän jälkeen raviin. Pidin kovempaa kiinni ohjista ja tasapainottelin selällä. ”Et ole maailman tasasisin ratsu kyllä ravissa”, naurahdin ja annoin laukka-avut. Fiina hirnahti ja nosti kevyen laukkansa. Se oli jo mukavempaa ja kaarsinkin hyvin laajalle voltille. Tänään ei oltais pitkään kentällä, ihan vain näin lyhyen aja, mietin ja kallistelin hevosta. Samalla näin Lumiliekin pihalla juoksevan laikan. Oliko se päässyt irti? Katsoin pihaa päästä päähän, enkä nähnyt ketään hoitajaa ottamassa koiraa kiinni. Laika oli harmaan erisävyinen ja hyvin pitkäjalkainen. Se näytti tasapainoiselta ja kauniilta. Annoin Fiinalle löysät ohjat, haluaisin seurata tilannetta. Onneksi kentältä näki hyvin koko pihan. Kohta toinenkin hoitaja oli huomannut laikan, nimittäin Luna, kun tämä oli siirtymässä tallilta juuri kennelin tiloihin. Mutta tyttö pinkaisikin juoksuun Dogiksen talolle. Siirsin katseeni takaisin laikaan, se kulki nenä maassa haistellen koirien hajuja. Sitten Doggiksen ovi kävi ja terassille astui Luna ja Doggis, ja Lumiliekin omistajan jalkojen läheltä livahti ulos uljas saksanpaimenkoira, joka seisahtui katsomaan terassin ulkopuolelle uutta tulijaa. Hidastin Fiinan laukasta reippaaseen käyntiin ja annoin sen kiertää kaviouraa.

Laika huomasi nopeasti Pipan ja asteli jo huomattavasti aranpuoleisempana Pipan lähettyville, mutta ei lähelle. Pippa katsoi sitä hyvässä ryhdissä, kuin alempi arvoista, se ei hievahtanutkaan. Luna ja Doggis kävelivät koiran luokse ja saivat sen houkuteltua niin lähelle, että saivat kiinni pannasta. ”Pannassa ei lue mitään.” kuulin Lunan sanovan. Sitten kuulin jonkun miehen äänen huutelevan Lumiliekin pihatien lopusta, miltei pihalta. Mies oli äikäs, noin 65 vuoden vanhemmalla puolella, ison mahan kanssa ja pukeutunut maastokuvioiseen takkiin ja housuihin. Lisäksi hänellä oli kumisaappaat jalassa. Doggis ja Luna kävelivät koiraa taluttaen pannasta miehen luokse. Nyt he kaikki olivat minua lähempänä, joten kuulin heidän keskustelun:
- Onko tämä koirasi? Doggis kysyi sellaisella äänen sävyllä, ettei siitä saanut mitenkään ystävällistä.
- On. Se on minun koirani. Se pääsi karkaamaan, mies sanoin ja kaivoi taskustaan hihnan.
- Vai karkaamaan? Luna kysyi haastavasti, ja tajusi sitten vasta möläyttäneensä.
- Sitä samaa minäkin mietin, Doggis tuki Lunaa ja jatkoi, - Tiedät varsin hyvin että keväällä on koirien kiinni pito velvollisuus.
Samaan aikaan pihatietä pitkin juoksi toinen, samanlainen laika irti, mutta se oli vain musta, valkoisella mahan aluksella ja pienillä valkoisilla kuvioilla. Doggis katsoi miestä kysyvästi samalla haastaen, mutta mies seurasi koiraa, joka lähestyi uhkaavan varmana kentän laitaa. Pidätin hengitystä, jos se säikäyttäisi Fiinan, niin olisin pahassa lirissä. Koira ei kuitenkaan tuntenut ollenkaan olevansa epävarma, vaan aloitti raikuvan haukunnan Fiinaan ja näytti hampaitaan siinä välissä. ”Fiina, nyt, rauhoitu. Kaikki hyvin, pruu, ei mitään hätää…” yritin selitellä, mutta koira tuli aidan ali ja jatkoi haukkumista. Tunsin, kuinka Fiina alkoi vauhkoontumaan. ”Ota koirasi heti pois tuolta!” Doggis komensi, mutta mies nauroi ja vastasi sitten: ”Antaa sen vain vähän hakkua, eihän haukku haavaa tee?” Doggis katsoi minua huolestuneena ja Luna juoksi siitä välistä hätistelemään mustaa laikaa ympäriltä, mutta koiraa ei kiinnostanut. ”Tule Alexa alas sieltä, tiput vielä!” Luna huusi epätoivoisena. Ohjasin Fiinan kentän toiseen päähän ja tiputtauduin siellä pois selästä, yrittäen poimia ohjia niskan takaa, mutta Fiina nousi kahdelle jalalle huomatessaan koiran taas lähellä haukkumassa. Fiina repi itsensä kauemmaksi muista ja ponnisti karkuun, täyttä laukaten. Sitten tajusin Fiinan olevan umpikujassa kokoajan, ja lähdin juoksemaan aukaisemaan portin vapauteen, mutta Fiina oli laukkaamassa toiseen suuntaan, isoilla jaloilla se harppoi metrejä ja lopussa ponnisti kentän korkean laidan ylitse. Alas tulo oli pelottavan näköistä, kun hevonen tuli huonosti takaruumiiltaan alas, mutta kokosi itsensä ja lähti laukkaamaan metsäpolulle päin, musta laika juuri alittaen kentän laitaa, kun peliin astui Missi. Se pysäytti mustan laikan kuin seinään kun se ärähti hampaansa vilauttaen, mutta Pippa juoksi Doggiksen käskystä paimentamaan hevosen takaisin. Saksanpaimenkoiran perään rynnisti Doggiksen kädessä olevan pannan läpi harmaa laika ja oli hypätä Pipan niskaan, ellei Missi olisi ottanut harmaata laikaa hampaillaan jalasta kiinni ja alistanut. Lähdin juoksemaan Fiinan perään, niin täyttä, kuin ikinä pääsisin jaloistani.


Maastopolku kuhisi jalan jälkiä ja sekoittuisin varmasti niissä. Pysähdyin risteyksessä, vatsaani pisti, mutta näin sitten vasemmalle haaroittuvan polun päällä juoksevan saksanpaimenkoiran. Samassa vilahti ohitseni musta laika. ”Voi s**kelin rakki!” parkaisin ja juoksin perään. Pahinta pelättyäni tajusin sen käyvän toteen. Fiina laukkasi suoraan Tervajärvelle. Tervajärvi oli iso järvi, jonne laski Tervajoki. Tervajoki oli niin vuolas joki, että se oli jopa kovimmilla pakkasilla, talvella, sula. Tervajoen yhdistyessä järveen, oli järven joen lähistön jää hyvin haurasta, joka kannatteli vasta kun menisi tarpeeksi kauas yhtymä kohdasta. ”Fiina, mun muru! Juokse tänne! Täällä minä olen!” huusin hengästyneenä järven rannasta, mutta tumma hevonen nakkeli päätänsä ja laukkasi holtittomasti. Pippa oli jättäytynyt jälkeen, tarkoituksen mukaisesti ja haisteli ilmaa, kuulosteli minun ja Doggiksen huutoja, jotka kantautuivat perästä. Musta laika taas juoksi lujasti hevosta perästä. ”Fiina, älä mene sinne! Siellä on heikko jää! Tule kulta tänne! Tännepäin!” huusin jäälle, mutta kun huomasin hevosen vain jatkavan laukkaamistaan, juoksin perään, hankeen joka peitti paksusti jään pinnan. Ja sitten säikähdin ulahdukseen. Musta laika tippui jään läpi veteen. ”Fiina! Tule takaisin, nopeasti! Se on nyt poissa!” huusin hätäisesti, sydän jyskyttäen ja ryntäsin perään. Pippa kiersi Fiinaa, se osasi paimennuksen salat, eikä välittänyt jäihin tippuvasta koirasta laisinkaan. ”Fiinah!” huusin sydämeni pohjasta, mutta hevonen ei kuullut. hevosen luokse oli kuitenkin enää 50 metriä, ja Fiina alkoi selvästikin hidastaa vauhtia. Kiersin hyvin kaukaa jäihin pudonneen koiran ja lähestyin Fiinaa kävellen. ”Fiina kulta, olen tässä, tule tänne nyt vain.” puhelin hevoselle kovaan ääneen, mutta Fiina oli shokissa, eikä tiennyt minne mennä.


”Alexa! Tule pois sieltä, siellä alkaa heikkenemään jää!” Doggis huusi kaukaa rannan tuntumasta minulle. ”Minä tulen, kunhan saan Fiinan mukaani!” huusin varmana takaisin. Sitten katsahdin Fiinaa: ”Tule nyt tyttö tänne, ole kiltti, minä pyydän.” yritin kutsua hevosta hengästyneenä, mutta Fiina otti muutamat laukka-askeleet ja samassa jää rysähti alta. ”FIIINA!” huusin hevosta ja kuulin sen kiljunnan. Juoksin täyttä avannolle, missä Fiina yritti kuopia etujaloillaan jään päälle, mutta virta vei sitä. Juoksin niin paljon, mitä ikinä pystyin hevosen luokse ja näin hevosen painuvan pinnan alle, mutta se taas päskähti pintaan. ”Fiina, Fiina, minä tulen, rauhassa vain.” sanoin ja ajattelematta mitään hyppäsin itsekin veteen. Se ei tuntunut missään, minä tunsin vain Fiinan lämmön kädessäni, kun haroin sitä jatkamaan uimista. ”Alexa! Alexa!” nimeäni huudettiin. ”Fiina, sinä jaksat uidaan tuonne”, kuiskasin ja lähdin uimaan, mutta vasta nyt tunsin, kuin voimakas virtaus tässä oli. Fiina hengitti vettä, yski mutta sai lisää vettä suuhunsa. Jään reuna läheni uhkaavasti ja virta vei voimalla jään alle. Aivan kohta, olimme jään reunalla, ja kohta Fiina painoi veden alle. ”Fiina!” huusin ja haroin käsilläni otetta hevosen harjaksesta. Haukkasin happea keuhkoihini ja sukelsin tamman luokse. Fiina oli lähellä, Fiina oli tässä näin, tunnen sen. Katson veteen, valo tulee jostain kaukaa ylhäältä ja sivusta. Fiina ui, jaksamme kyllä, sanoin mielessäni ja potkin virtaa vastaan. jalat eivät jaksaneet enää potkia, Fiina lipsui sormieni välistä vaikka kuinka pidin siitä kiinni, sormissani ei ollut enää voimaa puristaa. ”Fiina, tulen luoksesi”, mielessäni toisti, ja tunsin sitten vetoa, ylöspäin. En jaksanut enää katsoa, enkä uida, mutta liikuin vasten virtaa, joku veti minua. Ja kohta oli taas pinnalla. Äänet olivat kaukaisia, nimeäni toistettiin moneen kertaan, mutta näin vain kenkiä etäällä minusta. Kohta kierähdin jään päälle ja lähelleni konttasi Luna. ”Oletko kunnossa? Kuuletko, oletko kunnossa? Sano jotain!” hän huusi minulle ja raahasi minua samalla jäätä pitkin jonnekin. Pippa käveli rinnallani, vedestä märkänä ja kylmästä täristen. Oliko Pippa uinut perääni. Mutta hei! Missä Fiina! MISSÄ FIINA! ”MISSÄ FIINA!!” huusin itkien, mutta Luna ei vastannut. Kohta Doggis oli lähelläni, ja hän peitti minut takillansa. Samalla hän puhui jotain epämääräistä, ja Luna lähti juoksemaan pois. ”Älkää jättäkö minua” sanoin hiljaa ja päässäni suhisi.

Aika meni nopeaa, ympärilleni oli kerääntynyt ainakin äitini. Ja Lola. Ja Luna. Ja Tittakin oli tässä näin. Titta nosti Takkinsa sisään kääritys koiran syliinsä ja lähti juoksemaan rantaan, missä sitä odotti lumen valkoinen terskinarabi. Lola puhu minulle jotain. Sitten hän katsoi äitiäni. Äiti oli raahautunut tänne ties mistä asti, korkokengät, sukkahousut ja tuubihame yllään, sekä paitana hänellä oli kimaltava ohut pusakka, josta näkyi hänen iso kaula-aukkonsa. Hiuksetkin hän oli laittanut sentilleen oikein, ja näytti lähinnä halvalta virolaiselta huoralta. Eikä hän osannut auttaa minua mitenkään, ja riiteli Doggiksen kanssa, hermostuneena siitä, kun ambulanssia ei soitettu jo aikanaan, vaikka se soitettiin heti kun hevonen tippui jäihin. Niin! Hevonen! ”FIINAAAH!” parkaisin hysteerisesti. Päässäni heitti. Isäni tuli kohta lähelleni ja peitteli minut isolla takillansa, ottaen minut Doggiksen jalkojen päältä omien jalkojen päälle, kun hän istui hangella. Äitini ei kykene olemaan hangella, hänen säärensä ja selkänsä paleltuu noin ohuissa vaatteissa. ”Lola, ratsasta Alexan kanssa talliin!” Doggis sanoi ja Isäni nosti minut ilmaan kun hän nousi takaisin jaloilleen. ”Ei, ette voi! Alexa ei enää ikinä mene hevosen selkään, ei ikinä!” äitini kiljui ja kävi käsiksi Doggikseen. Missi haukkui ärhäkästi äitille, kun puolusti emäntäänsä ja äiti sai Doggikselta vain vihaisen mulkaisun. Äiti päästi irti, ja juoksi isän kintereille paniikissa: ”Et, et laita häntä hevosen selkään. Tämä loppuu tähän! Ambulanssi pojat on kohta täällä! Minne luulet tuon tytön muka osaavan viedä tyttömme!” Äiti kiljui isän perässä. Minun teki mieli huutaa äidille, mutta en jaksannut, onneksi isä sentään murahti tälle: ”Ambulanssit eivät ehdi tänne, hevonen vie Alexan Lumiliekkiin, ambulanssi pojat saavat Alexan sieltä heti kyytiin, eikä edes takas tarpomiseen mene aikaa. hevonen on perillä alta kahdessa minuutissa, siihen aikaa juuri saapuu ambulanssi Lumiliekin pihalle! Eikö Dog Fani sen sinulle valoittanut jo useaan otteeseen!!” Äiti kiljui ja komenteli samaa vanhaa loruaan, ettei minua enää hevosen selkään. Ja missä välissä Doggis oli puhunut äitini kanssa tuollaisista asioista, olinko nukahtanut vai menettänyt tajuntani siinä? ”Tajuatko, että Alexa on kohta hypotermiassa, ellei ole jo!” Isäni huusi äidille ja asetti minut hevosen selkään, nojaamaan Lolan syliin ja tasainen hempeä ravi alkoi. Se oli rauhoittava, tyyni ja rentoutti. Pääsisin hevoskuljetuksella vaikka olin… en jaksanut ajatella, mutta Lola kysyi minulta hereillä olostani. ”Mmm-m” mumisin hiljaa ja silmissäni välkkyi siniset valot. Ne koskivat silmäkalvoihin ja ummistin silmäni. Minut nostettiin, kannettiin hyvin epätasaisesti johonkin pehmeään pitkäkseni. Oli kirkkaat valot, ne tulivat luomien läpi. Ovi laitettiin kiinni ja kaikki äänet katosivat, paitsi auton hurina.


// Minut vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa laitettiin tiputukseen ja lämpötyynyjen lähistöön. Fiinaa ei saatu koskaan pois hyytävästä järvestä, vaikka palomiehet menivät ilmatyynyaluksella pelastamaan hevosen samoihin aikoihin, kun Lola vei minua pois jäältä. Eikä Fiinaa löydetty mistään, vaikka sukeltajia oli. Doggis oli vain itkenyt. Pippa oli eläinlääkäriin laitettu, se oli samanlaisessa tilassa kuin minä nyt. Isä oli lähtenyt ambulanssin perään omalla autollaan, jätettyään ensin äitini kotiin pukemaan itselleen oikeat vaatteet ja huolehtimaan veljistäni, vaikka oikeasti isä halusi vain äidin pois tieltänsä. Isä jäi jälkeen ambulanssista, koska hänen piti noudattaa nopeusrajoituksia, toisin kuin hälytysajoneuvon. Hän kuitenkin tuli keskussairaalaan pitämään minua kädestä kiinni. Musta laika kuoli avantoon, harmaa laika annettiin eläinsuojeluviranomaisille ja pian se sai uuden kodin rakastavasta perheestä. Ja maastokuvioisiin vaatteisiin, kumisaappaisiin pukeutunut mies meni poliisi asemalle ja juttu vietiin oikeuteen poliisin johdolla. Mies hävisi Doggikselle ja joutui maksamaan korvauksia hevosen puolesta ja minun puolesta, vaikka raha ei enää koskaan tulisi korvaamaan kabardinhevosenkeliä. ♥

Vastaus:

Tarinasi on hyvin pysäyttävä, hyvin toiminnallinen ja haikea. Se kaikki mitä tapahtui, luin vain silmät kiiltäen, tämä oli uskomattoman mielenkiintoinen ja itseensä vetävä tarina. Olet hyvä kirjoittamaan toimintaa, kirjoittamaan ajatuksistasi ja jakamaan tilanteita useiden ihmisien kanssa. Aivan loistava tuo puolenvälistä loppuosa, vaikka alku oli kaikin puolin mahtava, mutta tuo loppu- siinä tuli niin paljon tunteita, siinä tuli esiin perheriitaa, tukevia ystäviä Lumiliekistä ja Lumiliekin koirat Pippa ja Missi. Kuinka olitkaan saanut niin luontevan idean, kuin kaksi laikaa! Hieno tarina kevään petollisesta puolesta, mitään ei olisi tapahtunut jos olisi ollut talvi, mutta nyt tapahtui ja oli vähällä tapahtua sinullekin. Olen ihan tohkeissani näin loistavasta toimintadraamasta! Upeasti kerroit omasta tilastasi, siitä mitä tunnet ja mikä sinulle merkitsee enemmän. Hauska nimitys äitisi vaatetuksesta. Erityisesti tuo tarinan kaikkein viimeisin jakso //-merkkien jälkeen on lumoava, jonka ymmärtää todellisuudessa vasta sitten, kun lukee tarinan sydämmellä. Upea kokoonpano lopussa, kerrottu miten asiat oikeasti päätyivät, miten kaikki järjestyivät - vaikkei ne oikeasti enää järjestyneet. Olet upea tuomaan esille erilaisia näkökantoja, missä uhrasit itsesi veteen ja kerroit sen tuomasta "oireilusta". Olen niin tavattoman kiitollinen sinulle, että otit harteillesi Fiinan, tuon tamman joka eli upean elämän myös kisapuolessa. Jää kova ikävä tuota kaunotarta. Teknisesti mahtava lopetus, joku erilainen tilanne. Tarinastasi vielä, niin selvä kuin se olikin, niin voimakas ja niin tunteden valassa elävä, mihin oli tuotu perheenjäseneet ja kaikki, tämä oli loistava lopetus! Saat tästä 165 pistettä.

Nimi: Lola

03.05.2012 19:04
- Lola! kuulen Rexin huudon jo kauempaa. Maa oli kuiva, ja lumesta ei ollut tietoakaan. Pysähdyin, käännyin ja jäin odottelemaan tietä pitkin juoksevaa Rexiä. Kun hän saapui luokseni, hän korjasi vaaleiden hiustensa jakauksen, ja otti kasvoillensa rennon hymyn, mikä kuului Rexin perusilmeeseen. - Helen ja Titta lähtevät oikein mielellään Mirassan ja Marissan kanssa. Alexaa en ole nähnyt, joten en ole voinut kysyä. Jos näät häntä, sinä voit varmasti kysyä? Rex kysyy. Nyökkään, ja poskillani on hentoinen puna. Rex puhisee hetken aikaa, ja selittelee minulle jotain eilisestä lenkistä poikien kanssa. - Olisit nähnyt Gandyn ja Thunderin! Ne eivät olisi millään halunneet lähteä mukaani. Ja kun pääsivät kuitenkin metsäpolun alkuun, kaksikko oli ihan tohkeissaan, niillä oli kaikki aistit valppaina. Smile oli oikein rento ja leikkisä. Syvemmällä metsässä päästin ne vapaaksi, ja arvaappa vaan, kun Gandy ja Thunder olivat päässeet kauniin teeren kimppuun, ne olivat siis saaneet sen kiinni.. ja Smile-rassu vain leikki kävyillä! Hih hihihh..., Rex kikattaa, ja katson häneen hymyillen.
- Gandylla ja Thunderilla on melkoinen metsästysvietti, sanon hymyillen Rexille.
- Näytti olevan, Rex sanoo tyynesti. - Käyn katsomassa Angelia, Crussea ja Sissiä! Ja muista, jos näät Alexaa, pyydä se mukaan, käskee Rex.
- Joojoo, sanon kuin pikkulapsi äidilleen, joka oli luvannut tulla ajoissa kotiin.

Tallin lamppu oli alkanut reistailemaan hiljattain. Se räppi välillä, ja Azucar, meille tutummin Azu tepasteli hermostuneena karsinassansa.
- Azu, kaikki hyvin. Nehän ovat vain valojen reistailuja, muru, sanon ja ojennan kättä Azulle. Kuitenkin epäluuloinen ori pakenee nurkkaan kiljaisten, joka hermostutti muut hevoset. - Katso nyt, mitä sait aikaan! huudahdan nauraen Azulle, ja katson oria lempeästi. - Olet kyllä oikea komeus, totean ja lähden siitä Tikrun karsinalle.

- Hei, Tikru! Mitäs tyttö? Arvaa, me päästään tänään ravikentälle! Ja sinne tulee Anne, Marissa ja Mirassa. Ja ehkä jopa Halle, sanon. Tikru höristää korviansa, kun kuulee sanan Halle. Ehkä se oli jo jokin tottumus, olihan se kuullut Alexan orlov-pojan nimeä nyt niin useasti, kun olimme olleet melko tiiviisti tekemisissä. Yhtäkkiä huomaan tutun hahmon, jonka näkemisestä on kulunut aivan liian kauan. - Helen! kiljaisen riemuissani, ja hyppään tuon kaulaan. Hän katsoo minua ja pyyhkäisee hiussuortuvan silmiltään.
- Lola! Siitä onkin aikaa, kun viimeksi näimme. Olettekos pitäneet Mirassasta huolen?
- Aikaa on kulunut, mutta ihanaa nähdä sinua. Mirassalla on kaikki hyvin, sanon hymyillen. - Ainakin nyt, kun sinä olet palannut, jatkan reippaasti.
- Ahh, hienoa. Me siis lähdemme ravikentälle? Helen kysyy.
- Aivan, ravikentälle, toistan.
- Hienoa.. onkohan Mirassa kuinka paljon lihonnut, kun saattaa sekin ravausta haitata, jos se on kauhea pullero, Helen sanoo nauraen. Viimein irrottaudun hänestä.
- Eikä! Mira on oikein hyvässä kunnossa, varmasti, sanon itsevarmasti hymyillen. Olen aidosti iloinen, että Helen on palannut Mirassaa ja Nathanielia hoitamaan. - Joko olet siis Nathanielia käynyt katsomassa? kysyn Heleniltä. Hänen hieman omapäinen ja itsevarma Nathaniel aiheutti kunnioituksentunnetta aina sen nähdessään.
- En ole vielä ennättänyt, Helen sanoo, ja samassa tallinovi avautuu, ja Alexa ilmestyy sieltä. - Ja kas, Alexa! hihkaisee Helen.
- Helen? Helen, olet palannut! Alexa hihkaisee. - Täällä on tapahtunut niin paljon.
- Ahaa! Tuoreimmat uutiset voitte kertoa minulle. Ensiksi vaikka tallin puolelta.
- Täällä on hevosenhoitajaksi innostunut kaksi tyttöstä, Nuura ja Luna. Nuura hoitaa Dollarin tyttöstä, Carmea, ja Luna hoitaa Storaa, sanoo Alexa.
- Hienoa, että hevoset jaksavat innostaa muitakin! Entäs mitäs Dollarille ja Hallelle kuuluu? kysyy Helen, mutta Alexan hymy hyytyy.
- Dollar on jo menehtynyt. Hallekin on jo vanhus, mutta voi oikein hyvin, Alexa toteaa. - Niin ja tässä on tietysti Lola, sinä hänet tunnetkin, mutta Lola on kehittynyt suuresti hevosten kanssa! Ja mitäköhän vielä.. Cira on lähtenyt tallilta, ja minä otin Fiinan ja Goldin hoidokikseni. Ja kun Cira lähti, niin Lola otti kennelin puolelta Hiffen! Alexa hihkaisee. Alexa oli muinoin hoitanut Hifiä.
- Hiffeä? Todellako? Onko poika hyvässä kunnossa? Helen kysyy hymyillen, puoleeni kääntyen.
- Hiffe oli oikein ihana ajokoira. Valitettavasti kultani elämä päättyi 2.5., sanon ja koitan vääntää kasvoilleni reipasta hymyä, mutta minua alkoi itkettää. - Lisäksi Abbia ja Standyakaan ei enään ole, lisään, ja se saa minut vielä enemmän itkettämään, mutta puren alahuultani, ja selviän tilanteesta ilman itkukohtauksia.
- Lola, Hiffekö? Alexa kysyy ja katsoo minua. - Minunkin ennenhoitamani Hiffe? Nyökkään.
- Voi sinua, Lola. Olet joutunut kestämään kovia. Ketäs koiria sinulla nyt on hoidokkina, ja onko tullut enempää hevosia, kuin Tikru? Helen tiedustelee.
- Hevosia ei ole muita kuin Tikru, mutta koiria on Gandy, Smile ja Thunder, vastaan. - Smilekin on jo yli kahdeksan.
- Smilekö? Aika on kulunut hurjan nopeasti, sanoo Helen.
- Mm, niin on. Pakko myöntää. Mutta Alexa, nyt kun olet siinä, niin minun pitää kysyä sinulta jotain! ilmoitan pontevasti. - Lähtisitkö minun, Helenin, Titan ja Rexin kanssa ravikentälle, Hallen kanssa? Otettaisiin ravikisa, ihan vaan neljästään, ja häviäjä saa tarjota limut läheisessä kiskassa? ehdotan. - Ja jäätelöt, lisään.
- Mm.. mikä ettei! Minulla ei ollutkaan minkäänlaisia suunnitelmia, Alexa vastaa.
- Hienoa. Minäpä käyn hakemassa sen Rexin kenneliltä, niin voidaan alkaa hoitamaan hevosia. Tai tietysti te voitte jo mennä, kun Helenkin tahtoo varmasti hetken olla Mirassan kanssa, sanon hymyillen, ja lähden juosten kohti kenneliä.

- REEEX! Me ollaan jo menossa, huudan, kun huomaan hänen juttelevan Titan kanssa käytävällä.
- Helenin kanssako? Rex kysyy.
- Joo, ja Alexakin tulee. Tulkaa nyt äkkiä, että ehditään kunnostaa hevoset, kun ne hirmut on jo melkein menossa! naurahdan.
- Oikeastiko? väri pakenee Titan kasvoilta.
- No ei nyt aivan, mutta alkoivat kunnostamaan jo Mirassaa ja Hallea.
- Meidän on kai mentävä, Rex kysyy ja katsoo Tittaa merkitsevästi. Ruskeatukkainen tyttö nyökkää, ja hänen siniset silmänsä sädehtivät. Kun menemme, meitä vastaan tulee Luna, joka on menossa katsomaan koirahoidokkejaan.
- En tule, kun palasin juuri Storan kanssa yhdeltä leiriltä, sanoo Luna, kun kysyimme häntä mukaamme.
- Selvä, sitten menoksi!

Hyvä, että hevoset ehdimme saada varustettua, kun Alexa ja Helen olivat jo satulassa.
- Vauhtia, hidastelijat! Alexa huutaa satulasta naurahtaen. Mirassa tanssahtelee, kun Helen on tuon selässä, huomaan taluttaessani Tikrua Alexan vierelle. Pian Rex ja Tittakin saapuvat Annen ja Marissan kanssa. Saatamme silloin lähteä. Matkallamme ohitamme läheisen lasitehtaan, ennenkuin pääsemme kentälle.

- Voi ei! parkaisee Titta, joka oli ensimmäiseksi ennättänyt paikalle. Hän oli huomannut jotain epämiellyttävää, sen näki hänen ilmeestänsä. Lisäsin hieman vauhtia, ja ehdin toisena Titan vierelle, ja minunkin suustani pääsi voihkaisu. Siellä ei voinut olla kukaan muu kuin Vera, amerikanravurinsa Tinkan kanssa, ja hänen mukanansa joku muu tervajokelainen, mutta tuolla ei ollut hevosta.
- Kas, kas! Heipähei! Tulitte varmasti haastamaan mestarin? Vera kysyy ja nauraa pilkallisesti. Me katsomme häntä ilmeet jähmeänä. Emme todellakaan, tahdoimme sanoa.
- Emme oikeastaan, sanoo Alexa, joka on ensimmäisenä tointunut järkytyksestä.
- Ihan niin, me emme halua haastaa sinua ja hevostasi, Titta säestää.
- Miksette? Pelottaako teitä? Vera kysyy ivallisesti.
- Ei meitä pelota, sanoo Rex. Siihen asti minä ja Helen olimme olleet ihan hiljaa.
- Kuules nyt! Vaikka minä en sinua tunnekaan, vaikutat oikein epämiellyttävältä ihmiseltä, jolle ei hevosta koskaan pitäisi antaakaan, kun ei osaa sitä hoitaa oikein, pitää sitä vain kisauksen ja voittojen vuoksi, sellaisen kanssa meitä ei huvita kisata. Me tulimme tänne viidestään, eikä meitä todellakaan kiinnosta ottaa kuudetta pyörää mukaan, koska meillä on ihan hyvä näinkin. Hevosesi ei selvästikään nauti sinun paikallaoloasi, tai sitä, että koitat rääkätä sen hengiltä yrittämällä voittaa jokaisen, ei, se ei nauti tästä, se kärsii, Helen ilmoittaa suorasukaisesti Veralle, yhtä suorasti, kuin Vera saattoi puhua. Mutta se oli varmasti oikea keino puhua Veralle, sillä hetkeksi se sai Veran aivan hiljaiseksi. Hän laski aikaa, mietti sanoja.
- Tinkako ei nauti seurastani? Voi, ei se nauti, se on onnensa kukkuloilla, kun on niin ylpeä, että sillä on maailman taitavin ratsastaja, Vera hihkaisee.
- Mutta meitä ei huvita haastaa sinua, Titta sanoo Veralle vihaisena.
- Hei, Vera, mennään jo Tervajoelle, Melissa huudahtaa.
- Älä nyt, minä haastan nämä, eihän näistä ole mihinkään! Vera vastaa.
- Mutta turhaa sinun on jäädä. Onhan sinun taitosi ennenkin nähty, Vera, sanon ja jätän sanani hetkeksi ilmaan, että jokainen saa miettiä hetken, mitä tarkoitin. - Nimittäin, Alexa voitti sinut. Silloin ravikilpailussa. Ja hei, tiedätkö mitä? Sinun edessäsi on myös sinun toinen voittajasi, nimittäin minä. Vai pitäähän se sanoa, Tikru! Hävisit Tikrullekin, jota olen aina kuvaillut laiskanpulskeana, sanon ja naurahdan ivallisesti, ja Helen näyttää tyytyväiseltä, kun Vera on taas aivan kalpea. Sitten hän kääntää Tinkan, ja hevonen kompuroi hetken, ja Vera lähtee ravaamaan kentän poikki, josta hän pääsisi nopeiten Tervajokeen.
- Menikö pupu pöksyyn? huudahtaa Rex perään.
- Odota! Melissa huudahtaa, ja lähtee perään.
- Päästiin siitäkin sitten noin eroon. Tarvitaan vain oikein terävä kieli tuon voittamiseen, toteaa Alexa hymyillen, kun katsoo kauas katoavaa Veraa ja Tinkaa, ja epätoivoisesti perässä pysymätönsä Melissaa. - Oikein niillekin.

Viimein kisamme sai alkaa, ja kaikki hevoset lähtivät juoksuun. Heti vahvasti eteen menivät Alexa Hallen kanssa ja Rex Annen kanssa. Hevoset juoksevat miltei rinta rinnan, ja minä olen viimeisenä Titan ja Marissan kanssa. Helen kiihdyttää kokoajan Marissan kanssa, kun tamma venyttelee jaloillaan oikein pitkästi.
- Yksi kierros vain! Titta huudahtaa vierestäni, ja koittaa panna parastaan.
- Käy se! huutaa Alexa edempää, ja hevosten kaviot rummuttavat rataa. Kilpailumieltä oli jokaisella, siitä ei ollut epäilystäkään. Jokaisen hevonen liikkui, ja näin, miten Helenin tummat hiukset liehuivat kypärän alta. Itsekin korjasin asentoani, painoin pohkeita ja kannustin Tikrua ravaamaan kovempaa. Arabikin alkoi venyttämään askeliansa. Nämä kolme terskiä jäivät kakkoseksi kahdelle orloville, jotka ravasivat rinta rinnan. Minä sain kiihdytettyä, tai oikeastaan Tikru sai, mutta kai sen voi puoliksi laskea minun puolelleni, minähän se Tikkeriä ohjaan. Enään kukaan hevonen ei halunnut hidastaa, ja yllättävän nopeasti olimme menneet puolet kentästä.
- Hyvä, Mirassa! Jaksaa, hyvä tyttö!
- Laukkaaa, Marissa, laukkaaaaa...
- Kiidä kuin tuuli, Napakymppi!
- Hyvä Halle, hyvä poika...
- Vielä vähän, Anne.. selviät siitä, hienoa!
Kaikki kannustivat hevosiansa. Minun oma Napakymppini ei vain ollut niin hyvällä juoksutuulella, että olisi jaksanut ravata. Hetken aikaa kävin Annen vierellä, mutta suoraan sanottuna jäimme heti jälkeen. Tilanne alkoi käydä jännittäväksi, kun viimeiset sata metriä olivat käsillä. Helen oli saanut Rexiä ja Annea hurjasti kiinni, ja Halle oli selvässä viiden metrin johdossa, ja hirnahteli innoissansa, samoin kuin muutkin, jotka vastasivat Hallen hirnahduksiin. Helen sai pian Annen kiinni, ja ohitti tuon. Helen lähti ohittamaan Hallea.

Pian kaikki olimme päässeet maaliin. Voittajamme oli Alexa ja Halle, ja hyvänä kakkosena tuli Helen ja Mirassa. Seuraavaksi tuli Rex ja Anne, ja neljänneksi selvisi Titta ja Marissa täpärästi, joten minä ja Tikru jäimme viimeiseksi. Tikru ei ollut kunnon vedossa, mutta minua ei haitannut yhtään viimeiseksi jääminen. Oikeastaan se tuntui mukavalta, ja kehuimme kaikki hevosiamme ylenpalttisesti. Tikru oli totellut minua hienosti, ja minä silittelin sen niskaa.
- Tikru, se meni tosi hienosti, sanon ja painan suukon sen hikiselle kaulalle.
- Kaikkien suoritukset ovat ennätyskirjan arvoisia, Rex toteaa hymyillen.
- Luulin sinua, Mirassa, hitaammaksi kuin sokea lammas, mutta sinä tyttökulta tulit toiseksi! Helen ei voisi olla yhtään onnellisempi, Mira, Helen sanoo ja hukuttaa Mirassan suudelmiin. Alexa kehuu oriansa ylpeänä.
- Voitto on alkanut käydä sinulle ja Hallelle tutuksi, Rex toteaa.
- No jaa. Mutta on upeaa, kun saa omistaa näin upean orin, Alexa sanoo.
- Joo. Mutta eiköhän lähdetä limulle ja jäätelölle? ehdotan.
- Joooo! kaikki huutavat yhdestä suusta.
- Minä ainakin otan suurimman jäätelön, mitä tarjolla on, Titta selittää lähtiessämme. Hyväntuulinen naurumme kaikuu kauas.

Vastaus:

Aivan mahtava tarina, siis NIIN UPEA! Tarinastasi huokui energisyys, se välittyi niin tavattoman helposti lukijaan ja sen sai minut vain innostumaan enemmän. Tässä tarinassa on hyvin voimakas mielenkiinto, kun mukana on Lumiliekin porukat - kaikki taas yhdessä ja sellainen tietojen "päivittely" Helenille. Tästä tarinasta oikein kuohui yli se itsevarmuus, ystävyys ja kilpiluhalu - rehellinen kilpilyhalu. Olet loistava kertomaan asioita, kuvailemaan niitä ja jatkamaan tarinaa kokoajan eteenpäin uusin ideoin. Varsinkin tuossa kohdalla, missä sanoit ensimmäisen kerran tavuakaan tervajokelaisista, mielenkiinto ponnahti kattoot ja se toi räväkän jännityksen mukaan. Niin vahvasti, niin tiimin omaisesti laittoitte heidät nöyrtymään, olet niin loistava kertomaan ihmisistä, ylipäätänsä kaikista tilanteista! Upea tarina. Erityisen positiivinen olen ravikilpilussa täpärästi hävittyänne, ja samalla kun kerroit Helenin ohittaneet valkoisen ravurin ja pidit yhtäaikaa Hallen ravikuningas-imagoa pystyssä. Upea tarina, sanoinkuvaamattoman loistava sisältö! Saat tästä 115 pistettä.

Nimi: Luna

03.05.2012 17:34
JATKUU
Alkoi sataa.
- Emmekö voi katsoa jälkiämme takaisin? kysyin.
- Emme, sillä ne peittyvät sateessa, Alexa sanoi.
- Mitä teemme? kysyin.
- Koitetaan etsiä jokin suoja, Alexa sanoi ja lähti ravaamaan Nanalla. Seurasin ja matkin häntä. Yhtäkkiä oikealta puoleltani kuului hirnahdus. Näin Alexan katsovan sinne päin.
- Kuka siellä? kysyin ja vilkaisin Alexaan.
- Niin, kuka siellä? Alexa sanoi hätääntyneenä. Samassa pusikko liikahti, ja esiin tuli musta ori.
- Stora? kysyin. Hevonen katsoi minuun pöin lempeä ilme kasvoillaan.
- STORA! Sinähän se olet! sanoin ja hyppäsin alas Danan selästä.
- Voi mussukkani, olet elossa! Sanoin ja halasin tätä.
- Stora, oletkos nähnyt Hallea? Alexa kysyi. Pusikko liikahti uudestaan, ja esiin tuli Halle.
- Halle! Halle! voi sinua, ihana nähdä! hän hihkui ja hyppäsi alas Nanan selästä. Hän halasi hevosta, ja minä tein samoin. Päätin/halusin mennä Storan selässä leirille. Hyppäsin siis orin selkään, ja sanoin:
- Stora, leirille!
Stora lähti Alexa, Dana ja Nana perässään laukkaa suuntaan, mistä olimme tulleet.
- Hieno poika! hieno poika! kehuskelin, kun tuttua maisemaa oli alkanut tulla eteen päin. Näin jo maneesin. Katsahdin taakse, ja näin Alexan iloisen ilmeen. Aurinko oli jo noussut. Yksi asia minua kuitenkin empi. Kuka oli vapauttanut Storan ja Hallen? Olisiko se ollut Saana? Vai kuka?

Kello oli puoli yksitoista. Kaikki olivat olleet ihmeissään, ksi olimme olleet ratsastamassa keskellä yötä, mutta sanoimme Alexan kanssa, että: Aamukävely virkistää. Emme halunneet kertoa totuutta. No, nyt oli kuitenkin keskittyä tulevaan, sillä edessä olivat koulukilpailut. Maneesi oli ollut täynnä harjoittelijoita. Luotin Storaan, sillä olimmehan me harjoitelleetkin aika paljon. No, kuitenkin, ne alkaisivat 20 minuutin päästä!

Aloimme kokoontua maneesiin. Storan laitoin kiinni hevosenpidittimeen. Kävelin sisälle maneesiin, jossa Tarja seisoi. Paikalla olikin Saana, Eveliina ja Alexa, myös muita tyttöjä. Pian olivatkin kaikki paikalla.
- Hei kaikille! Nyt olette saaneet harjoitella kouluratsastuskilpailuun, ja ne ovatkin nyt. Eli, ensin menette pari kierrosta laukkaa, ja sitten kaksi isoa volttia. Sitten menette keskelle maneesia, ja peruttakaa. Sitten tulette eteenpäin Espanialaisella käynnillä, ja puoli kierrosta Piaffea, Tarja kuulutti.
- Kuka aloittaa? Saana kysyi.
- Vaikkapas Luna ja Stora, Tarja sanoi hymyillen minuun katsoen. Muut alkoivat siirtyä katsomon puolelle. Lehahdin tulipunaiseksi. No, eikai tässä muu auttanut. Hain Storan, ja menin tälle selkään. Annoi Storalle pohkeita, ja ori lähti iltisti laukkaa. Katsoin yleisöön, joka oli hyvin keskittynyt. Alexa hymyili minulle, ja minä hymyilin takaisin. Saana katsoi minua kateellisilla silmillään. No, olinhan minä hyvä, minkäs sille voi, ja sitä paitsi, olin suorittamassa vasta ensimmäistä tehtävää, laukata kaksi kierrosta. Oho, nyt oli jo mennyt kaksi kierrosta. Oli volttien vuoro. Aloin kääntämään Storaa, ja niin ne kaksi volttiakin menivät mahtavasti. Sitten menimme keskelle maneesia. Käskin Storan peruuttaa, mutta se alkoi kiertämään. Eikun aloittaa uudestaan. Mutta Stora toisti saman virheen. Otin tiukemmin ohjat käsiini. Aloitimme peruuttamisen, tällä kertaa, se meni kolme askelta, mutta alkoi kaartamaan. No, olimme kai menneet tarpeeksi.
- Stora, nyt käyntiä, espanialaista, sanoin, ja näin kun Stora alkoi kauniisti kävellä espanialaista käyntiä. Menimme sitä noin kaksitoista askelta.
- Hieno poika! Mahtavasti! kehuin oria, joka vilkaisi minuun ystävällisesti. Silmissä pilkotti jännitys ja kärsivällisyys.
- Piaffea, kuiskasin, ja ohjasin orin maneesin reunaan. Kauniisti menimme pikkuhiljaa eteenpäin. Tarja taputti, kun olimme maneesin toisessa päässä. Ravasimme hänen luokseen.
- Hienoa! Todella hienoa Luna! Olet mahtava ratsastaja, Tarja kehui. - Seuraavaksi Saana, tules sinä, Tarja jatkoi. Vein Storan laitumelle, jossa ei ollut ketään. Menin sitten maneesiin, istumaan Alexan viereen. Kun katsoin kentälle, oli Saana jo peruuttamassa Lillin selässä. Kaunis Arabi olikin, mutta sitä ei voisi mitenkään verrata Storaan. Lillillä ja Saanalla meni kaikki oikein, mutta piaffessa he olivat hyvin hitaita. Lilli osasi sen kuitenkin.

Kun kaikki oli käyty läpi, Tarja sanoi julistavansa voittajan.
- Nyt on tulosten aika! Kolmanneksi tuli meidän leirimme koulukilpailuissa...LUNA! ONNEA LUNA! Olet voittanut 50 euroa! Tarja sanoi, ja vinkkasi minun menevän luokeen. Hän antoi 50 setelin käteeni. Laitoin sen taskuuni, ja menin paikalleni.
- Seuraavaksi tulee... SAANA! ONNEA SAANA! Voitit 70 euroa, Tarja kuulutti ja Saana meni silmät säteillen Tarjan luokse. Hän kuitenkin palatessaan mulkaisi minua vihaisena.
- Ensimmäiseki tuli... ALEXA! PALJON ONNEA ALEXA! Tarja sanoi. Alexa meni yllättyneen näköisenä hänen luokseen.
- Voitit lipun hevosmaailmaan ja 100 euroa, Tarja jatkoi, ja ojensi ne Alexalle. Alexa tuli luokseni ja halasin häntä.
- Voi, paljon onnea! sanoin hänelle.
- Kiitos, Luna! Alexa sanoi.
- Nyt leirimme sitten loppuukin, Tarja sanoi ja lähti kävelemään pois päin maneesista. Kaikki ryntäsivät heti omille mökeilleen. Myös minä, Eveliina ja Alexa. Nyt siis leiri oli loppu. Aloimme pakkaamaan. Sitten meitä tulikin Alexan äiti hakemaan. Pääsimme takaisin Lumiliekkiin ehjin nahoin :)

Vastaus:

Aivan loistava tarina! Erityisen iso plussa tulee siitä, ettet laittanut sinua ja Storaa kaiken sankariksi, vaan olitte joko Alexan kanssa yhdessä sankareita, tai laitoit muutamat henkilöt hieman paremmiski teitä. Se toi minussa syvää iloisuutta ja tyytyväisyyttä sinua kohtaan, olet t.o.d.e.l.l.a. loistava hoitaja ja kirjoittaja ja voisinkin tässä kehua sinua vaikka kuin monilla sanoilla, mutta pysytään aiheessa. Tarinasi oli mukaansa tempaavaa ja ajatus pysyi tässä hyvin tiisiivsti mukana. Olen iloinen että suoriuduitte niinkin hyvin kuin te nyt tässä suoriuduitte. Mieltynyt olen myös siihen, että Stora teki muutaman virheen, ettei hevonen olisi "täydellinen" jokaisesta suunnasta, vaan luonnollinen jokaisesta suunnasta. Upea tarina. Saat tästä 50 pistettä.

Nimi: Lola

03.05.2012 16:51
Pysähdyn tutun karsinan eteen. Minua suretti yhä, olin ikävissäni, minun pikku Hiffeäni ei enään ollut.. Kohotan kuitenkin katseeni reippaasti Tiger Lilyyn.
- Tikru, huomenta! Mitäs sinulle, veitikka, kuuluu? En ole ollutkaan, etkä ole ehtinyt.. kuulla uutisia. Surullisia sellaisia. Tiedäthän.. Hiffen? Sen suloisen venäjänajokoiran, sanon, ja Tikru hörähtää kysyvästi, kuin ymmärtäen. - Hiffeä.. ei ole enään. Hiffe on lentänyt taivaaseen, juttelen rauhallisesti ja lasken käteni Tikrun turvalle. Se puhaltaa pitkään sieraimistaan lämmintä ilmaa ulos. - Rakas.., sanon ja painan suukon Tikrun poskelle.
- Lola! kuulen tutun äänen. Jonkun, jonka äänen olin kuullut vasta, mutta olin pyyhkinyt sen jo muististani. Kun käännähdän, näen tutun, vaaleahiuksisen, hennon tytön.
- Cira! henkäisen.
- Minähän se! Kävin jo häkillä katsomassa, mutta Hiffe ei ollut siellä. Ajattelin, että olet sen kanssa lenkillä tai Tikrua sen kanssa katsomassa! Cira hihkaisee. - Mutta.. Hiffe ei nähtävästi ole täällä? Oliko se siis siellä perimmäisessä tarhauksessa, jonne minä en katsonut? Cira kyselee hämmästyneenä. - Menen katsomaan!
- Cira.., sanon hiljaa. - Et sinä löydä Hiffeä sieltä, sanon.
- Miten niin en löydä? Cira kysyy hämmästyneenä.
- Kun Hiffe.. Hiffe on lentänyt taivaaseen, kuiskaan, ja tunnen silmissäni polttelevat kyyneleet, joille annan periksi, annan niiden vuotaa poskilleni.
- Hiffekö? kuiskaa Cira, ja hänenkin poskillensa vierähtää kyyneleet. Minä nyökkään. - Ei tämä voi olla mahdollista.. Cira sanoo. Tikru hörähtää lempeästi selkäni takana, ja töyttäisee minua selkään.
- Tikru, kaikki hyvin.. ei mitään hätää, kulta, juttelen hevoselle, ja painan suukon sen poskelle. - Tule, Cira.

Johdatin Ciran Hiff the Groundin haudalle. Cira kertoi, ettei voinut uskoa sitä todeksi, että hänen pieni Hiffensä oli menehtynyt. Hän kuitenkin korjasi nopeasti "sinun pieni Hiffe", kun huomasi minun suruni ja kaipuuni.
- Minulla on Hiffeä jo nyt kova ikävä, kuiskaan.
- Minullakin on, Cira sanoo. Hetken olemme siinä, katselemme hautoja, ja etenkin Hiffen hautaa. Siinä paloi yksi kynttilä, minun tuomani. Kultainen ajokoira katselee meitä siitä. Se muistutti Hiffeä kovasti. - Olet osannut valita kauniit värit, Cira sanoo, ja hetken en ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Sitten totean, että hän varmasti tarkoitti tuomisiani Hiffen haudalle, minun Hiffeni.
- Kiitos.. kuiskaan. - Olen pahoillani, tämä on minun vikani, kuiskaan.
- Miten niin? Mihin.. Hiffe kuoli?
- Sydämen vakavaan vajaatoimintaan, jonka johdosta se sai epilepsian, sanon.
- Mutta ei sillä ollut mitään tuollaista silloin, kun MINÄ hoidin sitä!
- Ei niin.. se tulikin vasta lähtösi jälkeen, Cira, sanon.
- Eli tämä on kaikki minun syytäni. Ilman minua.. Hiffe eläisi yhä, Cira sanoo.
- Höpsistä. Hiffe sai parhaan mahdollisen elämän, uskon niin, sanon.
- Kanssasi, Cira sanoo.
- Ei, sanon ja käännän Ciran hartioistani itseni puoleen. - Meidän kanssamme.

Murheen murtamana kävelen kennelille. En enään.. menisi tänään Tikrun luo. En siksi, etten olisi rakastanut Tikrua, vaan siksi, että pelkäsin Ciran katseita ja tulevia itkukohtauksia, kun hän oli mennyt katsomaan Fiinaa ja Goldia. Hän tiesi, että kaksikko oli myös vanhentunut hurjasti, ja että niilläkään ei ollut niin paljon elinpäiviä.
- Gandy, Smile, Thunder. Rakastan teitä, te tiedätte sen, sanon laskiessani niille ruokakuppeja, huomatessani, kun Thunder nielee ruuan sekaan piilotetun pillerin. Jokaisen kuppi on pian tyhjä, ja Gandy loikkaa innoissansa ilmaan. - Gandie-rakas, sinäkin olet jo niin vanha, sanon hiljaa. Gandy katsoo minuun, sen silmät näyttävät ymmärtäväisiltä, samettisilta. Hyvällä tavalla. - Gandy, Smile, Thunder. Olette minulle kaikki kaikessa, pojat. En jättäisi teitä, ikinä, en ikinä.

- Otan osaa, tunnen yhtäkkiä Rexin käden olkapäälläni, ja sitten kevyen halauksen. - Kuulin Ciralta, mitä Hiffelle oli tapahtunut.. onneksi sinä hoidit sitä loppuun, se sai hyvän loppuelämän sinulta. Ja se ei ainakaan joutunut menemään hautaan onnettomana, teit sen onnelliseksi koiraksi, Rex sanoo lohduttavasti. Sanat rohkaisivat minua ja sai minuun uutta voimaa jatkaa poikien hoitajana. Ei sillä, että hetkeäkään olisin epäillyt.
- Hiffe oli hieno koira, sanon.
- Oli varmasti, Rex sanoo. - Niin oli Berry, Silver, Azu ja Paikin. Mutta nyt niillä on kaikki.. hyvin. Niillä ei ole kipuja, ei tuskia. Kaikki on loistavasti, kuiskaa Rex.
- Ainakin se saa nyt leikkiä niiden kanssa tuolla. Kuten myös Abbin, Standyn, Staran ja Lillin, kuiskaan.
- Niin. Hiffe oli hieno koira. Komea tapaus.
- Minua ei ole huvittanut.. hoitaa poikia. Tahtoisin mennä kotiin nukkumaan. Huomenna ajattelin tulla ja lenkittää pojat.. ja ehkä mennä Tigerin kanssa raviradalle, sanon.
- Hei! Jos sinua ei nyt huvita, minä voin käyttää pojat lenkillä tuossa metsässä, mene sinä vain kotiin. Niin ja voisin lähteä mukaasi raviradalle, pyydetään vaikka Tittaa ja Heleniä mukaamme. Onhan heillä Mirassa ja Marissa. Niin ja tietysti Alexaa! Häviäjä voisi tarjota limut läheisessä kioskissa, Rex ehdottaa, se saa minut piristymään.
- Onko Helen täällä? kysyn hymyillen, silmäni alkavat sädehtiä ensimmäistä kertaa Hiffen jälkeen.
- On. Hän on palannut, tullut hoitamaan, sanoo Rex.
- Mahtavaa. Joo, tehdään näin.. siis jos siitä ei ole sinulle vaivaa liiaksi? kysyn.
- Ei tietenkään ole. Teen sen mielelläni, Rex sanoo, ja rutistelee nallemaista Smileä.
- Kiitos, olet ihan liian kiltti, sanon ja halaan Rexiä. Huomenna olisi uudet päivät ja uudet kujeet, ja silloin lupaisin olla taas tolallani, enemmän kuin tänään!

Vastaus:

Joku sinun tarinoissasi vaan saa voimaa niin tavattomasti minuun, etten pysty vain hillitsemään itseäni. Olet loistava kirjoittaja, niin upeasti ja tunnollisesti kirjoitat. Olen huomannut tarinoissasi sen, kuinka monta kertaa vakuutat hoidokeillesi rakastavanasi (<-- jos se nyt noin ees kirjoitetaan xD) heitä. Sinun tarinasi oli niin tavattoman hyvin johdateltu, otettu huomioon yksityiskohtia, kerrottu tunteistasi. Siitä, kuinka jossain välissä tätä kaikkeutta ei ole enää mitään järkeä, ja toisinaan Lumiliekkiläiset ovat sinua aina innostamassa uuteen. Olet loistava keskimään tarinoihisi sisällön, tämäkin tarina oli aivan mahtava. Saat tästä 50 pistettä.

Nimi: Nappi

03.05.2012 16:23
Aurinko porotti yläkerran ikkunasta sisään,vasten kasvojani. Siristin silmiäni ja haukottelin. Ikkunan yläpuolella oli kello,käännähdin katsomaan kelloa. Kello oli noin viisitoista yli seitsemän. Nousin istumaan sängylle,Tommi nukkui yläkerran toisessa päädyssä olevassa sängyssä, poika ei liikahtanutkaan,sikeää unta näköjään. Isä ja Äiti sen sijaan olivat jo menneet alakertaan,sillä sänky oli tyhjä. Ilma yläkerrassa oli jotenkin tunkkainen,avasin hiukan ikkunaa ja sen jälkeen kävelin hiljaa rappuset alas,jotka veisivät alakertaan..
-Huomenta,huudahdin astuessani keittiöön.
Pöydässä istuivat tätini Anita,joka höyläsi juustoa leivänsä päälle. Hänen vieressään istui tätini mies Timo,joka luki sanomalehteä samalla syöden aamupalaa. Pöydän toisella sivulla oli minun äitini ja isäni syömässä aamupalaa. Mummoni,Aino hääräsi astioitten kanssa taaempana.
-Tule Nappi syömään aamupalaa,Veera ja Venla ovat jo tallissa aamuhommissa ja Tommi taitaa vielä nukkua,Mummo selitti iloisena.
Hymyilin ja istuin pöytään. Aloin syödä aamupalaa,jonka jälkeen menisin yläkertaan laittamaan tallivaatteet päälle..

Vetäisin tallin oven auki. -Hei Nappi,kuului huudahdus käytävältä. Tervehtijä oli toinen kaksosista,eli toinen serkkuni Veera. -Moi,hymyilin ja vastasin.
-Mentäiskö tänään kolmisteen ratsastaa? Venla jatkoi.
Nyökkäsin,Veera vastasi myös nyökkäyksellä. -Hei,Tommia ei saa unohtaa,jatkoin nauraen. -Sekin saa lähteä mukaan,kunhan pysyy meidän likkojen mukana,Veera nauroi.
-Hei mä taidan lähteä katsomaan,onko Tommi herännyt ja mun kolme koiraakin pitäs viedä lenkille,niin käytetään Tommin kanssa koirat lenkillä,tullaan sitten ja sovitaan sitten lisää siitä ratsastuksesta,sanoin ja poistuin tallista.
Palasin takaisin sisälle,Tommi oli juuri syönyt aamupalan ja oli valmiina lenkille. -Koirat on muuten sitten tarhauksessa,Anita sanoi,ennenkuin palasin Tommin kanssa ulos. Kävelimme pihan sivulle,jossa oli tarhaus. Tarhaus näytti tosi kivalta,siellä oli palloja ja kuiva nurmikko oli hyvä lepopaikka,juomakupitkin löytyivät.
-Grandy,Blondi,Davis! Huusin iloisena ja juoksin tarhan ovelle. Grandy hyppi vasten aitausta ja Blondi kipitteli sievin askelin ovelle. Davis pallo suussa sai hepulin ja ennen kuin koira pääsi portille oli pallo jo pudonnut matkalla suusta. Avasin oven ja kolmikko syöksyi ulos tarhasta. Kukin vuorollaan hyppäsivät vasten minua. Voi,kuinka iloisia he olivat..
Pian pääsimme lähtemään lenkille,nyt kaikilla oli hihnat. Grandyäkään en viitsinyt heti ensimmäisellä lenkillä täällä pitää vapaana,kun ei yhtään tiennyt miten kukin koira reagoi uuteen ympäristöön. Kävelimme pois pihasta ja käännyimme soratielle. Tommi sai taluttaa Blondia ja minä sitten talutin Davista ja Grandyä.
-Aika surullista,kun Lilliä ei enää ole,Tommi sanoi katse maassa.
-Mmm,nyt on enään nämä kolme ja tietenkin kaksi upeaa tammaani,vastasin ja vilkaisin samalle taakseni. Pysähtelimme lenkin aikana lähes joka pusikossa,koska kolmikosta kaksi olivat tietenkin poikia,nämä komeat Grandy ja Davis halusivat haistella ja merkkailla sinne tänne. Blondi sen sijaan käveli sievästi ja haisteli välillä hajuja maasta. Käännyimme takaisin päin,päästyämme mäen päätyyn. Tästä ensimmäisestä päivästä täällä tulisi mahtava kaikin puolin!

Vietyäni Tommin kanssa Grandyn,Daviksen ja Blondin takaisin tarhaan,veimme vielä sen jälkeen heille aamuruuat,jonka jälkeen menimme talliin.
-Noniin,me tultiin Tommin kanssa,ilmoitin tallin ovella Venlalle ja Veeralle,jotka lakaisivat tallin lattiaa kovaa vauhtia.
-Jes! Venla vastasi hypäten ilmaan. -Mennäänkö maastoon ja sitten tullaan hetkeksi ratsastamaan tuohon kentälle? Veera kysyi,siirtäen lakasuharjan sivuun. Nyökkäsimme Tommin kanssa.
-Mä menen mun omalla hevosellani Majorilla,Venla ilmoitti ja odotti meidän muiden valintoja. -Minä menen minun omalla hevosellani Diamondilla,Veera jatkoi Venlan jälkeen. -Mä menen Rosalla,se on mun toinen oma hevoseni.
-Ja sä menet Tommi Jasulla,jatkoin.
Lähdimme hakemaan hevosia tarhoista..
Palattuamme talliin,talutin Rosan sen varatulle karsinalle. Autoin myös Tommia viemään Jasun,Rosan viereiseen karsinaan. Aloimme kaikki harjata ja varustaa ratsastusta varten hevosia..

Seisoimme hevosten kanssa tallin edustalla,Rosa oli ollut tosi ihana hoitaessa,näplännyt koko ajan takkiani hassusti. -Kiristä satulavyö,sanoin Tommille. Itse tein samoin,jonka jälkeen laskin jalustimet alas. Autoin Tommin selkään ja sitten itse ponnistin Rosan selkään.
Säädin jalustimet sopiviksi ja annoin pitkän ohjan. Rosa seisoi kiltisti paikoillaan. Kun olimme kaikki valmiina,sovimme jonojärjestyksen. Veera menisi ensimmäisenä Diamondilla,Venla sen jälkeen Major hevosellaan,Venlan jälkeen kolmantena jonossa kulkisi Tommi Jasulla ja minä viimeisenä varmistamassa Rosan kanssa,että Tommi ei jäisi jälkeen porukasta. Käännyimme metsätielle ja kävelimme hetken pitkin ohjin.
Rosan käynti tuntui reippaalta ja hevonen painoi sopivaa vauhtia eteenpäin. Tommilla ja Jasullakin näytti asiat olevan ihan hyvin.
Pienen mutkan jälkeen nousimme raviin. Tommi sai Jasun pysymään hyvässä ravi tahdissa. Ravailimme aina vähän väliä,pitkällä metsän tasaisella suoralla sivulla nostimme laukan. Veera ensin,sitten Venla ja pienen yrityksen jälkeen Tommi ja viimeisenä Minä. Tommi osasi pitää Jasun laukassa ja laukka pyöri hyvin. Veeralla ja Venlallakin näytti menevän hyvin. Jasu tiputti välillä raviin,mutta Tommi antoi uudet laukka-avut ja Jasu nousi jälleen laukkaan. Ennen kuin palasimme tallin pihaan,otimme raviin ja siitä käyntiin. Menimme vielä hetkeksi kävelemään tallin kentälle..

Jälleen seisoimme tallin edustalla,nyt vain tulossa alas ratsailta. Laskeuduin alas Rosan selästä ja kiitin sitä. Rosa oli toiminut koko maastoretken aikana upeasti,vaikka aluksi ajattelin,että Rosa olisi huono valinta viimeiseksi,mutta tämä järjestys oli jonossa toiminut hyvin. -Oliko kivaa mennä Jasulla? kysyin Tommilta,joka nosti jalustimet ylös. -Juu,se oli tosi kiva! Tommi hymyili. -Mä vähän katoinkin,että sulla ja Jasulla meni hyvin,vastasin naurahtaen.
Menimme talliin ja hoidimme hevoset takaisin tarhaan,jonka jälkeen veimme kaikille hevosille päiväheinät sekä vaihdoimme raikkaan veden tarhan vesisaaveihin..

Jatkuu ~

/ Tuli vähän lyhyt,mutta jatkuu siis pian (:

Vastaus:

Hyvä tarina, eikä tämä nyt niinkään lyhyt enää ollut. On mukava lukea tarinaasi, se on sisätltö rikas ja johdonmukainen. Käsittelet hoidokkisi hienosti ja varmistat niiden päivittäisistä tarpeista huolellisesti (liikunta, kävely, ruokinta jne.). Tarinassasi kerrot asiat sulavasti ja tahti on tasainen. Selität hyvin tilanteen. Vielä kaipaisin enemmän hoidokeiden ykslökohtaista käyttäytymistä ja kuvailemista tarinaan, mutta oli tarina näinkin todella upea ja todella hyvin kirjoitettu teknillisesti. Mukavaa, että viihdytte siellä :) Saat tästä tarinasta 60 pistettä.

Nimi: Titta

02.05.2012 21:01
Anteeksi kun en ole hoitanut, mutta olen ollut sairaalassa umpisuolen takia, niin en ole oikein koneelle päässyt. Nyt siis kirjoitan tarinan, jossa on mukana myos Tara.

Herään, ja katson kelloa. Se on jo kahdeksan, tai joidenkin mielestä _vasta_ kahdeksan, mutta itse herään aina joskus seitsemältä. Siskoni patjallaan kääntyy. Hän katsoo väsyneenä sälekaihtimien välistä tuikahtavaa aurinkoa, ja rapsuttaa Avea, joka on hakeutunut hänen viereen. >>Huomenta<< Sanon vaisusti ja lyssähdän istuma asennosta taas makuulle. Rapsutan Piratesta, jonka karvat ovat kasvaneen jo yli mittaisiksi. >>No huomenta. Mennäänkö tänään Lumiliekkiin?<< Roosa kysyy, ja nyökkään vastaukseksi. Nostan yöpöydältä lompakkoni ja tutkin sen sisältöä. >>Käydään matkalla kaupassa ja ostetaan aamiaista, ollaan nimittäin siellä koko päivä.<< Sanon ja ojennan sisarelleni kympin. Tämä hymyilee ja kiittää.

Olemme päässeet pihalle, ja pidän kirkkaassa aamu paisteessa kumpaakin ihanaa persoonaa lähelläni. Pirates odottaa jo kärsimättömänä, että lähdettäisiin. >>Saanko mä Aven?<< Roosa kysyy käsi ojossa Aven hihnaa kohden. >>Joo, tossa<< Sanon ja vaihdan hihnan Roosan käteen. Ave katsoo hölmistyneenä miksen minä taluta sitä. >>Roosa taluttaa.<< Sanoin ja huitaisin kädelläni koiralle suuntaa. Pirates hyppi paikallaan kuin hyppykeppi, odottaen lähtöä. Päätin että nyt mennään kauppaan.

Kaupan pihalla kurkistan koiraparkkiin, ja huomaan kaksi vapaana olevaa pientä häkkiä ja panen eurot molempiin, ja pistän koirat sinne. Otan kummastakin avaimet irti ja sanon, ettei kestä kauaa. Astumme Roosan kanssa sisään S-markettiin, ja menen kolmioleipien luokse. Roosa meinaa astella karkki hyllylle, mutta estän häntä ottamalla hihasta kiinni. Hänen ilme on pettynyt, mutta hyväksyvä. Annan hänen valita leivän ja teen itse samoin. Sitten kävelemme mehuhyllylle, ja hän ostaa kokonaisen Juissi pullon, ja katsoo minuun anovasti. Viittaan kädelläni hyväksyvästi ja tämä tulee halaamaan minua. Itse ostan kivennäisveden. Asetumme linjalle, ja panemme ostokset liikkelle. Roosa laittaa omansa minun omien perääni. Kaupan täti sanoo, että hinnaksi kertyy seitsemän ja kaksikymmentä. Annan kympin, ja tämä antaa takaisin kaksi euroa kahdeksankymmentä senttiä. Sisareni ostosket ovat euron kalliimmat. Laitan tavarat Roosan laukkuun, ja nostan sen harteelleni, koska se on painava. Kävelemme koirien luokse, ja avaan häkkien ovet. Nämä iloitsevat jälleen näkemisestä.

Kävelemme jo pitkällä tiellä, joka johtaa Lumiliekkiin. Roosa antaa minulle Aven hihnan ja säntää juoksuun. Hän on ihastunut erääseen koiraan Lumiliekissä, Taraan.

_JATKUU_ huomenna koulun jälkeen. Kai voin kirjoittaa vielä Tarasta tarinan loppuun huomenissa?


Vastaus:

Hyvä tarina, mielenkiintoisesti kirjoitettu jaennenkaikkea kuvaava. Hyvin olit kertonut tapahtumista, selitellyt asioita ja ottanut mukaan myös pikkusisaresi. Olen hyvin tyytyväinen, että otit koirat mukaan ja kerroit niiden myös kuuluvan arkielämääsi suurena osana tuomalla niistä kokoajan esille erilaisia käytökseen liittyviä seikkoja. Hyvä tarina, josta saat 25 pistettä. Ja muuten, hoidat Taraa testin aikana ensiviikon keskiviikkoon asti. :)

Nimi: Lola

02.05.2012 20:59
Päivät kuluivat kuin sumussa eteenpäin. Tein kaikki päivittäiset rutiinit, jotka olivat pakolliset. Koulussa minua ei jätetty rauhaan, epäiltiin, että olen psykoosissa.
- Olen kunnossa, olen vakuutellut jokaiselle kysyvälle, mutta jos totta puhutaan, ei, en minä ollut. Minua painoi pelko mennä Lumiliekkiin, ja jopa syyllisyys.. olisiko Hiffe selvinnyt, jos olisin ottanut sille lääkityksen? Ei, se ei olisi voinut. Eläinlääkärikin oli sanonut niin. Minä tein oikean päätöksen. Ja rohkaisin itseäni menemään Lumiliekkiin.

Minä menin.

- Lola! Missä olet ollut? Titta tulee luokseni päätään kallistellen. - Sinä olet täällä tavallisesti joka päivä, nyt sinua ei ole näkynyt pariin päivään, Titta jatkaa paasaamistaan. En vastaa, katsoin vain Tittaa. Eikö hän todella tiennyt? Tiennyt, että Hifiä ei enään ole? - Vastaa, Lola! Titta sanoo ravistellen.
- Olen pelännyt. Ja toivon, että Hiffe on nyt enkeleiden kanssa. Ja Abbin ja Standyn. Ja Azun, Staran, Lillin, Pennyn, Dollarin, Pain.. toivottavasti Hiffellä on nyt hyvä olla, sanon.
- Lola, mitä on tapahtunut? Staran luona? Mutta Starahan on.. voi ei, Lola! Olen niin kovin pahoillani.., Titta sanoo ja halaa minua.
- Ei se sinun vikasi ole. Hiffellä oli paha sydämen vajaatoiminta, vakava sellainen, jonka seurauksena epilepsia. Se ei voinut selvitä. Minä päästin sen pois. Lupasin, että eläinlääkäri sai.., sanon.
- Voi, ei sinun tarvitse sanoa eteenpäin! Tiedän, miltä se tuntuu.. Starakin.., Titta selittää. - Hiffe oli kipeä, sinä teit oikein. Moni ei olisi tehnyt päätöstä, että antaa eläinlääkärin.. kyllä sinä tiedät. Minäkään en olisi. Jos Stara olisi ollut niin kipeä, en olisi hennonut.. olet, Lola, vahva. Todella vahva, sanoo Titta.
- Ki..kiitos. Saanko nyt..? kysyn ja katson häkkejen suunnalle, jossa minua odottaisi neljä.. kolme koirahoidokkia. Taas, ne samat, jotka jäivät Standynkin jälkeen. Minä.. en kestäisi enempää, ajattelen.
- Tottakai! Anteeksi, anteeksi ihan hirveästi.., Titta höseltää, ja lähtee. Luultavasti hevostansa katsomaan. Njarh. Minä en voinut ajatellakaan, että menisin Tikrun luokse... en nyt, kun Hiffeäkään ei ollut. Mutta pahemmalta tuntui mennä koirien luokse, mutta kohtaan pelkoni, ja menen heidän luoksensa...

- Gandy-rakas! Smile-muru! Thunder-kulta! Hif--, ja sitten aloin itkeä. Painoin pään käsiini, itkin sydämestäni, ikävästäni. Miten minä.. minun olisi käytävä Hiffen haudalla, oli minulla sen verran sydäntä. Tietysti oli, minä rakastin.. rakastan Hiffeä, ja minun on kunnioitettava. Hiffen poismeno satutti, mutta sen kiduttaminen olisi satuttanut enemmän. - Mitä jätkät? kysyn koittaen helpottaa tunnelmaa. - Mitäs olette puuhailleet..? kysyn ja näen matalan sohvan. Hiffen aitiopaikka, Hiffen oma... minua itketti nähdä se, mutta ryhdistäydyin. Muistutan edelleen itseäni, että kaikki edesmenneet koirahoidokkini varmasti toivoivat, että minä hoidan kunnollisesti muutkin hoidokkini, kunnes koittaa heidän aika. Enkä pettäisi heitä, teen parhaani koirieni onnellisuuteen. - Mitäs haluaisitte tehdä..? kysyn hieman ujosti. Miksi minä pelkäsin, tai siis mitä? Avaan häkin luukun, ja päästän poitsut ulos. - Rakkaat.. käydään.. ulkona, sanon hiljaa.

Kävelin hitaasti sitä paikkaa kohti. Hyvin, hyvin hitaasti. Minua pelotti nähdä se taululla, kultakirjaimin. Tai oikeastaan kivessä, pelotti. Gandy, Smile ja Thunder eivät tapansa mukaan leikkineet ja riehuneet, eivät edes painineet, vaan kulkivat jonossa minun perässäni, nöyränä. Minua alkoi hetken huvittaa, kun ajattelin hauvojen olevan ankanpoikasia emonsa perässä! Yhtäkkiä se oli aivan edessäni. Kivi oli kaunis, ja siinä luki Hiff the Ground 2.5.2012, kultakirjaimin.
- Voi Hiffe.. sinun aikasi tuli ihan liian pian, kulta, tiedäthän sen? Minun kanssani sait viettää aikaa.. ja Ciran, Cira hoiti sinua oikein hyvin. Niin ja Alexa! Alexa se olikin hyvä, mutta luovutti sinut Ciralle, kun hän palasi. Ja kun Cira lähti, sinä masennuit. Ehkä sydämesi vajaatoiminta johtui ikävästä, Hiffe. Minä pyrin, ihan oikeasti, koitin antaa sinulle parhaan mahdollisen elämän. Minulla ainakin jää sinua todella ikävä, sinusta en tiedä, en tiedä, opitko koskaan rakastamaan minua yhtä paljon kuin Ciraa.. lepää nyt, kulta, rauhassa, sanon hiljaa kyykistyen haudalle. Pyyhin hautakiveä, kosketan sormillani kultatekstiä, jotta voisin tietää, että tämä on totta. Ihan kuin odotin, että Hiffe olisi ilmestynyt jostain nurkan takaa. - Hiffe, minä toin jotain. Nämä, sanon ja istutan Hiffen haudalle kaksi kanervaa, hopeisen ja oranssin, posliinisen kultaisen siivekkään ajokoiran, sekä hautakynttilän. - Toivottavasti.. pidät niistä. Minusta tuo ajokoira muistuttaa sinua, siksi halusin antaa sen sinulle, Hif. Hyvästi jää, on vaikeaa, sanon ja vedän kolmikon syleilyyni. Kyyneleet vuotavat koirien turkeille. Ikävän, surun kyyneleet. Rakkauden.

Vastaus:

Tarinasi oli todella surullinen ja kaunis yhtäaikaisesti. Kerrot upeasti sinun tunteistasi Hiffeä kohtaan, sinun ajatuksistasi kaikkea tätä kohtaan, mitä joudut nyt kokemaan. kerrot niin luonnollisesti tapahtumien kulusta, muiden koirien tuntemuksista ja niiden hiljaisesta viestinnästä, että kaveri on nyt poissa. Saat tästä meilenkiintoisesta tarinasta 40 pistettä.

Nimi: Alexa

02.05.2012 20:52
Istuin kotona yksin olohuoneessani ja näppäilin Doggiksen numeron. Muutaman tuuttauksen jälkeen vastattiin:
- 100% dog fani.
- No Alexa tässä. Rinnakkaisluokkalainen kaverini Iina kutsui minut heidän tallille ratsastamaan, koska siellä on kuulemma rakennettu kesäksi uusi maastoesterata, pyysivät minua kanssa sinne.
- Niin? Doggis kuulosti kiinnostuneelta
- Minä vain sitä, että tarvitsetko traileria tänään? Kun isäni lähtisi viemään mut tuohon naapuripaikkakunnan talliin, se on nimittäin harraste talli ja toisin sinne mielelläni oman hoidokin.
- Ei trailerilla ole tänään mitään käyttöä enää. Voitte tulla hakemaan sen, minkä hevosen muuten valitset?
- Ajattelin Fiinaa, sen kanssa olisi aivan mahtavaa hypätä maastoesteitä.
- Juups, kerrotko vielä tallin nimen? Ihan vaan kiinnostuksesta
- Pohjoistuulen talli. Mutta, me lähdemmekin nyt jo ajelemaan, kun iskä on tuossa valmiina. Tavataan ulkona!
- Selvä, hei hei.
- Hei.
Suljin puhelimen ja ryntäsin täyttä päätä eteiseen pukemaan vaatteita päälle. Isä käveli jo autollensa, mutta sain hänet kiinni ja istuuduin autoon enemmin häntä. Ajomatka Lumiliekkiin oli hyvin mukava mennä, ja ennen kaikkea mukavalta tuntui se, että iskä suostui viemään minut ja Fiinan Pohjoistuuleen vain yhden pyynnön seurauksena. Lumiliekin pihatie alkoi ja jouduimme hidastamaan vauhtiamme ohittaaksemme ratsukon. - Siinä menee Titta ja Marissa, Marissa on terskin arabi tamma, kerroin ja vilkutin Titalle kun menimme ohi. Titta kohautti päätänsä tervehdykseksi, sillä hänellä oli täysi työ pitää hallinnassa tammaa. Lumiliekin pihalla meitä odottikin Doggis trailerin kanssa. Isä peruutti auton trailerin eteen ja sammutti sen siihen. Kävelimme Doggiksen juttusille. – Fiina odottaa karsinassaan, Doggis kertoi hyvän tuulisena ja lähdin juoksemaan talliin mitään sanomatta. Isä ja Doggis sen sijaan jäivät vielä puhumaan ja laittamaan traileria kiinni autoomme. Toivottavasti he eivät puhuisi ainakaan kovin paljoa minusta…

Fiina odotti minua karsinassaan, niin kuin oli kerrottu. Sen korvat kääntyilivät puolelta toiselle, kunnes kohdistuivat pystyinä minua kohti. – Heippa, Fiinaseni! Tänään menemme maastoon! Ilakoin hevoselle ja talutin sen riimusta karsinan ulkopuolelle, suoraan harjatolppiin kiinni. Hain harjapakin ja aloin käymään nopein vedoin hevosta puhtaaksi. Fiinan piti olla edustuskunnossa, kun se meni toiselle tallille, ajattelin ja hymyilin samalla, Fiina olisi kyllä edustuskunnossa vaikka se nostettaisiin mutaojasta… :D Kävin kaviokoukulla läpi tamman kaviot ja selvitin harjalla pikaisesti hännän ja harjaksen, onneksi olin tasannut viikko sitten latvat, jotenka karva näytti terveeltä. Kaapillani sujautin taskuuni pussin marjaisia kuutioita. Ne ehkä tulisivat vielä tarpeen. Otin mukaani mustat pintelit, Hallen kuljetussuojat, Hallen häntäremmin ja Hallen punamustan sametti satulahuovan. Olihan Fiinallakin toki satulahuopa, mutta hevonen olisi paljon ylevämmän näköinen tuossa satulahuovassa. Pakkasin reppuuni Fiinan enkkuviltin vielä. Sitten lähdin varustamaan Fiinan pinteleihin. Hain satulahuoneesta mustan bagnoliestesatulan ja kaapiltani hevosen suitset. Suitsissa oli valkoisia koristeompelia ja tamma näytti entistä paremmalta moisissa vehkeissä. Varustettuani kabardin kokonaan, Fiina näytti kuningattarelta punaisessa sametti satulahuovassa, harvakseen löytyvässä estesatulassa ja kauniissa suitsissa. Parantelin vielä harjaa niskahihnan sekä otsahihnan alta ja Fiina selvästikkin oli alkukesän viehkein kukkanen. – Pohjostuulen tallilla varmaan kaikki oriit ihastuvat sinuun kun tulet trailerista, naurahdin Fiinalle ja irrotin sen tolpista mukaani.

Ulkona Fiinalle oli jo laskettu lastaussilta alas. Talutin tamman suoraan traileriin, ja olihan Fiina niin montaa kisannut, että traileri oli sille yhtä luonnollinen paikka kuin oma karsina. Isä ja Doggis nostivat lastaussillan kiinni ja minä vilkutin Doggikselle, ennen kuin astuin auton sisään. isä tuli kuskin paikalle istumaan ja käynnisti auton. – Hevosesi on todella kaunis, oli isän ensimmäinen kommentti, minkä jo sen silmistä näki, että hän puhui koko sydämestään. – Kiitos, hän on Fiina, tai siis kokonimi on Fortumn field, mutta meille kaikille läheisille ihmisille Fiina. Fiina on Kabardin hevonen ja sillä on varsa Lumiliekin vielä ainoan valio-orin kanssa, kerroin ja isä kuunteli minua tyytyväisenä. Mikähän isän oli alkujaankaan saanut noin hyvälle tuulelle?

Pohjoistuulen tallilla meitä odotti kourallinen ihmisiä, ja niiden lisäksi oli tallin ylläpitäjä(?) ja Iina siinä. Iina vilkutti minulle malttamattomana ja selitti jotain vierellä seisovalle kaverilleen. Minua jännitti, vastaanotto oli kuin Fiina ja minä oltaisiin jotain julkkiksia. Pysäytimme auton sopivaan kohtaan ja astuin ulos. Iina juoksi luokseni heti halaamaan, - Kiva nähdä sinua! Olen niin onnellinen että pääsit! Tätä et kadu, maastoesterata on upea!, Iina selitti innoissansa ja talutti minut trailerin taakse. – Avaa se, hän hehkäisi. Samalla mietin helpottuneena, että olin laittanut Fiinan kauniiksi, kun odotukset olivat jo tässä asti. Talutin tammaseni ulos monien silmäparien katsoessa hommaa. Onneksi Fiina oli kokenut kisaaja, eikä väen paljous sitä pahastikkaan hermostuttanut. – Muistakaa, hevoseen ei saa koskea!, kailotti tallin ylläpitäjä ja tuli kättelemään minua sekä isääni kertoen nimekseen Ainon. Aino kutsui isäni heti kahville siksi aikaa, kun minä kävisin tallityttöjen kanssa ratsastamassa maastoradalla. – Iina ja Silja, te varmasti huolehditte Alexasta ja Fiinasta?, hän vielä varmisti ja käveli sitten isäni kanssa sisätiloihin. Samassa Iina kutsui minua liikkeelle, kun Silja laittoi lastaussillan kiinni jonkun kaverin kanssa. – Mennään tuonne tallin edustalle, siellä on minun ja Siljan hevoset valmiina lähtöön! Ja ai niin! Eihän haittaa jos Siljakin tulee mukaan? Iina kysyi ja vastasin siihen lyhyesti, että ei haitannut.

Minut jätettiin sitten hetkeksi Fiinan kanssa kahden tallin eteen, josta näki selvästi Pohjoistuulen pienelle kentälle. Siellä oli menossa tunti, minkä tuntilaisista valtaosa oli ala-koulu ikäisiä. Muutamalla heistä jäi katseet kiinni meihin, lähinnä Fiinaan, kun eivät olleet sellaista hevosta ennen nähneet tallilla, mutta tuntiopettaja sai eksyneet ajatukset takaisin tunnille. Muistin juuri kuljetussuojat, jotka kyykistyin ottamaan pois Fiinan jalkojen edustalta ja tiputin ne reppuun. Lämmittelisimmeköhän me ennen kuin esteille mentäisiin? Samalla luokseni saapui joku tyttö taluttaen ravuria, ravuri ei ollut orlov, mutta ravuri kuitenkin, ehkä perus lämminverinen. - Hei, olen Kirsi, hauska tutustua. Tässä on hoitohevoseni Alma, se on lämminverinen, tyttö selitti ja jäi odottamaan vastaustani. – ööh? Hei, olen Alexa. Tämä tässä on hoidokkini Fiina. Olemme Lumiliekin tallista, kerroin ja Kirsi katsoi arvelevasti. – Onko tämä siis sinun oma hoitohevonen, siis tarkoitan, ettei kukaan muu sillä lainkaan ratsasta?, hän kysyi ja nyökkäsin. Samalla pihalle saapui Silja ja Iina taluttaen hevosiaan. Siljalla oli suomenhevonen, hyvin vaalea, kun taas Kirsillä korkea connemaran poni. – Lämmitelläänkö me jossain?, kysyin, sillä en halunut missään nimessä aloittaa Fiinaa revittämään kylmiltään. – Tunti loppuu noilla ihan just, Silja kertoi osoittaen kentällä olevia, - me voidaan mennä vaikka niiden jälkeen. Nyökkäsin ja talutimme hevoset sinne. Tuntiopettaja päätti tunnin rauhallisiin voltteihin, ja pyysi sitten kaikkia poistumaan. Pääsimme näin ollen pian kentälle ja nousinkin Fiinan satulalle ensi askelistamme. Tytöt tulivat vasta perästä. Muutama edellistunnin tyttö halusi jäädä seuraamaan lämmittelyjä, joten tuntiopettaja vei heidän hevosensa karsinoihin muistuttaen kuitenkin siitä, että heidän oli hoidettava hevoset loppuun.

Aloitin suoraan pehmeällä ravilla etenemään ja tein kahdet s-mutkat. Keksityin kokonaan Fiinan suorituskykyyn, enkä huomannut myös Siljan sekä Iinan katsovan meitä omien lämmittelyjensä ohella. Olinko todella niin ihmeellinen, vaiko eikö he ennen olleet nähneet ratsukkoa työskentelevän? Fiina kuitenkin vähät välitti ympärillä olevista ja toteutti haluamani liikkeet puhtaasti kevyillä askelillansa. Voltit, ravin ja laukan nostot sekä poikkileikkaukset onnistuivat fantastisen hyvin. Fiina tuntui saavan energiaa katsojista, ja näytti aivan siltä, kuin Fiina haluaisi viestiä, että ”katsokaa, minä teen tällaisen liikkeen”. Silitin tammaa kaulalle ja annoin vapaat ohjat. Katsahdin muihin ja sain Iinalta jo kysymyksen, että milloin mentiin maastoon. Iina oli aina kärsimätön, blondi tukkainen pitkä tyttö. Siljaa taas en ollut koskaan ennen nähnyt, ja hän tuntui hieman vaitonaisemmalta ja arammalta tytöltä.

Lähdimme maastopolulle, joka veisi kuulemma 400 metrin päästä varsinaiselle esteradalle. etenimme alussa raviin. – Niin, minkä rotuinen Fiina onkaan? kysyi Iina naurahtaen, sille ei selvästikään jäänyt mieleen outo rotu.
- Kabardin hevonen. Se on venäläinen hevosrotu, vanha, lähinnä karjahevosena käytetty rotu ankarissa vuoristoissa ja niukoilla pelloilla. Kabardin hevosen kerrotaan olevan sitkeä rotu, se pystyy koviin suorituksiinkin vähän hapen kanssa ja sanotaan, että Kabardi aina osaa tulla kotiinsa, vaikka kuinka pitkälle se olisi vaeltanut. Valistin tytöille, joista lähinnä Iina oli lumoutunut rodusta. Silja taas…
- Romeopa on saanut ruusukkeen jokaisesta kilpailusta, mihin se on osallistunut. kertoi Silja ja kokeili laittaa hevosensa paremmaksi Fiinaa vain Iinaa varten.
- Aika hyvin! kehuin, ja jatkoin – Montako kilpailua olette kisanneet?
- Neljä, sanoi Silja nolostuneena.
- Montako Fiina on kisannut? Iina intoili.
- Monia kilpiluja, Fiinalla on 4 ensimmäisen sian ruusuketta ja 14 toisen sian ruusuketta, joista yksi on MM näyttelystä, kerroin ilman leuhkimia, mutta Silja vain käänsi päänsä pois tympääntyneenä.
- Hei! Tuolta näkyy jo maastoesterata! Se on 300 metriä pitkä ja sen varrella on 11 estettä! Iina huokui.
Silja meni etummaiseksi, koska Iina pyysi niin. Sitten oli minun ja Fiinan vuoro ja sitten Iinan. Suoritimme esteet 20 metrin peräänajo varalla toisistamme, ja hiljensin Fiinan, jotta Romeo saisi etumatkaa. Nyt! mielessäni käski ja painoin pohkeita. Fiina strattasi kangerrellen, mutta kiihtyi hyvin ennen ensimmäistä noin 50 cm korkuista tukkia. Esteen molemmissa päissä oli noin puolentoista metrin korkuinen, ohut lipputanko, jossa liehui punainen kolmio lippu. Ne näyttäisivät aina seuraavan esteen sijainnin. Lisäsin Fiinalle laukkavauhtia ja tamma totteli. Nousin paremmin irti satulasta ja lähestyimme seuraavaa, melko korkeaa kulmaa. Sen voisi joko hypätä kulmasta, tai sivulta. Fiinaa ei oltu hirveästi hypytetty minkäänlaisilla kulmilla, joten valitsin sivun ja kaarsin hevosen tekemään loivaa mutkaa, jotta sivu tulisi meille kohti suoraan eteen. Fiina totteli upeasti apuja ja sain hevosen pelottomana hyppäämään kulma-esteen yli. Takaisin radalle oikaisu kävi nopeaa. Ennen kuin metsätie avartui kuusista, edessä oli alashyppy este, jotka hevoseni suoriutui loistavasti. Maastoradan polku leveni nopeasti ja edessä meitä vastassa oli koko tien levyinen, noin metrin korkuinen risueste. Iina laukkasi vierellemme ja iski silmää minulle. Silja ja hän, he molemmat olivat niin varmoja radasta, että tiesin niiden harjoitelleen hevosiensa kanssa viimeajat vain näillä esteillä. Mutta ei Fiinallekaan mikään risueste ollut este ja hevonen pysyi hienosti Iinan vaalean connemaran vieressä. Kohta tuli uusi alas hyppy, joka tehtiin matalaan rapakkoon. Fiina säpsähti yllättävää vettä ja pinkaisi Siljan ja Iinan välistä heidän ohitse. – Fiina, se oli vain vettä! olet ihan höpsö! naurahdin ja silitin tammaa. Samalla tiirailin seuraavaa estettä, joka sijaitsi mutkan päässä ja näytti todella vaativalta. Lähemmäksi tultua se oli pöytä, leveä puoli tukeista tehty yleensä parkkipaikoilla nähtävä pöytä. Minua pelotti, en ollut kuin muutaman kerran hypännyt hevosen kanssa pöydälle! Fiina taas loikkasi pitkällä loikalla pitkän ja kapean puupenkin yli pöydälle ja tuli pian alas. Iina ja Silja seurasivat. Voin vain kuvitella, mitä seuraavaksi on edessä!

Mutta yllätykseksi siellä oli vain hyvin leveä, ainakin 15 metriä leveä matala rapakko, minkä Fiina ylitti vesi räiskyen kavioiden alla. Sitten tuli kaksi lähekkäistä tukkia vastaan, kuin sarkaeste, joista Fiina suoriutui vain jalkojaan hieman nostamalla. Connemara – jonka nimeä en edes tiedä, ja Romeo hyppivät vierelleni ja palautuivat pian alussa olevaan jonoon. Mikähän oli seuraavaksi? Ja silmäni olivat pudota päästä kun tajusin edessä olevan Coffin. Coffin on notkelmaan sijoitettu sarjaeste, jossa hevosen on hypättävä tukkieste, muutaman alamäkeen laukatun askeleen jälkeen hauta ja muutaman ylämäkeen laukatun askeleen jälkeen taas tukkieste. Fiina ei kuitenkaan ollut moksiskaan moisesta esteestä, kun minulla tuntui jo sydämen pysähtyvän. Olen erittäin kiitollinen, etten valinnut tähän reissuun Hallea. Sitten oli edessä nousueste, jonka takana ja alla oli oja. Fiina loikkasi esteen yli pitkällä loikalla, melkein liisi sen yli. Sen jälkeen Romeo hidasti vauhtinsa ja päädyin häneen vierelleen. – Mikä nyt? Kysyin hämilläni ja Silja vastasi: - Tää rata loppu jo! Eikö ollutkin kiva? Nyökkään hänelle ja katson toiselle puolelleni saapuvaa Iinaa. Hän oli iloinen kuin Naantalin aurinko. – Siistii! eikö vain? Nyökkään hänellekin: - Mikä on muuten hänen nimensä? kysyn ja osoitan samalla katseellani ponia. – Hän on Raisa, Rain of Silky. tyttö vastaa ylpeänä ja silittää tammaansa kaulalta.

Hidastamme liikehdinnän Pohjoistuulen pihalla ja tytöt kertovat vievänsä hevosensa nopeasti karsinoihin, että odottaisin heitä juuri tässä. Nyökkään ja pysäytän Fiinan. Kun tytöt ovat hävinneet talliin, silitin molemmilla käsillä Fiinan kuumaa niskanseutua ja kuiskailen tälle kehuja. Fiina hengittää nopeasti, mutta tasaa sen pian ja ravistaa päätänsä. – Perutetaanko? kysyn naurahtaen, kerään ohjat ja annan peruutusavut. Fiina lähtee täsmälliseen perutukseen ja peruuttaa ne neljä askelta, kunnes pysäytän menon ja silitin hevosta innokkaasti. – Olet super mahtava tamma!! Ilakoin. Samalla ulos astuu Alman talosta isäni, joka laittaa lippiksen päähänsä ja vinkkaa minua tulemaan. Ratsastan hänen luokseen ja pysäytän menoni siihen. – Silja ja Iina käskivät odottaa, tulen kuitenkin ihan heti perästä, voit avata jo lastaussillan, kerron ja odotan hetken aikaa, niin tytöt jo juoksevat luokseni. – Oli tosi mahtavaa, että pääsit tulemaan! Iina kertoo samanlaisella innolla, mitä se oli ollut alusta alkaen. Tiputtaudun Fiinan selästä ja tuon ohjat mukana. – Kiitos kuuluu teille, tehän olitte kutsuneet minut tänne. Minulla oli teidän kanssa todella mukavaa käydä maastoratanne läpi! vastaan heille ja talutan Fiinan traileriin. Tytöt hyvästelevät minut ja saan laitetuksi Fiinalle loimen ja kuljetussuojat jalkaan rauhassa. Sitten alkaakin reissu takaisin Lumiliekkiin.

Lumiliekissä saan Doggiksen vastaani ja hän kysyy heti miten reissuni meni. Kerron Doggikselle aivan kaiken nopeasti selittäen ja lähden kiiruhtamaan Fiinan kanssa talliin. Sillä aikaa kun minä purin Fiinalta varusteet ja nakkasin loimen selkään ja laitoin karsinaan, isä ja Doggis olivat saaneet trailerin pois autonsa perästä ja isä päässyt autolleen. Tyhjennän puoli pussia jo pelkkiin Fiinan herkkuihin, loppu pussin sisällön piilotan iltakaurojen sekaan. - hei hei, Fiina! Huomenna taas nähdään! hyvästelen ja suukotan Fiinaa turvalle. Sitten juoksen autoomme.

Vastaus:

Loistava päivä sinulla ja Fiinalla! Ja tarinasi oli niin sisältörikas, että lukija pysyi kokoajan mukana sen juonessa. Hyvä tarina, ehkä kirjoitustapaan vielä panostaisin, että siitä tulisi johdonmukaisempi, mutta muuten tarina oli kerrassaan upea! Olen iloinen, että keksit tarinaan jokun uuden ympäristön, Pohjoistuuli vaikutti oikein kivalta talilta, jonne voit mennä uudelleenkin käymään joskus hoidokeittesi kanssa. Hyvin olit liittänyt mukaan Iinan ja Siljan, ja antanut heille persoonan. Tarinassasi olit käyttänyt runsasta kuvailua ja siinä oli kohtalaisen hyvin vuoropuhelua :) Tarinasi jatkui tasasisesti aina loppuun asti ja sai lukijan hyvälle mielelle. Vaikka loppu oli "pieni", se oli täyteläisen täsmällinen eikä tarina näin ollen loppunut "kesken." saat tästä tarinasta 135 pistettä.

Nimi: Lola

02.05.2012 17:59
Aamulla herään tekstiviestiin. Se iskee alitajuntaani kuin kivijyrä. Olen salamana hereillä, ja vapisevin käsin avaan tekstiviestin. »Jos olet hereillä, ja suinkin pääset, tule Lumiliekkiin niin kiireesti, kuin voit. ○ 100% dog fani». Hiffe. Hiffe! Minun Hiffeni.. Hiffe, Hiffelle on sattunut jotain. Varmasti on. Puen vaatteet kiireesti, ja vaikka kello on vasta puoli seitsemän, mikään ei saa minua pysäytettyä. Lumiliekissä on joku, joka tarvitsee minua, joka ei välttämättä voi odottaa myöhemmäksi. Kiireesti kirjoitan keittiön pöydälle lapun harakanvarpain, suttuisin kirjaimin: MenIn LUmiliEKkiiN. älKää olkO huolisSannE, minUn On pAkko! Hiffe eI ole kuNNossA. -LoLa. Juoksen nopeasti ulko-ovelle, ja paiskaan oven kiireesti kiinni. Minä tiesin, ettei Hiffe ollut kunnossa. Tämä oli kamalaa...

Kun saavun Lumiliekkiin, törmään Doggikseen.
- Hiffe on saanut eilisillasta asti jonkinlaisia kohtauksia. Puolen tunnin välein. Soitin juuri äsken eläinlääkärin. Hiffe on tutussa paikassa, sanoo Doggis viitaten minun häkkini suunnalle. Juoksen sinne, jossa Hiffe juuri on tointumassa äsken tulleesta kohtauksesta. Menen häkkiin itkien.
- Hiffe, Hiffe... onko kaikki hyvin? kysyn itkien, ja kyyneleet putoavat koiran turkille. Sen silmät eivät ole enään tuikkivat, se ei ole kunnossa, huomaan sen. Kaikki huomasivat. Oli pakko. Gandy, Thunder ja Smile olivat vaitonaisia, kukaan ei inahtanutkaan. Tämä oli sellainen hetki, kun tiedettiin, että kaikki ei ollut hyvin. Ensin urokset lipaisivat minun kasvojani, sitten Hiffeä, ja uikahtelivat. Hiffekin lipoo jokaisen silmiä, ja katsoo niitä, ymmärtäväisesti. 100% dog fani tuli, ja vei pojat toiseen häkkiin, että eläinlääkäri pääsisi häkkiin Hiffeä katsomaan.

Hetkeä ennen, ennenkuin eläinlääkäri pääsi paikalle, 100% dog fani antoi minun olla Hiffen kanssa kahden.
- Hiffe... minä en tiedä, mitä sanon. Kohtalosi on epäselvä, mutta ennenkuin tohtori tulee, minä tahdon kertoa sinulle jotain.. olet ollut minulle mielettömän rakas, enkä voinut kuvitella, että voisin koskaan rakastaa sinua näin paljon. Teen mitä vain, jotta sinä selviäisit, Hiffe. Olet mielettömän rakas ja komea, ja minä rakastan sinua. Kuin myös Cira. Mutta olen hoitajasi, ja.. no, olet aina sydämessäni, Hiffe, sanon. Painan suukon Hiffen otsalle, ja saan Hiffeltä suukon poskelleni, joka kuivattaa samalla kyyneleet. Ikään kuin Hiffe olisi halunnut sanoa, että on pahoillaan.

Eläinlääkäri tuli, ja vetäydyin kauemmas. Minua itketti, mutta tohtori käski minun olla rauhallinen, että koira ei olisi peloissaan. Hiffe suoriutui hienosti tarkastuksista, mutta tohtorin ilme ei ollut parasta mahdollista. Minua alkoi heti itkettää ja hermostuttaa.
- Koirallasi on paha sydämen vajaatoiminta. Minkäänlaiset lääkkeet eivät voi auttaa tähän. Kohtaukset luultavasti johtuvat epilepsiasta, joka tuli, kun sydän ei voinut pumpata tarpeeksi verta. Koiran tila heikkenee kokoajan, ja se joutuisi ehkä syömään kymmentä erilaista lääkettä, että pysyisi hengissä. Mutta onhan koiralla jo ikääkin näin paljon, joten se ei eläisi enään kauan. Ehkä pari viikkoa. Mutta päätös on sinun, tohtori sanoo. Tiedän, mitä hän tarkoitti "päätöksellä".
- Minä tiedän oikean vaihtoehdon, tohtori. Tahdon olla vielä hetken kahden Hiffen kanssa, saanhan? pyydän. Se saattoi olla liikaa vaadittu, se saattoi tuottaa Hiffelle kokoajan tuskaa, kärsimystä.
- Tietenkin, sanoo tohtori, ja pakkaa tavaransa jättäen minut hetkeksi Hiffen kanssa kahden. - Riittääkö viisi minuuttia, neuvottelisin Doggiksen kanssa? hän kysyy. Nyökkään. Tekisin mitä vain, että saisin olla edes pienen hetken, sekunninkin Hiffen lähellä.

- Hiffe.. en tiennyt, että loppusi tulisi näin pian. Tutustuimme vasta, ja olet ollut tutustumisen arvoinen kaveri. Tahdon, että sinä lähdet onnellisena, Hiffe, sanon, ja huomaan Hiffen silmäkulmasta tulevan kyyneleen. Hiffe itki, se todella teki niin. - Hiffe, minä rakastan sinua. Koko sydämestäni. En unohda sinua koskaan, lupaan sen. Älä sinäkään minua. Pian pääset Abbin ja Standyn luokse.. kohta pääset, Hiffe, kohta pääset... koiralla oli tuskia. En kestänyt katsoa sitä, mutta se onnistui saamaan silmiinsä vielä kerran sen saman tuikeuden ja vilpittömän rakkauden, kun se katsoi minuun. Tiesin, että siihen sattui. Pian tohtori tuli kahdenlaisen piikin kanssa.
- Oletko valmis? hän kysyy.
- En.. en vielä, sanon, ja rapsutan Hiffeä hetken hellästi. Olen hiljaa, ehkä viisi minuuttia. - Tee se, kuiskaan miltei äänettömästi, mutta tohtori kuuli sen. Tai ainakin näki huulieni liikkuvan. Kyyneleet vuotavat poskiltani Hiffen turkille, ja koira katsoo minua kokoajan. Sen silmissä on rakkaus, ja tietty pilke. Ensimmäinen piikki valauttaa Hiffen pois sylistäni. Toisen piikin jälkeen, kahden minuutin kuluttua hengitys loppuu. - Miksi tämä kestää näin kauan, kysyn itkien.
- Se on jo kuollut, tohtori sanoo. - Otan osaa. Kun sen kuulin, purskahdin itkuun. Hartiani tärisivät, ja vetäisin Hiffen vielä lämpimän ruumiin syliini. En edelleenkään voi uskoa, että näin oli käynyt.

- Lola, Hiffen kuoppa on nyt kaivettu. Se viedään pois, sanoo Doggis. Katson koiraa, jonka silmät ovat auenneet, harmaat. Painan ne hellästi kiinni. Painan suukon Hiffen otsalle, viimeistä kertaa. Itken, hartiani tärisevät. Mutta tiedän tehneeni oikean päätöksen.
- Nuku hyvin, Hiffe. Hyvästi, rakkaani.

Vastaus:

Tarinasi on lumoava, niin vakuuttava ja surullinen. Hiffe oli kaunis ja upea koira, sitä se ennen kaikke aoli, ja arvostan kovasti teidän välistä rakkautta. Tiedän mitä eläimestä luopuminen on, tiedän, miltä se tuntuu ja siitä voin suoraan sanoa, että tarinasi oli aito, liikuttava. Kerrot sen kaiken niin ihanasti, kerrot sen vain niin upeasti, hiljaisesti ja varmasti. Tarinasi oli upeasti kirjoitettu, se vei lukijan suoraan tarinan ideaan ja piti tiukasti siitä kiinni. Loppu oli sitä samaa, hiljaista ja kaunista, enkä tuntenut laisinkaan sen loppuvan kesken. Arvostan sinun päätöstäsi Hiffe suhteen ja kiitän sinua koko sydämmestäni, että valitsit tuon pojat hoitokoiraksesi. Kiitos Lola, annoit ajokoiralle upean loppuelämän.
Tarinasta saat 50 pistettä.

Nimi: Lola

02.05.2012 17:41
Kuukausi kuului hoitotarinaani. Tämä on viimeinen hoitotarina, jossa olen Hiffen kanssa.. :< ♥

Kello soi, ja minä pääsin pois koulusta, huolensekaisena. Aamulla olin herännyt kuudelta, että pääsisin Lumiliekkiin ennen koulunalkua, mutta sattumoisin Rony oli herännyt, herättänyt vanhempani, jotka kielsivät minua jyrkästi lähtemästä Lumiliekkiin. He sanoivat näin: "Herra siunaa ja varjele tämän tytön kanssa! Hän on kerrassaan sen hoitopaikan lumoissa, ettei ymmärrä, mikä hänelle itselleen on parhaaksi. Lola, nyt menet takaisin nukkumaan, ja ellet mene, minä lähetän sinut lääkärille! Tai jopa psykiatrille". Tietenkin olin mennyt heti petiin, mutta en ollut saanut nukutuksi. Minua huoletti Hiffen tilanne, pelko siitä, että Hiffe olisi menehtynyt. Aina, kun tunsin kännykän tärisevän taskussani, ajattelin sen olevan 100% dog fani, joka kertoisi ikäviä uutisia. Aina se oli ollut kuitenkin vain joku luokkakavereistani, jotka valittivat tylsyyttään ja herra J'n epäoikeudenmukaisuudesta. En ollut lähetellyt tunnilla ainoatakaan viestiä kellekään, pelkäsin kokoajan, että silloin Doggis saattaisi ilmoittaa jotain Hiffestä, minun omasta Hiff the Groundista. Tunnin lopuksi opettaja oli vielä pyytänyt minua jäämään luokkaan.
- Minä en tosiaan tiedä, mikä sinua vaivaa, Lola, mutta sinä et taida olla kunnossa. Jos sinulla on jotain kerrottavaa, kerrothan? herra J oli pyytänyt. Olin luvannut, ja lähdin ääneti. En koskaan voisi kertoa hänelle, että pelkäsin kokoajan koirani.. hoidokkikoirani menehtyvän. Nyt vedin kiireesti lenkkareitani, tai oikeastaan "lenkkalenkkakenkiä" jalkaani, Jack kutsuu siis lenkkareita lenkkalenkkakengiksi. Minulla oli kiire, ja hajamielisyydessäni unohdin solmia toisen lenkkarini nauhan, ja vedin takin huolimattomasti päälleni. Kun lähdin juoksemaan, kompastuin ja kaaduin poikien naulakkojen luokse, jossa oli enää vain pari matikkanörttiä juttelemassa huomisen kokeesta ja sen vaikeuksista. Huomennako olisi matikankoe? mietiskelin, kun tein nopean rusetin kenkääni, ja juoksin Lumiliekkiin. Linja-autoon en ehtinyt.

Kun saavuin Lumiliekkiin, minulla ei ollut ongelmia valita, menisinkö kennelille vai talliin. Ohjauduin suoraan kennelille, ja kun avasin raskaan oven, tai raskaalta se ainakin tuntui, nenääni tulvahti kuivamuonan haju, joka sai minut hieman rauhoittumaan. Koirat kohottelivat päitänsä häkissä, jotkut haukahtelivat unisena. Tiesin, että Hiffellä oli kaikki hyvin. Jos ei olisi, kaikki olisivat olleet rauhattomia, ulisseet kokoajan tai olleet hyvin hiljaisia.

- Hiffe! huudahdan riemastuneena, kun näen terveen uroksen. Tai terveennäköisen, ajokoira ei ollut terve häkin peräosassa olevien valkoisten vaahtolänttien perusteella. Hiffe kuitenkin heilutti häntäänsä, sen silmissä oli tuttu pilke, se haukahteli riemuissansa jälleennäkemisestä. - Hiffe, olet kunnossa! Oletko parantunut, Hiffe? Sinä et ole yhtä pahannäköinen, kuin eilen, muru! Oletko kunnossa, oletko? kysyn ja avaan häkin luukun. - Ja anteeksi, minun kyllä oli tarkoitus tervehtiä teitäkin, Gandy, Smile, Thunder, ja te tiedätte sen. Olin vain niin huolissani Hiffestä. Te olette olleet Hiffen hyviä parantajia, joten teitä ei ole syytä unohtaa, eihän, Thunder? kysyn ja rapsutan mustaa laikaa niskasta. Thunder nauttii, mutta vain sen hetken, kun minut kaadettiin maahan. Kadekaksikko, Gandy ja Smile vaativat osansa rapsutuksista, sekä tietysti Hiffe, jolle olin yhtäkkiä käynyt kovin tärkeäksi. Ei merkkiäkään kohtauksesta, paitsi tuo epämiellyttävä vaahto.. - Kultamussukat, mitä te tahtoisitte tehdä? kysyn hymyillen. - Ehdottaisin lenkkiä pellolle, saataisiin leikkiä siellä kaikki yhdessä. Mitäs sanotte? Gandy, hae hihnat! huudahdin ja osoitin hoitajien kaapille, ja Gandy meni. Tempun se oli oppinut hiljattain teatterissa. Jokainen haukkui riemuissansa, tai oikeastaan Gandy tärisi hervottomana vikisten, mutta oli innoissaan myöskin, oli se mitä vain, se ainakin kuulosti kivalta!

Lenkki meni hyvin, Hiffe ei saanut kohtauksia, se oli kunnossa. Se ei todellakaan saanut kohtauksia, eikä antanut merkkiäkään siitä, että olisi sairas. Se lenkilläkin yritti vain juosta leikkimään, purren vähäväliä leikkisästi jotakin pojista. Saavuimme pellolle, ja irrotin hihnat jokaisen pannoista. Heitin hihnat pellon reunalle, ja lähdin itsekin juoksemaan. Heitin kuperkeikan, ja jäin kuivalle pellolle selälleni. Tai.. kuivalle? Yhtäkkiä tunsin selkäni kastuvan, ja nousin seisomaan. Koiratkin olivat mukana katsomassa tätä. Tulva oli tullut, ja pellolla oli vettä, ja se valui pikkuhiljaa yhä edemmäs, ja minä olin osunut suoraan valumakohtaan. Yhtäkkiä Hiffe ja Smile saivat oikeat älyväläykset, hei, tässä metrin kohdan vedessähän saattoi uida! Ja niin pojat lähtivät uimaan. Ne uivat rinta rinnan, ja yhtäkkiä Thunder tunsi suunnattoman kateudenpuuskan, kun katsoin parivaljakkoa nauraen onnellisena, ja Thunder hyppäsi suurella loikalla veteen, että vettä roiskui minun ja Gandyn päälle. Gandy alkoi heti ravistella turkkiaan, ja minua nauratti. Suomenpystykorva loi murhaavan silmäyksen Thunderiin, ja hieman pienempi oranssi ystävä lähti mustan laikan perään, ja ui pian itsekin metrivedessä. Hiffe ja Smile olivat ehtineet takaisin kuivalle maalle. Ne katselivat avuttomina ympärilleen, etsien Gandya ja Thunderia.
- Menivät tuonne, sanon osoittaen peukalollani metrivettä, ja Hiffe haukahtaa, että pellolla kaikuu, ja pian kuuluu varisten raakuntaa. Ne olivat pelästyneet Hiffen haukuntaa, ja lehahtivat puista pakoon verenhimoista Hiff the Groundia! Nauratti.

Koirat olivat leikkineen 35 minuuttia, pellolla ja vedessä leikkien, ja niiden energia riitti vielä vaikka mihin. Se peltotilkku, jossa olimme, oli yllättäen käynyt liian pieneksi leikki- ja juoksuareenaksi, joten koirat olivat ottaneet myös toisen peltotilkun, ja hyppivät vain leikkisästi ojan ylitse. Minäkin hyppäsin aina sinne, missä koirat oli. Vanha Hiffe juoksi sydämensä kyllyydestä. Ne leikkivät hippaa, varmasti leikkivät, ja Hiffe juoksi pakoon. Itse Smile oli hippa, joka ei leikkimielisyydeltään tajunnut, että voisi juosta hivenen kovempaa, että saisi jonkun kiinni. Kuten hitaammanpuoleisen, lyhytjalkaisen Gandien.
- Juokse, Smile! huudan nauraen, ja se luulee, että tarkoitan sen tulla luokseni. Se hyppää peltotilkulta toiselle, ojan ylitse, ja säntää luokseni, ja hyppää minua vasten hukuttaen minut loputtomiin lipaisuihin. Myös Thunder ja Gandy tulevat, Hiffe jälkijunassa juosten. Kun Gandy ja Thunder olivat päässeet ojan yli, ja Hiffe oli juuri hyppäämäisillään, sen ponnistus ehtyi, kuin se sai taas kohtauksen. Uros läiskähtää ojaan. Onneksi ojassa ei ollut puolta metriä enempää vettä, mutta kun uros painui uppeluksiin, minua alkoi huolettaa yhtä enemmän, ja juoksin nopeasti Hiffen luokse, laskeutuen koiran velton ruumiin vierelle veteen. Nostin Hiffeä ylöspäin, ja se yski. Se yski, ja sen suusta tuli vettä, koska se oli vetänyt vettä keuhkoihin. Yskiminen rauhoittui vasta puolen tunnin kuluttua, ja silloin minä istuin pellon laidalla Hiffe puolittain sylissäni, tuudittaen ja laulaen. Muut leikkivät, mutta huolestunut Gandy kävi aina välillä katsomassa, miten Hiffe voi, Smile kävi tökkimässä Hiffeä häkeltyneenä, ja Thunder kävi pyytämässä Hiffeä leikkiin. Uros vaikutti huonovointisemmalta kuin ennen.
- Gandy, Thunder, Smile! Me lähdetään takaisin Lumiliekkiin, ilmoitan poikajengille, ja ne tulevat. Kiinnitän jokaiselle hihnan takaisin pantaan, mutta kannan Hiffeä. Ajokoiraa kantaessani minun täytyi vähän väliä vaihtaa sen asentoa, että jaksaisin Lumiliekkiin asti. Mutta se oli sen arvoista, jos Hiffe selviäisi.

Lumiliekissä jätin muut urokset ulkotarhauksiin, paitsi Hiffen. Vein sen sisälle, nostin sen häkkiin omalle pedille, ja istuin sen vieressä, silittäen sitä. Se nukkui, mutta se oli vain leikkimisen väsymystä. Se oli osoittanut ruokahalullansa tullessamme, että se oli terve, eikä se sen jälkeen saanutkaan kohtauksia. Halusin kuitenkin kokoajan olla Hiffeä lähellä, jos sattuisi, että se saisi uuden kohtauksen. Katson nukkuvaa venäjänajokoiraa, sitä, miten se nukkuu kerällä. Sen poski on painautunut pehmeää petiä vasten, ja sen silmät ovat tiukasti kiinni.
- Hiffe, tiedäthän, että rakastan sinua? En halua luopua sinusta, vielä. Olemme tunteneet liian vähän aikaa, Hiffe, sanon melkein itkien. - Minä rakastan sinua, ja toivoisin, että sinäkin minua. Olen pyrkinyt antamaan sinulle parhaan mahdollisen elämän.., sanon ja alan itkemään. Kyyneleet vuotavat Hiffen turkille, ja uros raottaa silmiänsä. Sen naama on alkanut harmaantua, kuten myös muutkin osat. - Lupaa minulle, että olet täällä vielä minun kanssani, Hiffe, sanon. Vastaukseksi Hiffe nousee seisomaan, nuolee kyyneleet poskiltani, ja uikahtaa, mutta sen suu näyttää olevan ikäänkuin hymyssä. Hetken kuluttua se lipaisee kasvojani, se ei ollut mikä tahansa kasvojen lipaisu, se merkitsi rakkautta. - Olet maailman paras venäjänajokoira ikinä, Hiffe. Sinun pitää muistaa se, sanon naurahtaen hieman hermostuneena, - alan puhua sinulle jo kuin kuolleelle, Hiffe. Mutta sinä elät. Olet rakas.., sanon. Haen nopeasti muut pojat sisälle, ja ne kaikki ovat lenkin ja leikkimisen uuvuttamia, ja menevät aivan Hiffen lähelle nukkumaan. Niin, niin lähelle. Nekään eivät halunneet luopua Hiffestä, eivät vielä. ♥

Vastaus:

Tarinasi oli todella voimakas, sellainen mukaansa tempaava, joka lumoaa lukijan sen pauloihin. Olet kirjoittanut tästä tarinasta myös erittäin kauniin, missä tuot esille koirien ystävyyttä ja rakkauttasi niitä kohtaan. Alku oli mielenkiintoinen, siinä toit jotain uutta kodistasi, jotain uutta ja tunteikasta väikohtausta perheen ja opettajan kanssa. Loistava tarina kokonaisuudeltaan, teknisesti se oli loistava ja sisältö hyvin kuvailtu. Saat tästä hienosta tarinasta 80 pistettä.

Nimi: Alexa

01.05.2012 20:26
- Goo-oold! Goldiii! Tule nyt vain sieltä tänne! Gooold! HANSOME GOOOLD!
Kutsuin hevosta, mutta se vain laski päänsä takaisin ruohon tasolle. Puristin huuliani yhteen, kumarruin pujottautumaan aidan välistä laitumen sisäpuolelle ja lähdin päättäväisesti kävelemään kohti Goldia. Ori nosti uudelleen päänsä ylös ja katsoi minua lauhkeilla silmillään. ”Gold, sinun pitää tulla luokseni kun sinua kutsutaan” toruin lempeästi ja silitin työhevosen isoa poskea. Gold vain hörähti minua kevyesti. Lukitsin riimunarun riimuun kiinni ja lähdin taluttamaan hevosen pois aitauksesta. Varmoin askelin se kulki vierelläni aina talliin asti. ”Hienosti” kehuin sitä ja lukitsin sen tolppien riimunaruihin kiinni. Lähdin hakemaan kaapista sen harjapakin sekä suitset. Joku herkkukin olisi ihan kiva, mietin, mutta samalla muistin, että olin antanut viimeksi Fiinan kanssa ollessani viimeisen herkun kokonaisesta herkkupussista. Yllättäen huomasin kaapin yhdellä hyllyllä vihreän omenan. Naurahdin, ties kuinka pitkään se oli ollut siitä, mutta silti pysynyt vielä hyvänä, tai ehkä hieman pehmenneenä, mutta silti syötävänä! Sieppasin omenan mukaani ja kävelin takaisin pollen luokse. Gold katsoi minua arvaten, että minulla olisi joku herkku sille, joten se sai omenan minulta hetki lähelle päästyäni. Gold ei näyttänyt piittaavan omenan tuoreudesta, pää asia näytti olevan, että se maistui hyvälle. Avasin harjapakin, valikoin sieltä pölyharjan ja aloitin sillä työstämään Goldia pitkin vedoin. Karvapeitteen suunnilleen puhtaaksi saatuani otin käyttöön kovaharjan, jolla kävin pinnallisin puolin kaikki siistiksi. Lopuksi vaihdoin käteeni kaviokoukun ja aloin kumarrella kavio vuorollaan puhdistelemassa niitä. Gold antoikin yllättävän hyvin puhdistaa jokaisen kavion, ja ori saikin hyvät kehut sen päätteeksi. Gold oli jopa helpompi puhdistaa ja harjata mitä Halle koskaan. Päätin vielä lopuksi aukaista orilta harjaksen sekä hännän, ja se kävikin muutaman vedon päästä valmiiksi, sillä Goldilla ei ollut takun takkua.

Nostin suitset hevosen pään kohdalle ja aloin niitä varovaisesti asettamaan paikalleen. Gold silmäilee minua eikä suostu avaamaan huuliaan edes sen vertaa, että varsikuolain menisi paikallensa. ”Gold, avaahan suusi” pyysin hevosta ja kutittelin sormellani Goldin huulia. Pian sain kuolaimetkin suuhun ja suljin remmit vaivihkaa. Lähdin hakemaan satulaa satulahuoneesta. Goldin uutta, käyttämätöntä yleissatulaa, mitä ei yllätyksekseni ollut edes kasattu. Ei tietenkään sitä oltu kasattu!, tankkasin itselleni ja lähdin hakemaan kaapista kaikki satulaan kuuluvat osat.

Satulan kokoamiseen meni ainakin 7 minuuttia. Ylpeänä aikaan saamastani, uutta kiiltävästä _kokonaisesta_ satulasta, nostin sen Goldin selkään. Gold asteli hetken aikaa innokkaana paikallaan, ennen kuin pysähtyi jaloistansa ja yritti kiskoa suitsia päästään. ”Gold, rauhoitu.”, komensin sitä ja hevonen pärskähti. Ongin satulavyön toisen pään ja pujotin hännän soljesta. Lukitsin soljen hyvälle kireydelle ja katsoin vyön reikiä kummastuneena, olipa Gold leveä… Tai siis ei se mitenkään lihava ole, mutta vaati muutaman reiän enemmän mitä Halle ai Fiina, tai Dollar… tai Penny.. Ravistelin päätäni menneistä asioista pois. Keskityin taas tähän hetkeen. Irrotin Goldin ja ori lähti saman tien liikkeelle. Seisahduin, mutta ori veti minua hanakasti mukanaan. ”Gold, pruu!” parkaisin ja ori pysähtyi. ”Malta ny ees vähän aikaa!”, parkaisin hevoselle ja se katsoi minua odottavaisesti. Huokaisin ja otin otteen suitsien poskiremmistä. ”No nyt.” sanoin ja otin askeleen, Gold oli heti menossa mukana.

Tänään olisi ensimmäinen kerta, kun ratsastaisin Goldilla. Painoin testiksi vain käsiäni satulalla ja katsoin miten Gold suhtautuu painoon. Pikkuhiljaa nojasi enemmän painoa, eikä Gold ottanut sitä mitenkään uutena asiana. Päätin nousta saman tien satulalle. Toisin kuin Halle, Gold pysyi paikallaan satulaan nousun aikana ja sain istuutua rauhassa. Gold nyki hieman päätänsä, mutta lopetti senkin siihen. Hymyilin kooten ohjat ja painoin pohkeita. Gold lähti varman oloisesti askeltamaan. ”Niin sitä pitää”, kehuin tätä ja silitin kaulasta. Annoin Goldin kävellä maneesin toiseen päätyyn, missä ohjasin sen paremmin kaviouralle ja lisäsin tempoa. Gold kuuntelin loistavasti. Siksi päätin siirtyä astetta ylemmäksi perusratsastuksessa ja ohjasin hevosen kulmasta poikki leikkaamaan kenttää. Gold siirtyi suunnassaan haluamaani reittiin. Se kuunteli todella tarkasti pohkeita, joten niiden kautta oli paljon yksinkertaisempi antaa apuja kuin ohjien kautta. Gold liikkui tasaisesti ja nostin liikkeen raviin. Ravi taas oli hieman.. epämääräisempi, mutta helppo ratsastettava leveän selän takia. ”Hyvä poika!” kehuin tätä sen tottelevaisuudesta, mutta samalla vauhti hiljeni käyntiin, miltei pysähtyi ja ori laski etukroppansa maan tasalle. Siinä minä sitten valahdin alas satulasta, kun en hoksannut hölmistyneenä edes tasapainotella. Gold nousi takaisin neljälle jalalle ja katsoi minua kun minä vain maata röhötin maneesin hiekassa. Mikä ihme toi oli?, mietin ja minua alkoi vain naurattaa. Nousin istumaan ja katsoin Goldia. ”Gold? Mikä temppu nyt toi oli?” Gold vain katsoi minua.

Nousin hevosen selkään ja jatkoin matkaamme käynnillä. Kaarsin Goldin voltille, mistä tuli hyvin symmetrinen ja kaunis Goldin tasaisten askelten takia. Tein perään vielä toisen voltin. ”Kokeillaan laukkaa sitten huomenna”, selitin ja laitoin hevosen ravaamaan hieman isommalle voltille. Samalla maneesin ovi kävi ja sisään käveli Lola oranssin kaunottaren kanssa. Ohjasin hevoseni Lolan luokse voltin jälkeen. Lola talutti tammansa maneesin kentän sisäpuolelle ja odotti että laskeutuisin. ”Huomenta!” sanoin hymyillen ja Lola vastasi ”No päivää vaan.” Samassa Gold ojensi jalkansa Lolalle, piti sitä hetken koholla ja laski jalkansa takaisin maahan. Lola nauraa kikatti. ”Gold on hirmuisen suloinen!” hän sanoi ja silitti hevosta poskesta. Minä vain katsoin hämmentyneenä hevostani. ”ööh, Lola, siirrytkö hieman?” kysyin ja Lola peruutti ihmeissään. ”Päivää?” sanoin Goldille ja ori teki saman uudelleen. ”Mä en edes tiennyt että Gold osaa jotain temppuja!” intoilin ja katsoin Lolaa, joka ei ollut niinkään yllättynyt. ”Muistan, että Cira harjoitti tuollaisia muutamia temppuja Goldin kanssa. ” hän vakuutti ja silitti kärsimättömäksi käyvää Tikrua. Minä taas painauduin mietteisiini. Gold oli siis todella helposti oppiva ori…

Talutin hevosen takaisin aulaan, missä kokeilin uudelleen päivää-sanaa. Se toimi, ja ori uudelleen ojensi kavionsa minulle. Hymyilin, minulle yksikään hevonen ei ole ojennellut kavioitaan. ”Sinähän osaat jotain erityistä” kuiskasin sitten orille ja katsoin sitä ”Olet upea poika”, totesin vielä ja menin ottamaan pois satulaa sen selästä. Palasin satulahuoneelta ja hoidin Goldilta sen jälkeen vielä suitset pois päästä ja tilalle pujottelin riimun. ”No niin, nyt vain ilta-aurinkoon tästä kellistelemään, vai mitä?” kysyin ja lukitsin orin riimunaruun. Gold tuli hienosti mukanani piha-aitauksille asti, jossa päätin laittaa työhevosen kauniin Carmen luokse. Tuosta tammasta loisti Dollar, ja minulle tulikin todella suuri tarve mennä Lumiliekin hautausmaalle.

Kävin nopeasti hakemassa kaapistani yhden hautakynttilän, minkä sytytin jo valmiiksi sisällä, ennen kuin lähdin sitä viemään Dollarin muistokiven ääreen. painoin kynttilän kanervien väliin, sitten tulin toisiin ajatuksiin ja nostin kynttilän hautakiven vasemmalle reunalle. Keräsin monet kanervat kasaan ja nostin ne syliin. Talvi oli karistanut niistä viimeisetkin kauniit osat pois, joten pudotin ne erään vanhan kuusen juurella olevaa roska-astiaan. Pitäisi hankkia jostain kauniimpia kukkia, mutta ei vielä. Ei vielä kun oli yöpakkasia. Palasin takaisin haudalle ja kyykistyin. ”Hei, Dollar. minun rakkaani.” aloitin vaikeasti sepittäen. Oli vaikea uskoa, ettei Dollaria ole enää olemassa, sitä ei ole enää missään muualla kuin meidän muistoissa. ”Dollar. Minulla on nyt hoidokkina Ciran kaksi entistä hevosta, Fiina ja Gold. Fiina… tai aloitetaan Goldista. Gold on upea ori, mutta ei ole niin kuin sinä tai Halle, se on erilainen ori, kaikin puolin erilainen, mutta minulle hyvin rakkaaksi käynyt. Halle ei ollut ensin sitä hyväksyä, mutta nyt se jo paremmin sen kanssa kaveraa. Sinusta ja Goldistakin olisi voinut tulla hyvät kaverit. Fiina taas on upea tamma, niin siro ja kaunis. Se olisi varmasti ollut sinun mieleen, koska Halle ei ole tammaan silmiään, ainakaan vielä, kiinnittänyt. Meillä täällä maan päällä menee hyvin, sinun poikasi Azukin on kasvanut oikein komeaksi tulisieluksi, se on hyvin sinun tyylinen, mutta silti leppoinen kuin Anne. Ja Anne, se on terve ja kunnossa.” Sitten tuli pitkä hiljaisuus. Ensin muistikuviini tuli vain hetkiä kun olimme kaksistaan, sitten tuli tilanteita ja sitten se kaikki vain kävi nopeammaksi. Kyyneleet kostuttivat silmäni, vieläkin, vaikka Dollarin poismenosta on jo ties kuinka monta kuukautta. ”13.1” kuiskasin hiljaa. Tämän vuoden ensimmäinen perjantai 13. Ja sattuma toistui myös Lillin, yhden pienen ja kauniin Lumiliekin koiran kohdalla. ”Dollar, minulla on ikävä sinua.” kuiskasin vielä lopuksi ja nousin poistuakseni.

Kävellessäni tallin pihalla kohti Fiinan laidunta, luokseni juoksi Titta, joka aloitti huohottaen: ”Kuule, pääsetkö maastoon mun kanssa? Olisi tosi kiva jos mentäisiin kahestaan!” Hymyilin, mietin hetken aikaa ja vastasin: ”No sitten meillä on aikaa 45 minuuttia, silloin viimeistään mun pitää olla iltapalalla kotona.” Titta intoili ja sanoi: ”Joo, mulla on Marissa karsinassa, hae Halle niin keretään lähteä vielä 10 minuutin kuluttua, niin voidaan kiertää vähän isompi lenkki laukaten!” sitten hän lähti juoksemaan. Pieni hetki meni, ennen kuin tajusin jutun juonen, Hallehan piti varustaa kymmenessä minuutissa!

Laitoin juoksuksi kohti lähintä laidunta, avasin orilaitumen portin ja pysähdyin etsimään katseellani Hallea. ”Hallee! Tule tänne, mennään maastooooon!” huusin hevosta ja ori vastasi minulle kimakalla hirnahduksella, jonka seurauksena lähti isoin harppauksin laukkaamaan luokseni harjas hulmuten. ”Noin, hieno poika!” kehuin ja talutin orin ulkopuolelle riimusta. Lukitsin aidan ja lähdin viemään hevosta nopein askelin talliin. Titta oli jo Marissaan suitsimassa kun minä saavuin paikalle. Lukitsin hevosen ja hain kaapista harjapakin. En laiminlöisi harjaamista ja hoitamista, vaan vaikka muutamalla silauksella kovalla harjalla hoitaisin orin, niin kuin hoitelinkin. Enimmät roskat ja pöly lähti, samalla karva oikistui taas samansuuntaisesti kulkemaan. Kävin vielä kaviot läpi kaviokoukulla, vaikka muutamassa kaviossa meni pidempään, kun ei meinannut kavio nousta! :D Lukitsin harjapakin, vei sen kaappiini ja otin mukaani suitset ja pintelit. Puin ne hevosen ylle ja hain vielä satulan. Marissa oli valmis siihen mennessä. Lukitsin vielä satulavyön ja irrotin Hallen riimunaruista, kun huomasin poskiremmin puneella. ”Oota.” sanoin Titalle, kun tämä oli jo lähdössä, ja parantelin nopeasti poskiremmin suoraksi. ”No niin! tulehan Halle, mennään!” sanoin ja lähdin taluttamaan oria tallikäytävällä valkoisen tamman perässä.

Pihamaalla nousimme molemmat selkään. Halle hirnahteli kärsimättömänä ja laitoinkin sen hiljalleen kävelemään siksi aikaa, kun Titta sai ohjat koottua käsistään. Hän pian ratsasti rinnallemme ja kysyi suuntaa. Minä vain kohautin hartioita, kunnes silmiini pisti auringonpaisteessa oleva maastopolun alku. ”Mennään tuonne” vastasin ja käänsin Hallen. Marissa asteli ylväänä vierellämme, vaikka olikin miltei 20 senttiä matalampi hevonen. Maastopolun alettua lisäsin Halleen vauhtia, ja ori nosti kevyen ravin. Titta teki samoin tammallensa, mutta nosti sitten laukan. Katson kuinka kaksikko lähti ohittamaan ja painoin lisää pohkeita Halleen. Halle oli orlovinravuri, siis ravuri, ja ori saavutti hennosti laukkaavan kaksikon ravaamalla. ”Eikös meidän pitänyt laukata?” Titta kysyi vaativasti, joten ei siinä muu auttanut kuin nostaa Halle laukkaamaan, mutta silloin Titan piti lisätä vauhtia hentoon laukkaansa pysyäkseen perässä, sillä Hallen ”hentolaukka” oli hieman nopeampaa.

Maastossa laukkaaminen sujui upeasti ja puolentunnin kuluttua lähdöstämme olimme Lumiliekissä. Hidastin Hallen miltei pysähdyksiin ja loikkasin satulalta pois hevosen astellessa hiljalleen. Titta laskeutui myös ja seurasi meitä perästä talliin, jossa riisuimme hevosemme varusteista. Puin Hallelle vielä viltin päälle, sillä hikisenä en laittaisi hevostani jäähtymään pihalle. Marissaa sen sijaa ei loimitettu, sillä tamma jäi karsinaansa muutaman tunnin päästä alkavaan iltaruokintaan. Minä taas soin sen muutaman tunnin Hallelle aikaa rentoutua ulkona, auringon laskevissa säteissä. Hyvästelin orin laitumen reunalla ja lähdin astelemaan sen jälkeen kotia. Tämä päivä oli ollut kaikin puolin mukava.

Vastaus:

Tarinasi oli upea. Toit esiin monia pieniä yksityiskohtia, kerroit tarkasti Hallesta ja Goldista ja toit esille hauskoja puolia. Mikä todella upeaa oli, oli se, kun kävit haudalla, käit Dollaria muistamassa, vaikka hevonen on muistoissasi milloin mitenkin. Hauskasti kerroit Goldin piilevistä "kyvyistä" ja selästä tipahtaminen oli todella hyvä yksityiskohta. Huomaan, että olet lukenut Goldin tiedot. Muuten tarinasi oli mielenkiintoinen, siinä otit monia hoitajia huomioon ja päätit vielä mennä Titan kanssa maastoon Hallella. Hyvin olit jaksottanut tekstisi, ja tarinasi oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen. Saat tästä 110 pistettä.

Nimi: Luna

01.05.2012 17:01
Laukkasimme Storan kanssa. Kaikki katsoivat ja taputtivat. Kehuskelin vähän väliä poikaa. Se laukkasi hienosti. Nyt oli volttien vuoro. Pysähdyimme ja kuiskasin nopeasti Storan korvaan:
- Hieno poika, nyt me tehdään se! sanoin ja annoin Storan mennä. Annoin rohkeasti pohkeita. Yhtäkkiä, jokin meni vikaan. Storan kaulasta vuosi verta, se kaatui. Tipuin. Menin Storan eteen, joka oli ihan kokonaan veren peitossa. Katsoin Tarjaa ja yleisöä, joka hurrasi. Kaikki olivat sekoja! Sekoja!

Heräsin. Olin aivan hiessä. Katsoin kelloa, joka näytti puoli kolmea. Hengitin syvään ja uudestaan. Tarkistin, että minulla oli tyyny. Kyllä, se oli tallella, eli ei ollut tippunut sängyn taakse. Mulkaisin keittiöön, olisivatko Alexa tai Eveliina juomassa tai vessassa. Ei, ääniä ei kuulunut. Mutta nyt, kun olin herännyt, olin varma, etten saanut pian ainakaan unta. Päätin siis mennä keittiöön. Keittiö oli aavemainen, hyvin hiljainen. Ulkoa kantautui aavemaisia ääniä, kuului kun meri sohisi ja purojen pikku eliöt hankkivat ruokaa, kuten minkin äänen kuulin. Muuten ulkona oli hämärää, ja tallin ikkunoita ei nähnyt. Minua pelotti. Minua todella pelotti. Entä jos uni olisi ennuste tämän päivän tapahtumasta? Mitähän Storalle kuuluisi nyt? mietin. Selkäpiirtäni karmi. Yhtäkkiä kuului askel, oikeastaan iso tömähdys. Se kuului kaukaa, mutta silti kuulin sen. Vai kuulinko väärin? Katsahdin ulos. Tallin ovihan oli… AUKI!

Nyt tämä saisi loppua! mietin ja menin Alexan huoneeseen herättämään tämän.
- Alexa! Nouse nyt heti! Tallissa on joku! huudahdin.
- Mmm… mitä? hän sanoi väsyneenä, mutta nousi kuitenkin. Katsahdin Alexan ovelle, jossa Eveliina seisoi.
- Mitä te teette keskellä yötä? hän kysyi.
- Ulkona on joku, se meni talliin! huudahdin. Eveliina katsahti hätääntyneenä ikkunasta talliin. Hänen ihonsa muuttui kalpeaksi, suorastaan valkoiseksi.
- Eveliina, mitä näet? kysyin. Alexa nousi myös seisomaan. Eveliina tuijotti meihin.
- Joku vei Hallen ja Storan pois tallista, hän itki.
- Kukaan ei saa koskea Storaan, huudahdin, ja menin omaan huoneeseeni. Puin vaatteet niin nopeasti päälleni, että housutkin menivät väärinpäin. Paita sentään oikein, mutta kun tulin huoneestani, Alexa oli jo ovella menossa. Sieppasin kengät jalkaani ja menin ulos ovet paukkuen. Kuulin Eveliina tulevan perässäni. Juoksin suoraan talliin, jossa Alexakin oli.
- Eveliina näki oikein, hevoset eivät ole täällä, hän sanoi hätääntyneenä ja juoksi sitten yön pimeyteen.
- Alexa! Et tiedä mitä siellä saattaa olla, Eveliina huusi.
- Haluan pelastaa Hallen, hän huusi takaisin. Alexaa ei edes näkynyt. Katsahdin Eveliinaa, joka juoksi Alexan perään. Nyt tämä sai loppua, halusin Storan takaisin, ja itse nukkumaan, myönsin itselleni, ja katosin minäkin yön pimeyteen.

Olimme olleet ulkona noin 20 minuuttia. Hevosista ei ollut näkynyt jälkeäkään.
- Nyt keksin! Eveliina sanoi. - Otetaan tuolta nuo lainahevoset, mitä Tarja sanoi, että saa käyttää, hän hihkaisi itkuisena.
- Hyvä idea! vastasin ja lähdin Alexan kanssa juoksemaan kohti laitumia, jossa oli kaksi suomenhevosta, jotka Tarja oli esitellyt Nanaksi ja Danaksi. Danalla ja Nanalla oli kummallakin suitset ja ohjat. Hyppäsimme Alexan kanssa hevosien selkään.
- Nyt saat oppia ratsastamaan ilman satulaa, hän sanoi, ja sen jälkeen antoi Nanalle pohkeita. Mitä? mietin. Ilman satulaa? No, nyt halusin piettää kiinni ja kov… Alexa keskeytti mietintäni.
Kiinni ja kovaa.
- Eveliina, sinä jäät, jos jostain syystä Stora ja Halle tulevatkin, Alexa huusi jo kaukaa. Lähdin ravaten hänen luokseen. Tuntui, kun Danan selkä olisi saippuaa, niin liukasta kuin olla ja voi.

Olimme ravanneet Alexan kanssa noin tunnin. Olimme nähneet kaikenlaisia eläimiä ja olioita. Alexan olkapäillä oli jopa luikerellut käärme, mutta kuitenkin sellainen pieni. Storasta eikä Hallesta ollut näkynyt jälkeäkään.
- Kello on puoli viisi, Alexa huudahti edessä.
- Jo? kysyin.
- Kyllä, hän sanoi ja pysäytti Nanan. - Olemme eksyksissä, hän sanoi varmana, ja ylleen levisi tulipunainen ilme kasvoilleen.
JATKUU

Vastaus:

Oho! Tapahtuupa tarinassasi! Olet loistava kirjoittaja, niin tasapainoinen mutta samalla hyvin vilkas tarinasi on ennenkaikkea kiehtova! Loistava sisältö, kaiken kruunaa upea kirjoitustapasi, mikä on täyteläinen ja upeasti johdatteleva yhtäaikaa! Hyvin kirjoitettu, todella hyvin siis kirjoitettu! Lukija niin pysyi juonessa perässä, tarinasi oli selvä vuoropuhelultaan ja jaksotus toimi. Saat tästä jännitystarinasta 35 pistettä.

Nimi: Verru

01.05.2012 12:11
Heräsin. Tärisin.En tiedä miksi, mutta tärisin. Nousin sängystäni istumaan ja katsoin jaloissani makaavaa Lumoa. Silitin Lumoa tassusta,ja kävelin ikkunalle.
Avasin verhot ja ihana auringonpaiste tulvi ikkunasta. Haukottelin ja kävelin takaisin sänkyyni. Olin aivan jäässä. Menin makoilemaan, kunnes laitoinkin peiton päälle ja nukahdin uudestaan.Tunsin Lumon hengityksen jaloissani. Siinä samassa äitini tuli huoneeseeni ja sanoi: "Verru, herätys! Pakkasin laukkusi ja olemme odottaneet sinua aamupalalle. Muistathan että lähdemme tänään?" "joojoo"vastasin uneliaasti.
Juuri kun olin saanut unen...

Kävelin alakertaan ja Lumo löntysteli perässäni. Siinä samassa sanoin: "hyvää huomenta Lumo!"
Lumo haukahti vastaukseksi. Kävelin suoraan ruokapöytään ja Lumo tassutteli ruokakupilleen.
Söin kaksi mandariinia ja jogurttia. Sen jälkeen kävelin takaisin yläkertaan omaan huoneeseeni laittamaan vaatteita. "Lumo,tule!"huusin vielä perääni sillä Lumo oli jo syönyt. Lumo ryntäsi luokseni häntää heiluttaen. Laitoin oven kiinni. Mietin kauan, mitkä vaatteet laittaisin ja päädyin siihen lopputulokseen, että laittaisin jumpinin, joka oli musta, jossa oli hopeat tekstit. Olin pukenut , ja sanoin Lumolle: "Lumo, tule mennään lenkille." Lumo käveli heti edelleni ja suoraan fleksinsä luokse. Lumo hyppäsi ja nappasi Fleksin korkealta. Taputin Lumolle. "Loistavaa Lumo!" huudahdin ja laitoin Lumolle kaulapannan. Kävelin edeltä ulos, ja kun paukautin painavan ulko-oven kiinni, välistä kuului Lumon vinguntaa. "Lumo,LUMO!!?" Lumo oli tuupertunut maahan, ja äiti ja muut olivat menneet kauppaan. "LUMO, VASTAA!" Huusin itku kurkussa Lumolle, joka vain vinku ja tärisi..
jatkuu...
ja sori jos tuli lyhyt:(

Vastaus:

:( Mitä Lumolle sattui? Hieosti olit kertonut päiväsi alkamisesta, siitä kuin Lumo kulki kuin perävaunu veturin perässä ja sen käytöksestä toit kokoaja jotain pientä ilmi. Hyvin olit kuvaillut tarinasi. Saat tästä 15 pistettä.

Nimi: Lola

30.04.2012 21:05
Menen kohti tallia, Tikrua tapaamaan, ja katselemaan, miten neiti on toipunut eilisestä. Huomaan Rexin, joka on juuri viemässä Annea laitumelle, kaikesta päätellen on menossa kennelille. Juoksen hänet kiinni, ja pysähdyn juttelemaan.
- Heippa, Rex! Mitäs te Annen kanssa teitte?
- No, me käytiin maastossa. Anne oli kovin ihana. Entäs sinä?
- Ajattelin lähteä ratsaille.. hypätä ehkä esteitä Tikrun kanssa, sanon.
- Ei.. älä mene. Se ei ole hyvä ajatus. Tiedätkö, kävin aamulla aikaisemmin kennelin puolella, käyttäen Angelin, Crussen ja Sissin aamulenkillä, ja kun toin ne takaisin, kuulin kummaa yskimistä häkistäsi. Menin katsomaan ja.. no, Hiffen suupielet olivat vaahdosta valkeat, se kakoi ja yski.. se näytti tosi pahalta, ja yhtäkkiä se oli tosi virkku. Oletko sinä huomannut Hiffessä tällaista, Lola? Rex kysyy. Yhtäkkiä olen entistäkin huolestuneempi Hiffeä kohtaan, tiesin, että kaikki ei ollut hyvin.
- Hiffe? Yski? Valkoista vaahtoa suupielissä? Eilen se sai ihmeellisiä kohtauksia.. luulin, että se on syönyt sopimatonta tavaraa vaikka ulkona, mutta... mikä sillä on? kysyn ja olen huolesta sekainen. Minua alkoi pelottaa. Miten voisin mennä enään häkille, kun pelkäsin, että yhtenä päivänä, kun menen sinne, Hiffeä ei olekaan? Ajatus on mahdoton, olen oppinut rakastamaan Hiffeä, ja en voinut enään luopua siitä. Olin lyhyessä ajassa kiintynyt Hiffeen, siitä oli tullut minun elämääni yksi rakkaimmista. Sillä on suuri osa sydämestäni.. Hiffe ei saanut kuolla. - Minä.. en halua mennä katsomaan sitä yksin, sanon ja takerrun Rexin käteen.
- Ei sinun tarvi, rauhoittelee Rex. - Minä tulen mukaasi Lola.. älä itke, Rex koittaa rauhoitella. Olen kuitenkin aivan hysteerinen ja itken peloissani. Mikä minun Hiffelläni on?

Kun astumme kenneltiloihin, alamme heti kuulla jostain perältä yskimistä. Hiffe, taas saanut kohtauksen! Tämä oli kamalaa. Ehkä Hiffellä oli epilepsia, ajattelen. Minä menisin eläinlääkärille, jos tämä ei parissa päivässä lakkaisi. Varmasti menisin. Vilkaisen taaksepäin, suoraan Rexiin.
- Hiffellä ei ole kaikki hyvin.., sanon ja kyyneleet kostuttavat silmäni.
- Lola, kaikki on hyvin. Mennään katsomaan Hiffeä, Rex kuiskaa, ja ottaa minua kädestä. Hän vetää minut tutulle häkille, joka alkoi käydä vastenmieliseksi. Tämä häkki pelotti. Siellä saattaisi kohdata mitä vain.. jos Hiffellä ei ollut kaikki hyvin, ei ollut minullakaan. Hiffe oli minulle rakas. Halusin ajatella Hiffen kannalta parhain päin.
- Hiffe, henkäisen, kun näen koirat häkissä. Jokainen alkaa heiluttaa häntäänsä, ja katsoo minua lempeästi, haukahdellen. Hiffe mukaan lukien. Yskimistä ei tullut, vain valkoinen vaahto häkin perällä muistutti meitä äskeisestä kohtauksesta. - Hiffe, onko kaikki hyvin? kysyn huolissani, avaan häkin, ja päästän Hiffen sieltä ulos. Se tervehtii minua, nuolee käsiäni ja ihmettelee, miksen kyykisty, kuten aina tein. Sitten minä kyykistyin, kyyneleet valuivat poskillani. - Lupaa, että selviät, Hiffe! Sinun on luvattava, sanon Hiffelle. Koira vinkaisee kysyvästi, ja nuolee kyyneleet poskiltani. Hiffe oli minulle kaikki kaikessa. Kuten muutkin hoidokkini, niinkuin Abbi ja Standykin oli ollut. Abolabre ja Standy Love, minä ikävöin teitä.. luvatkaa, että minun ei tarvitse saattaa Hiffeä teidän luoksenne.. vielä, anelen. Halusin pitää Hiffen vielä, en ollut valmis luopumaan.
- Lola, kaikki on hyvin. Hiffe on kunnossa. Mutta tarkkaile sitä. Tämä päivä, Lola. Älä ota muita koirahoidokkeja, ole kahdestaan Hiffen kanssa. Tehkää tavallisia päivärutiinejanne, laske tarkoin, montako kohtausta se saa, Rex käskee.
- Okei.. lupaan, sanon ja katson Hiffeä syvälle silmiin. Hiffen silmissä on elämänilon säde, toivon pilkku. Tiesin, että vielä ei ole voinut tulla Hiffen aika, ja jos olisi, Hiffe taistelisi itsellensä lisää elinaikaa. Hiffe oli jo eläkeläinen, mutta ei.. en ollut valmis luopumaan siitä, minkä vasta sain luokseni.
- Olethan kunnossa, Lola? kysyy Rex. - Haluatko, että jään?
- Älä! parkaisen. - Tarkoitan, Angel, Crusse ja Sissi odottavat sinua. Mene, pyydän, sanon Rexille ja hän hymyilee hämillisesti nyökäten.

Olin istunut Hiffen kanssa tunnin, ja Hiffe ei ollut saanut yhtään kohtauksia. Hain harjan, vaikka Hiffen turkissa ei ollut paljoa mitään harjaamista. Kun tulin takaisin, huomaan järkytykseni, että Hiffe makoilee maassa, tärisee, ja se sama, vanha, pelottava valkea vaahto valuu sen suupielistä.
- HIFFE! huudan ja juoksen koiran syliini. Painan pääni sen selkää vasten. - Älä, Hiffe. Sinä et voi kuolla! sanon Hiffelle hiljaa, ja yhtäkkiä se yskii, ja on taas oma itsensä. - Hiffe, minä pelästyin. Oikeasti. En tahdo, että sinulle tapahtuu mitään kamalaa, kulta, sinä tiedät sen Hiffe. Sinun on taisteltava. Katson Hiffeä joka heiluttelee häntäänsä. Sitten alan harjata Hiffeä, koittaen unohtaa äskeisen välikohtauksen. Mielessäni aloin laskea kohtausten määrää. Yksi, tai tälle päivälle oikeasti kolmas.. mitä tästä vielä tulisi?

Tilanne ei ollut paljoa parantunut päivää kohden. Juuri, kun se oli syönyt, se sai taas kohtauksen, joka näytti aivan samanlaiselta kuin ennenkin. Sen jälkeen Hiffe oli taas virkku ja oma itsensä. Kiinnitin sen kaulapantaan hihnan. Neljäs tälle päivää, ajattelen. Kun Hiffe ei meinaa tulla, joudun nykäisemään hihnasta hellästi.
- Tulehan, Hif, sanon maanittelevasti, ja ajokoira tulee innoissaan perääni.

Lenkillä ehdin kävellä kuusisataa metriä, kun seuraava kohtaus yllättää. Sen alkamisen saatoin jo havaita, kun Hiffe alkoi huojumaan kuin humalainen, ja lopulta kaatui, piti pärskyvää ääntä parisen minuuttia, ja virkistyi. En voinnut tietää, mikä Hiffellä oli, mutta Luojalta anelin, että Hiffe selviäisi. Hiffe oli taistelija, ja sen oli selvittäjä. Kaikki rakastivat Hiffeä, ja sen aika ei ollut vielä tullut.
- Hiffe, me pystymme siihen. Yhdessä! huudahdan voitonvarmasti, ja jatkamme lenkkiä. Kaikkiaan teimme neljän kilometrin lenkin, koska en halunnut rasittaa Hiffeä enempää. En todellakaan, jos sillä oli jonkinlainen lamaustauti. En.. voinut vieläkään uskoa.

Kun tulin lenkiltä, Hiffe kävi juomassa, ja se sai kohtauksen. Mutta se kesti ehkä vain kaksikymmentä sekuntia, ihmeen lyhyelti. Oliko tämä kuudes kohtaus tälle päivää? Vai seitsemäs? Laskuissa en ollut enään pysynyt mukana, mutta useasti niitä oli jo tullut. Huolissani katson Hiffeä. Tässä oli ollut miltei kokonainen hoitopäivä. Leikin Hiffen kanssa ulkona ehkä 45 minuuttia. Se ei saanut kohtauksia enään sen jälkeen. Hiffe oli iloinen, reipas ja päällepäin hyvinvoiva. En nähnyt syytä viedä Hiffeä eläinlääkäriin. Ainakaan vielä.

Loppu.

Vastaus:

Voi Hiffe parkaa, pientä pojanhipsusta... On hyvin harmillista, että Hiffe joutuu kokemaan sen kohtalon. Tarinasi oli todella hyvin kerrottu, siinä oli pelottavaa piirrettä, siinä oli sitä, minkä koit itse tarinassa, se kaikki välittyi lukijaan. Sain tuntea ilon, minkä koit Hffen virkistyessä, ajatellessa uudelleen, että nyt on kaikki hyvin. Ja sitten sen säikähdyksen, minkä Hiffe aiheuttaa tahtomattaan. Olet upea kirjoittaja Lola, saat tästä 60 pistettä.
P.S. Annanko tästä tarinasta kuukautta Hiffelle? Sinänsä sinä kirjoitit jo yhden tarinan Hiffestä tänään. Olen ainakin nyt lisäämättä kuukautta, sano jos kuukausi kuitenkin kuuluu juoneesi.

Nimi: Alexa

30.04.2012 18:24
Jatkoa;
Kytkin Fiinan riimunaruun kiinni laitumen portin edustalla. Katsoin tamman kauniita silmiä ja laitoin käteni sen vasemman korvan ympärille. Hellästi vedin käden korvalta ja hymyilin. Fiina oli niin silkkinen, niin kaunis. ”Tule, mennäänhän nyt”, kerroin tammalle ja Fiina lähti askeltamaan rinnallani talliin. Tallissa lukitsin Fiinan kiinni hoitopuomeihin, taputin tätä lavalle hetken aikaa ja lähdin kävelemään maneesiin. Kokoaisin Fiinalle esteradan, kokoaisin helpon esteradan, mutta toisaalta vaativan. Aloitin suunnittelemaan rataa, siihen tulisi viisi estettä, joista kolme käytäisiin toiseen kertaan. Puolet niistä olivat taso-oksereita, kolmas osa normaaleja pystyesteitä ja viimeinen kolmannes koostui sarjaesteistä - kolmesta esteestä joiden väliin mahtui kaksi kokonaista laukka-askelta. Puomien korkeudeksi tuli 100 cm, vaikka Fiinan korkeus on 120-130 cm. Ajattelin kuitenkin Fiinan olleen niin pitkällä tauolla esteistä, että lasken esteiden korkeuden metriin. Olin tyytyväinen rataani ja lähdin maneesissa varustamaan Fiina esteitä varten.

Aloitin tamman harjaamisesta. Sen karva oli pölyinen, keväinen hiekka oli sotkeutunut sen karvapeitteeseen ja samalla alusvilla lähti lämpimien kelien myötä. Tamman häntä oli sotkuinen, joten senkin selvittämiseen meni oma aikansa. Harjas sen sijaan oli suhteellisen hyvässä kunnossa, enkä muutamaa harjanvetoa pidempään siihen aikaa käyttänyt. Pääsin varustamaan mustanpuhuvan tamman. Fiina otti suitsittamisessa kuolaimet vastaan ja antoi minun omassa rauhassa lukita kaikki remmin huolella. Paranteli harjasta niskahihnan alta pois ja siirryin laittamaan tammalle pintelit jalkoihin. Samalla muistin, että olin kokonaan jättänyt huomioimatta kavioiden puhdistuksen, joten pinteleiden laiton jälkeen otin käteeni kaviokoukun ja puhdistin jokaisen kavion. Silitin pikaisesti tammaa takareiteen ja lähdin hakemaan ratsulle satulaa kaikkine varusteineen. Fiina seisoa tökötti kauniisti aloillaan koko satulanlaiton ajan ja pääsin pian viemään Fiinan ulos, nimittäin lämmittelisin ja verryttelisin kabardin lihakset täällä ennen esteitä.

Valitsin mielessäni kaikkein yksinkertaisimman maastoreitin, joka teki lenkin tallin ja laitumen välistä metsässä, ja palasi noin kilometrin päästä takaisin aloituspaikkaan. Nousin Fiinan satulalle, tamma nosteli päätänsä innokkaana ja steppasi etukavioilla, mutta asettui sitten kun sai tuntuman kuolaimista. Annoin pohkeita hivenen ja suuntasin hevosen reitin alkuun. Fiina ravisteli päätänsä ja lisäsi vauhtia omasta halustaan raviin. Maastoon päästyäni annoin lisää apuja ravaamiseen ja Fiina yltyi nopeasti kuin mikäkin puhuri. Nousin hieman satulalta ja annoin tamman vain kiitää. Pahinta olikin vastatuuli, joka sai silmäni vuotamaan yhdessä viiman kanssa. Onneksi käännyimme muutaman sadan metrin päästä koilliseen päin ja vastaamme tuli jyrkähkö äkkinousu harjun päälle. ”Jaksatko Fiina mennä sinne ravilla?” kysyin ja annoin tammalle vapaat ohjat. Alku ainakin näytti lupaavalta ja rinteen puoliväliin pääsimme tasaisella vauhdilla, ennen kuin se alkoi hiipua, mutta harjun päälle asti olimme päässeet edes jonkun tasoisella ravilla. Pysäytin ratsun siihen paikkaan ja istuuduin satulalle. Täältä ei näkynyt oikein kauas, sillä lähimaaston korkeat kuuset estivät näköalan, mutta sitäkin paremmin kuulin joidenkin tyttöjen pulputuksen läheltä;
- Aattele, miten hyvin ravurini pärjäsi viime viikkoisessa kisassa!
Joku kailotti innostuneena ja mieleeni tuli monia henkilöitä, oliko Rex ollut viime viikolla Annen kanssa kisoissa, vaiko Nappi Rosan kanssa, vaiko olikohan tuo Nuura? En uskonut ylpeän puhetavan ainakaan Rexille kuuluvan, saatikka Napille, joka oli aina ollut omaan seuraan tyytyväinen, mutta ehkä se oli Nuura. Samaan aikaan puhe jatkui:
- Totta! Mutta Liila se osasi yllättää tuomariston!
- haha! Sehän hylättiin kisoista kun se riistäytyi hallinnastasi koulussa!
- No empä minä siitä puhunnutkaan! Vaan niistä estekisoista, pöljä!
- Aatteli, Lumiliekkiläisiä ei näkynyt niistä kuin yhdessä kisassa!!
Tiesin saman tien tyttöjen olevan Tervajokelaisia. Niiden maastopolku meni ihan tästä läheltä, noin 50 tai 60 metrin päästä. ”Ei uhrata niille enempää aikaa, eihän?” naurahdin Fiinalle ja painoin pohkeita. Fiina lähti astelemaan hetken aikaa suoraa, ennen kuin aloitti varovaisesti alas tulemaan harjulta. Takaisin ”maan tasalle” päästyä innostin Fiinan kevyeeseen laukkaan, joka kylläkin kiihtyi matkalla, mutta en laittanut sitä laisinkaan pahaksi.

Lumiliekin piha avartui eteemme ja hidastin Fiinan vasta talli edustalla kauniiseen volttiin. ”No ni, nyt me voidaankin mennä ne esteet hyppelemään!” intoilin ja laskeuduin alas satulasta. Vein tamman tallin läpi maneesiin, missä ihmetyksekseni ratsasteli Rex. ”Ai, Hei!” Hän huusi meille ja kaarsi Annen viimeiselle esteelle, jonka he ylittivät täydellisesti. Sen jälkeen Rex ratsasti luokseni. ”Sinulla on melko vaativa rata!” hän naurahti ja siirsi silmille valahtaneen hiussortuvan korvan taakse. ”Joo, ku mä ajattelin sen juuri Fiinaa varten” vastasin takaisin ja kapusin uudelleen tamman selkään. Vein tytön suoraan esteradan ensimmäistä estettä kohti, vaikka sinne oli mentävä vielä puolirataa, mutta ehtisinpä ainakin nostaa Fiinalle estelaukan.

Ensimmäinen este meni hienosti yli, vaikka olikin taso-okseri. Seuraava taso-okseri oli kentän toisessa päädyssä, minne oli laukattava ja tehtävä esteen lähellä j-mutka. Fiina oli kuitenkin ratsuna päättäväinen ja se kordinoi esteet loistavasti. Este ylitettiin ja seuraavaksi tulikin sen kolmen esteen sarja, jonka jokainen ponnistus osui oikeaan paikkaan, ja jonka jokainen puomi pysyi omalla paikallaan. ”Hienosti” kuiskasin tammalle ja kaarsin loivassa kaarteessa pystyesteelle. se meni hienosti, seuraava olikin noin 8 metrin päässä, mutta siihen ei käynyt normaalit laukka-askeleet, joten päätin tihentää laukkaa. Fiina totteli, mutta siitä huolimatta ponnistus tapahtui aivan liian läheltä ja taso-okserin ylimmät puomit tulivat kolisten alas. ”Anteeksi Fiina, se oli minun syy, en osannut arvioida” kerroin tammalle, se hieman kallisteli päätänsä, mutta tiesi hyvin, että sen piti vielä jatkaa hyppäämistä. Viimeiset kolme estettä suoritettiin puhtaina ja saimme Rexiltä taputukset. ”Hienosti meni!” hän sanoi ja jatkoi ”Tuli tuossa yhdessä kohdassa arviointi virhe, mulle kävi ekalla kerralla sama juttu, mutta silloin Anne hyppäsi liian kaukaa ja pudotti vain takimmaisen puomin. Seuraavalla kerralla se kohta meni hipaisulla.” Nyökkäsin ja ratsastin Fiinalla Annen luokse. ”Me taidamme lähteä, taisi olla tuo maasto sen verran kuitenkin voimia vievä laji” selitin hymyilen Rexille, joka nyökkäsi ja kertoi vielä jäävänsä esteille.

Poistin Fiinalta kaikki varusteet aulassa. Annoin sille palkinnoksi viimeisen kuution herkkupussista ja pysähdyin hetkeksi silittämään tamman voimakasta kaulaa. ”Hieno päivä Fiina, olet upea” kommentoin tammalle ja tämä nyökytteli hyvän tuulisena ja hörähti lopussa. Hain tamman ylle kaapista enkkuviltin ja talutin sen sitten piha-aitaukseen. ”Minäpä siirryn nyt hoitelemaan Goldin. Rex varmaan tuo sinun seuraksi Annen tänne, joten et ole ehkä kauaa siinä yksin. Ja onhan tuossa aidan toisella puolella sulle Rosa ja Jasu. No ni, hei hei!”

jatkuu;

Vastaus:

Tarinasi on upea Alexa, taas niin hyvin loit ympäristön ja kerroit rauhallisesti pienistä yksityiskohdista. Pitkästä aikaa normaalia tasoasi se parempi tarina. Hyvä Alexa! kokonaisuudessa tarina oli helppolukuinen ja ajatukset loivat koko ajan mielikuvaa tilanteesta. Todella hyvä yksityiskohta nuo tervajokelaiset, jotka pysyivät omalla puolella kerrankin. Tarinassasi toimi jaksotus ja selvät kommentit olivat vain eduksi. Hyvin tuotu tarinaan mukaan Rex ja Anne. Myös hyvin positiivinen asia oli Fiinan päivän värikkyys, jossa se suoritti kahdet "tunnit" - jos niitä niiksi voi edes nimittää, mutta olipahan kaksi eri lajia kuitenkin kyseessä. Hyvä että hoidat tamman perusteellisesti. Saat tästä 65 pistettä.

Nimi: Lola

30.04.2012 09:38
Jatkoa...

Kun saavun kennelille, huomaan, että Hiffe makoilee paikoillaan, eikä nouse tervehtimään, kuten Gandy, Smile ja Thunder. Avaan hätäisin, hikisin sormin häkin luukun nopeasti, välittämättä vastaantule