Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Outi

03.05.2013 17:41
Olisiko yhtään koiraa vapaana? Mulla olisi aikaa hoitaa <3 Kiitos jos saan edes jonkun.

Nimi: Juki

04.11.2012 14:47
HOITOTARINA

Kävelin kohti Lumiliekkiä. Oli kaunis lauantai- aamu. Muistot tulvivat mieleeni kun lähestyin Lumiliekin tallia. Siitä oli niin kauan kun viimeksi olin käynyt täällä. Tutut maisemat saivat muistot puikkelehtimaan mielessäni villisti.

Kun saavuin tallipihalle, näin monta sellaista hoitajaa, joka ei ollut hoitanut vielä silloin, kun itse viimeksi hoidin täällä. Päätin käydä tarhoilla. Kävelin aitojen lomassa etsien katseellani tuttuja hevosia. Yhtäkkiä kuulin jostain ystävällisen hörähdyksen. Käännähdin, ja odotin näkeväni Quun, mutta yllätyin huomatessani Carmen vähän matkan päässä minusta. - Carme!, huudahdin ja juoksin aidan viereen. Tamma käveli rauhallisesti luokseni korvat höröllä. Se kurotti kaulansa aidan yli ja yritti hamuta takkiani makupalojen toivossa. - Et ole muuttunut lainkaan höpsö, sanoin sille. Silitin tamman Carmen otsaa ja puhelin sille hiljaa. Muistot tulvivat jälleen mieleeni. - Mitenhän Lumo ja Ginny voivat, sanoin itsekseni. Carme hörähti hiljaa, niinkuin olisi muka ymmärtänyt jotain. Hymyilin tammalle ja taputin sitä kaulalle. - Minun on nyt mentävä tyttöseni. Ewe ja Quu odottavat minua. Tulen vielä katsomaan sinua.

Kävelin tallin käytävää pitkin Quun karsinalle. Se oli edelleen samassa paikassa kuin aijemminkin. Tamman yönmusta pää erottui kauniina ikkunasta tulvivaa auringonvaloa vasten. - Hei Quu. Muistatko vielä minut?, sanoin tammalle hiljaa. Avasin karsinan oven ja Quu hörähti minulle hiljaa. Kävelin sen luo ja silitin sen kaulaa. - Odotahan vielä. Käyn hakemassa riimunarun. Suljin karsinan oven ja kävelin varustehuoneelle. Otin riimunarun ja lähdin kävelemään takaisin karsinalle. Matkalla törmäsin yhteen tuttuun hoitajaan.

Kun saavuin takaisin Quun karsinan luo, avasin karsinan oven ja laitoin riimunarun kiinni päitsiin. Talutin Quun käytävälle ja laitoin tamman kiinni. Hetken minun oli pakko ihastella sen kauniita piirteitä, väriä ja askelia. Varmasti tammasta olisi kouluratsuksi, jos vain joskus jaksaisi yrittää.

Hain harjan, kumisuan ja kaviokoukun. Aloin harjata Quuta, mutta tamma liikehti jatkuvasti paikoillaan. - Tahtoisitko jo ulos?, kysyin. Hymyilin tammalle ja otin kaviokoukun. Kesti hetken ennen kuin sain tamman nostamaan jalkaansa. Luultavasti se jekkuili kustannuksellani ihan vain vanhojen aikojen kunniaksi. En kuitenkaan antanut periksi vaan puhdistin sinnikkäästi jokaisen kavion.

Kun olin vienyt harjan, suan ja kaviokoukun paikoilleen, lähdin taluttamaan Quuta ulos. Olin päättänyt viedä tamman tarhaan siksi aikaa kun puhdistin sen karsinan. Saisipahan ainakin hiukan purkaa energiaansa.
Päästin tamman samaan tarhaan tyttärensä Rosan kanssa. Rosa tuli emäänsä vastaan ja ne laukkasivat pari kertaa tarhansa ympäri rinta rinnan. Rosa oli täydellinen kopio emästään.

Kävelin talliin ja ripustin riimunarun karsinan ovessa olevaan koukkuun. Hain talikon ja kottikärryt ja alojn lapioida lantaa kärryihin. Kun lannat oli viety lantalaan, pesaisin Quun ruoka- astian ja tarkistin juoma- automaatin toimivuuden. Toin karsinaan hiukan uusia kuivikkeita ja heinää.

<>Jatkuu pian<>

Nimi: Tuikku

11.10.2012 18:26
- Jatkoa -

Laitoin Ginnylle vaaleanpunaisen kaulapannan, jonka kiinnitin haalean punaisen väriseen talutushihnaan. Ginny oli heti innoissaan, enkä meinannut edes saada hihnaa kiinni pantaan. "No niin, tulehan nyt reippailija, käväistään ihan pienellä lenkillä", sanoin Ginnylle ja lähdin kävelemään kohti kennelin pihaa.

Ginny oli koko ajan yhtä innoissaan, vielä silloinkin kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa. Se haukahteli iloisesti jokaiselle oravalle, ja olisi ihan mielellään mennyt nappaamaan ne, mutta enhän minä tietenkään antanut.
Ginny käveli aina välillä kuuliaisesti vierelläni, mutta jos jossain näkyi jotakin, tai jos jostain kuului pienikin äännähdys se yritti heti lähteä katsomaan mikä ihme se oikein oli. Ginny oli ilmeisesti kerännyt koko kesän energiaa, jotta se voisi jälleen olla hyvin villi ja onnellinen, no sitähän se taisi olla.
Lähdin juoksemaan vähän matkaa ja Ginny lähti heti mukana. Oikeastaan se yritti koko ajan juosta, joten minun tarvitsi vain vähän löysätä hihnaa ja se lähti heti juoksemaan kuin mikäkin pillastunut sonni. Onneksi se ei kuitenkaan ollut sitä, ja tottelikin heti kun käskin sitä vähän hidastamaan vauhtiaan.

Kun olimme juosseet, sekä kävelleet jo pitkän aikaa, alkoi Ginnyltäkin viimein puhti vähän loppumaan. Olimmekin jo aivan kennelin lähettyvillä, joten kyllä minä sekä Ginny jaksaisimme sinne - yhteisvoimin!
Kumarruin hetkeksi ja Ginny pysähtyi heti. Taputtelin sitä kylkeen ja silittelin toisella kädelläni sen kaulaa varovaisesti. Sitä selvästi väsytti jo vähän, joten päätin että menisimme nopeasti takaisin kenneliin, jossa Ginny pääsisi vielä lepäämään.

Siinä se rakennus jälleen näkyi puiden takana. Otimme Ginnyn kanssa vielä viimeiset juoksuaskeleet Lumikuonon kennelin ovelle päin. Avasin oven kaksin käsin, sillä se oli ilmeisesti jollain tavalla jumissa ja sen takia hyvin raskas.
Astuin Ginnyn kanssa sisälle ja suljin oven perässäni. Se kolahti melko kovaa kiinni, vaikka niin ei ollut tarkoitus. Ginny säpsähti kolahdusta hiukan, mutta ei sen enempää välittänyt siitä, vaan kiskoi hihnasta omaa häkkiään kohti.
Vein sen isokokoiseen tuttuun häkkiin, jonka perälle se käpertyi pieneksi mytyksi ja sulki sitten silmänsä. Katsoin sitä hetken aikaa hymyillen, ja suljin sitten häkin oven lukiten sen. "Hei hei Ginny, nähdään taas", sanoin hiljaisesti, mutta Ginny ei ilmeisesti jaksanut avata silmiään, tai sitten se oli jo nukahtanut. "Olet ihanin koira, jonka kanssa olen koskaan ollut, ja tiedät sen itsekkin", kuiskasin vielä Ginnylle ja nousin ylös.
Vein Ginnyn kaulapannan, sekä talutushihnan takaisin huoneeseen, jossa kennelin hoitajien tavaroita säilytetään. Ai niin, minunhan piti antaa Ginnylle hieman lastuja, mutta en viitsisi millään herättää sitä, se nukkuu niin suloisesti ja on muutenkin niin väsynyt. No, annan ne myöhemmin, eiväthän ne tuolta kaapista mihinkään katoa, mietin hymyillen.

Nimi: Jake
Kotisivut: http://www.uniquespell.suntuubi.com/

06.10.2012 13:46
** tarinassa Kunkku = kruunu xd tullut taas sekaannuksia ja ajatuskatkoja

Nimi: Jake
Kotisivut: http://www.uniquespell.suntuubi.com/

06.10.2012 13:41
”Mitä jos lopettaisit hoitamisen ? ”
” mitenniin ?!?! Isä et voi tehdä sitä..”
” Muistathan mitä äitellesi tapahtui ? ”
Mulkaisin isääni vihaisesti ja melkein silmäni alkoivat vuotamaan. Pari vuotta takaperin äitini toden totta oli kuollut hevosonnettomuudessa. Silloinen hevosemme Kupe, loikkasi maastoeste radalla vähän väärään paikkaan, ja äitini sai tuomionsa siinä samalla. Kupe selvisi, mutta jouduimme sen myymään koska emme halunneet pitää sitä, vaikkai se tapahtuma hänen vikansa ollutkaan.
” Älä muistuta...”
” Lopeta sitten.”
” Vaikka mutsi kuolikin se ei tarkota et mulle sattuu samanlailla ! ”
Huusin, ja juoksin ulos. En tajunnut, en en en todellakan tajunnut.. Miten pystyisin elämään ilman Kunkkua ja Aapea. En mitenkään, minä en hoitamista luovuttaisi ennenkuin olisin itse kuolemaisillani tai sairaalapedissä vakavan sairauden takia.
Lähdin hölkkäämään tallille, onneksi olimme juuri muuttaneet melkein tilan naapuriin, joten matka oli tuplasti lyhyempi. Ja jos tarkkoja ollaan, saatan huoneeni ikkunasta siinä siinä nähdä hevosten laitumet ja tallin.
Mutta niin, olin viiden minuutin sisällä tallilla, koska jäin ihastelemaan nuorien hevosien leikkejä laitumen reunalle.
Katsahdin heti ilmoitustaulun lappuihin.
” Liikutettavia hevosia ei tällä kertaa ole,
Hoitajat : ratsuttakaa hevosenne
Tunnille menee : 5hevosta. ”
Lähdin katselemaan missä päin Aape tällä kertaa laidunsi.
” Moi doggis!”
Sanoin, kun näin tämän katselemassa Aapen karsinan edessä
” H..hei ”
” Mitä on tapahtunut ?”
Kysyin jo hätääntyneenä,
” Ei mitään ihmeempiä. Aape ontuu toista etustaansa, joten pidetään se sisällä tämä päivä. Jossei se huomenna ole parempi soittakaamme eläinlääkärille.”
Nyökkäsin ja menin karsinaan. Toden totta, Ori piteli koipeaansa ylhäällä ja se näytti kivasti turvonneelta.
” Voi sinua, kyllä se siitä !”
Tokaisin ja rapsutin oria kaulalle.
Menin hakemaan harjat, ja päätin että tänään harjailenkin oria sitten olan takaa, koska en viittinyt sitä lenkittääkkään pihassa ihan vain ettei jalka pahenisi.
Ori oli rauhallinen, kuin unessa olisi ollut. Harjailin sitä ilman kiirettä, koska olihan nyt perjantai ja minulla oli vapaapäivä töistä.
” Onko jalka millane? ”
Doggis tuli taakseni ja kysäisi olkani ylitse,
”Ei parempi, mutta ei huonompikaan. Samalla linjalla siis.”
Tokaisin ja vedin ison harjausliikkeen orin säällä, ja taputin tätä kaulaan.
” Nojoo. Jätä se siihen, ja tuu mun kans ratsastaa. ”
” Ainiijoo, onha se kunkkuki. Okei mä tuun !”
Tokaisin, ja otin harjapäkin ja itseni pois karsinasta, ja heitin vähän heinää Aapen seuralaiseksi.
Suljin oven hyvin tarkasti kiinni, ettei ori millään karkaisi sieltä pois ja teloisi itseään enempää.

” Kunkkuuu !”
Huutelin laitumen päästä, ja ori hirnahti toiselta puolelta laidunta.. Niinpä tietenkin.
” KUNKKU! Tänne! ”
Karjaisin, ja hetken päästä ori laukkasi minua kohti, ja näytti vähän loukkaantuneelta, kun joutui tulemaan kauniina päivänä minun luokseni.
” Ei sille mitään voi, me mennää nyt rattastelemaan.”
Sanoin orille, ja nappasin riimusta kiinni, ja kiinnitin riimunnarun siihen.
” Noniin.”
Talutin sitä sisälle käytävälle ja kiinnitin sen sitten siihen. Menin hakemaan harjat ja satulan&suitset käytävälle jo odottamaan, samoin tarkitin että päkissä oli minun ostamani pinkit pintelit mitä olen alkanut kunkulla käyttämäänn, koska tämä tykkäää kolautella jalkoja yhteen ja jotain muuta pikkuvikaa kaverini löysi askeleista.
Harjailin kymmenisen minuuttia, ja aloin laittelemaan etusiin jo pinteleitä, kun Doggis tuli ja sanoi ettei pääsekkään, koska hänellä alkaa yllätyksellä tullut yksityistunti. Nyökkäsin ja laittelin pinteleitä vielä.
” Sulle pitää ostaa pinkki satulahuopa, ja si otsapanta pinkein timantein mis lukee et kunkku..”
Aloin jo suunnitella tulevaa ostoslistaani, tälle jätkälle pinkki sopi !
Hain satulan Aapen karsinan viereltä, ja huomasin kuinka se vain makoili purussa, ja nukkui jo tyytyväisenä.
Heitin satulan Kunkun selkään ja aloin kiristelemään satulavyötä, mutta ori alkoi leikkimään kanssani ja pullisteli sen verran hyvin etten saanut yhtään edes laitettua vyötä kiinni. Luovutin hetkeksi, ja jätin satulan sen selkään ja laitoin sille suitset päähän. Sen jälkeen koitin uudestaan ja nyt ori ei enään pullistellutkaan jotein sain vyön kuntoon, ja sen jälkeen sain oman kypäräni päähän ja hanskat käteen.
Talutin Orin pihaan ja hyppäsin selkään,
”Mitä jos tehtäisiin alkuverkka maastossa kävelemässä ? Ja siitä sitten kentälle hyppäämään vähän, että osaisit nostaa koipiasi ?”
Ori puhalsi vain ilmaa pihalle, ja käänsin sen askeleet kohti laitumia, ja huomasin orin muuttaman askeltaansa hienommaksi, kun tajusi että laitumilla on paljon tyttöjä.
” Rauhotu ny kaikkien naisten unelmamies. Sut o jo varattu mulle.”
Tokaisin naureskellen kun Kunkku alkoi viskellä jo päätään ja höristellä kuin kertoakseen että ' mä oon täälä ! '
Nauroin ja laitoin orin ravailemaan, mutta tämä päätti lähteä vetämään pukkilaukkaa,
” VOI PERKELEEN LAPSI NYT PYSÄHY!” huusin ja kiskoin oria ohjista ja painauduin kiinni satulaan.
Hetken menon jälkeen ori rauhottui ja pysähtyi kuin seinään.
Horjahdin sen kaulalle, mutta se silti pysyi paikallaansa, mietin mitä se näki, mutta huomasinkin että toinen tuntematon ratsukko tuli vastaan.
” Hei???”
Huusin, ja poika vain vilkutti ja tuli lähemmäs,
” Mitä sä tääl teet ? ”
” tota... maastoilen ? Ite ? Kiva orhi.”
” Kiitti. Maastoilen täs Lumen pihoil niinku joka päivä ennen kentälle menoo.”
” hhaa.. Oon Tommi. ”
” Mä oon Janika, joillekki vaa Jake.”
Poika nyökkäsi ja taputti hevostaansa,
” Täs o Witti. ”
” hha, Kunkku.”
” siisti orhi, siisti nimi. Mitä muuta ? ”
” ei muuta.. .Mut mä varmaa meen takas tallille, Aape tarttee hoitoo..”
”aape? ”
” mun toine hoitohevonen Lumessa...”
” aaa.. Voinks tulla messii ?”
” öö?”
” en oo eläinlääkäri, mut mun faija ja mutsi o, joten tiedän suurimma osan mitä muut vasta opiskelee tai harjottelee. ”
”no. Jos sä haluut nii si.”
Sanoin ja lähdimme kävelemään kohti tallia.
Tallilla taas oli kauhea hullunmylly,
” onks jotain tapahtunu ?”
” AAPE ! ”
Joku tyttö kiljaisi sisältä, loikkasin alas ja jätin kunkun tuntemattomalle tytölle.
” MITÄ ?!”
Huusin ja astuin talliin.. Huomasin pienen tytön makaamassa maassa ja Aapen riehumassa ja kolistelemassa peloissaan. Menin hiljaa tytön luokse ja nostin tämän. Katsoin hevostani... En ikinä ollut nähnyt häntä niin pelokkaana.
” Aape?”
Kuiskasin jo itku kurkussa. Sen ennestään kipeä haava vuosi jo verta.
” kulta.. tuu tänne.”
Puhelin hetken rauhallisesti, kunnes ori päätti rauhoittua.Otin sen riimunnarusta kiinni ja menin sen kanssa ulos.
Itkin,
” Soittakaa ny sille eläinlääkärille ! ”
joku tuntematon tyttö soitti ja sanoi että lääkäri tulee viidessä minuutissa ja käski rauhoitella oria ja laittaa heinää maahan.
Eläinlääkäri tuli pian, niinkuin lupasikin,
” Mitä tapahtui ? ”
hän kysyi minulta,
” En tiedä.. Lähdin Kunkun kanssa maastoon, ja kun tulin kuului huutoa ja hirnuntaa ja aape oli päässyt riehumaan pelokkaana käytävälle..”
Lääkäri katsoi muita tyttöjä kysyvästi kunnes yksi aloittelijoista sanoi,
” no tota.. Mä ja mu kaverit tahottiin harjata sitä koska se näytti yksinäiseltä. Ei tiedetty että se on hullu.. Hetiku mentii karsinaa ja puheltii kolmisi se sai kohtauksen.”
”Aape ei oo hullu.. Se ei tykkää jos sen ympärillä o liikaa ihmisiä, ja etenkin jos pienet on sen karsinassa.... Se ei luota helposti.”
Sanoin itkien ja halasin oria pitkään kaulasta.
” No katsotaas tätä herraa sitten.”
Selitin vielä kuinka se oli yön aikana satuttanut jalkansa, jonka vuoksi se oli turvonnut.
” Ei siinä mitään ole. Se on vain turvonnut, eli se on voinut mahdollisesti kinata nuorien orien kanssa ja taittaa liukkaalla jalkansa. Pari viikkoa kun on lomaa niin se on siinä.. Ja pitäkää päivä tai kolme sitä vielä sisällä, älkääkä päästäkö kuin pari tiettyä ihmistä sen karsinaan. Sitten orin voi laittaa pieneen hiekkatarhaan jos sellaista on?”
Lääkäri selitti Doggikselle, joka kuunteli ja vastaili miehelle ystävällisesti. Kun mies lähti pihasta, kääntyi hän meitä kohti.
Huokaisi ja tokaisi,
” Vie janika Aape sisälle, laita liminenttiä sen jalkaan ja sit kylmät.”
” Ja sinä tuntematon poika, laita tammasi kiinni tuohon puuhun, ja vie kunkku siihen Aapen vastapäätä olevaan karsinaan. Sekin näyttää aika stressaantuneelta tapahtuneesta.
JA te tytöt ? ”
Olin kiitollinen ettei muuta tapahtunut kuin se oli vain taittanut jalkansa. Tottakai se lihoaisi palloksi kahdessa viikossa, mutta silti. Sitten alkaisimme treenaamaan pienesti ja hitaasti kohti ensi kesän mestaruuksia, ja jos onni suosii niin pieniä kisoja voisimme myäs mennä suorittamaan vielä ennen talvea, ja miksei talvellakin?
” Kiitos kun tulit auttaan Tommi.”
Sepitin Aapen karsinasta, kun tämä harjaili Kunkkua taas tämän karsinassa,
” eipä mitään. Kivaahan tää on, ja sä oikeesti välität hevosistas. Vaikka toi ois voinu tappaa sut ja sen pienen tytön ! ”
Nyökkäsin ja naurahdin jo, olinhan minä aika päästäni sekaisin, kun menin itse kenenkään käskemättä pelokkaan ja vauhkon orin luokse rauhoittelemaan tätä.
” no mutta, ei tapahtunu sentää pahempaa !”
virnuilin ja laitoin kylmät orille, muihinkin kolmeen koipeen vain varmuuden vuoksi koska se oli tallissa riehunut..
” Jake. Sulle ois vielä yks talutettava . Jos viitsisit Venlaa talutella kentällä hetken aikaan ? Otat vaikka liinan ja raipan mukaan niin voit vetää sen vain liinaan.”
” Voin tehdä sen ilomielin. Kiitos Doggis.”
Sanoin ja hymyilin, lähdin kohti Venlan karsinaa, sielähän se. Korvat luimussa valmiina haukkaamaan minusta palasen.
” Noni tyttönen. ”
sanoin rauhoittavasti ja annoin sen uteliaasti haistella kättäni, avasin karsinan oven hitaasti ja napautin liinan sen riimuun joka sille oli jätetty päähän, varmaan unohtunut.
Otin sen pihalle karsinasta ja talutin sen pihalle, juuri silloin koira haukahti tarhastaansa ja Venla taas kerran säikähti ääntä, vaikka oli kuullut sen monen monta kertaa.
” Noniin tyttö, ei sielä mitään ollut.”
Tokaisin ja talutin pelästynyttä ja hermoheikkohevosta kenttää kohti. Kentälle päästyämme huomasin että joku oli jättänyt vanua maahan (pussissa,puhdasta ja uutta), joten päätin tukkia tamman korvat ettei se kuulisi mitään ylimääräistä ja idioottimaista.
Vedin tamman suoraan liinan ympyrälle, ja juoksuttelin sitä varmaan vartin siinä, kunnes lopetin ja vein sen takaisin talliin, olihan jo iltakin tulossa.
Avasin Venlan karsinan oven ja menin edeltä sinne, ja tamma tuli perässä sinne.
Otin vanut pois sen korvista, ja aloin harjata sitä, kerran se näytti vähän savihevoselta.
Siinä meni toinen vartti kun harjailin sen huolella lävitse ja sen pienien temppujen vuoksikin..
Menin hyvästelemään Aapen ja Kunkun, ja annoin niille lähtiäisnamit, ja toivotin niille hyvät yöt, samoin Venlalle, olihan sekin jo sen verran tärkeä kaveri vaikka vasta toista kertaa sain luvan talutella sitä.
Kotimatkalla mietin tämän päivän tarinoita, ja päätin soittaa kaverilleni,
” Moi Krisse ! Arvaa mitä.. tänään on tapahtunu oikeesti iha creepyi asioit.”
”No ? Mitenniin ?”
” Ensinnäkin, Aape riehu tallissa, ja selitän myähemmin tarkemmi, ja sit tutustuin Tommiin.”
” Tommiin?”
” Joku naapurin uus poika ja sen hevonen. Niin ja sain taluttaa toisen kerran Venlaa !”
” Oliks se ees hyvä ? ”
” Venla ? Kuin unelma ! En oo ikinä ollu semmose pommitamman kanssa tekemisissä, ja se on unelma tyttö... pitäskö harkita tammaan vaihto ?”
” EI ! ”
” hahahaha. Mut joo, oon just kotona , nähää si koneella.”
Hyvästelimme toisemme.
” Moro faija !”
” Moikka, miten päivä meni ?”
” Tosi hyvin... Muuten en lopeta ratsastusta niinkuin uhkasit.”
” Tästä keskustellaan myöhemmin.”
Katsoin tätä ja kipusin yläkertaan, avasin tietokoneeni ja bloggerini.
Aloin kirjoittamaan postausta tästä päivästä, ja laitoin vanhoja Aapen ja kunkun kuvia, koska uusia en muistanut tänään kiireltä ottamaan, ja olihan kamerakin unohtunut kotiin.”
” Hyvää yötä Aape, hyvää yötä Kunkku ! Hyvää yötä Venla ja hyvää yötä Äiti. Rakastan teitä.”

Nimi: Jake

25.09.2012 18:11
VIHDOIN ja viimein D: ollut koulukiirettä luokallejätön vuoksi, ja perheen lisäyksen takia ei edes koneella ole kerennyt kauaa olemaan : )
___________________________________________________________---

"Kunkkuuu!"
Huutelin laitumella, huomasin jätkän nostavan päätäänsä, ja hymyilin. Kaikkien kesän ongelmien ja murheiden kautta, sain viimeinkin tuntea lämpimän orin puhallukset niskassani, ja viimeinkin ratsuttaa tätä.
Ori lönksytteli luokseni, ihan kuin se olisi minut edelleen tuntenut.
" Hiiieno jätikkä, mentäskö tänään pitkälle maastoretkelle ? "
Rapsutin jätikkää turvan alta ja se nosteli päätäänsä.
" Arvaa mitä muute ? oot lihonu sairaasti, mahtuukoha toi satulakaa sulle enää"
kikatin. En tajunnutkaan, jos joskus, edes joskus tulisi mahdollisuus omistaa kunkun ja Aapen kaltaiset hevoset, en ikinä peruisi sellaista tarjousta.
Loikkasin orin selkään viiden minuutin ongelmien kautta, tottakai se oli vaarallista ja varmasti vastoin sääntöjen, mutta oli ihana syksyinen auringon paiste, joten minun oli pakko mennä sen selkään makoilemaan samalla kun hän laidunsi. otin kameran kaulastani pois ja napsin kuvia minusta Kunkun selässä.
Ori käänsi korvansa taakseppäin kuunnellakseen pienen pientä kuiskaustani " nyt mennään."
Loikkasin alas orin selästä, ja napsautin riimunnarun kiinni riimuun, avasin portin ja lähdin kohti tallia.
" Moroo ! " Tokaisin kaikille tallilaisille jotka puunasivat juuri omia hoidokkejaansa, ja myäs tuntilaisia jotka valmistautuivat tunnille.
Laitoin orin karsinaansa ja hain sen suitset ja harjapakin.
"jakeeee."
"lunaaa!"
tervehdimme toisiamme ja vaihdoimme pikaiset kuulumisemme, ja mitä olemme tehneet kun minuakaan ei kennelillä ole hetkiin näkynyt.
Lähdimme yhtä matkaan karsinoille päin ja erkaannuimme sitten.
" oletpa sinä puuhdas mies..."
tokaisin orille, joka oli juuri piehtaroinut karinassaansa ja makoili sillä hetkellä leppoisasti.
Istahdin maahan ja silittelin oria korvien välistä ja nostin herran pystyyn että pystyin harjaamaan tätä paremmin.
puolen tunnin harjauksen jälkeen katsahdin oria uudestaan, ja sen karva kiilsi..ja se oli hyvässä kunnossa... masusta huolimatta.
Satulan jätin taas vaihteeksi kokonaan poijes käytöstä, ja lähdin taluttelemaan tätä ulos.

jatkuu xdnyt taas kova kiire lukemaan kokeesee:D

Nimi: Fire

13.09.2012 21:38
Pitkästä aikaa täällä taas, anteeksi etten ole käynyt..
--------------------------------------------------------

Olin kävelemässä kohti lumiliekkiä, siitä oli pitkä aika kun viimeksi olin käynyt katsomassa Gemua ja Esmeraldaa. Minulla oli kauhea ikävä. Pääsin kaapilleni ja otin ensimmäisenä ruoat mukaan. Avasin Esmeraldan häkin oven ja menin sisälle. "Hei Esme, muistathan sä vielä mut?" jutustelin samalla kun Esme tuli haistelemaan minua. Rapsuttelin sitä hetken ja laitoin sille sitten ruokaa jota se meni syömään ahnaasti, otin sen vesikipon ja kävin täyttämässä sen. Siirryin Gemun luokse. Gemu haisteli hetken ja tunnistettuaan suorastaan hyppäsi päälleni suukottelemaan minua joka puolelta. Hellittelin Gemua rapsuttelemalla ja silittelemällä. Laitoin sillekkin ruoan ja veden. Gemun syödessä menin viemään ruoat takaisin kaappiini. Otin sieltä molempien hihnat. Odottelin Esmen häkissä että Gemu olisi syönyt. Rapsuttelin Esmeä jonka pää oli sylissäni, miten olinkaan ikävöinyt tätä vanhempaa rouvaa ja ihanaa pirteää poikaani. Gemun syötyä otin molemmat koirat hihnoihin ja lähdimme ulos. Olimme hetken kävelleet kun päästin koirat irti, sillä olimme metsässä täällä ei tulisi liikennettä vastaan. Molemmat koirat haistelivat paikkoja innolla. Juoksimme myös hetken yhdessä. Pellolla heittelin sitten koirille palloa joka minulla oli ollut mukana taskussa. Esme ja Gemu molemmat lähtivät pallon perään mutta koska Gemu ei nouda Esme palautti pallon joka kerta. Meillä oli tosi hauskaa.

Kun palasimme vein Gemun takaisin häkkiin ja menimme Esmeraldan kanssa pihalle rakentamaan agility rataa. Laitoin pari putkea, yhden A-esteen ja erilaisia hyppyjä. Mulla oli kädessä lihapulla jotta Esme tottelisi paremmin. Tämä oli vasta kolmas kerta kun ohjasin sitä. Esme meni ihanan linjakkaasti ja sulavasti eikä harhaillut omiaan. Sen mä huomasin että omaa kuntoa pitää parantaa että saadaan parempia aikoja. Lopuks me vielä leikittiin vetonarulla ja pallolla.

Vaihdoin Esmen Gemuun ja menimme Gemun kanssa ulos. Mulla oli vähän nameja taskussa ja rupesin testailemaan mitä kaikkia temppuja Gemu jo osasi. Istu, maahan, tassu ja kieri meni tosi hienosti. hieman muistelemista oli käskyssä "toinen" eli toisen tassun anto sekä ympäri. Mutta kyllä nekin palautui hienosti muistiin. Seuraavalla kerralla harjoittelemme lisää näitä ja ajattelin alkaa opettamaan Gemulle kerjää käskyn. Meillä kaikilla oli hieno päivä, ainakin mun mielestä :)

Nimi: Luna

30.08.2012 22:31
JATKUU
Katselin koiria, kun ne juoksivat ja haukkuivat ympäriinsä. Stabli nojaili etutassuillaan puiston aitaa vasten ja katseli mielenkiintoinen ilme kasvoillaan kadulle. Turre oli löytänyt maasta ison dentax-tikun ja se pureskeli tikkua rauhallisesti. Jalo taas jahtasi perhosia vähän kauempana, kioskin takana. Zaphra... Hetkinen! Missä Zaphira? Nousin seisomaan ja lähdin kävelemään. Stablia kohti.
- Zaphira! huusin.
Samassa tunsin kylmät tassut olkapäilläni. Käännyin katsomaan, ja neitihän se tietysti oli. Se oli nukkunut penkin alla, minä van en ollut huomannut sitä. Muutun punaiseksi. Minua nolotti se, että mitäköhän kioskintäti oli ajatellut? Hän oli varmaan nauranut katketakseen siitä, että minulle tuli huoli ja hätä, mutta koitani olikin vain penkin alla. Menin takaisin penkille ja vilkaisin kioskiin päin. Nainen hymyili minulle. Hymyilin takaisin. Kun käänsin pääni pois päin, minun oli tehdä mieli purskahtaa nauruun, mutten kehdannut. Sieppasin vesipulloni ja päätin, että lähdettäisiin jatkamaan matkaa.
- Stabli! Jalo! Turre! Zaphira! huusin.
Koirat tulivat luokseni ja antoivat kiltisti minun panna niille pannat, paitsi tietenkään Jalo, joka jo tiesti, että hän saisi olla vapaana. Lähdimme kävelemään sataamaan päin, missä käyttäisin koiria uimassa.

Pian olisimme satamassa. Se näkyi edessämme, kun kävelimme rauhassa, mutta aika reipasta vauhtia eteen päin. Silja Line - Laiva oli juuri tulossa satamaan, noin kolmensadan metrin päässä. Me kuitenkin joutuisimme menemään vähän syrjään, sillä erikseen oli koirien uittopaikka. Ei mikään paras paikka, mutta ehkä hitusen parempi kuin Tervajoki. Lumiliekistä täällä ei käynyt paljoa porukkaa, sillä tulisihan matkaa kuitenkin 10 km, joten luulisin, ettei nyt ihan jokapäivä kukaan täällä jaksaisi käydä, oli kunto hyvä tai ei. Saavuin koirien uittopaikkaan. Päästin koirat vapaaksi, sillä uittopaikka oli aidattu. Turre ja Jalo ryntäsivät oitin veteen, Stabli hölkkäsi tasaisesti niiden perässä. Zaphira ei veteen koskenut, olihan tämä nähty monta kertaa, ettei tyttö vedestä pitänyt. Eli siis, minun oli kai turha yrittää edes houkutella sitä. Samassa portin ovi kävi ja sisään tuli suunnilleen minun ikäinen poika. Hän oli todella komea ja ihastuin oitis. Poika talutti ylvästä ja komeaa belgianpaimenkoiraa, tervuereniä. Hän päästi sen irti, ja käski sivulle. Koira totteli heti.
- Mene vain! poika sanoi, heitti koiralleen kepin kauas veteen. Belggari lähti nopeasti juoksemaan kepin perään. Silloin vasta se huomasi Stablin, Turren ja Jalon. Se pysähtyi hoitsujni kohdalle. Zaphira juoksi myös tervehtimään uutta tulokasta. Veteen neiti ei mennyt, mutta rantakiviltä se nuuski vierasta koiraa. Katsoin koirien touhua.
- Leevi Boston, poika sanoi ja ojensi kätensä.
Käännyin katsomaan poikaa. Ojensin itsekkin käden, ehkä kuitenkin vähän ujommin.
- Luna, sanoin hiljaa.
- Ovatko nuo koiriasi? Leevi kysyi.
- Joo, ovat. Karhukoira on Turre, Noutaja on Jalo ja laikat on Stabli ja Zaphira. Oikeastaan Zaphira ja Stabli asuvat Lumiliekissä, mutta ne ovat vähän niinkuin hoitsujani, joita hoidan ja käytän lenkillä, sanoin. Käännyin katsomaan koiria, jotka leikkivät kahlaten vedessä.
- Okei. Mulla on toi belgianpaimenkoira nimeltään Kapu. Viimevuonna se julistettiin suomen parhaaksi palveluskoiraksi. Tänä vuonna se kuitenki hävisi omalle veljelleen, joka asuu Kuusamossa.
- Aijaa. Oonki sitten kuullu Kapusta. Mulla on siitä iso juliste huoneen seinällä, joka tuli koiralehdestä, sanoin yllättyneenä mutta innokkaana.
Katselin taas koiria. Kapu oli hakenut kepin, ja ne se leikki kepillä muiden koirien kanssa. Samassa portin ovi kävi uudelleen, ja sisään tuli mies, jolla oli saksanpaimenkoira. Mies ei päästänyt koiraansa irti, mutta heitti sille palloa. Koira haki sen kolmentoista metrin päästä. Hihna, oikeastaan fleksi oli noin viisitoistametriä. Saksanpaimenkoira haki pallon, ja toi sen omistajalleen. Katsahdin Leeviin, joka katsoi myös saksanpaimenkoiran suuntaan. Samassa hän käänsi päänsä rannalle päin.
- Kapu! Leevi sanoi.
Vähän ajan päästä hän myös vihelsi, joka sai Kapun säpsähtymään. Kapu tuli lönköttäen Leevin luokse. Se oli noin puoli välissä, kunnes pysähtyi ja kääntyi. Se kävi hakemassa kepin, ja toi sen Leeville. Fiksu koira, ajattelin mielessäni. Leevi laittoin pannan Kapulle ja he lähtivät kävelemään keskustaa kohti. Harmi. Minun oli pitänyt kysyä Leeviltä hänen puhelinnumeroaan, mutta en ehtinyt.
- Koirat! Tulkaa! huusin ja kutsuin koiria vielä nimeltä.
Stabli, Turre, Jalo ja Zaphira ryntäsivät luokseni. Jalolla oli koko turkki aivan litimärkä, Turrella mahaan asti ja Stablilla vain jalat. Zaphira oli ehkä vähän hiekkainen, muttei märkä. Koirat antoivat sujauttaa pannat niiden kaulaan. Kun olimme astumassa pois uittopaikalta, huomasin aidassa lapun. Otin sen käteeni ja luin ääneen: Leevi Boston
0442189282
Olin saanut Leevin numeron, ihanaa! Kaivoin heti kännykkäni taskusta, ja näppäilin numeron. Jatkoimme koirien kanssa onnellisina matkaa kohti ihanaa ja tuttua Lumiliekkiä.

Olimme lähellä jo lumiliekkiä, kunnes Lola tuli minua vastaan.
- Luna! Lola hihkaisee innoissaan ja ryntää luoksemme. Zaphira ja Turre menivät edeltä jo nuuskimaan Lolaa. Lola jutteli niille iloisesti, en oikein vain kuullut, mitä. Minä, Jalo ja Stabli tulimme perässä.
- Hei Smile ja Thunder! Oletteko tekin pääseet lenkille? Joo, olette tekin, minä lepertelen koirille.
- Hei Lola! tervehdin itsekkin, kun nousen ylös. - Meille kuuluu oikein hyvää! Turren kanssa voitettiin BIS1, Äidille, tai oikeastaan meille syntyi uusi vauva ja äidin liike on lähtenyt mahtavasti käyntiin. Onneksi äiti pystyy olemaan töissä, sillä hän voi ottaa vauvan mukaan.
- Äitisi liike? Onko äidilläsi liike? Lola kysyy hämmästyneenä mutta iloisena.
- Joo, se lemmikkiliike keskustassa, hihkaisen.
- Onko se äitisi liike?! Wau, mahtavaa! No, onko vauva tyttö vai poika? Lola kysyy, mutta samalla hän nauraa.
- Tyttö. Nimeksi ollaan mietitty Siinaa tai Saanaa.
- Siina, todella kaunis nimi, ja Saana, aivan ihana, Lola sanoo ja katsoo taivaaseen.
- No, eiköhän me lähdetä, sanoin koirille ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Olimme Lumiliekin pihassa. Menimme sisälle. Doggis oli juttelemassa Titan kanssa, en oikein malttanut jäädä kuuntelemaan, mitä he juttelivat, mutta eipä asia minulle varmasti kuuluisikaan. Vein koirat, jopa Jalon ja Turren Stablin ja Zaphiran häkkiin. Kyllä ne kaikki neljä tunnin yhdessä häkissä pärjäisivät, mietiskelin. Otin Stablin kupin, ja kävin täyttämässä sen rapealla koiranraksuilla, ja toisen kupin raikkaalla vedellä. Ojensin ne Stablin kuonon eteen. Sitten vein Zaphiralle samaa ruokaa. Turrelle ja Jalolle hain 20cm pituiset lenkkimakkara palat.
Kävelin kennelrakkenuksen ovea kohti, kun menin ohi jääkaapin, mistä olin ottanut makkarat. Sitten kuitenkin aloin miettimään, pahastuisiko Doggis, kun olin ttanut makkarat Jalolle ja Turrelle, enkä Stablille ja Zaphiralle? No, päätinpä ottaa kirjekuoren toimistosta, jossa Doggis oli.
- Hei Doggis! Lainaan kirjekuorta, sanoin ja livahdin pois, ettei Doggis oikein kerennyt sanoa mitään. Lainasin pöydältä kynää, kirjoitin kirjekuoren kanteen: Doggis ja sujautin kirjekuoren sisälle viisieuroisen setelin. Sitten vein kirjekuoren jääkaapin luokse. Hymyilin itsekseni, kunnes lähdin kohti tallia.

Astuin sisään talliin. Heti nenääni tulvi tallin lannan haju, mutta kuitenkin se oli tuttu ja turvallinen tuoksu. Tiesin, ettei tallissa saanut juosta, mutta minun oli pakko. Kyyneleet valuivat silmiini, kun ajattelin, että kohta näkisin Nicin ja Storan. Pysähdyin karsinan 12 kohdalla. Suljin silmäni, otin kaksi askelta ja käännyin karsinaan päin. Tuntsin lämpimän turvan kädelläni. Pujotin käteäni pitkin hevosen lapaa kohden, mutten vielä malttanut aukaista silmiäni. Kun tunsin kielen lipaisun peukalollani, uskalsin avata silmäni. Näin komean orlovinravurin, joka katsoi minua. Sen silmissä näkyi todella iso kaipauksen tunne ja iloisuus, että olin sen luona. Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Minun oli pakko pyyhkiä niitä pis tieltä, että näkisin. Avasin karsinan oven ja halasin Niciä. Tuntui, kun se olisi halannut minua takaisin, aivan niinkuin hevoset halaavat toisiaan. Kuulin takaani hirnahduksen, joka sisälti mustasukkaisuutta. Minun oli pakko naurahtaa. Suljin Nicin karsinan oven ja käännyin kevyesti tanssahdellen Storan puoleen. Kävelin "ballerinan tapaisesti" Storan luokse. Stora nosti kaulaansa ylemmäs. Avasin karsinan oven ja kohotin kättäni sen turvalle. Innostunut hengitys, jonka tunsin selvästi. Otin riimun ja laitoin sen Storalle. Lähdin kävelemään kohti käytävää, johon laitoin Storan kiinni. Laitoin sille rapsastusvälineet ja itselleni kypärän ja saappaat. Talutin Storaa suitsista ja nousin ratsaille. Lähdimme Lumiliekistä päin pohjoiseen. Laukkasin Storan kanssa. Eteeni tuli joku kyltti, mutta en malttanut jäädä lukemaan, vaan halusin laukata.
Olimme laukanneet noin kaksikymmentäminuuttia, kun yhtäkkiä säpsähdin huutoon.
- Per***e! Joku huusi. - Taas ne Lumiliekkiläiset ovat ratsastaneet meidän maillamme. Seuraavan ratsastajan hevosen tuotan kyllä makkaraksi! kuului ärhäkkä naisen ääni.
Säikähdin ja käännytin Storan. Laukkasimme kohti ääntä. Näin naisen, jolla oli tulipunainen ilme kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan minua vihaisena. Nousin pois Storan selästä.
- Sinäkö täällä ratsastat? hän tiuskaisi.
- Joo... tai siis... en tiennyt... En tiennyt, että tämä on teidän maatanne, sanoin ujona ja säikähtäneenä.
- Olisit lukenut Tervajoen kyltin! Vai oletko sokea, hä? nainen kysyi vihaisena.
- En huomannut, sanoin hiljaa.
- Sano Doggikselle, että jos joku vielä astuu jalallaan tai kaviollaan meidän maille, tulee hänelle isot laskut! Nainen räyhäsi.
Peräännyin ja nousin Storan selkään. Kannustin Oria laukkaamaan Lumiliekkiin päin. Katsoin taaksemme, ja nainen oli kävellyt jo pois.
Saavuimme Lumiliekin pihaan, jossa Doggis oli haravoimassa.
- Doggis! Onko tässä lähellä joku Tervejärvi... Tervejoen talli? kysyin.
- Voi Luna! Oletko sinäkin käynyt niiden mailla? Doggis kysyi huokaisten. Hänen äänensä kuulosti vähän hätääntyneeltä ja kylläiseltä.
- Se oli vahinko! En tiennyt, ettei sinne saa mennä, sanoin nopeasti.
- Uskon, että se oli vahinko, Doggis sanoi minulle vakavasti. - Mutta lupaa minulle, että et enää ikinä mene sinne, Doggis jatkoi.
- Minä lupaan, sanoin. - Ainiin, joku nainen käski lähettää viestin sinulle, ja tässä se on : Jos joku astuu vielä kerran maillemme jalallaan tai kaviollaan Lumiliekkiläisestä, saat kuulemma isot laskut, sanoin.
Doggis katsoi minua, muttei sanonut mitään. Hän käänsi katseensa maahan ja alkoi haravoimaan.
- Anteeksi, kuiskasin.
Tiesin, että Doggis kuuli sen, muttei vastannut. Ohjasin Storan metsäpolulle, jonka tiesin menevät juuri vastakkaiseen suuntaan, missä Tervajoen tila oli. Tai, no, saattoi tie käydä vähän siellä päin, myönsin itselleni. Storan kanssa menimme rauhallista käyntiä. Kuului paljon lintujen laulua. Yhtäkkiä kaikki linnut lähtivät lentoon meidän vasemmalta puolelta. Ne lensivät oikealle. Stora hypähti oikealle. Sekin säikähti, aivankuin linnutkin. Risikoista kuului askelia. Samassa esiin astui Suomenpystykorva. Se murisi minulle ja Storalle. Koira oli takkuinen, laiha ja sillä oli panta kaulassa. Yhtäkkiä Stora nousi takajaloilleen seisomaan. Olin varautunut sen äkkinäisiin liikkeisiin. Kun sen etujalat koskettivat taas maata, Stora kääntyi ja lähti kohti Lumiliekkiä. Se meni suoraan tallin eteen. Pysäytin Storan, ja katsoin, seurasiko koira. Ei, se ei seurannut. Tulin pois Storan selästä. Otin Storata pois ratsastusvälineet ja talutin sen karsinaan. Vaihdoin Storalle Veden ja annoin sille heinäpaalin. Ojensin myös omenan. Sitten otin Nicin ja laitoin sille ratsastusvälineet.
Nousin Nicille selkään, ja lähdimme Doggiksen luokse. Doggis oli vielä haravoimassa.
- Doggis! Sanoin.
- Luna, oletko sinä taas käynyt Tervejoen mailla, mutta vain Nicin kanssa? Doggis sanoi vakavasti.
- En, kuiskasin hiljaa.
- Aijaa, anteeksi, Doggis sanoi ja nousi. Hänellä oli huolestunut ilme. - No, mitä sinulla sitten oli asiaa? Doggis kysyi.
- Sitä minä vaan, että metsässä liikkuu laiha ja takkuinen Suomenystykorva. Voisitko sanoa muille hoitajille, että yrittäisivät ottaa sitä kiinni? Koiralla on kaulapanta, ja omistaja etsii sitä varmasti..., sanoin.
- Joo, laitan viestiä ilmoistustaululle, Doggis sanoi päättäväisesti.
- Kiitos, vastasin.
Ohjasin Nicin maneesiin. Siellä pistin Nicin kiinni, kunnes sain kasattua esteet. Laitoin esteiden korkeukseksi 150 cm. Kun olin tehnyt sellaisen jännän radan, nousin Nicin selkään ja aloitimme.

Kun olimme Nicin kanssa harjoitelleet noin tunnin, päätin lopettaa. Olin rakentanut meille uuden radan kolme kertaa. Nyt oli Nicinkin aika päästä jo rauhoittumaan, tälläinen vanhahko herra kun oli. Talutin sen talliin, otin välineet pois ja vein karsinaan. Nicillekkin annoin heinäpaalin ja omenan, vaihdoin myös veden. Nyt oli kokopäivä vietetty Lumiliekillä, mutta oli päivä ollut sen arvoinenkin! Nyt oli aika palata Jalon ja Turren kanssa kotiin nukuttamaan Saanaa/Siinaa, kun äitillä oli paljon hommia. Minulla oli ollut todella mukava päivä hoitsujeni kanssa ♥

Nimi: Bambi

30.08.2012 09:29
Minä olen katsellut sitä jo pitkään.

Jo keväällä, katseeni Kimistä harhautuen, kuin magneetin vetämänä, minä seurasin tuota suurta punaruunikkoa tammaa silmilläni, miten se ravasi halki laitumen, niin uljaana, tämä nuori kaunis hevonen. Sen jalat liikkuivat sirosti, jalat joissa jokaisessa oli lumivalkea sukka, ja piirtopää oli ylpeästi koholla. Tämä oli hevonen joka tiesi oman arvonsa, muuta en siitä tiennyt, en ennen ohimenevää sananvaihtoa Doggiksen kanssa tuolloin ennen kesää.

Margaret, eli Reetta, hän sanoi, oli vauhdikas ja vilkas, mutta myös hyvin mukautuvainen nuori tamma. Siltä löytyi kiinnostusta uusiin asioihin, oppivainenkin se oli, ja hyvin kehittynyt ollakseen vasta vähän yli kolmivuotias. Kaikki siinä kiinnosti minua – mutta kesätauko edessä ja kaikkea, en miettinyt sitä sen enempää. Ennen kuin nyt.

Ja tässä minä seison Doggiksen ovella ja pelkään kysyä, kuin pyytäminen olisi jotakin kauheaa, loukkaavaa ja epäasiallista. Ja minä painan katseeni ja pakotan sanat ulos yksi kerrallaan.

Saisinko-minä-alkaa-hoitaa-Reettaa?

Miksi minun on näin vaikea puhua ihmisille? Miksi minä pysyn ikuisesti ulkopuolisena, vieraana tässä paikassa jota rakastan? Miksei kukaan koskaan halua puhua minulle? Siluet rakastaa minua, mutta se on kaikki mitä minulla on, ja yksinäisyys riipii sydämeni lehdet. Tara – Tara kaipaa vain hoitajaa, ketä tahansa; ja Kim, minun Kimini – en tiedä kaipaako se mitään tai ketään. Miksi siis, miksi minulle kuuluisi toinen hoitohevonen? Miten minä voin sitä auttaa, muutoin kuin jakamalla yksinäisyyden joka elämääni hallitsee?

Mutta kun kohotan arkaillen katseeni, Doggis hymyilee hieman – ikään kuin kysymyksessäni ei olisi mitään vialla (onko siinä?). Hän kutsuu sisään, ja niin epävarmana minä seuraan, muukalainen vieraalla maalla, jonkun muun omalla. Ja kun Doggis istuttaa minut häntä vastapäätä, tunnen niin pohjatonta kaipuuta, että sitä on vaikea kestää. Harvoin kukaan on kohdellut minua näin ystävällisesti, kuin vertaistaan, ja vaikka alemmuudentuntoni vain paisuu, minä kohtaan hänen katseensa ja hetken se muistuttaa minua jostakin, kauan sitten unohdetusta. Ja minä tajuan miten pitkä aika on kulunut siitä, kun joku on viimeksi aidosti hymyillyt minulle.

Clementine.
Muisto vihlaisee.

Mutta minä keskityn nyt siihen mitä Doggis on sanomassa, kuuntelen hänen kertomustaan Hallen ja Quun kauniista pikku varsasta kolme vuotta sitten, miten se hehkui väriä toisin kuin kukaan Lumiliekin hevosista, kirmaten mustan emänsä rinnalla, rakastettuna ja hellittynä, ja sitten niistä pitkistä vuosista joiden aikana tämä varsa kasvoi saamatta kenenkään jakamatonta huomiota, ja miten paljosta se on jäänyt paitsi. Ei ketään. Ja minun katseeni anoo, anna minun muuttaa se, anna minun huolehtia tuosta suuresta orlovilaisesta, joka sisimmässään on yhä nopeasti unohdettu pikkuvarsa.

Ja Doggis lupaa. Hän toivottaa hyviä aikoja hoidokkieni kanssa, ja minä lähden, väsyneenä keskustelusta ja sydän yhä vihloen yksinäisyydestä, jonka vain aika voi parantaa. Mutta on olemassa myös haavoja, jotka menevät niin syvälle, etteivät ne koskaan arpeudu.

(”nyt olet siinä, vaikka kukaan sua siinä ei nää”)

*

Mutta mielialani muuttuu positiivisemmaksi joka askeleella jonka otan tallin suuntaan. Nyt minulla on yhä enemmän syytä tulla tänne, yhä suurempi halu elää päivästä päivään. Tähyilen tarhoihin, mutta niissä ei näy välähdystä punaruskean karvan kiillosta. Kenties Reetta on laitumella, mutta menen ensin katsomaan tallista.

Karsinaa ei ole vaikea löytää, sitähän minä olen katsellut koko kevään, tuota nuorta kaunotarta joka seisoo miltei minun Kimiäni vastapäätä. Oven laatta näyttää välkkyvän kultakirjaimineen jo kauas, luvaten suuria. Kuljen Kimin tyhjän karsinan ohi, ja siinä, melkein heti, on Reetta koko upeudessaan, valkoinen piirto vain korostaen pään jalomuotoisuutta. Hevonen kuin jumalatar, pääni tulvahtaessa täyteen sen inspiroimaa runoutta. Millä ylisanoilla kuvatakaan tuota!

Okei Bambi, aika palata maan pinnalle, haloo, kaikesta huolimatta se on vain hevonen jota on mahdollista käsitellä ja rakastaa, herätys, tässä on todellisuus, pyyhi pois vaaleanpunaiset pilvet. Ja minä naurahdan ja avaan karsinan salvan, annan tuon uteliaan nuoren tamman tulla luokseni. Se puhaltaa kämmeneeni, hamuilee kesän aikana pitkiksi kasvaneita hiuksiani, sen turpa on kuin samettia ja minä tervehdin sitä rapsuttamalla toisen herkän silkkikorvan takaa, jolloin se painaa päätään alas ja kykenen siirtämään sivuun sen mustan otsaharjan, paljastaen kohdan josta piirto alkaa.

Reettaa ei ole yhtä vaikea valloittaa kuin Kimiä aikoinaan, sen avoin luonto tekee siitä helpommin lähestyttävän. Mutta nuo suuret eloisat tummat silmät, kun se kääntää päätään sivusuunnassa nähdäkseen minut paremmin, tuntuu että hukun tuohon katseeseen. Minun on muistutettava itseäni toisen kerran pysymään realistisena, mutta olen niin hevosen lumoissa että se on vaikeaa. En kuitenkaan astu vielä sisään karsinaan – sehän on hevosen koti enkä halua häiritä sen kotirauhaa – vaan seison ovensuussa antaen Reetan rauhassa tutustua minuun.

Lopulta otan naulakosta sen haalistuneen punaisen riimun, ja varoen pujotan sen suuren hevosen päähän. Työnnän oven kokonaan auki ja lähden taluttamaan Reettaa, sen pää tuntuu olevan huiman korkealta, vaikka minä näenkin 172 sentin pituudessani sen sä’än yli. Tamma on innokas ja tempoilee hitusen verran otteessani, niin että minun on kiihdytettävä askeliani. Käännän sen harjauspaikalla niin päin että se voi tarkkailla tallin tapahtumia, ja varmistettuani että se on kaikin puolin levollinen, käyn hakemassa harjapakin varustehuoneesta. Pienikokoinen pakki sisältää joitakin perusharjoja, mutta niillä pääsen ainakin alkuun.

Minusta mikään ei ole rentouttavampaa kuin harjata hevosta, ja uskon sen vaikuttavan hevoseen vastaavasti. Kim on yleensä ainakin jonkin verran jännittynyt harjatessa, mutta Reetta nojaa päätään riimuun ja lepuuttaa toista takajalkaansa. Muutenkin on helppo huomata näiden kahden tamman pääasiallinen ero – Kim on aina ollut kovin vakava hevonen, mutta Reetalla on selvästi pilkettä silmäkulmassa, huumorintajua, niin paljon kuin sitä yleensä voi hevosella olla. Ja se on niin utelias, kuikuilee minua parhaansa mukaan kun teen työtäni sen ruunikkokarvan parissa. Onhan sitä selvästi harjattu, mutta kukaan ei ole tehnyt sitä erityisen huolellisesti pitkään aikaan.

Monien nuorikoiden tavoin, Reettakin on epävarma nostaessaan kavioitaan – ikään kuin ei oikein uskoisi pysyvänsä pystyssä kolmella jalalla. Lasken tämän varsamaisuuden piikkiin; Reettahan on ollut täysissä aikuisen hevosen töissä vasta hyvin, hyvin vähän aikaa. Kuitenkin hevonen tuntuu yllättävän luottavaiselta laskiessaan painoa polveni varaan. Ajatus ratsastuksesta ei pelota minua samalla tavoin kuin aikoinaan Kimin kanssa, mutten kuitenkaan halua heti paikalla nousta Reetan selkään. Ensin meidän täytyy tutustua, ja minun täytyy tietää edes suunnilleen mitä on odotettavissa.

Haluan kuitenkin tehdä tälle tammalle alusta asti selväksi mitä siltä odotan, jotten hämmentäisi sitä turhaan. Näin nuoren hevosen kanssa on edettävä varovasti, mutta määrätietoisesti. Reetalle pääasiallinen liikunta ei vielä varmaan sovikaan ratsastuksen muodossa, joten minun on sekä keksittävä sille muita liikkumismuotoja että opetettava sitä vähitellen kypsän ratsun rooliin. Tämä on yksi niistä haasteista, joiden vuoksi halusin hoitaa Reettaa. Olihan Kim myös nuori kun aloitimme, mutta kuitenkin jo yli neljän. Reetta on hädin tuskin kolmivuotias. Juuri ja juuri ratsun iässä.

Hevosen päätä harjatessani siitä irtoaa punaruskeita ja valkoisia karvoja. Reetta pärskähtää hyväntahtoisesti kun harjaan sierainten välistä. Se alkaa olla yltä päältä puhdas ja kiiltävä, jäljellä on enää jouhien selvittely. Huomaan että Reetan harjas on karkeampaa kuin Kimin, eikä takkuunnu niin helposti. Se on näppärä selvittää jopa muovikammalla, ja häntään riittää huolellinen harjaus kovalla harjalla, vaikka se on pidempi ja tuuheampi kuin Kimillä.

Huomaan vertailevani jatkuvasti näitä kahta hevosta keskenään. Yritän sen sijaan siirtyä kohtelemaan niitä yksilöinä, toisistaan riippumattomina. Mutta juuri niiden pohjimmainen erilaisuus saa minut näkemään toisessa toisen peilikuvan.

Menen varustehuoneeseen katsomaan mitä Reetalle löytyy harjojen lisäksi. Sen paikalla on kyllä satula ja suitset, pari huopaa ja loimea, sekä kuluneet suojat – mutta minä tarvitsen sivuohjat, ja saan penkoa varustehuoneen monia laatikoita ja hyllyjä sellaiset löytääkseni. Delta ja liina löytyvät jo tottumuksen voimalla, ja hetken kuluttua palaan Reetan luo pino varusteita sylissäni.

Satula on yllättävän vaikea saada korkealle selkään. Liu’utan sen oikealle paikalleen ja ryhdyn varovasti kiristämään vyötä. Reetta tulee hieman levottomaksi, vaihtelee painoa jalalta toiselle, heilauttaa päätään. Kiristän vielä yhden reiän, ja suojat jalkoihin kiinnitettyäni, lasken riimun kaulalle laittaakseni tammalle suitset joista ohjat on irrotettu. Sitten kiinnitän sivuohjat löysästi kummankin puolen, ja naksautan deltan leuan alle. Kytken siihen liinan, irrotan riimun ja maiskutan Reetalle saadakseni sen lähtemään mukaani. Kuljemme läpi hiljaisen tallin jossa vain pari hoitajaa siivoaa karsinoita, Reetan askeleet ovat raskaat ja pitkät, eivät kevyet kopsahdukset niin kuin Kimillä. Suljen maneesin oven peräämme, astelen keskelle Reetta vierelläni ja pysäytän sen kiristääkseni sivuohjat imitoimaan ohjasotetta. Sitten taputan tammaa lautaselle, niin että se lähtee liikkeelle.

Sitä mukaa kun päästän liinaa, Reetta ajautuu yhä kauemmas minusta. Se pureskelee hiukan kuolaintaan, peruspaksua niveltä, ja mietin että sille voisi hankkia suoran kumikuolaimen. Hiljalleen tamma mukautuu kuolaimen vaikutukseen, kaartaa kaulaansa ja pyöristää selkäänsä. Muistan Doggiksen sanoneen että se on nyt jo koulutettu tasolle Helppo C – se on siis selvästikin oikea tulevaisuuden lupaus kouluhevosena. Ja siltä se näyttääkin kiertäessään kehää uljaana. Olisi pitänyt laittaa sille sykeröt, se olisi täydellinen.

Mutta kun Reetta lähtee kehotuksestani raviin, sen hulmuava musta harja tekee siitä entistä kauniimman. Sillä on orlovilaiselle tyypillinen sulava liikkumistapa, mutta sen raviaskeleet ovat kokoonkin nähden pitkät – näyttää siltä että niissä ei ole järin helppo istua. Mutta tottelevainen se on, vaikka saankin vähän väliä toppuutella sen kiihtyvää ravia. Se kuitenkin reagoi käskyihin yllättävän auliisti ja tottelevaisesti, kunhan niissä vain on tarpeeksi päättäväisyyttä. Tyynnyttelen sen käyntiin ja käännän sen toiseen suuntaan. Kokeilemme käynti-ravi-siirtymisiä, jotka energiselle Reetalle tuntuvat aluksi vähän vaikeilta. Suunnitellessani laukkaa, pääni tulvahtaa täyteen kuvia, kuvia Kimistä karkaamassa liinasta, hyppäämässä estettä liina vaarallisesti perässään. Täällä ei ole esteitä, eikä Reetta osoita merkkiäkään hallinnasta riistäytymisestä, mutta lykkään kumminkin laukannostoa ja pysäytän tamman vielä yhtä suunnanvaihtoa varten. Nyt pidän sen vetävässä käynnissä, kunnes annan pysähtymiskäskyn. Viiveellä Reetta tottelee, mutta tottelee kuitenkin. Se epäröi kun pyydän peruutusta, polkee sivusuuntaan ja vaikuttaa selvästi hämmentyneeltä. Kävelen liinaa vyyhdiksi kerien sen luo ja otan kiinni turpahihnasta. Peruutuskäskyä toistellen vedän tammaa kevyesti taaksepäin; nojaudun vasten sen kuvetta pitääkseni sen suorassa. Askel, askel, askel, vielä yksi. Hienoa Reetta! Taputan kaulaa.

Palaan keskelle ja pyydän ravia – Reetta saa minut hämmästymään nopealla reagoinnillaan, jolloin väliin tulee vain yksi käyntiaskel. Kehun sitä, ennen kuin kiristän liinaa pikkusormen taivutuksen verran ja kehotan sitten maiskutusten säestämänä LAUKKA. Reetta nostaa hienosti, mutta putoaa miltei heti takaisin raville. Uusi yritys, sama tulos. Onhan se orlovilaiselle luonnollisempaa ravata kuin laukata, mutta olen satavarma että Reetta osaa tämän, kunhan se vain on varma siitä mitä siltä pyydetään. Joten toistelen laukkakomentoa ja maiskuttelen saaden nuoren hevosen lopulta pysymään laukassa kokonaiset kolme kierrosta, kunnes pidättelen sen raviin.

Teemme taas suunnanvaihdon, ja yllätyksekseni laukka on Reetalle ilmiselvästi helpompaa päinvastaiseen suuntaan kuin odotin. Minun täytyy kunnioittaa sitä siitä ettei se kertaakaan lähtenyt vastalaukalle. Nyt pidän laukan täydet kymmenen kierrosta, minkä jälkeen innokas Reetta hiukan vastustellen siirtyy käyntiin. Jäähdyttelemme, minä olen tyytyväinen tamman suoritukseen ja paljon viisaampi sen käytöksen suhteen. Reetta on vieläkin vireällä päällä kun palaamme harjauspaikalle, mutta asettuu sentään. Riisun varusteet sivuohjista alkaen ja pestyäni kuolaimet, pinoan ne syliini ja vien takaisin varustehuoneeseen. Ulkona ilma on kirpeähkö, muttei liian kylmä, eikä Reetta ole varsinaisesti hiessä, joten en loimita sitä ennen kuin lähden viemään sitä tarhaan.

Talutan sen Kimin naapuriin; soisin mielihyvin että nämä tammat ystävystyisivät. Hetken epäröinnin jälkeen ne kohtaavatkin toisensa aidalla; Kim laittaa turpansa ruttuun niin tyypillisesti että minun on pakko nauraa. Reetta on innokkaampi tutustumaan, ja kurkotteleekin pitkälle aidan yli kun Kim vetäytyy vähän taaksepäin. Näyttää kuitenkin siltä että tutustumisen ensimmäinen kipinä on raapaistu, ja uskallan jättää tammat tarhoihinsa mennäkseni siivoamaan niiden karsinat.

Se käy näppärästi, kun boksit ovat näin lähellä toisiaan. Saan aikaan ison kuorman, jonka käyn kippaamassa lantalaan, ja lapioin reilusti puhdasta kuiviketta mukaan. Leviteltyäni sen karsinoihin, lähden kennelille päin.

Otan kaapistani frisbeen ja se kainalossa kuljen häkkien ohi Siluetin ja Taran luo, jotka hypähtävät heti jaloilleen minut nähdessään. ”Hei tytöt!” huikkaan. ”Lähdettekö leikkimään?”

Häntien vipatusta. Tara katselee frisbeetä yllättävän kiinnostuneena, ja mietin onkohan Siluetin seura opettanut sille leikkisyyttä. Vahvistan sitä antamalla frisbeen sen kannettavaksi, ja otan molemmat koirat hihnaan. Suuntaamme vakioniityllemme toisen laitumen taakse, missä päästän koirat irti ja annan niiden kiertää nuuskien kunnes ne vähitellen palailevat luokseni katsomaan minua odottavasti. Esittelen frisbeetä niille, ennen kuin viskaan sen lentoon. Siluet on täysin ylivoimainen, kiepahtaa ilmassa oman akselinsa ympäri korvat viuhuen ja nappaa frisbeen lennosta. Painan näyn mieleeni; tuosta on pakko piirtää kuva!

Dobermanni tuo iloisesti lelun takaisin, ja annan Taralle etulyöntiaseman viskaten frisbeen suoraan sen suuntaan jo ennen kuin Siluet on ehtinyt palata asemiin. Tara loikkaa, mutta ei aivan saa frisbeetä ilmasta kiinni vaan syöksähtää sen perään sen laskeuduttua, mutta menee sitten omia menojaan lelu suussaan, lopulta unohtaen sen ruohomättäälle. Minua naurattaa. Koirien rodulliset erot tulevat näin hyvin esiin. Uskollisena palveluskoirana Siluet tekee mitä tahansa mitä siltä pyydetään, mutta Tara toimii enemmän oman tahtonsa mukaan eikä ole niin innokas miellyttämään. Se kuitenkin tulee kutsusta takaisin, ja Siluet hakee avuliaasti frisbeen minulle.

Useamman heiton jälkeen Tara alkaa saada juonesta kiinni, ja sillä näkyy olevan jopa hauskaa. Ei kuitenkaan mene kauaa ennen kuin se alkaa osoittaa kyllästymisen merkkejä, vaikka Siluet taas mielellään juoksisi frisbeen perässä kaiken päivää. Lähdemme kuitenkin palailemaan kennelille – leikkiessä on tunti vierähtänyt nopeasti, ja alkaa olla koirien ruoka-aika. Rauhoittuneita naaraita ei tarvitse ottaa enää hihnoihin, vaan ne ravaavat vierelläni nätisti takaisin. Pesen ja täytän kummankin vesikupin, tiskaan ruokakupit huolellisemmin ja annostelen kuivaruoan niihin. Katsahdan niiden häkkiä asettaessani kupit sen eri kulmiin, ja totean sen kaipaavan piakkoin siivoamista. Haluan kuitenkin selvitä päivästäni, ennen kuin Lumiliekki täyttyy ääriään myöten koulusta palaavista hoitajista.

Kim nakertaa turpa vinossa aidan alle jäänyttä ruohoa, eikä näytä järin ilahtuneelta kun minä ilmestyn tarhaan. Kutsuessani sitä se kuitenkin heilauttaa päänsä ylös, ravistaa harjaansa ja pärskähtää. Se ei vastustele kiinniottoa, ja lähtee mukaankin nätisti, joskin sen perinteinen tanssiaskelrutiini toistuu taas tallia kohti kävellessä. Vien sen karsinaansa, missä se on helpoin varustaa, ja haen harjapakin. Kimiä on ilo sukia kuten aina, vaikka se hieman kärsimätön onkin.

Violetit pintelit nätisti jaloissaan, tammani on pian valmis maastoretkelle. Talutan sen pihalle ja lasken jalustimet, nousen selkään ja kiristän satulavyötä vielä sieltä käsin. Sitten keräilen ohjat ja painan kevyesti pohkeilla, ja Kim lähtee ryhdikkääseen käyntiin. Hetken kuluttua pääsemme jo siirtymään raviin mutkittelevalla metsäpolulla, ja ohjaan Kimin yhä kauemmas ja kauemmas tallista, kunnes tulemme helpohkolle mutta hienolle maastoesteradalle. Minulla ei ole aikomustakaan hyppyyttää tammaani näin heti kesän jälkeen, mutta olen pitkään halunnut nähdä tuon radan, ja lähdemme nyt kävellen käymään sitä läpi.

Rata alkaa radikaalisti pitkällä vesiosuudella, jonka päätteenä on puolipyöreistä betonielementeistä koottu ”muuri”. Kahlaamme matalaa reunaa myöten ja kierrämme esteen; Kim on valpastunut, se on innokas ja varmasti hyppäisikin mielellään. Mutta se saa odottaa. Astelemme maastopolkua kunnes eteen tulee loivassa ylämäessä kolmen tukin pino, jonka ympäri kierrämme. Seuraava este on siniseksi maalattu matala okseri, ja sitä seuraava hyppy puunrungon yli alamäkeen. Kim korskahtaa vähän astuessaan viettävään rinteeseen. Seuraa tasainen, hiekkainen mäntykangas jolla on viisi vähän korkeampaa estettä, mukaan lukien laatikkomuuri, sisäänratsastettava puoliaitaus, pensasaita, portti ja tavallinen puomiristikko. Matka jatkuu tasaisena ja kierrämme autonrenkaista tehdyn esteen, puretun ladon seinän jonka matalimmasta kohtaa on hypättävä, uuden betonimuurin ja sen jälkeen laudoituksella tuetun pitkän banketin. Tulee vielä toinen askelma alas, kapeista koivunrungoista koottu pino, ja kolme porrasta alas, jotka joudumme itse asiassa laskeutumaan, koska kiertämään ei mahdu. Kim hypähtelee tasaisesti alas penkereiltä ja tuntuu nauttivan olostaan.

Seuraa kaksi pystyestettä, yksi risueste ja sen jälkeen vankoista sinisistä laatikoista koottu muuri. Kierrämme laavun, pari hyppyä ylämäkeen ja miniatyyrileikkimökkiä muistuttavan esteen. Metsäpolku johdattaa meidät vesiesteeseen, josta kiipeämme käynnissä viistosti matalalle banketille ja sen toisessa päässä laskeudumme taas viistosti veteen. Kierrämme vihreän aidan, kiipeämme pari matalaa porrasta ylämäkeen, ja Kimin silmissä alkaa suorastaan vilkkua hyppäämisen palo. Saan kuitenkin tamman pidettyä aisoissa radan loppuun asti, jota ennen kierrämme vielä kaksi tukkiestettä ja toisen laavun, hypähdämme ojan yli ja päädymme niitylle metsän keskelle, itse asiassa melko lähelle sitä paikkaa mistä rata alkoi. Kim tempoilee ja päästän sen raviin niityn yli, kunnes tulemme hylätylle traktorinuralle, missä ravi kuin itsestään muuttuu laukaksi. Nojaudun hevosen kaulalle ja annan sen mennä. Sillä on ollut pitkä kesä, ja jos se tuntee itsensä hiukankaan yhtä levottomaksi kuin minä, sen on saatava kunnon liikuntaa.

Ruohottunut traktorinura kaartaa ja me sen mukana, sitten putkahdamme metsätielle, ja Kim laukkaa hetken miltei paikoillaan kun käännän sitä yllättävään suuntaan. Täällä ei ole vaaraa autoista, joten annan laukan kiihtyä kiidoksi, kunnes viimein, molemmat tuulen tuivertamina, hidastamme. Kim hengittää raskaasti – taputan sen kaulaa. ”Hienosti”, lausahdan sille ja rentoudun satulassa. Tätä minä olen kaivannut niin kovasti.

Polku vie meidät kuin huomaamatta järvelle, jonka rannassa Kim pysähtyy juomaan. Vedessä on taivaan väri ja mustan tamman heijastus. Ympyrälaineet leviävät yhä kauemmas ja kauemmas, rikkoen kuvajaisen. Minä ja Kim käännymme palaamaan Lumiliekkiin.

Tallissa riisun Kimin ja pesen sen hionneet paikat sienellä. Pian on myös hevosten ruoka-aika, tallissa on jo vilskettä kun niitä tuodaan sisään, ja huolehdittuani varusteista menen sekoittamaan Kimin ruoan, johon tulee kaurojen lisäksi melassia, kivennäisiä ja kalkkia, porkkananpaloja, sekä mittalusikalliset valkosipulijauhetta ja merilevää. Reetalle tulee hieman yksinkertaisempi sekoitus, ja kaadettuani ruoat kuppeihin, käyn hakemassa nuoren tamman sisälle syömään. Lohkon vielä heinäpaaleista oikean määrän siivuja, kastelen ne niin etteivät ne pölise, ja vien ne karsinoihin. Tammat keskittyvät syömiseen, ja minä menen kenneliin viedäkseni nyt ruokansa sulattaneet Siluetin ja Taran ulkotarhaan. Nojaan tarhan aitaan pitkään katsellen niitä, ja ajattelen, ympäri käydään yhteen tullaan. Taas minulla on neljä tyttöä hoidokkeinani.

Ja näin on hyvä.

Nimi: Saarzi

29.08.2012 17:31
Kävelin sateessa pitäen karttaa kädessäni. "Tästä oikealle... Nyt suoraan.... Kohta vasemmalle..." mietin päässäni. Oli ensimmäinen hoitopäiväni Lumiliekin tallilla. Kävelin tallirakennuksen pihaan. 100% Dog fani tuli heti vastaan. "Etsn Calypsoa", sanoin. "Seuraa minua", hän hihkaisi ja lähti kohti isoa rakennusta. Kiirehdin hänen peräänsä.
Avasin ovet ja näin paljon kauniita hevosia. Kävelin ympäri tallia ja lueskelin niiden nimilappuja. Siinä. Yhdessä lapuista luki "Calypso." Oven takan seisoi kaunis valkoinen tamma. Calypso hörsiti korviaan ja katsoi minua kummastuneena. Aivan kuin se olisi ajatellut "Kuka tuo on ja mitä se täällä tekee?" Avasin karsinan oven ja menin sisään. Calypso katsoi minua hiukan epäillen, mutta tuli silti nuuskimaan. "Hei kaunokainen", sanoin. Calypso nosti päänsä ylväästi ylös, kuin se olisi ymmärtänyt mitä sanoin. 100% Dog fani herätti minut ajatuksistani kertomalla että voin lainata suitsia täksi päiväksi. "Kiitos paljon", sanoin vähän pöllämystyneenä ja suitsin Calypson. Ajattelin pärjääväni ilman satulaa tämän kerran.
Kävellessäni ulos tallista sade oli jo loppunut. Nousin Calypson selkään ja painoin pohkeillani kyljestä. Calypso lähti kiltisti eteenpäin. Sen selkä oli hyvin luinen, mutten antanut sen häiritä. Kävelin kentälle, jonka hiekkapohja oli pysynyt suhteellisen hyvänä sateesta huolimatta.
Otin ohjat käteen. Calypso alkoi heti kiihdyttämään vauhtia, ihan kuin se olisi odottanut sitä että pääsisi laukkaamaan. "Prr, rauhassa..." sanoin ja pidätin. Ajattelin kokeilla sen taitotasoa kouluratsastuksessa. Pyysin sitä väistämään takaosaa sisään. Vähän vastaanhangoitellen se loppujen lopuksi väisti. "Hieno tyttö", sanoin ja taputin sen kaulaa. Calypso vain pärskähti. AIvan äkkiarvaamatta kuului ukkosenjyrähdys. Calypso teki pienen äkkiliikkeen ja heilahdin melkein alas selästä. Pitää näköjään olla vähän tarkempi tästä lähtien. Alkoi satamaan ja ukkostamaan aivan hulluna. Pelästyin ja päätin, että tämän päivän ratsastus taitaa jäädä tähän.
Juoksimme Calypson kanssa tallin ovelle. Meitä vastassa oli 100% Dog fani joka oli jakamassa heiniä hevosille. "Kastuitteko?" hän kysyi. "Hahah", naurahdin, "Kyllä kastuttin."
Istahdin tallin käytävälle Calypson karsinan oven eteen ja katselin tuota kaunista hevosta. Heitin porkkanan taskustani sen ruokakippoon ja sanoin: "Nähdään sitten myöhemmin, Calypso." Kävelin ulos tallista ja juoksin koko matkan kotiin sateessa.

>> Anteeksi jos jotkut tallin käytännöt eivät olleet ihan niin kuin kirjoitin! Ja tää taisi olla vähän lyhyt tarina...

Nimi: Tuikku

27.08.2012 15:48
- JATKUU -

Kävelin Kanteleen kanssa rauhallisesti ulos tallista. Taputtelin sen kaulaa ja hymyilin. Samalla varmistelin, että se oli yhtä rauhallinen ja tottelevainen, kuin ennen kesälomaa jolloin olin viimeksi mennyt taluttamaan sitä.
Kantele tuli kiltisti vierelläni, kun vein sitä kohti maastoreittiä, jota en aikonut kiertää kokonaan. Ainoastaan ihan pienen pätkän näin aluksi, jotta näkisin Ginnyäkin pian. Minulla oli vieläkin ikävä sitä iloista koiraa, joka haukahteli iloisesti aina kun menin sen luokse.
Naurahdin hymyillen ja taputtelin Kanteleen kaulaa. Se luimisteli aina välillä korviaan ja katseli hieman ympärilleen, mutta seurasi kuitenkin kiltisti ja tarkkaavaisesti. Pienet oksat ja risut raksahtelivat minun ja Kanteleen alla kävellessämme, mutta tamma ei välittänyt siitä. Se vaikutti aluksi hieman pelokkaalta, mutta ei enää.

Pian alkoi tihuttelemaan ja katsoin taivaalle. Pilvet eivät olleet vieläkään siirtyneet auringon edestä, ne olivat nyt tummempia ja päästelivät vettä sisältään. Naurahdin ja silitin Kanteleen turpaa. "Me voisimme nyt kääntyä, ettei kastuta ihan läpimäriksi", sanoin ja katsoin Kanteletta silmiin. Se luimisti korviaan yhden pisaran tippuessa sen sieraimen viereen, ja toisen korvan lehdelle.
Käännyin ympäri lähteäkseni takaisin talliin päin, mutta Kantele ei liikkunut. Se oli jäykistynyt paikalleen, eikä suostunut liikkumaan, vaikka koetin vetää sitä riimusta ja työntää sen peppua, jotta se kääntyisi. En kuitenkaan onnistunut, joten kävelin tamman eteen - ainakin melkein. Seisoin sen turvan vierellä ja tuijotin sitä silmiin. "Kantele!" huudahdin ja näpäytin sen turpaa melko hellästi. "Nyt tulet", sanoin ja nykäisin riimusta kääntääkseni Kanteleen ja tällä kertaa onnistuin, mutta kun tamma oli kääntynyt, se jäykistyi taas ja tuijotti tallia, joka näkyi kaukana puiden takana.
"Tule nyt!" huudahdin ja vedin Kanteletta sen riimusta. Ajattelin jo luovuttaa, mutta Kantele lähtikin kävelemään reippaasti kohti tallia. Lähdin seuraamaan sitä ja silittelin sen kaulaa, joka tuntui joistain kohdista hieman märältä, vesipisaroiden aikaansaannoksesta.

Sade yltyi ja talli näkyi jo ihan muutaman puun takana. Nykäisin hellästi Kanteleen riimusta ja maiskuttelin vähän, jotta se lähtisi ravaamaan. Lähdin itse hölkkäämään ja tamma tajusi lähteä ravaamaan vierelläni. Se näytti itsekkin haluavan pian tallille suojaan sateelta. Pisarat tuntuivat jo melkein kovilta osuessaan esimerkiksi kämmenelleni, tai päälaelleni.
Jatkoin viimeiset pari metriä kävellen, joten Kantelekkin sai luvan vain kävellä vierelläni. Avasin nopeasti tallin ovet ja talutin Kanteleen sisälle. Vetäisin ovet perässäni kiinni ja kävelin Kanteleen karsinalle, kun tamma seurasi kiltisti perässäni. Karsinan ovi oli edelleen auki, joten talutin Kanteleen suoraan karsinaan. Irrotin sen riimun ja laitoin sen riimunarun kanssa roikkumaan karsinan oveen. Taputin Kanteleen kosteaa kaulaa, kun tamma meni heti katsomaan, olisiko joku käynyt laittamassa ruokakuppiin jotain. Eihän siellä tietenkään mitään ollut, valitettavasti en ollut saanut tarpeeksi rahaa, ostaakseni Kanteleelle vielä mitään syötävää.
"Taidan mennä nyt katsomaan Ginnyä, en ole nähnyt sitä koko kesänä", totesin hymyillen Kanteleelle ja se laski heti päänsä surullisen näkyisenä. "Tulen kyllä vielä takaisin", sanoin ja silitin hellästi Kanteleen kaulaa. Se oli ilmeisesti kiintynyt minuun jo jonkin verran. Se kohotti päänsä ylös ja minä suukotin sen turpaa. "Nähdään pian", naurahdin ja suljin karsinan oven. Lähdin käävelemään kohti tallin ovia ja sieltä kenneliin päin.

Kävelin tutulle häkille, joka oli kennelin käytävän keskiosassa. Etsin katseellani häkkiä, jonka ovessa lukisi Ginny. Siinä se oli, tutussa paikassaan ja sen sisällä tuttu ja ihana koira. Katsoin kerällä makoilevaa Ginnyä hetken aikaa ja kumarruin sitten hieman.
"Ginny", sanoin melko hiljaisella äänellä, ja Ginny havahtui heti. Se nousi ylös ja käännähti häntä heiluen katsomaan minua. Se haukahti pari kertaa ja nojautui häkin ovea vasten. "Joo, odotas hetki", sanoin ja nousin ylös. Avasin häkin oven ja Ginny juoksi heti ulos. Se hypähti minua vasten ja nuoli iloisesti kämmeniäni. "Niin, juu. Voi kun sinä olet innoissasi", sanoin hymyillen ja kyykistyin alas. Suljin silmäni, kun Ginny alkoi nuolemaan kasvoja. Käänsin päätäni hieman ja rapsuttelin Ginnyn selkää iloisesti.
"Kyllä juu, tässä minä nyt olen", sanoin Ginnylle ja istuin kennelin lattialle. Ginny asetti tassunsa tarkasti jalalleni ja nojautui minuun päin heiluttaen häntäänsä. Se tuli kiinni kylkeeni ja kietaisin toisen käteni sen ympärille, samalla kun silittelin toisella kädelläni sen rintaa.
"Voisimme mennä käymään lenkillä ja sitten saat vähän lastuja", sanoin Ginnylle hymyillen ja tuon kuullessaan se nousi jälleen ylös ja rupesi melkein hyppimään innosta. Katseli hymyillen, kun se pyöri ympäri ja haukahteli minulle iloisesti häntä heiluen.

- JATKUU -

Nimi: Bambi

26.08.2012 10:13
//Lyhyt paluutarina, ei muuta.//


Päivästä päivään sade piiskaa ikkunoita ja valuttaa veden mukana hukkaan kesäni. Minä teen ankarasti töitä, pesen lukemattomia hevosia ja lakaisen sitä typerää tallinpihaa. Mielessäni väikkyvät kuvat Kimistä laukkaamassa jouhet lippuna liehuen, niin tuttuna mutta niin saavuttamattomana. Siluet ja Tara juoksevat kilpaa päiväunelmissani ja minä kaipaan, kaipaan tuon loputtoman sateisen kesän läpi samassa sateessa vapaina kiitäviä hoidokkejani. Samat pisarat kastelevat meitä, sama taivas kaartuu synkkänä yllämme, mutta välimatkaa voisi yhtä hyvin olla tuhansia kilometrejä.

*

Surua. Väsymystä. Masennusta. Ikävää. Loputtomiin.

Minä olen kaivannut kaikkiin paikkoihin missä olen ikinä ollut.
Minne tahansa mutta ei tänne, tähän, nyt.

Ilman yhtään ystävää, ilman perhettä jota minulla ei ole milloinkaan ollut, ilman rakkaita hoidokkejani, ilman mitään paitsi loputonta työtä Cedinan kilpatallilla, minä olen riutunut läpi kesän, vailla unta ja vailla ruokahalua, loppuun uupuneena ja elämänhalun menettäneenä.

Mutta nyt - syksyn tulon aistii jo ilmassa, vaikka puiden lehdet ovat vielä vihreät ja ruoho kasvaa korkeana. Yöt ovat muuttuneet kylmiksi taas pitkien, hellivän lämpimien kesäöiden jälkeen, ja aamuisin maa on kasteesta märkä. Aurinko nousee näinä päivinä vasta puoli kuudelta ja pysyy taivaalla vähän yli yhdeksään asti. Kesä on vihdoin menneisyyttä.

Ja niin on lopultakin myös Lumiliekin kesätauko. Ja minä olen säästänyt lomani tähän hetkeen, edessäni puolitoista kuukautta riemukasta vapaa-aikaa hoidokkieni kanssa.

Tyypillisesti ensimmäisenä päivänä sataa, niin kuin on satanut koko kesän. Kuljen peltojen välistä tietä huppu päähäni vedettynä, katselen miten vilja aaltoilee kuin levoton meri kummallakin puolellani. Se on jo tuleentunutta, pian jäljellä ovat vain sänkipellot, joilla ratsastaa hurjaa laukkaa. Huppu kastuu läpi ja takertuu hiuksiini liimaten ne poskille, ahdistus kohoaa viimeiseen hurjaan piikkiinsä ja uhkaa kuristaa minut, mutta sitten, sitten olen perillä ja kaikki muu on poissa.

Minut yllättää se että Siluet ja Tara ovat ulkotarhassa, yllättää sitäkin enemmän kun tunnistan jo näkömatkan ulkopuolelta Siluetin haukun, joka nousee yhä korkeammaksi lähestyessäni, kunnes muuttuu uikutukseksi ja riemastuneeksi vikinäksi. Voi sinä ihana rakas dobermannini, mieleni hapuilee kun sydämeni tuntuu halkeavan ja onni täyttää minut niin piripintaan että se tuntuu kuohuvan yli.

”Siluet!” huikkaan, vielä 30 metrin päässä. ”Onko sinulla ollut hyvä kesä?”

Lisää haukuntaa. Nyt Tarakin näkyy panneen minut merkille, oi tuo suloinen pörröinen terrieri, ja vaikkei se jaa Siluetin villiä innostusta, sekin tulee häntä heiluen aidalle kun juoksen viimeiset metrit. Siluet hyppää vasten verkkoa, yhä uikahdellen satunnaisesti, enkä minä voisi tuntea oloani yhtään enemmän tervetulleeksi.

Livahdan portista tarhaan, ja kun kyykistyn nojautuen aitaan, ja Siluet työntyy miltei syliini tervehtiessään, ja Tara nuolaisee poskeani sivusta, minä vihdoin purskahdan itkuun, itkuun jota olen pidätellyt koko kesän. Koko vartaloani ravisuttavat nyyhkytykset nousevat syvältä, kyyneleet pursuavat ulos ja kastelevat kasvoni, ja minä halaan näitä kahta koiraa, pitelen niitä lähellä ja itken koko sen itkun joka on vain odottanut tilaisuuttaan purkautua.

Itken itseni läkähdyksiin, niin että kun vihdoin lähden tervehtimään Kimiä, tuntuu ettei kyyneliä ole enää jäljellä. Tamma on karsinassaan, ja lähestyn sitä epäröiden. Kaikki koirien kanssa koettu välittömyys on poissa. Tämä hevonen, jolla on villi luonto, voi joko hyväksyä minut takaisin hoitajakseen, tai panna minut aloittamaan kaiken alusta. Kimillä on nyt valta, enkä minä ole minkään arvoinen, ellei se niin halua.

Mutta, kun työnnän käteni kaltereiden väliin, Kim astuu lähemmäs ja puhaltaa lämmintä ilmaa iholleni. Kaipaus hevosen lähelle on suunnaton, mutta en halua hukuttaa tätä omapäistä tammaa hyväilyihin. Niinpä vain otan riimun koukusta ja pujahdan karsinaan, missä Kim pärskähtää ja kohottaa hieman jalomuotoista päätään, mutta antaa minun pujottaa siihen ruskean nahkariimun. Otan tamman käytävälle ketjuihin, missä se ravistelee päätään levottomana, kuin ei enää muistaisi, miksi näin tehdään.

Mutta minä haen harjat ja pian Kim rentoutuu suan pyyhkiessä sen silkkikarvaa tasaisin vedoin.

Minä käyttäydyn hevosen kanssa niin kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan, ja se tuntuu vaistoavan sen ja suhtautuvan itse samalla tavoin. Voi, Kim, kaunottareni. On niin hyvä olla taas luonasi.

Minä harjaan niin kauan eri harjoilla että yksikään pölyhiukkanen ei enää irtoa Kimin mustasta karvapeitteestä. Puhdistan kaviot, vuohiskuopat, silmäkulmat, sierainkaaret, ja ihailen mitä kiiltoa rakkaani onkaan saanut ruohostaessaan pitkän kesän laitumella. Kim on hyvässä kunnossa, lihakset uhkuvat voimaa, vaikka rakenne on yhä siro. Tammani on kiitänyt pitkin niittyjä niin kuin sen unelmissani näin.

Ja minä talutan sen tarhaan sen tanssahdellessa kuten aina, tuntien itseni ylpeäksi käsitellessäni sellaista hevosta, ja palaten siivoamaan karsinaa kuin kuningattaren alamainen toteuttamaan määräystään, yhtä huolellisena, yhtä omistautuneena.

Ei ole mitään muuta mitä voisin tehdä sen hyväksi nyt.

Ajatukseni yhä Kimissä, haen koirien hihnat kennelrakennuksen kaapistani, mutta viimeistään Taran temppuilu herättää minut todellisuuteen. Terrieri tuntuu olevan leikkipäällä, kerrankin, ja livahtaa käsivarteni alta karkuun. Saan juosta sen perään saadakseni sen kiinni, mutta kun molemmat koirat ovat kiinni taluttimessa, se on hyvillään ja lähtee ongelmitta mukaan.

Ja me kävelemme ja kävelemme halki ruskaan kääntyvän metsän, ja minä voisin kävellä ikuisesti. Nämä koirat hihnoissaan, Kim turvallisesti tarhassaan, kaikki rakkaani lähelläni minä en enää kaipaa, vaan tunnen onnea jota ei voi sanoin kuvailla. Täältä minä en halua koskaan lähteä.

Nimi: Luna

26.08.2012 09:37
JATKUU
Ensin kuitenkin halusin käydä ottamassa Turren ja Jalon myös mukaan. Jalo oli irti, joten jouduin taluttamaan kolmea koiraa. Stabli yhdessä kädessä, Turre ja Zaphira toisessa. Lähdimme kävelemään puistoon päin. Katselin puistoon mennessä työmaahan päin. Kaivinkoneet ja nosturit tekivät kiivaasti hommia. Vastapäisessä talossa nainen kasteli kukkiaan, ja hänellä näkyi olevan kissa, sillä se nukkui ikkunan edessä. Olin niin lumoutunut rauhalliseen elämään, kunnes yhtäkkiä Turren jäätävänkylmä haukahdus oikein säikäytti minut. Kun katsoin eteen, tuli meitä vastaan kolme koiraa. Vanha nainen yritti pitää kolmesta,kookkaasta dobermannista kiinni.
- Jalo, tänne! Komensin.
- Stabli ja Turre, Hiljaa! Sanoin ja katsoin hätääntyneenä dobermanneja. Nainen ei varmastikkaan pystyisi pidättämään niitä. Ne haukkuivat ja Turre vastasi. Stablikin haukkui, sisältä kuului myös voimakasta murinaa. Käskin koirien pysyä paikoillaan. Takaani olevasta talosta tuli nainen. Hän vinkkasi meitä tulemaan pihalle. Piha oli aidattu. Lähdin nopeasti juoksemaan pihan puolelle.
- Jalo, tänne! Sanoin ja koira totteli.
Katselimme dobermannien perään. Kun ne katosivat kadut kulmaan, käännyin naisen puoleen. Hän hymyili minulle.
- Kiitos avusta, sanoin.
- Ei se mitään. Itse tykkään todella paljon eläimistä ja minusta oli mukava olla avuksi, nainen sanoi.
- Joo, no, jos me sitten jatketaankin matkaa, sanoin ja katsoin koiria.
- Ilman muuta, nainen sanoi, otti kastelukannun ja alkoi taas kastelemaan kukkia.
Minä aukaisin portin ja lähdimme koirien kanssa jatkamaan lenkkiä.

Olimme kävelleet noin 2 kilometriä, kun saavuimme koirapuistoon. Päätin ostaa itselleni vesipullon ja koirien annoin juoskennella. Pääsin koirat irti. Puistossa ei ollut muita, mutta kioski oli auki. Minulla oli taskurahaa noin viisieuroa.
- Yksi vesipullo, sanoin.
- Lähdevettä vai Vishyä? Kysyi myyjä.
- Lähdevettä, vastasin ja ojensin rahat.
- Kolme ja puoli euroa, myyjä sanoi, otti rahat tiskiltä ja ojensi pullon.
- Kiitos, sanoin ja menin istumaan puiston penkille.
JATKUU

Sori kun tarina menee kolmeen osaan :)

Nimi: Lola

25.08.2012 19:49
..ei näyttänyt koko tarina mahtuvan tuohon. Tässä tulee tuosta, mihin äskeinen tarina loppui, niin siitä suoraan jatkoa. Pahoittelen, kun tarina meni kahteen osaan. :3
..

Mutta sinä ja Smile olette tehneet tehtävänne, kiitos, kullat. Pääsette nyt ulkotarhaukseen. Hetkeksi, sanon. Vien vastahakoiset pystykorvat samaan ulkotarhaukseen, jossa ne alkavat nahistella. - Olkaapa nätisti, tulen pian teidän luoksenne! naurahdan.

- Azu, tule. Tule, minä sanon, kun olin saanut riimun pois pihlajan ympäriltä. - Mussu! Tulisit nyt, kulta. Tuletuletule, pieni. Rakas, tule, minä sanon hiljaa, ja pian orlovinravuri alkaa ottaa vastahakoisia askelia, mutta tulee kuitenkin. Pian olen kovin lähellä laidunta, ja Azu alkaa taas rimpuilla, ja minä puristan riimua tiukasti molempien käsieni varaan. - Kultaseni, tulisit nyt. Älä rimpuile, minä sanon ja maanittelen orille pitkään, ennenkuin se suostuu tulemaan. - Hyvä Azucar! minä hihkaisen, ja rapsutan orin poskea hellästi. Kun saan sen laitumen puolelle, suljen portin nopeasti, ja otan riimun pois. - Hyvä Azu! hihkaisen juoksevan ravuriorin, Azucarin perään. - Hyvä Azu!

Kävelen kohti koirien tarhausta, ja kuulen Smilen raikuvan itkun halki kennelpihan. Se kuulosti niin.. sydäntä särkevältä. Aloin kiirehtiä kohti tarhausta. Minulla oli ollut niin kova ikävä Lumiliekkiä, sekä Tikrua, Azua, Smileä ja Thunderia! Ja tietenkin 100% dog fania, ja muita hoitajia... kovin ikävä minulla oli ollut!
- Smiley, Thundery! minä hihkaisen, ja avaan tarhauksen oveen, josta pyrähtää kaksi innokasta pystykorvaa. - Nyt olen aivan teidän omanne, sanon hymyillen, ja kumarrun rapsuttamaan kultasiani. Rakkauteni!

- Pikkuruiset, minä kuiskaan, ja halaan molempia varmaan miljoonatta kertaa. Minulla oli niin kovin ikävä... - Oliko teillä minua ikävä? kysyn. Saan vastaukseksai haukahduksen, ja lipaisun poskelleni. - Toivottavasti tuo oli kyllä, sanon hymyillen. Rapsuttelen kultasiani, pikkumiehiäni, ja suukotan niitä. - Ihanani, mussukkani.

Kun olin hetken aikaa koiria lääpistellyt, menin sisälle kaapilleni. Otin sieltä hihnat ja pannat, ja menin ulos, ja laitoin ne pojille.
- Lähdemme nyt lenkille, kuulitteko! hihkaisen ja naurahdan kevyesti. Sitten huomaan Titan saapuvan. - Titta! huudahdan.
- Lola! hän hihkaisee ja tulee luokseni. - Heipähei. Mitäs sinulle ja pojille kuuluu? hän kysyy ja kumartuu rapsuttamaan sammaria ja laikaa.
- Hyvää meille kuuluu, minä sanon hymyillen. - Olemme lähdössä lenkille.
- Hienoa, oletpa sä ahkera. Mä olen nyt jälleen menossa katsomaan Piratesta ja Avea, Titta sanoo.
- Juu, hienoa. Mutta me taidamme nyt näiden pojujen kanssa lähteä, minä sanon.
- Heihei, Titta hihkaisee, ja ryntää innostuneena kenneltiloihin katsomaan rakkaitansa. Ihanaa oli jälleennäkeminen.

Smile ja Thunder riehuivat hihnoissansa innostuneena syksyn ensimmäisestä lenkistä. Molempien tassut käyvät vilkkaasti piennarta pitkin, ja koirat luisuvat kokoajan eteenpäin. Smilekin näyttää hölmistyneeltä, mutta vauhti jatkuu, kuin tassut vain veisivät kullanmurujani. En voi muutakuin hymyillä ja nauraa pienille touhottajilleni, ja naurahtaa kevyin mielin. Mitä elämäni olisikaan ilman Smileä ja Thunderia, ilman Tikrua ja Azua? Pimeä ja sokkeloinen labyrintti, josta en löydä ulos? Sitä se todellakin saattaisi olla. Ja mitä ihania kokemuksia olinkaan saanut kauan sitten yhdessä enkelilaumani kanssa? Abbin, Standyn, Gandyn ja Hiffen? Abbi.. jo pelkkä sen katse riitti valloittamaan minut, kun otin sen hoidokikseni. Standyssa... Standy valloitti minut luonteellansa, ja se oli lohduttamassa minua, kun en tiennyt Abbista ja sen olintilasta. Gandy, sen hurmaus, ja se katse, kun se katsoi minuun, kun se oli tylsistyneenä häkissänsä. Hiffe, joka itki sydäntäsärkevästi menetystään, valloitti minut persoonallaan. Jokaiseen minulla oli ollut vahva side, Hiffeen kaikkein heikoin, mutta rakastin sitä silti. Mikään ei voi korvata enkeleitäni minulle. Maan päälle minut jälleen kiskaisee Smile ja Thunder, jotka tälläkertaa koittivat lähteä jahtaamaan oravaa.
- Odottakaa! minä parkaisen ja juoksen hihnojen toisessa päässä. - Paikka! minä raakun perässä, mutta tassut vievät jälleen.

- Te onnettomat, sanon, kun istahdan viimein puiston penkille hengästyneenä. Olivat juoksuttaneet minua kilometrejä, yhden oravan perässä, joka oli kadonnut näkyvistä jo puolitoista kilometriä juoksentelun jälkeen! Saivatpa purkaa energiaansa, ajattelen. Molemmat pystykorvat läähättivät, ja näin niiden punaiset kielet. En voinut muuta, kuin hymyillä kahdelle ihanalle otukselle. - Kai te ymmärrätte, että olette jo pappaiässä? Sinäkin, Smile. Ei teidän kuuluisi jaksaa noin, mutta tietenkin minusta on ihanaa, että jaksatte, sanon hymyillen, ja Smile kallistaa päätänsä kuullessaan nimensä. Thunder laskee päänsä syliini rapsuteltavaksi. Vihellän, ja musta laika kohottaa päätään sylistäni, mutta Smile ei reagoi. - Voi ei, onko sinun kuulosi huonontunut, entisestään? minä parkaisen. Ei kai Smile kuuroudu, eihän? Älä anna Smilen kuuroutua, älä anna, ajattelen hiljaa. Rapsuttelen molempia korvan takaa. - Tiedättehän te, että rakastan teitä?

Matka sai jatkua taas pian. Seuraava pysäkki oli koirapuisto, ja Smile oli aivan innoissansa. Sen häntä heilui, ja se vinkaisi pari kertaa innostuneena, kun kuuli toisten koirien haukahdukset. Pikku-Thunder ei ollut aivan yhtä innoissaan, mutta oli silti iloinen, että sekin pääsi mukaan. Omat hönttini. Kun irrotan ne hihnoista koirapuistossa, huomaan puistossa kauniisti juoksevan lyhytkarvaisen collien; se oli kaunis, viehkeä, ja jotenkin persoonallinen. Koira teki minuun vaikutuksen.
- Cazza, tänne! huutaa noin 14-vuotias tyttö, ja lyhytkarvainen collie valpastuu heti, sännäten tytön luokse. - Sivulle, tyttö sanoo, ja koira kierähtää nopeasti tytön sivulle. Vau, ajattelen, ja kiinnitän huomioni jälleen omiin koiriini. Smile ja Thunder eivät olleet läheskään noin taitavia... valitettavasti nuppuni olivat kuin pellossa kasvaneita. Cazzan kaltaista saisi hakea, minä ajattelin. Smile oli jo löytänyt oman pienen piirinsä, joka sisälsi kiinanpalatsikoiran, cotton de tulearin, jonka karva oli ajeltu kesäksi lyhyeksi, ja sen karva oli tällähetkellä papillonin karvan mittaista, newfoundlandinkoiran ja borderterrierin. Ne leikkivät riemastuneena, lyöden tassujaan yhteen, ja jahdaten toisiaan. Nyt oli Smilen vuoro juosta pakoon pientä pekingeesiä, joka koitti vinhasti tarrautua valkoiseen, untuvaiseen, puuterihuiskaa muistuttavaan häntään. Sillä hetkelläö cotton de tulear nappasi nöffiurosta tassukarvoista, ja alkoi kiskomaan, ja borderterrieri katsoi hölmistyneenä leikkikavereitaan. Thunderin sulautuminen joukkoon ei ollut aivan yhtä luontevaa, kuin se Smilelle oli. Saattoi sanoa, että Thunder oli sulkeutunut muille koirille, jotka eivät olleet tuttuja. Pian se borderterrieri, joka oli aijemmin istunut hämmentyneenä, tepasteli Thunderin luokse, ja tuuppasi tuota leikkisästi kylkeen, ja pyysi minun laikaurostani leikkimään kanssaan. Thunder paljastelee hampaitaan, mutta terrieri on sitkeä, ja pyytelee leikkimään. Viimein Thunder suostuu, hieman vastahakoisasti, mutta lähtee silti ajamaan borderterrieriä pakoon. - Cazza, istu, kuulen takaa käskyn. Tyttö kaiketi opetti nahkacollietaan hälyn ympärillä tottelemaan käskyjä. Minun olisi pitänyt opettaa Smilestä samanlainen, kun se oli pentu! Ei vanha uusia temppuja opi, ajattelin, ja naurahdin asialle. Viimein kermakakkupekingeesi oli saanut Smilen kiinni, ja roikkui nyt hampaat tiukasti kiinni samojedin hännässä, ja vaikka Smile ulahteli, se ei irrottanut.
- Irrota nyt sen hännästä! minä parkaisen, ja menen väliin. Irrotan pikkuisen sylikoiran hampaat hellästi irti Smilen hännästä, ja taputan Smileä alaselälle. Sitten heristelen sormeani hetken aikaa kermakakkupekingeesin nenän edessä, ja menin Thunderin luokse. - Thunderpieni, pesusieni, onko sinulla kivaa? kysyn. Borderterrierikin hakeutuu huomiooni, ja rapsuttelen narttuterrieriä hetken aikaa, ennenkuin terävä, kimakka naisääni keskeyttää minut.
- Ja mitäs sinä luulet tekeväsi minun koiralleni? Ja luullakseni tuokaan ei ole sinun, ja uskoakseni tahdon omistajien pitävän näppisi erossa muiden koirista! Nainen oli ehkä 175 senttiä pitkä, vaalea, ja hänellä oli yllään korkeavyötäröiset farkut, sekä sen alla tiukka, valkoinen paita, ja kaulassa kimalteli siniset helmet.
- Borderterrierisi kaipaa vain hieman huomiota, jota se ei kaiketi sinun kanssasi saa. Ajattelin antaa sille sen kaipaamaa huomiota. Ja mitä tähän venäläis-eurooppalaiseen laikaan tulee, niin kyllä vain, voin iloisesti todeta, että se on minun. Minun. Ollut viisivuotiaasta saakka. Ja se on hyvin vaarallinen. Se voi purra minä hetkenä hyvänsä koiraasi, koska se ärsyynnyttää minun pientä Hania, sanon vetäytyen rooliin, jossa uskottelen olevani samanlainen kuin tuo nainen, joka omistaa koiran. Pieni pelottelu ei tehnyt pahaa, se oli ihan oikein tuolle naiselle. Ja ei kai Thunderia haittaisi, jos sanoisin sen olevan narttu? Sukupuolileima oli erityisen selvä, mutta tuskin tuo nainen mitään eroa huomaisi. - Vie saastainen otuksesi pois. Ja hei, onko tuo sen otsassa oleva otus punkki? Hyyyyii.
- Mitä, missä? nainen parkaisee, ja alkaa tutkia koiransa päälakea niin tarkkaan, että katson parhaaksi poistua koirapuistosta Smilen ja "Hanin" kanssa. - Tulkaa, nuput, kuiskaan molemmille kiireesti, ja lähden juoksemaan, ennenkuin se nainen huomaisi minun olevan lähdössä.

- Oliko teillä ihan huippu kesäloma? minä tiedustelin, kun pääsin pellolle niiden kanssa. Irrotin molemmilta hihnat pannoista, ja heitän ne metsän ja pellon laitamille. Smile ja Thunder pyörähtelevät maassa pari kertaa innostuneena. Kumarrun rapsuttamaan Thunderia, joka kellahtaa kyljelleen lisää rapsutuksia anellen. Kyykistyn ja rapsuttelen mustaa laikaa, ja samanaikaisesti toisella kädelläni villitsen Smileä leikkimään. Kun olin ehkä viisi minuuttia Thunderia rapsutellut ja Smileä villinnyt, pyrähdän nopeasti ja aavistamattomasti kohti pellon keskustaa juoksemaan, ja saan perääni kaksi hölmistynyttä pystykorvaa, jotka saavuttavat minut pian. - Heei, tämä on huijausta, mussut! Minä en liikkunut kesällä, söin vain jäätelöä, mun kuntoni on heikentynyt! Saattepa taas rueta kävelyttämään omistajaanne, sanon naurahtaen. - Tai hoitajaanne. Miten sen nyt ottaa.

Leikki oli ratkiriemukasta, eikä sille haluttu loppua lainkaan. Minä juoksin, koirat juoksivat perässä, koirat juoksi, minä juoksin perässä. Se oli mahtava tunne, kun vain juoksi rakkaidensa kanssa, ja sai tehdä niiden kanssa jotain mieluista. Hymyillen katson nuppujani. Luopuminen olisi ollut vaikeinta maailmassa. En olisi osannut... elää. Jos olisin joutunut luopumaan karvakkaistani. Hymyillen rapsuttelen mussukoitani, kun viimein pysähdyimme pellon laidalle, ja molemmat olivat energiaansa kuluttaneita, väsyneitä kavereita. Rapsuttelen poikia rinnuksista ja korvan takaa, ne rentoutuvat hetken aikaa, ja pian molemmissa oli jälleen puhtia ja vauhtia. Kuinka ne jaksoivatkaan! ajattelin. Kiinnitin hihnat niiden pantoihin, ja lähdin kohti Lumiliekkiä. Koirat eivät vaikuttaneet väsyneeltä, ei, ei enää ollenkaan.

Kun saavuin Lumiliekkiin, menin sisälle, ja avasin niiden häkin luukun. Smile hyppäsi sinne vastahakoisesti, ja Thunder meni perässä. Smile nappaa suuhunsa punaisen fabrikin lelun, jonka Thunder olisi myös halunnut. Ne ottivat kiinni molemmista päistä, ja alkoivat vetää kiihkeästi. Lopulta Smile voitti vedon, ja sen suussa komeili fabrikin lelu. Ne eivät olleet edes tajunneet, että häkin luukku oli yhä auki, ja minä olin vielä siinä ja katsoin niiden puuhia. Smile huomasi sen, ja tuli kohti häkin luukkua, punainen fabrikin lelu suussansa. Olin riittävän lähellä häkkiä, että Smile saattoi nostaa etutassunsa minua vasten, ja venytteli. Sitten se kävi viemässä fabrikin lelun Thunderille, ja hyppäsi uskaliaasti pois häkistä, vaikken ollut luvannut sitä herralle. Thunder tepasteli häkin laidalle, ja katsoi lattiaa ja minua vuoronperään. Nyökkään hyväksyvästi, ja pian minun valkotassunikin uskaltaa hypähtää alas. Rapsutan mustaa laikaa leuan alta. Thunder, myrskypoikani.

Otin sekasolmun käteeni.
- Kuka tahtoo leikkiä vetolelulla? hihkaisen, ja houkuttelen koirat leikkiin mukaan. Molemmat nappaavat toisesta päästä, ja alkavat innokkaasti vetää lelua, että minulla oli täysi työ pidätellä lelua kädessäni. Muistan lukeneeni kesällä, että koiran ei saanut antaa voittaa vetoleikkejö, muuten ne luulisivat, että ne olivat nyt johtajia. Minä en ottanut juttua todesta, vaan kerta toisensa jälkeen hellitin otettani ja annoin mustavalkoisen kaksikon kerta toisensa jälkeen vetää lelun yhä uudelleen ja uudelleen itselleen. Thunder vaikutti suoraan sanottuna ylpeältä, kun ne saivat lelun, mutta oli myös kertoja, jolloin minä sain vedettyä leluja itselleni. Joku sanoi, että koiran hampaat saattaisivat mennä siinä, ja tottahan se olikin. Vielä kertaakaan ei ollut minulla koiran hampaat vetoleikeissä lähtenyt, ajattelen. Viimein leikki loppuu, ja kurkistan ensin Smilen suuhun, jolta on lähtenyt yläpuolelta yksi hammas, ja sitten kurkkaan Thunderin suuhun, jolta on lähtenyt alhaalta yksi, ja ylhäältä sivulta yksi hammas. Vanhuuttaanhan nuo hampaatkin alkavat suusta putoilla. Huomasin myös, että Thunderilla oli hieman hammaskiveä. Se oli helposti irtonaista, joten sen sai raaputettua pois noin vain, ihan itse, ettei eläinlääkäriä tarvittu. - Olette te kyllä rakkaita, ilmoitan moiskauttaen molempien kuonoille suukot.

- Luna! minä hihkaisen nähdessäni tytön Stablin, Zaphiran, Jalon ja Turren kanssa. Zaphira ja Turre juoksevat tervehtimään minua iloisesti. - Terve, kaverit! Miten teidän kesälomanne meni? juttelen koirille, ja Luna saapuu pian Jalon ja Stablin kanssa. Tervehdin heitäkin, ja Luna tervehtii minua, Smileä ja Thunderia.
- Hei, Lola! Luna hihkaisee. Olimme jo kertaalleen nähneet, mutta emme olleet vaihtaneet kuulumisia keskenämme. - Meille kuuluu oikein hyvää. Olin Turren kanssa näyttelyissä, ja se oli BIS1, olen kullastani todella ylpeä! Lisäksi meille syntyi uusi vauva, ja äidin liike on lähtenyt upeasti vauhtiin, vain kuvat ja mainos puuttuvat, sanoo Luna. Vautsi! Hänellä oli mennyt todella hienosti, kun oli ollut Best In Show'ssa, ja tullut ykköseksi. Lisäksi hänellä oli uusi sisarus ja...
- Äitisi liike? Mikä on äitisi liike? minä kysyn hämmästyneenä, ja kallistan päätäni aavistuksen, ennenkuin jatkan Stablin rapsuttelua.
- Etkö ole kuullut? Se lemmikkiliike keskustassa! Luna hihkaisee iloisena.
- Vautsi, onko se äitisi liike? En tiennytkään! Vähänkö mahtavaa. Oliko vauva tyttö vai poika? kysyn hymyillen.
- Tyttö. Nimeksi ollaan mietitty Siinaa ja Saanaa, sanoo Luna virnistäen.
- Siina on tosi nätti nimi, ja Saana, miten ihana nimi se onkaan! Mä olen aina tykännyt siitä, sanon hymyillen.
- Niin, ne on kauniita nimiä, Luna sanoo. - Jalo, Turre, Stabli ja Zaphira, eiköhän me lähdetä vaivaamasta Lolaa, Smileä ja Thunderia. Hei, missäs Gan--, ai niin, Luna sanoo hiljaa. Minäkin lasken katseeni haikeana maahan. Niin. Gandy. Gandy oli... koirien taivaassa. - Anteeksi.
- Ei se mitään, sanon hiljaa. Vaikka kyllä se haittasi. Se sattui kovasti. Yhtäkkiä ensimmäinen päivä oli kovin surullinen ja haikea. Mutta minulla oli ollut hauskaa tänään. - Minun on mentävä, Luna. Niin, Smile ja Thunder. En voi jäädä enään. Anteeksi. Nähdään taas, minä hihkaisen, laitan ne ulkotarhauksiin, ja juoksin.

Viimein pysähdyin, vasta Abbin haudan eteen. Täällä oli Lumiliekin hautausmaa. Menin Abbin haudalle, ja kumarruin pudistelemaan valkoisesta, hopein hilein koristellusta pystykorvapatsaasta koivun roskat pois. Se sai loistaa taas kauneinta loistoansa. Minun olisi ostettava haudoille uudet kukat, minun täytyi. Hymyillen katson hautakiveä, johon oli kaiverrettu nimi Abolabre, sekä kuolinaika. Siitä oli jo aikaa, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi lakannut koskaan ikävöimästä.
- Abbi, hei, minä sanoin hieman tönkösti. - Kulta... mitä minun mussulleni kuuluu? Toivottavasti hyvää... taas on ollut aika palata Lumiliekkiin, ja olen innolla tänne tullutkin. Ikävä sinua kohtaan on kuitenkin loppumaton, rakastan sinua, Abbi, kuiskaan. Sitten siirryn Standyn haudalle. - Harmaa harakkani.. voi Standy, sinä olit se meidän laumamme johtaja Abbin mentyä. Mutta mitä jäi, kun sinä lähdit? Kolme toheloivaa urosta, joilla ei ole sitä omaa laumanjohtajaa. Kunpa olisit vielä täällä, rakas. Rakastan sinua, kuiskaan, ja puhdistan koivuroskat Standyn patsaalta. Se sai hohtaa jälleen omaa hohtoaan. Siirryn Hiffen haudalle. - Kultapieni... muru... tämä on niin vaikeaa. Minulla on sinua niin kova ikävä. Täällä on vain toheloivat pojankoppelot, kun sinä lähdit. Meillä on sinua ikävä, Hif. Rakastan sinua, kuiskaan. Puhdistan koivuroskat pois, ja menen vielä Gandyn haudalle. - Oranssi ystäväni! minä sanon. - Kulta. Minun pienoiseni, Gandy. Minulla on sinua niin hurja ikävä. Miten minä selviän ilman sinua? Tai selviän minä, mutta ikävää ei voi tukahduttaa. Ikävä jäi, mutta rakkaus säilyy. Rakastan sinua, sanon, ja pudistelen vielä koivuroskat Gandyn koirapatsaasta. - Minulla on teitä niin ikävä, Abbi, Standy, Hiffe, Gandy. Pidä huolta muista siellä, Abbie. Autathan sinä Abbia, Standie. Minä en unohda sinua koskaan, Hif. Sinä lähdit, ja minun on sinua niin kova ikävä, Gandie. Te olette upeita, kuiskaan, ja lähden kotiin.

x Loppu x

..olen pahoillani, jos jotkin asiat "kertautuvat" mutta en tosiaan muista tarinan alkupäästä mitään, ja nyt ehdin jo kirjoittaa tämän loppuosan, ja en jaksa rueta pyyhkimään uusia tekstejä, vaikka samat asiat olisivat alussa. Pahoittelen siis, jos näin oli.

Nimi: Lola

25.08.2012 19:46

Kesäloma, se oli ohi. Lumiliekin oli aika taas avata porttinsa, ja pian se olisi jo tutussa arjessansa, mikä oli hyvin ruhtinaallinen ja mieluinen jokaiselle hoitajalle, kuten myös varmasti 100% dog fanille ja hoidokeillekin. Minä olin ikävöinyt hoidokkejani, liikaakin. Tikru oli saanut olla aloittelijoista kesän vapaalla, mutta sama meno jatkuisi, valitettavasti, kesäloman jälkeen. Saisin Tikrun itselleni kahdeksi ensimmäiseksi päiväksi kesäloman jälkeen, mikä on minusta Doggikselta maailman kiltein teko. Minua jännitti, tunnistaisiko enään Azu minua. Pelotti nähdä, onko Smile saanut lisää harmaita hapsia? Hmm, Smilessä se vanhentumisen merkki ei näykään, onhan koira valkoinen! Muutakuin tietenkin Smilen kuulon ruostuminen huolestuttaa minua. Uskon sen silti vielä kuulevan oikein hyvin, jos ei kuulisi, niin olisihan Doggis ilmoittanut siitä minulle, kesälomallakin. Viimeisimpänä, mutten vähäisimpänä minä ikävöin myös Thunderia, tuota mustaa laikaa, joka vaikuttaa moneen ukkosen lailla. Thunder näytti pelottavalta, olihan se musta ja suurikokoinen, ja sen ilme toi muutenkin sellaisen pahanenteen monelle, mutta Thunder nyt oli sellainen vässykkä, jota ei ollut syytä pelätä. Lisäksi minulla oli ikävä useita hoitajia, kaikkia heitä. En ollut nähnyt heitä kuin vilaukselta aina jossain, muttemme olleet ehtineet koskaan jutella. Kesälomakuulumisten vaihtelu oli mukavaa ajanvietettä yhdessä ystävien kanssa. Oli jännittävä kuulla, missä he olivat käyneet, ja millaisia kommelluksia jokaiselle oli sattunut. Ja innolla odotin 100% dog fanin näkemistä, häntä minä en ollut nähnyt kesälomalla lainkaan. Minä palasin innolla takaisin Lumiliekkiin, mutta minua harmitti, ärsytti ja inhotti yksi asia. Se, etten ollut saanut kerättyä rahaa, että voisin hoitaa Tikrun. Se oli pakko laittaa alkeistunneille, valitettavasti. Ja minä inhosin itseäni sen ohikiitävän hetken ajan. Mutta sitten mieleeni palautui, että saisin pitää Tikrua kaksi päivää omanani, eikä kestäisi enään montaa päivää, että minä voisin itse rueta maksamaan Tikrun ruuat. Jos en pystyisi, niin hankkisin vaikka jonkinlaista elatusapua. Tai myisin kadunkulmassa mehua, mikä oli niin valloittava idea, että! Kaikki pikkumuksut, jotka saapuvat koulusta, ovat hyvin janoisia. Kun tarjoaisin heille raikkaanmakuisia hedelmämehuja, he tulisivat joka päivä uudelleen ja uudelleen. Mukillinen voisi olla 30 senttiä, ei liian kallis pienille pirpanoille. Tai sitten 25 senttiä, joka kuulostaa lapsien mielestä hurjan paljon halvemmalta hinnalta, kuin 30 senttiä, johtunee siitä, että numerot alkavat toisilla. Mutta se, että alentuisinko siihen, oli eri asia. Mutta ei siinä ollut mitään alentumista, välttämättä. Saattoihan sitä myydä mehua huvikseen. Tai sitten myisin mehua ja pullaa ja pikkuleipiä hyväntekeväisyyden vuoksi, pystyttäisin Tikrusta suuren kuvan, jotta kaikki näkisivät sen, ja keksisin jonkun osuvan lauseen Tikrun elintilaan. Se oli nyt kuitenkin onnellinen, olihan se saanut viipyä koko kesän kesälaitumilla, ja syödä suun täydeltä mehevää, vihreää ruohoa. Kello, se oli puoli viisi aamulla. En minä ollut malttanut nukkua, eikö ollut oikeutettua olla innoissansa kesäloman loppumisesta, ja hoidokkien jälleennäkemisestä? Ja halusin ehtiä aamutallille ensimmäisenä. Minun oli pidettävä kiirettä, jos halusin olla ensimmäinen, koska epäilin, että Alexalla oli samat suunnitelmat, kuin minulla.

Nopeasti minä pyrähdän suihkuun. Annan veden valua vartaloani pitkin, ja pesen hiukseni huolellisesti. Kun olen valmis, kietaisen hiukseni pyyhkeen sisälle, ja sitten pujahdan itse toiseen pyyhkeeseen. Toimin mahdollisimman nopeasti, ja hiljaa. Pikkuveljeni Jack, joka oli tätä nykyä jo kolme vuotias pikkumies, heräsi kamalan herkästi. Ronysta ei voinut sanoa samaa. Hän oli niin sikeäuninen, että tuskin heräisi, vaikka talo räjäytettäisiin. Hän jäisi vuoteeseensa nukkumaan, kun seinät lakoaisivat yksitellen. Pukeudun nopeasti. Koska ulkona oli vielä kunnon kesäilmat, puen uimapukuni varmuuden vuoksi vaatteideni alle. Voisin käydä uimassa, niin Tikrun kanssa, kuin myös Smilen ja Thunderin. Uintia en voinut jättää Azun varaan, koska ori oli mitä oli. Villihkö saattoi olla oikea kuvaus. Uimapukuni päälle vedän sukkahousut, jotka ovat pinkit. Sitten päälle vedän hyvin lyhyet, mutta korkeavyötäröiset mustat minifarkkushortsit. Sitten laitan valkoisen paidan, jossa lukee pinkillä New York. Se oli leveä yläosasta, mutta kapeni loppua kohti. Olin nopeasti valmis, ja sitten aloin kuivattamaan hiuksiani, jotka olivat kesällä blondatut. Ensimmäisellä värjäyskerralla ne olivat olleet hieman kellertävät, mutta nyt ne olivat mielestäni hyvin onnistuneet. Hieroin hiuksiani pyyhkeeseen mahdollisimman kauan, mutta pian pyyhekin oli läpimärkä. Heitin sen pois, ja mietin sekunnin sadasosan, voisinko minä föönätä hiukseni. Ei, se olisi riskitekijä Jackin ja vanhempieni suhteen. Nopeasti kipitän keittiöön, jossa ei ole ketään. Otan jääkaapista omenan, ja haukkaan siitä pari kertaa, mutta jännitykseltäni en voinut syödä enempää. Mikä minua jännitti, sekö, miten hoidokkini ottivat minut vastaan? Ehkä, se on hyvin mahdollista.

Ensimmäisenä tallilla, toiveideni mukaisesti! Nopeasti alan tyhjentämään karsinoita, aloitan hevosista, joilla ei ole hoitajaa, jos sattuisi, että hoidokkihevosten hoitajat saapuisivat, ja haluaisivat itse viedä hevosensa pois. Nopeasti saan vietyä Siskon, Lillan ja Calypson pois, mitä nyt Calypso oli aina hieman vaikeahko tamma. Ne jäivät kuitenkin tyytyväisenä laitumelle. Työtäni helpotti se, että ulkona oli jo valmiiksi laiduntamassa hevosia, sen ansiosta, että ulkona oli kunnon kesäilmat. Siellä Venla, Rupla, Dara, Blaku ja Condi laidunsivat. Seuraavaksi hain sisältä Sharyn, tuon vauhkohkon orin, jonka laitan myös laitumelle. Talli tyhjenee hyvää vauhtia, kun saan pian kaverikseni Alexan. Emme puhu toisillemme aluksi mitään, nautimme vain hevosen tuoksusta, mikä leijailee sieraimiimme, ja olemme onnenhuumassa. Vihdoin, kauan odotettu kesäloman loppu oli tullut. Tämä oli myös ikävä päivä: kuka nyt kouluun haluaisi mennä? Talli tyhjenee entisestään, ja pian tulee Rex myös, kello oli silloin jo puoli seitsemän. Enään tallissa jäljellä oli Tikru, Azu, Halle, Gold, Anne, Dime, Nic ja Carme.
- Minä voin viedä Dimen, Rex lupaa ja rikkoo samalla hiljaisuuden. Alexa nyökkää hyväksyvästi, ja pujahtaa Hallen karsinaan. Minä en heti mennyt Tikrun tai Azun luokse, kuuntelin pitkän tovin Hallen iloisia, tyytyväisiä ja onnellisia hörähdyksiä, joista ei ole tulla ollenkaan loppua. Naurahdan hiljaa, ja kävelen kohti Tikrun karsinaa. Olisiko Tikru minulle kamalan vihainen, kun en voinut vieläkään maksaa sille ruokaa. Hymähdän. En halunnut tehdä sitä tahallani. Karsinan ovelta huomaan Tikrun. Kun avaan karsinan, iloiset tervetulotoivotukset alkavat. Tikrun hörähdykset, oliko ne upeimmat äänet maailmassa? Saattoi olla, muiden hoidokkieni eriskummallisten, mutta ihanien ja suloisten ääntelyiden lisäksi. Heti, kun olen saanut karsinanoven kiinni, ripustaudun Tikrun kaulalle, ja en meinaa saada kyynelteni tulvaa loppumaan. Niin ihana oli jälleennäkeminen rakkaan kanssa.

- Et tiedäkään, miten olen sinua kaivannut, kulta, supatan sen samettiseen korvaan, kun kyynelten tulo oli lakannut. Sen korvat kääntyilivät. Vielä en ollut lopettanut ensimmäistäkään halaustani, mutta tuntui, että olin halannut liian vähän aikaa, vaikka otteestani Tikruun oli ilmeisesti jo puolisen tuntia. En halunnut päästää irti, mutta pikkuhiljaa nostin kämmeneni Tikrun molemmin puolin poskille, ja katsoin Tikrun ymmärtäväisiin, rakkautta tulviviin silmiin, joissa kaipaus oli poissa. Tuntui, kuin se olisi antanut jo anteeksi kaiken sen, aloittelijoille antamisen... kahden päivän kuluttua Mandikin varmaan saapuisi tallille. Se kamala tytön nuljake, joka oli niin omistushaluinen Tikrua kohtaan. Kuvitella, minun Tiger Lilyäni! Ymmärsinhän minä, että Tikru oli kaunis, mutta oli Lumiliekissä muitakin hyvin kauniita tammoja. Venla, Anne, Dara, Ewe, Carme, Lilla, Sisko, Dime, Rupla, Penelope, Rosa, Quu, Jasu... kaikki Lumiliekin tammat olivat maailman kauneimmat ikinä. Mutta niistä kaikista valinta oli silti Tikru, juuri Tikruun ihastuminen, joka ei kulumalla lähtenyt. Haihdutin koko tytön mielestäni, jokaista kirkkaanpunaista hiuskarvaa myöten. Ei ollut vielä sen aika, olin nyt tässä, Tikrun luona, kun sain pitää sen omanani. Maailman kauneimman tamman. Taputan sitä hellästi sen lämpimälle kaulalle, se puhaltaa sieraimistaan lämmintä ilmaa toiselle kämmenelleni kiintymyksen merkiksi. Painan suukon Tikrun turvalle. - Kulta, et arvaakaan, miten ikävä minulla on sinua ollut. Ikävä on ollut niin mittaamattoman suuri! henkäisen, ja halaan Tikrua uudelleen, pitkään. Tunnen vain sen tuoksun, tunnen sen käsilläni, ja palkitsen ikävääni. - Tiger Lily, hassu tyttöni! Arvaapa mitä. Minä vähän luulen, että olet lihonut! hihkaisen silmäillen Tikrun kasvanutta mahaa. Dieetti olisi paikallaan...

Kello oli jo kymmenen yli seitsemän. Olin ollut Tikrun kanssa 40 minuuttia, mikä oli tuntunut vain parilta sekunnilta. Minun kuitenkin täytyi ehtiä käydä tervehtimässä jokainen ennen kuin lähden kouluun. Koulun jälkeen saatoin kuitenkin palata ilomielin takaisin hoitamaan nassukoitani. Vasta koulun jälkeen luvassa oli uimista... kun lähden Tikrun karsinasta, kosketan nopeasti hiuspehkoani, joka oli jo melkein kokonaan kuiva. Katsahdan Azun karsinaan, ja juuri, kun otan askelia sitä kohti, vaihdan suuntaa, ja kipitän satulahuoneeseen. Kurkkaan omaan kaappiini, jossa näytti olevan vain kolme mädäntynyttä omenaa ja puolikas, läpimätä sekin, porkkana. Minulla oli siis luvassa kaappini tyhjennys.. harjapakki ei ollut onnekseni liikahtanutkaan jättämältäni paikalta. Nopeasti menen varastolle, tiesin Doggiksen varanneen sinne pari laatikollista omenoita ja porkkanoita hevosia varten. Yhdestä laatikosta koppaan nopeasti omenan, ja lähden kiirehtimään kohti ruskeanmustaa ravurioriani.

- Azu! hihkaisen. Ori ei näyttänyt olevan yhtä innostunut, kun menen sen karsinaan, mutta se ei voinut peittää yhtä pientä iloa. Se oli ehkä kaivannut minua, mutta vain minimaalisen vähän, niin vähän, että se ei edes kehdannut itsekään myöntää sitä, mutta onneksi näin sen orista päällepäin. - Azucar, Azu-kulta! minä hihkaisen. - Mitä sinä olet kesän aikana puuhaillut, mitä? Oletko saanut masusi täyteen ruohoa ulkona, oletko? kyselen. Se oli hyvin hoikka ori, kun vielä hoidin sitä, mutta nyt se oli saanut lisää massaa, oli paljon maskuliinisempi, kuin ennen. Orimaisempi, jos tahtoi pikkulapselle selittää. Tai poikamaisempi? Tai ehkä jopa miesmäisempi, olihan Azu jo yli neljän vuoden. Komistukseni! - Pikku söpöläiseni, olet todella komea! Oletko viihtynyt täällä? Olet saanut olla kesälaitumilla, muruni. Minulla on ollut sinua hurjan ikävä, Azu, voitko uskoa? kysyn, ja ojennan orille omenaa. Kun otin sen hoidokikseni, se ei olisi missään tapauksessa ottanut omenaa. Mutta kun olin hoitanut Azua enemmälti, se oli ottanut omenan jo loppupuolella iloisena vastaan, ja oletin sen tekevän nytkin niin. Se oli kuitenkin ehtinyt purkaa rohkeuttansa kesälaitumille, ja se oli taas epäilevä, muttei vetäytynyt jokaiseen karsinankulmaan. - Ottaisit nyt ompun, Azu. Toin sen sinua varten, sanon ja katson Azua sen suuriin, ruskeisiin silmiin. - Olisit nyt kiltti. Kyllä sinä minut muistan. Jo äänestäni muistat aikaisemmat ajat, etkö, Azu? Minä tunnistaisin sinut koska tahansa ja mistä tahansa. Ottaisit nyt kuitenkin tämän omenan, ettei sille käy samalla tavalla, kuin tuonne kaappiini on tapahtunut kolmelle omenaparalle ja puolikkalle porkkanalle.. usko tai älä, se on sinun ikäisillesi raaka näky, sanon naurahtaen. - Ottaisit nyt, Azu. Ota! sanon. Hetken kannustuksen jälkeen Azu otti omenan hellästi hampaidensa väliin, niin hellästi, että se kopsahti karsinan lattialle, ennenkuin se otti sen, ja söi. - Höppänä. Mitäs sanoisit, kulta, jos veisin sinut laitumelle? Onko se mahdoton tehtävä? tiedustelen ja katson hevosta niin hellästi ja rakastavaisesti, etten paremmin olisi osannut. Mutta hellyys ja rakkaus oli aitoa, ei vain teennäistä soopaa, jotta saisin orin mukaani. - Jää miettimään sitä sillä aikaa, kun vien Tikrun.

Tamma lähti mukaani enemmän kuin mielellään! Se oli niin täpinöissään siitä, että otin sen, niin sille oli ihan sama, mihin vein sen. Kuitenkin epäilin Tikrun luulevan, että menen sen kanssa vaikkapa esteitä, mikä oli kieltämättä hyvin houkutteleva idea. Mutta minun täytyisi miettiä, mitä Azulin kanssa teen, minulle oli kasaantunut Tikrun kanssa tehtäväksi jo hurja litania, samoin koirille. Minulla oli Azu mietittävän. Mutta kaiken voisin miettiä vasta sitten, kun näkisin, että suostuuko ori lähtemään kanssani laitumelle. Etenen Tikrun kanssa hitaasti jättäen tallin oven auki. Kello oli varttiavaille kahdeksan, ja Alexa, Rex ja minä olimme vasta tulleet tallillle. Missä olivat Nuura, Luna, Helen ja Koralli? Tai Bambi? En miettinyt sitä kauaa. Taputin Tikrua säälle.
- Tuulitammani, mitäs sanoisit, jos jäisit vielä kesälaitumille herkkuja syömään? Olisiko se hyvä idea, pupuseni? Palaan kyllä koulun jälkeen, ilmoitan, ja suljen portit Tikrun perässä. Takanani kuulen pettyneen hörähdyksen. Mieleni olisi tehnyt kääntyä katsomaan, juosta Tikrun luokse, halata ja lohduttaa sinua, ja sanoa, etten lähde luotasi pois, mutta minä pysyin lujana, enkä alennu Tikrun tahtoon. Vaikka se oli kuinka raskasta hyvänsä.

- Azucar, mitä sanot, jos mentäisiin nyt sinne laitumelle? Minulla alkaa olla pian kiire. Koulu alkaa, Azu rakas, yhdeksältä! Kello on pian kahdeksan, ja minun täytyy siivota sinun ja Tikrun karsinat, sekä ehtiä vielä Smilen ja Thunderin luokse. Siksi minulla on kiire, ystäväiseni! Sinun on luotettava minuun, sanon viimeisen lauseeni lujasti, ja lähennyn Azua. Minulla oli yksi kolmasosa porkkananpalanen. Olen aina vienyt Azun karsinaan mentäessä sille herkkupalan, eikä nyt voinut tulla muutosta, ettei Azu olisi minulle ikuisesti katkera. - Tulisit nyt, rakas ravurini! Tulisit nyt, sanon. Kun se astuu askeleen lähemmäs minua, porkkanaa himoiten, minä otan samaa aikaa askeleen lähemmäs Azua, ja otan sen kiinni. Ori tunsi olonsa petetyksi, ja koitti pyristellä pois "hiivatin narusta", joka siihen oli laitettu. Niin se varmaan ajatteli. - Kiltti poika. Tässä, Azu, tämä on sinulle. Ansaitset sen, sanon ja annan porkkananpalan Azulle, joka pureskelee sen tyytyväisenä. - Sinun on otettava toinen, iso edistysaskel, Az. Tuletko kanssani laitumelle? kysyn ja pukkaan karsinan oven auki. Lähden taluttamaan Azua hitaasti kohti laidunta. Hitaasti, mutta varmasti.

Olin jo ulkona tallista, ja laitumet näkyivät jo. Laitumen portin ohitus olisi kuin maaliviivan ohitus.
- Tule, Azu! rohkaisen oria kokoajan, puhun sille sävyisällä, mukavalla äänellä. Se seuraa minua, mutta se oli vastahakoinen. Tallin sisällä käytävällä tapahtunut pyristely oli sitä luokkaa, etten toivonut sen enään tapahtuvan. Toisen jalan varpaanikin olivat ihan muusia jo. - Tule! hihkaisen ja otan taas pari askelta, ja houkuttelen Azua luokseni. Se etenee hyvin hitaasti, sen korvat ovat luimussa, ja silmät pyörähtelevät päässä. Ihan kuin ennen vanhaan, ajattelen, ja kieltämättä olin hieman pettynyt. Olin ehtinyt kuvitella kaikenlaista, vaikka tiesinhän minä syvällä sisimmässäni, että Azu olisi tottelematon kaveri. - Tule, Azucar. Vähän vielä! rohkaisen ja kannustan oria. Vielä oli vähän matkaa, ja juuri sillä hetkellä Azu päätti taas riehaantua. Käteni, jossa pidin riimua, oli hionnut yrittämisestä, ja pienen pyristelyn jälkeen riimu luiskahti hikisestä kädestäni. Ori ei ehtinyt astua puoltakaan metriä, kun ehdin jo tarrata nopein refleksein molemmin käsin riimuun, ja sain vähän jarruteltua vauhtia. Oli se kuitenkin eteenpäin mennessä mennyt kohti laidunta. Enään oli kaksi metriä laitumelle. Sinne sain orin laitettua moitteettomasti, nopeasti. Kieltämättä osasin nyt olla itsestäni todella ylpeä. Todella ylpeä, kun sain jättää villihkön orlovinravurin laitumelle. Azu juoksi hyvin nopeasti toiselle puolelle laidunta, nyt se oli vapaa, hetken aikaa. Ei joutunut kuuntelemaan minua. Varmaan voitto Azulle?

Karsinoiden siivous, eihän se mitään herkkua ollut. Kottikärryn ja talikon kanssa pysähdyin ensin Tikrun karsinalle, ja tyhjensin sen kokonaan, perusteellisesti. Kävin välissä kippaamassa kottikärryt tallin seinässä olevasta reijästä lantalaan, ennenkuin siirryin Azun karsinaan, joka oli jotenkin kummassa likaisempi, kuin Tikrun. Sain senkin kuitenkin tyhjennettyä. Käyn kippaamassa nekin tallin seinässä olevasta reijästä, ja sitten vien kottikärryt tallin sivulle, ja jätän talikon sen vierelle. Sitten menen talliin, otan letkun käteeni, ja suihkutan karsinat. Ne haisivat yhä... oliko hevosenpissa oikea ilmaisu asiasta? Suihkutin ne huolellisesti, ja päätin jättää ne ikäänkuin kuivumaan. Purut ehtisin tietysti levittämään ennenkuin hevoset tulisivat takaisin karsinaan. Loistava idea, vaikka itse sanonkin.

- Smile, Thunder! huudan heti, kun avaan oven. Tiesin jo varmasti, ettei kennelillä ollut ketään, kun ovi oli lukossa. Kuulen iloiset vinkaisut, jotka kuuluvat Smilelle, ja kumeat haukahdukset, jotka ovat peräisin Thunderin suusta. Muut haukahdukset kuuluvat muulle koiralaumalle, niiden haukkuääniä en erottanut entuudestaan. Minun teki mieli juosta häkeille, mutta halusin kävellä kuitenkin rauhassa, nähdä sen kaiken omin silmin, minne todella olin tulossa, ja ketkä minua maalissa odotti. Ykköshäkissä oli ihana venäjänvinttikoira, Renetan suloinen hoidokki, Stooke. Se katseli minua ruskeissa silmillänsä, pää hieman kallellansa. Jo seuraavassa häkissä näin pienen suloisuuden, joka herätti minussa niin monenlaisen tunteen, veti minut jokaista entistä hoidokkiani kohti enemmän, sekä nykyisiin koiriinikin. Se oli kakkoshäkissä asustava Hurri, joka saa sydämeni pulppuilemaan rakkautta. Kymppihäkki, suoraa edessäni ennen mutkaa, siellä on Nuuran kaksi hauvaa, itäsiperianlaika Demo ja suomenpystykorva Gindy. Kun käännyin, häkissä kolmetoista oli Natha ja kolmosessa Tuhka. Sitten oli väliä, ennenkuin tuli suloinen venäjänajokoira Angel, häkissä viisitoista. Kutonen ja seiska oli tyhjiä, mutta kahdeksassatoista oli Lumiliekin koirien kuningas, henkeäsalpaavan komea doopperi, Kingi. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, käytävän päässä oli häkki, häkki numero kaksikymmentä. Sieltä minulle heilutteli innoissaan häntiänsä kaksi pystykorvaa, musta ja valkoinen. Nimiltänsäkin kuin yö ja päivä: Smile ja Thunder. Thunder haukkuu innokkaampana, että innokkaampaa sai etsiä, Smilen vikinä valloitti sydämeni. Molempien äänestä ja käyttäytymisestä näki pitkäaikaisen ikävän, joka niitä oli riivannut. Kun lasken käteni häkin lukolle, saan sormilleni jo monia innokkaita lipaisuja kaltereiden läpi. Kun avaan häkin, sieltä hyppää jo mikrosekunneissa päälleni Jin ja Jang. Olisiko Thunder negatiivista puolta edustava voima, Jin, ja Smile positiivista puolta esittäjä Jang? Ei, molemmat olivat niin positiivisia, etten edes ymmärrä, miksi vertasin niitä noin. - Minulla on ollut teitä ikävä! hihkaisen ja huomaan olevani selälläni maassa, ja molempin tassut vatsallani saan kasvoihin tuhansia lipaisuja, myös Thunderilta, joka ei ole koskaan ollut mikään hirmuinen pusukone. Mutta nyt tuntui olevan, eikä se minua haitannut. Käsilläni otin ne syleilyyni, ja annoin molempien suukkojen lomasta kummallekin suukkoja.

Rauhoittuminen vei pitkän tovin kahdelta hyvin innokkaalta pystykorvalta. Pian laikaurokseni nousi vatsani päältä, kun Smile jäi vielä antamaan loputtomia pusujansa. Pian nostin sen pois vatsani päältä, ja siirsin sivuun, jotta saisin nousta ylös. Hymyni ulottui korviini asti, olin liian iloinen ollakseni Smilelle vihainen. Eihän sille voinut vihainen ollakaan, kun toinen oli niin valloittava ja söötti yksilö, Thunderkin oli sellainen. Kumarrun rapsuttamaan vielä molempia, ja Smile lipoo vielä punaisella söpöllä kielellänsä rannettani. Hymyilen, ja katson, miten ne kallistelevat päätänsä. Smile alkaa taas vinkua, ja tälläkertaa Thunder yhtyy kuoroon.
- Raukkaparat. Onko teillä noin ikävä ollut? kysyn. Kun vinkuminen jatkuu, myönnän koirille, että minulla on ollut tasan yhtä ikävä niitä, kuin niillä minua.

Jäähyväiset ovat aina ikäviä, kun ei haluaisi jättää toista. Edes lyhyeksi ajaksi, jos tarpeeksi rakastaa. Mutta jälleennäkemiset, ne on jotain paljon parempaa. Saa halata, itkeä iloansa, tuntea ne, ja nähdä, että ne oikeasti on siinä. Minulla on nyt se tunne, kun istun sohvalla Thunder vasemmassa ja Smile oikeassa kainalossa. En voinut olla onnellisempi, mutta kello alkoi uhkaavasti lähestyä puolta yhdeksää, ja minun täytyisi pian lähteä kouluun, ellen haluaisi myöhästyä ensimmäisenä koulupäivänä. Ja en halunnut, vaikka toisaalta olisin halunnut jäädä ikuisesti ja ikuisuuksiin Thunderin ja Smilen keskelle, niitä puoliksi halaten.
- Ihan totta. Elämä osaa olla epäreilua! Jos jokin ihana asia tulee eteen, niin sitten joku inhottava asia estää sen. Mut mä palaan, älkää huoliko, sanon. - Tulkaa. Mä vien teidät häkkeihin, sanon ja huokaisen syvään. Kun nousen seisomaan, lattialle hypähtää kaksi innokasta pystykorvaa, jotka seuraavat minua häkille saakka kuin hai laivaa. Pettymys on karvas, kun ihana kaksikko joutuu jälleen telkien taakse. Jälleen. - Mut mä lupaan, että palaan. Ihan varmasti, vielä tänään. Nähdään!

Koulua. Olihan se mukava nähdä kaverit, etenkin luokallemme tullut uusi tyttö, Petra, on oikein mukava. Tunsin hänet nuppukerhosta, hänellä oli aina keijun siivet selässä, ja me leikimme yhdessä aina keijuja tai koiria, ja hän oli keijukoira. Kun kysyin, hän ei muistanut enään mitään tapahtuneesta. Mutta hän oli yhä mukava, pienenä olimme olleet parhaat kaverit, mutta jouduimme eri kouluihin, sillä hän asui syrjäkylällä. Seitsemän vuotta erossa toisistaan, ja sillä välillä satunnaisesti nähty esimerkiksi kaupassa tai koulun urheilukisoissa, hyvällä tuurilla viisi kertaa vuodessa, voisiko eron jälkeen meistä tulla yhä parhaat kaverit, kuten nuppulassa? Ehkä. Hän ainakin piti minusta, hän kertoi, että olen mukava. Ellei hän valehdellut. Koulussa oli jotenkin ihmeellistä. Kaikki meni, opettajat vilisi silmissä ja kaikki oli niin iloisia. Kaikki opettajat. Oppilaiden suut oli väärinpäin ja heitä koitti kiduttaa yli-innokkaan näköiset opettajat, joiden ilokin oli selvästi teeskentelyä, kyllä heitäkin harmitti, kun loma loppui. Saatoin lukea heidän ajatuksiansa "voi kuinka ihanaa olisi yhä olla siellä Karibialla..." - "nämä lapset alkavat käydä hermoon..." - "koskas olikaan seuraava loma?" - "miksi meitä käskettiin esittää yli-innokasta, kun oppilaat saa olla suu väärinpäin?" - "...koska kello on kolme, näiden masentuneiden seurassa alkaa itseäkin masentaa!" - niin he ajattelivat. Joka ikinen opettaja. Halusivat koulusta pois, odottivat hetkeä, kun kello soi, ja lasten ilmeet muuttuvat hymyyn, ja opettajien ei tarvi enää esittää yli-innokasta, vaan he ovat sitä silloin jo luonnostaan. Minulla oli ala-asteella kolme hyvää kaveria, ja istuin heidän kanssansa, mutta Petrakin oli kanssamme. Luokassa kuuntelimme opettajan yli-innokasta keskustelua siitä, miten meillä nyt oli mahdollisuus parantaa numeroitamme. Plaa, blaa, plaa, blaa blaa, plaa, bplaa. Ei mitään järkevää. Kellot soivat. Vielä oli yksi tunti jäljellä, ja minua kyllästytti jo nyt. Minua auttoi ajatus, että nyt meillä oli kuvaamataitoa. Ja kun pääsimme tunnille, olin vielä iloisempi, koska aihe oli vapaa. Tiesin jo, mitä piirtäisin. Olin kuvitellut tällaisen kuvan jo tuhat kertaa aikaisemmin: on talvi. Smile seisoo keskellä kuvaa, ja näyttää aivan lumesta veistetyltä koiralta. Thunderpa ei sitä ymmärrä, ja nostaa jalkaansa Smilen lumenvalkeaan turkkiin. Gandy nauraa sivussa. Standy istuu Gandyn takana, pahaa-aavistamattomana, kun Azu seisoo takasillansa, ja ojentelee etusiansa kohti Standyn kaunista "tukkaa", tarkoittaen Standyn korvakarvoja. Kuvan oikeassa laidassa Abbi on juuri hyppäämäisillänsä Hiffen ylitse, kun Hiffe on pysähtynyt mietislemään jotain. Oikeassa ylälaidassa Tikru pukittelee sydämensä kyllyydestä, että takaset vain liehuu tuulessa. Ja sain toteuttaa kuvaani. Kieltämättä olin kuvaan tyytyväinen. Kello soi juuri, kun sain kuvan valmiiksi, joten saatoin lähteä kotiin. Ensimmäinen koulupäivä oli nyt ohi, ja mikä parasta, pääsisin takaisin Lumiliekkiin!

Kun saavuin Lumiliekkiin, huomasin ensimmäisenä Nuuran ja Carmen kentällä hyppimässä esteitä. Päätin mennä juttelemaan Nuuralle.
- Heippa! hihkaisen iloisesti, ja heittäydyn kentän laidalle. Nuura kuulee minut, lopettaa esteillä hyppäämisen, tulee alas Carmen selästä, ja taputtaa ruskeaa tammaa kaulalle ja lausuu kehuja, joita minä en kuule. Äkillinen tuulenpuuska vei hänen sanansa. Hän hymyilee, ja pysähtyy kentän laitamille.
- Hei, Lola! Miten sinun kesälomasi on mennyt? kysyy Nuura hymyillen. Minä hymyilen myös.
- Hyvinhän se. Kiertelin paria näyttelyä katsomassa koiria, ehkä kipuani lievittääkseni. Samuel, tarkoitan Samppa, oli meillä ehkä puolet kesälomasta. Hänen nykyisestä olintilasta en tiedä mitään, sanon. Kesäloman aikana olin tykästynyt Samppaan vähän enemmänkin; mutta enhän minä kehdannut sitä hänelle sanoa, koska en halunnut rikkoa hyvää ystävyyttämme. Siksipä olen vain ollut hiljaa. Ja hän on mukava kaverinakin, kaveruus riittää minulle.
- Sepä mukava. Minä hyppäilen nyt Carmen kanssa esteitä, koitan parantaa tuloksia. Paha vain, että tämä lady on pulskistunut kesäloman aikana melkoiseksi pulleroksi! Nuura naurahtaa. - Itse en pidä niin kamalasti kouluratsastuksesta, esteet on kivoja, hän sanoo, ja minä hymyilen. Esteet oli kivoja...
- Selvä. Oletko käynyt jo Demon ja Gindyn luona? Minä näin ne jo aamulla. Arvaa, kun kaikki oli ihan täpinöissään, kun joku hoitaja saapui kennelille! Raukkaparat odottavat omaa hoitajaansa. Niin, paitsi ei kai Kingi, Angel tai Hurri osaa hoitajaa odottaakaan, kun eihän niitä ole hoidettu pitkiin aikoihin. Viimeksi Angelilla taisi olla hoitajana Dhira, Hurrilla oli Jossu ja Kingillä taisi olla.. Reneta, ellen väärin muista. Taidan muistaa väärin, sanon Nuuralle hymyillen.
- Mm-mhh, Nuura vain mumisee. Tiesin, että hän oli pyytänyt hoidokiksi Angelia ja Hurria, mutta en ollut varma Kingin laidasta, oliko hän tuotakin hoidokiksi pyytänyt. Hymyilen itsekin vain, ja katselen Carmea. Nostan käteni, ja toisen lasken Carmen poskelle, toisen sen hikiselle kaulalle, ja hymyilen.
- Aijotko tehdä ennätyksen, Carme-lady, mitä? tiedustelen ja taputan tammaa kaulalle. Mikäs on ennätys? käännän katseeni jälleen Nuuraan.
- 60 senttiä... mutta Carmehan on vasta pian kahdeksan, eihän sen tarvi enempää vielä hypätäkään. Katsotaan vain, kun se hyppää Tikrun ja Azunkin edelle niin, että oksat pois! Nuura naurahtaa iloisena. Hän oli ollut aikoinaan ihastunut Azuun. Hän oli halunnut Azun hoidokiksensa, muttei ollut pyytänyt. Mutta tiesin, että hän oli vihainen, kun olin pyytänyt Azua hoidokikseni. Mutta nyt, ainakin toivon mukaan, hän oli antanut sen anteeksi.
- Carmehan on jo Azun edellä! Azu ei ole koskaan hyppinyt esteitä, sehän on täyttänyt vasta neljä. Ja veikkaan, että Carmen iässä Azu on tässä samassa pisteessä... toivon mukaan saan koulutettua sitä hieman enemmän, se ei meinannut tulla talutuksessani laitumellekaan aamulla, ilmoitan Nuuralle huokaisten.
- Niin, Carme on ihan huippu. Mikäs on Tikrun ennätys, meinaan, että kohta tämä vauhtikavio on sinun arabisikin edellä!
- 130 senttiähän tuo on parhaimmillaan hypännyt, mutta Lumiliekin sivuille on tietoihin kirjattu 115 senttiä. Mutta kyllä Tikrukin tulee parantamaan, onhan isä Aapekin hypännyt jopa 160 senttiä, ja paremminkin tulee varmasti hyppäämään Jaken kanssa, kun tuo kouluttaa häntä niin hyvin! hihkaisen, ja taputan Carmea kaulalle. - Tsemppiä teille, kyllä te vielä parannatte ainakin tämän päivän aikana 65 senttiin! Älä liikaa tammaasi hypytä, ettei se läkähdy. Me ajateltiin käydä Tikrun kanssa ainakin kahlaamassa, ja koirat tulee myöhemmin myös uimaan, sanon hymyillen. - Heissan, minä menen nyt katsomaan, mitä Tikkeri touhuaa!

- Tikruu! huudan laitumen portilta, eikä minun enempää tarvinnutkaan huutaa, kun iloinen terskin arabi jo laukkasi luokseni innoissansa. Myös moni muu olisi halunnut tulla mukaani: Calypso, Lilla, Anne sekä Halle... Näen Alexan juuri saapuvan, ja kuulen hänen huutavan Hallea. Halle innostuu rakkaan hoitajansa äänestä, ja lähtee ravaamaan laitumen viertä Alexaa kohti. Minä nappaan Tikrun riimuun, ja saan sen jotenkuten pois laitumelta, josta muut koittivat rynnistellä pois. Näen, kuinka aivan toisella puolella laidunta Azu ravaa laidan viertä, tännepäin se ei suo katsettakaan. Purkakoon nyt energiaansa sinne, niin ehkä minun olisi helpompaa saada se sieltä pois, mietiskelen. Suljen laitumen portin huolellisesti, ja taputan Tikrua kaulalle. - Hieno tyttö, hieno. Minähän lupasin tulla.

Maanitteluni kestivät ja kestivät, ja taputteluni olivat lakkaamattomat. Minulta vei kokoajan kauan uskoa, että nyt se kesäloma oli loppunut, ja saimme taas palata Lumiliekin ruhtinaalliseen, ihanaan arkeen. Tikrukin oli onnellinen, kun sai niin paljon huomiota osakseen. Taputtelin sitä, ennenkuin kiinnitin sen harjaustolppaan.
- Kuule, likka, mitäs sanoisit, jos mentäisiin uimaan? kysyn tammalta, joka hörähtää. Haen nopeasti harjapakkini, ja otan kovan harjan, jolla alan vedellä pitkin vedoin Tikrun kylkiä. Pian otin pehmoisen dandy-harjan, ja harjasin kaulan seutua, ja vielä pölyharjan, jolla suin Tikrua. Sain oranssin ystäväni yllättävän nopeasti harjattua, joten kävin hakemassa satulan, suitset ja muun tarpeellisen. Yksi kolmasosa porkkananpalan. Ojennan porkkananpalasen Tikrulle, ja se rouskuttaa sen tyytyväisenä, ahmattimaiseen tapaansa hyvin nopeasti. Hymähdän ja satuloin Tikrun, sekä suitsitan, ja pian tamma on valmis. - Olit reipas, tosi tosi reipas olit, kehaisen Tikrua. - Tule, mennään! hihkaisen ja otan sen irti harjaustolpasta, ja lähden taluttamaan kohti maastopolun alkua.

Mahtava hetki oli hypätä Tikrun selkään, tuntea se taas allani, saada ohjata sitä. Tikru puhkui energiaa, ja ennen pohkeideni antoa, se lähti jo tasaiseen käyntiin. Minä pystyin heti mukautua siihen, ja tuntui, kuin olisin tehnyt sitä aina, ollut Tikrun selässä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Kannustin tamman raviin taputuksien kera kaulalle, ja se lähti välittömästi pohkeiden annosta ravaamaan. Tein kaiken ihan niinkuin ennenkin; ja kaikki tuntui niin luontevalta ja mukavalta. Lähdin menemään polkua pitkin ylöspäin, vaikka tiesin, että jos haluan järvelle, minun olisi kuljettava alas. Mutta kun olin niin onnen huumassa, minun oli pakko vain ratsastaa eteenpäin ja eteenpäin, tuntea vauhti, onni ja kaikki. Tikrukin oli hyvin iloinen, vaikka se olikin lihonut, että satulavyö joutui laittaa tiukille, se meni silti ihan kuin ennenkin. Suljen silmäni, ja tunnen mukavan tuulenvireen vasten kasvojani. Voisin ratsastaa aina näin, pysähtymättä... ajattelen. Ajatus oli hyvin houkutteleva, mutta kun kuulen rasahduksen, tiedän, että silmät on avattava. Tikru oli jo puoliksi risukon puolella. Kuulen kosken kohinan, se oli vasemmalla puolella, ihan vähän matkaa ratsupolulta. Yhtäkkiä eteenpäin kohoaa rakennus... oliko tänne rakennettu joku uusi rakennus? Jos oli, niin se näytti aavemaiselta ja pelottavalta paikalta. Halusin silti nähdä lähempää. Kuulen hevosen hirnahduksen, ja se ei tosiaankaan ollut Tikru. Tikru vastaa hirnahdukseen omalla, sametinpehmeällä hirnahduksellansa, josta minä niin pidin. Oliko tuolla hevonen?
- Rauhassa, Tiger Lily, rauhoittelen innokasta tammaa, joka oli nyt niin innostunut, että minulla oli pidätteleminen sen kanssa. En antanut tamman juosta miten sattuu, mutta se oli niin innoissaan, että pian me olimme jo rakennuksen kohdalla, ja hirnunta kuului aina vain lähempää. Yhtäkkiä kuulen selvän huudahduksen.
- Varokaa, lumiliekkiläisten suunnalta on tulossa ratsu! Ääni oli selvä. Nyt tiesin, mihin olin oikein ratsastanut. Näin jo rakennuksen takaa tulvivat ihmiset. Ehdin katsastaa katseellani tallin seinämän, josta kasvoi sammalta. Halusin vain pois, minua ei huvittanut viettää ensimmäistä kesäloman jälkeistä päivääni Tervajoella, ja kun he soittaisivat Doggikselle, niin sitten oli vitsit vähissä.. Tervajoen tallin omistajalla ja 100% dog fanilla oli hyvin sähköiset välit, enkä halunnut aiheuttaa mitään kommelluksia tässä. Käännän Tikrun nopeasti, hieman huolimattomasti, ja huolimattomuuttani lähdemme juoksemaan kohti metsää, emme mene polulle. - Ottakaa kiinni! Melissa, Vera, Nella! Perään! Kuulen Anna-Marian, Tervajoen tallin omistajan huutavan. Melissa ja Vera juoksivat heti ilomielin talliin hakemaan ratsuja.
- En minä voi, kuulen Nellan vastaväitteen. Jonkun takia annan Tikrun pysähtyä. Halusin kuulla, miksi Nella puolusti meitä. - Ne kaksi sieltä pelastivat Åken silloin jäisellä raviradalla. En tiedä, mitä olisin voinut tehdä, jos he olisivat olleet ilkeitä meille! En olisi päässyt pois Åken alta, koska Verakaan ei auttanut. Minä en mene, Nella sanoo kiireesti. Yhtäkkiä kuulen kavioiden rummutuksen, ja laitan Tikrun laukkaamaan. Meidän oli mentävä nopeasti pois. Kauas pois, ettei Vera saisi minua Tinkalla tai Aminalla kiinni, ja että Melissa ei saavuttaisi minua Caramelolla.
- Laukkaa, Tikru, sihahdan, ja suljen silmäni.

Pääsimmehän me pitkälle, mutta kuulen etäisen kavioiden rummutuksen takaamme. Melissa ei ollut luovuttavaa tyyppiä, eikä varsinkaan Vera. Hän oli kaikkein pahin. Hyvin sähäkkä sanoissansa, ja ilkeä. Nella oli kaikkein miellyttävin, mutta en saanut pitää heistä, koska he olivat vihollistallilta, jotka kilpailevat Lumiliekin huippuratsukkoja vastaan. Ja ne olivat luulleet, että saavat koulutettua Tikrun paremmin, kuin me lumiliekkiläiset. He olivat siinä harvinaisen väärässä. Olihan lumiliekkiläiset.. tai, no, Alexa saanut koulutettua pahamaineisen Dollarinkin. Olin lasitehdas Arabellin kohdalla, mutta kavioiden rummutus oli etäinen, mutta se saavutti minua. Kuulin Melissan ja Veran huudahdukset ja varoitukset. He olivat vasta tulleet ohi Lumiliekin, ajattelen. Rangaistus siitä heille suokoon. Käännän nopeasti lasitehdas Arabelliin, ja menen rakennuksen laidalle. Melissa ja Vera laukkaavat pian ratsukoillansa ohi, minua huomaamatta. Hurja takaa-ajo, ajattelen. Nopeasti lähden menemään kohti Lumiliekkiä, mutta Tikrun raudotetuista kavioista kuuluu ilkeä ääni asfalttiin, kavioiden rummutus. Ja pian Melissa ja Verakin kuulevat sen, kääntyvät katsomaan ja huomaavat minut ja Tiger Lilyn. Kannustan Tikrua laukkaamaan entistä kovempaa, ja se nelistää pitkin tietä. Onnistumme juuri ja juuri väistämään rekan, ja kuulen Melissan kiljahduksen. Molemmat tytöt ja kummankin hevoset kuitenkin pääsevät myös ohi rekan. Lumiliekin piha häämötti, mutta Tinka ja Caramelo olivat saaneet minua enemmän kiinni. Viimeiset ponnistukset, Tikru, ajattelen hiljaa. Mene, mene Tiger Lily. Laukkaa, tuulitamma!

Olin innoissani. Olin päässyt Lumiliekin pihalle, ja ne tohelot eivät ymmärtäneet, vaan ratsastivat Lumiliekin tallin pihalle saakka. Minä en ollut mennyt Tervajokea näin lähelle. Alexa ratsastaa juuri Hallella, kun huomaa myös tervajokelaiset tunkeilijat. Hän vauhdittaa Hallea, ja minä lähden Tikrun kanssa kohti Melissaa. Pahaa-aavistamattomana kumpikaan ei ymmärrä väistyä, ja minä saan Melissan otteesta Caramelon ohjat käsiini, ja Alexa Veralta Tinkan ohjat. Molemmat ovat vihaisia.
- Päästä irti, senkin idiootti! Vera tiuskii Alexalle. - Sun hevoses on mahdottoman huono, surkea! Me oltais päästy pakoon, ellet sä olis manipuloinu pikku Tinkaa! Nyt ääliö päästät niistä ohjista, tai me juorutaan tästä sun ystävästäs 100% dog fanille, se tuli Tervajoen puolelle! Vera huutaa kiukustuneena.
- Ihan niin! Ja meitä ei voida rankaista, me haluttiin vain pakolainen kiinni, ja käräyttää se! kiljuu Melissa, ja koittaa repiä ohjia käsistäni. Olemme pysäyttäneet Alexan kanssa Hallen ja Tikrun, jonka johdosta myös Tinka ja Caramelo ovat pysähdyksissä.
- 100% dog fani! huutaa Alexa kovaan ääneen. Doggis oli juuri menossa sisälle kennelin puolelle, mutta kun huomaa meidät, lähtee juoksemaan meitä kohti.

- Mitäs, mitäs.. vai että tunkeilijoita, sanoo 100% dog fani naurahtaen tutkaillen Melissaa ja Veraa, jotka olivat valahtaneet kalpeiksi. Edes Vera ei uskaltanut rueta isottelemaan 100% dog fanille. - Ja koitatte väittää, että minun ratsastajani olisi tullut Tervajoen puolelle, onko näin, Lola? Doggis kysyy. Minusta oli inhottavaa tuottaa hänelle pettymys, koska ei sitä koskaan tiennyt, millaisia rangaistuksia hän meidän varallemme keksii. Ne voivat olla todella pahojakin, joskus.
- Vahingossa. Se oli puhdas vahinko, minä lähdin ratsastamaan sinne päin. Ja kauempaa en tunnistanut Tervajokea, luulin, että se on jokin uusi rakennus. Ja kun kuulin hevosen hirnahduksen, niin Tikrukin kuuli sen, ja lähti viemään minua tallia kohti. Aivan rajalla sain Tikrun onneksi käännettyä, mutta tervajokelaiset olivat jo huomanneet minut. Anna-Maria lähetti Melissan, Veran ja Nellan peräämme, mutta Nella ei suostunut tulemaan, kun me kerran Alexan kanssa pelastimme Åken ja hänet talviaikaan, kun oli liukasta. Sitten harhautin nämä menemällä Arabellin taakse, mutta lähdin luultavasti liian aikaisin, kun he kuulivat kavioiden rummutuksen asfalttia pitkin, ja kääntyivät perääni. He tulivat Lumiliekin rajojen yli, minä olin vain juuri rajalla, en aivan Tervajoen puolella, puolustan itseäni parhaani mukaan.
- Pää kiinni, kaheli! Sua ei kukaan usko, senkin valehtelija. Täyttä soopaa, sanon minä! Toi nulikka on tunkeilija! Vera alkaa taas ärhennellä.
- Rauhoitutaan. Viekääpä ne kopukkanne, Vera ja Melissa, tuonne pieneen aitaukseen aivan reunalle. Te voitte viedä hevosenne vaikka harjaustolpille, koska haluatte varmaan jatkaa ratsastustanne. Jos ette halua, purkakaa varusteet, ja laittakaa hevoset talliin. Minä pidän sillä aikaa huolen, että nämä tottelevat.
- Selvä, 100% dog fani, sanomme Alexan kanssa yhdestä suusta. Molemmat kiinnittävät hevosensa harjaustolpille, ja palaamme takaisin tallipihalle.

- Kaikki on tuon idiootin vika, Vera ilmoittaa, kun palaamme taas keskelle tallipihaa selvittämään asioitamme. Ikävää, että Alexan piti tulla tähän mukaan...
- Mutta te ylititte rajan, hän ei. Syyllisiä olette te, kai sinä sen ymmärrät, Vera-pieni? 100% dog fani kysyy. Vera hiljenee välittömästi. - Minä otan puhelun Anna-Marialle. Sitten nähdään, että mikä tässä nyt on kyse, sanoo 100% dog fani. Jäämme kaikki kärsimättömästi odottamaan lopputulosta.
- Anteeksi, Alexa, kun sotkin sinutkin tähän mukaan, suhahdan hiljaa hänelle, ja kosketan nopeasti hänen kämmenselkäänsä.
- Ei mitään, hän sanoo, ja koskettaa myös viileällä sormenpäällänsä kämmenselkääni. - Ei mitään.

- Anna-Maria oli reilulla tuulella Lolan suhteen. Hän sanoi, että hän ei ollut tullut rajojen yli, ja lupasi jonkinlaisen rangaistuksen Veralle ja Melissalle, kun olivat tulleet Lumiliekin puolelle. Luulen, että luvassa on viikko tai pari aamutallia, varusteiden puhdistusta ja muuta mukavaa. Hän kertoi tiputtaneensa sormuksensa vasta lantalaan, joten luulen, että tytöillä on raskasta hommaa luvassa. Me lupasimme unohtaa tapahtuneen puolestamme, eikä enään edes muisteta sitä, että he tulivat puolellemme, kun Anna-Maria lupasi järjestää kunnon rangaistuksen tytöille. Onko sovittu? 100% dog fani kysyy, ja hymyilee. Vera ei uskaltanut ryppyillä.
- On, minä sanon ensimmäisenä ja huokaisen syvään. Mikä helpotus, että Anna-Maria oli ollut tänään niin mukavalla tuulella, vaikka kuulosti Tervajoella toiselta...
- Mm, ehkä, Vera sanoo, mutta Melissa sanoo joo, joten Verakin hetken päästä myöntyy. - Mutta lantalahommat kuuluisi tuolle, Vera sanoo ja osoittaa minua.
- Äläpä rupea nyt syyttelemään, Vera. Te tulitte Lumiliekin puolelle, Lola ei tullut Tervajoen, 100% dog fani muistuttaa. - Ja nyt suosittelen teitä lähtemään ja viemään kaakkinne mukananne, ja vähän äkkiä, ellette halua, että otan uuden puhelun Anna-Marialle, 100% dog fani sanoi. Ei, hän ei halunnut ottaa puhelua Anna-Marialle, mutta se toimi uhkauksena oikein hyvin Veralle ja Melissalle, kun pian he jo lähtivät täyttä laukkaa pois Lumiliekin pihalta.
- Älä, Lola, enään mene lähellekään Tervajokea. Lupaatko sen? Doggis kysyy, kun he olivat pois näköetäisyydeltä.
- Lupaan, sanon 100% dog fanille. - Muuten, ihana nähdä sinua pitkästä aikaa! hihkaisen.

Kuulumisia saimme vaihdella pitkän tovin, ennenkuin pääsimme Alexan kanssa Hallen ja Tikrun luokse. Selitin Alexan pyynnöstä koko jutun vielä hänelle, ja hän sanoi ymmärtävänsä. Kiitin ymmärtäväisyydestä, ja puheenaiheen vaihtamiseksi kysyin, minne hän aikoi mennä Hallen kanssa.
- Tämä on hieman lihonut nyt kesäloman aikana, mutta ollaan menossa raviradalle. Entä mitä sulla oli suunnitelmissa? Alexa kysyy.
- Suunnittelin vähänniinkuin, että menisin uittamaan Tiger Lilyä. Se on sen ansainnutkin, sanon Alexalle hymyillen.
- Selvä. Nähdään taas! Alexa hihkaisee, ja nousee satulaan, ja lähtee ravaamaan kevyttä ravia kohti ravirataa.
- Nähdään, sanon hiljaa, ja nousen Tikrun satulaan. Nyt lähden suosiolla menemään alaspäin, kohti järveä, jossa voisin uittaa Tikrua.

- Oletko maailman kaunein tyttö, oletko? juttelen tammalleni, kun pysähdyn järvelle. Hyppään pois Tikrun selästä, ja alan kuoriutumaan vaatteistani, ja pian vaatteeni oli yhdessä mytyssä rantahietikolla, ja uimapuku oli vain päälleni. Otan Tikrunkin satulan pois tamman selästä, mutta hyppään sen selkään. Tuntuu hämmästyttävältä, kun hevosen selässä ei ole satulaa, mutta onneksi siihen tottuu nopeasti. Lupaan Tikrun mennä veteen, jonne se niin innokkaasti nykii. - Mene vain, Tikru, sanon hymyillen ja painan pohkeita varmistukseksi lupauksestani. Ja sinnehän Tikru rientää innoissansa. Se menee syvälle, ja minua alkaa pelottaa. Itse en ollut mestari uimaan, mutta silti minä hypähdin Tikrun selästä sen vierelle, mutta pitelin ohjista kiinni. Uin sen vierellä, kunnes pysähdyin. Oletin, että Tikrukin pysähtyisi, kun tuntisi ohjien kiristyvän, vaan tammapa jatkoi uimista ja veti minua kuin riepua perässänsä yhä syvemmälle. - Tikru, älä! minä parkaisen. Arabini ei kuuntele, vetää vain yhä syvemmälle. Jalkani eivät yllä pohjaan, ja Tikrukin ui. Uskaltaisinko minä hypätä sen selkään, ja vetää ohjia? Miten se pysähtyisi? Lähtisikö se vajoamaan pohjaan? Vedän Tikrua ohjista, ja vedän itseäni Tikrun edelle. Saan itseni sen eteen, ja asetun niin, että Tikrulla on vain mahdollisuus kääntyä yhteen suuntaan. - Hyvä, juuri noin, Tiger Lily! minä hihkaisen ja taputan sitä kostealle kaulalle. - Hyvä, Tikru. Tule, tule! kannustan, ja saan käännytettyä tamman takaisin rannan suuntaan. Se ui sinne päin, ja pian senkin jalat jo yltävät pohjaan. - Hyvä, Tikru. Hienoa. Muistutahan minua, kulta, että ensi kerralla mennään rannan myötäisesti! naurahdan ja taputan tamman kosteaa ja vetistä kaulaa. Vesi oli ollut mukavan viileää, muttei kylmää. Ravistelen kostuneiden hiuksieni latvoja. - Olet kyllä kaunis, sanon ja tutkailen vettävaluvana myös toista vettävaluvaa otusta, rakasta ystävääni Tikrua. - Olet ihastuttava, rakastan sua, sanon ja painan huuleni Tikrun turvalle painaen siihen suukon. Solmin ohjat nopeasti kiinni puuhun, ja puen vaatteet nopeasti ylleni. Sitten laitan Tikrulle satulan. Hiukseni liehuivat kevyessä tuulenvireessä, ja se kuivatti hiuksiani. Hymyilen. Hymyni ulottuu korviin asti, kun nousen takaisin satulaan, ja painan kantapääni hellästi Tikrun kylkiin. Tikru lähtee käyntiä kohti Lumiliekkiä. Minulla oli ollut upea päivä Tikrun kanssa, voiko se muuttua upeammaksi vielä?

Kun saavun Lumiliekkiin, huomaan ensimmäisenä laitumella juoksevan Azun. Se ei ollut sitten vieläkään kyllästynyt tuohon ravaamiseen, ja sen energia ei ollut varmaan yhtään kulunut tuossa. Isänsä poika. Vilkaisen Annen suuntaan. Rex oli jo hoitanut Annen, ja oli mennyt tapaamaan Angelia, Crussea ja Sissiä. Hmm, Lumiliekissä on kaksi Angel nimistä koiraa... venäjänajokoira tyttönen, Angel, sekä Rexin saksanpaimenkoira neito, Angel. Vien Tikrun harjaustolpille, ja puran siltä varusteet. Palatessani tuon viimeisen porkkanan kolmasosan, ja tarjoan sen tammalle, joka hamuaa sen huuliensa väliin nopeasti. Melkoinen herkkusuu, ja se joutaisi dieetillekin, mietiskelen. Taputan tammaa kaulalle. Päiväni oli ollut sen kanssa... monipuolinen, jos oikein kuvailen. Hymähdän tyytyväisenä. Kutakuinkaan parempaa päivää en olisi voinut saadakaan. Tämä oli ollut upeaa, se palkitsi sen, että olin ollut Tikrusta kauan erossa. Pikkukultani, ajattelen viedessäni sen karsinaansa.

Kun katson laitumelle, huomaan siellä iloisia laiduntavia hevosia. Azukin oli pysähtynyt hetkeksi aikaa. Hassu poikani. Puristin riimua käsissäni, että rystyseni muuttuvat valkoisiksi. Saisinkohan minä Azua pois laitumelta, vai jäisikö se sinne, suostumatta tulla mukaani? Toisessa kädessä minulla oli omenanpuolikas, jospa saisin orini sillä houkuteltua. Kun menen laitumen laidalle, siellä minua vastassa on ihana, kuvankaunis ja suloinen Penelope.
- Penelope, hihkaisen, ja taputan papurikkotäpläistä tammaa poskelle. - Olet oikein suloinen, ilmoitan hymyillen. Renetaa ei ollut näkynyt, hän ei muutenkaan ollut kovin aktiivinen hoitaja, mutta ei aktiivinen, mutta ehkä sitäkin parempi. Hän oli varmasti hyvä hoitaja Logelle, Pennylle ja Stookelle. Hänen kaikki hoidokkinsa oli kohtuullisen nuoria. Penelope 3,7 vuotias, Loge 6,3 vuotias ja Stooke 1,6 vuotias. Minun nuorimmaiseni oli jo yli neljän vuoden, vaikka olihan tuollakin vielä monta pitkää vuotta elettävänä, kuten Tikrulla, ja toivon mukaan myös koiravanhuksillani Smilellä ja Thunderilla. Hymyilen ajatukselle. Toivoin, että saisin pitää kaikki kullannuppuni vielä hyvin pitkän ajan. Mahdollisimman kauan. Laskin käteni pois Penelopen poskilta, ja aloin huutaa Azua. - Az! Azu-kultaa! Tuuleee! huudan. Mustanruskea ori pysähtyi, jähmettyi niille sijoilleen. Pikkuhiljaa se taivutti kaulaansa nähdäkseen, kuka sitä kutsuu. Saatan vain lukea sen ajatukset; "taasko tuo?". Toivoin, että Azucar voisi pitää minusta edes joskus, edes vähän. Vaikka eihän ne miehet muutenkaan tunteitansa näyttänyt, paitsi pikkuvauva Smile oli sitten toinen juttu. - Azuu'uu! Tule, poju! Tänne, tulr! Tule, Az, hyvä poika! Nopeaa, nopeaa.., minä huudan oria. Se lähtee hieman vastahakoisesti ja hyvin hitaasti löntystelemään minua kohti. - Tule nyt, Azu. Tule, ole kiltti, minä sanon. Pyydän. Ehkä se kuulosti jopa anelulta. - Tule, Azu! minä kannustan oria. - Tule nyt, minä tarvitsen sinua, pikkuiseni. Tulethan? minä pyydän. Se tulee minua kohti. Mutta hyvin hitaasti. Sen korvat on luimussa, ja sen silmät ovat pälyilevät. - Tule, pyydän Azua. Se ei kiri vauhtia, muttei hidastakaan. Se katsoo jokaista liikettäni tarkasti. - Hyvä Azu. Kiltti poika. Noin sinä tulet, minä sanon hiljaa, ja katson Azua, henkäisten syvään.

- Sinähän tulet, minä kuiskaan ja katson Azua. Se löntystelee hitaasti, mutta varmasti minua kohti. Sen katse on jossain kaukana. Hymyilen suloiselle ravurilleni. Mitä muutakaan minä saatoin? Saatoin vain olla maailman onnellisin tyttö, joka omistaa... hoitaa kahta maailman kauneinta ja parasta hevosta. Tiger Lily ja Azucar ovat ihania... katselen Azua. Minun poikani. Yhtäkkiä Azu pysähtyy. Se venyttää kaulallansa pitkälle minua kohti, ja se hirnahtaa, mutta se ei kuulosta oikeanlaiselta hirnahdukselta, kuten hevoset yleensä hirnuvat. Sen korvat on vetäytyneet entistä enemmän luimuun, ja silmät pyörivät päässä. Se kuopii maata hetken etusellansa, ja vaihtaa nopeasti suuntaa, ja lähtee juoksemaan toiseen suuntaan. - Azu! minä parahdan ja katson sen menoa kauas, hyvin hyvin kauas. Aina laitumen toiselle laidalle asti.- Miksi, Azu? minä kuiskaan, ja painan pääni käsiini. Miksi? Miksei se tullut luokseni, miksi se muutti mielensä niin nopeasti?
- Se taisi olla minun vikani, kuulen hiljaisen äänen selkäni takaa. Säikähdykseltä kirkaisen, ja kun käännyn, huomaan Lunan.
- Miten niin sinun vikasi? Sehän pelästyi jotakin, ehkä. En ota kunnolla selvää tuosta.., sanon Lunalle. Mitä hän oikein höpötti, hänen vikansa?
- Niin, se pelästyi minua, uskon niin. Siksi se lähti. Olen pahoillani, halusin vain tulla hakemaan Nicin.., Luna sopertaa.
- Nicin? Ai niin, se on sinun uusin hoidokkisi! Pidä hyvä huoli komistuksesta, pidäthän? minä kysyn vaihtaen puheenaiheen pois Azusta. En halunnut näyttää, kuinka pettynyt olin. Miksei Luna olisi voinut tulla kolme minuuttia myöhemmin? Noo, olin vakuuttanut kaiken olevan kunnossa. Täysin kunnossa, joten oma oli vikani.
- Tottakai pidän, Luna lupaa. - Nii'iic! hän huutaa ravuriansa, ja pian se ravaa komeampana kuin koskaan Lunan luokse. Sen harjakset hulmuavat tuulessa suloisesti. - Voi, Nic, Luna sanoo ja ottaa komean orinsa kiinni. Minun orini ei ollut aivan noin lempeä ja suotuisa, mietin. Mutta pieni haaste oli aina mukava, sen voin sanoa.

Puristan sinistä riimunnarua käsissäni. Azun väri oli sininen. Muille hoidokeilleni en ollut hoksannut koskaan ottaa minkäänlaista "nimikkoväriä". Niillä oli sekalaisen värisiä tuotteita, mikä harmitti minua nykyään, mutta onhan niilläkin selvästi. Oranssi oli Dollarin väri Alexalla, Hallen väri on punainen, vihreä on Goldin. Muistelisin, että Fiinan väri oli musta. Mutta Alexalla oli selvät värit hoidokeillensa, minulla oli vain Azulle. Mutta täytyi myöntää, että sininen sopi Azulle täydellisesti, vaikka itse sanonkin. Oikaisen nopeasti minifarkkushortsejeni kääntyneen reunan oikeinpäin. Asuvalinta ei ollut ehkä täydellinen tallille, mutta sai kelvata, mietiskelin, kun nyppään mustista shortseistani oranssin karvan. Tikru, minä ajattelen hymyillen. Annan Tikrun karvan leijailla maahan. Mitä minä tekisin Azun kanssa, mietiskelen.
- Azu! huudahdan. - Tule, Azu! Minulla on puolikas omenakin sinulle, houkuttelen. Azu vähät välittää. Huokaisen syvään. Minulla ei tainnut olla mahdollisuuksia saada Azua pois laitumelta, kun se oli yhä niin vauhko. - Azu, tules jo! yritykseni ovat käyneet jo turhiksi. - Mä odotan...

Edes kahdenkymmenen minuutin maanittelut ja lepertelyt, kannustukset ja rohkaisut eivät auttaneet. Azu oli päättänyt, ettei tule luokseni, niin se omapäinen poika piti kyllä päänsä, eikä tullutkaan! Sitä ehkä pelotti, että tulisi taas jokin häiriötekijä. Huokaisen syvään. Ei kai minun auttanut muukaan, kuin mennä koirien luokse. Azu oli mahdoton saada, Doggista se sentään totteli. No, Doggishan oli niin paljon Azua yläpuolella... samassa nään Rexin. Hän oli Annen hoitaja, ja touhunnut Azun kanssa, kun poika oli ihan pieni varsa. Mutta ehkä Azu ehti luoda jonkinlaisen suhteen häneen, tukeutua.. ja kun hän Rexin menetti, karistui orista myös palanen sitä itseä. Rex kävelee kohti tallia, hän on tulossa takaisin Annen luokse, pois koirien luota. Hymähdän. Kehtaisinko pyytää häneltä apua?
- Reex! minä huudan, vaikken ollut ehtinyt vielä edes miettä omaan kysymykseeni vastausta. - Viitsisitkö käydä? huikkaan. Rex lähtee juoksemaan, ja pysähtyy posket punoittaen edelleni. Poskien punoitus ei voinut johtua pakkasesta, ehkä hänellä oli vain niin kuuma, että posket olivat punaiset.., aprikoin.
- Mikäs sinulla on? Rex kysyy henkäisten syvään. - Väristä päätellen Azun kanssa ongelmia? hän kysyy ja osoittaa riimunnarua.
- Sen veitikan kanssa hyvinkin. Sinä kun olet sen mummo, niin sinähän sen voit ottaa tuolta laitumelta? Ori ei millään suostu minun ottaa itseään kiinni, ja nyt siitä on tullut kesäloman aikana taas hieman epävarmempi. Sain koskea sitä vielä ennen kesälomaa jotenkuten, nyt se on tosi aristeleva. Paitsi sainhan minä sen tänne laitumelle tuotua, mutta sekin oli iso ongelma. Joten... viitsisitkö.., mummo? kysyn, ja naurahdan, samalla ojentaen Azun sinistä riimunnarua Rexille.
- Toki, Rex sanoo. - Mm, lapsenlapsi? Rex naurahtaa. Menin hieman taaemmas ja aloin miettiä tätä suhdetta. Rex oli Annen hoitaja, ja Azu oli Annen varsa. Eli toki Rex oli Azucarin mummo. Ja minä olin Azun hoitaja, joten.., ääh, nämä suhteet alkoi mennä minun aivoillani ajateltavaksi ihan liian vaikeaksi. Arghh. Aloin seurata Rexiä, jonka tehtävänä oli ottaa Azu kiinni. Olihan se hieman tyhmästi tehty, koska tiesin, että minun piti rakentaa suhdetta Azun ympärille ja tehdä asioita sille itse, mutta nyt en onnistunut, ja en edes jaksanut kunnolla yrittää, kun petyin aikaisemmin niin kovasti. Rex viheltää ensin tiettyyn sävyyn, ja huutaa Azua, ääni on hellä, mutta käskevä. - Tule, Azu! Tulehan, poikaseni! hän huutaa. Azu kohottaa päätänsä heti. Korvat kohoavat vähän, mutta silmät pyörähtelevät päässä. Rex vislaa uudelleen saman tutun sävelmän, minkä vislasi hetkeä aikaisemminkin. Ja miten ollakaan, Azu lähti ravaamaan Rexiä kohti, niin tuttavallisesti, että tunsin piston sydämessäni. Kyllä se vielä joskus tulee pitämään sinustakin, lohdutan itseäni mielessäni. Kiinniottaminen oli haasteellisempaa. Kun Rex koitti kurottaa sitä kohti, se korskahti ja hyppäsi kauemmas. Enään houkuttelut, lepertelyt, maanittelut, kannustukset ja rohkaisut eivät auttaneet villioriani. Se pysyi kosketusetäisyyden päässä, ettei sitä saatu kiinni. Se vältteli Rexiä, ja loikki pelästyneenä kauemmas. Korvat olivat painuneet niskaa myöten. Yhtäkkiä Azun katse pysähtyy, minin käteeni. Yhtäkkiä joudun haukkomaan happea pari kertaa. Nousin hitaasti seisomaan, ja ojensin kädessäni olevaa omenaa Azua kohti. Sitä se katseli, sen se halusi.
- Azu, onko nannaa? minä otan puolestani ohjat käsiini, ja alan kävellä lähemmäs Azua, hitaasti, mutta varmasti. Rex väistyy hitaasti tieltäni, ja ojentaa toiseen käteeni riimunnarun. Minä ojennan omenaa Azulle. Se kurkottelee kauempaa kaulallansa, ihan kuin alkuaikoina, omenan saadakseen. Hymyilen Azulle. - Ota se, rohkaisen. Kun se alkaa ottaa askelia, vedän omenaa kokoajan itseäni kohti, ja tuo hassu pölkkypää ei sitä ymmärtänyt. Minua nauratti, mutta salasin sen. Pian Azu oli aivan aidan vierellä, ja otti omenan hampaidensa väliin sirosti. Nopeasti lukitsen Azun riimunnaruun, mutta kun se huomaa olevansa kahlittu, se alkaa vetää. Ja kuten arvata saattoi, Azu oli paljon minua vahvempi, ja meinasin lentää aidan ylitse. Osuinkin kerran sähkölankaan; kädelläni. Tunsin ilkeää pistelyä kädessäni. - Rex, auta! saan huudettua. Väri on paennut kasvoiltani ja olen ihan kalpea. Rex tulee nopeasti, ja tarraa molemmin käsin riimuun.
- Avaa.. portti! hän vaikeroi. Edes me yhdessä emme saaneet pideltyä Azua kunnolla kiinni. Tein työtä käskettyä, ja kun saimme Azun pois laitumelta, orlovinravuri rauhoittui sen verran, ettei se enään rimpuillut. Ja minä olin jo meinannut luopua toivostani ja mennä koirien luokse, ajattelen. Nostan käteni hitaasti ilmaan, ja olen aikeissa taputtaa Azua kehuksi kaulalle, mutta se väistää. Tietenkin. Se ei sallinut minun koskea itseään, olinhan minä sitä huijannut. Kuinka kamala olinkaan?

Rex olisi jäänyt luokseni, jos olisin tahtonut, auttamaan Azun kanssa. Minä suorastaan vaadin häntä menemään Annen luokse, kolmesta eri syystä. 1. Anne varmasti kaipasi Rexiä jo hurjasti. 2. Halusin oikeastaan itse hoitaa Azua, enkä halunnut, että Rex olisi minua neuvomassa, vaikka neuvot voisivat olla minullekin ihan paikallaan. 3. En halunnut vaivata Rexiä itselläni ja Azulla ja vaikeuksillani enempää. Vaikka Azu kuinka olisi hänen hoitohevosensa, kuvankauniin Angelikan äiti.

Siinä minä seisoin, todella tyhmän näköisenä, suuri, mustanruskea hevonen rinnallani. Tai, ei rinnallani, vaan niin kaukana minusta, kuin minun käteni ja riimunnaru antoi myöten. Azu oli välttelevä, se varmasti tunsi olonsa petetyksi. Mutta se oli rauhoittunut kummasti, kun oli päässyt pois laitumelta. Ehkä se merkitsi laitumen sen omaksi reviirikseen, eikä hyväksynyt, että se haettaisiin sieltä pois, mietiskelen. Hmm, sehän saattoi olla hyvin mahdollista.
- Azu-kulta, mä en ole keksinyt sitten mitään sun varallesi! hymähdän. Otan sitä askeleen lähemmäs, ja vedän riimua itseäni päin. Vastahakoisena Azu sijoittuu vierelleni. - Mä en uskalla mennä sun kanssas edes kävelylle, Azu, eihän sitä tiedä, millon sä äkkilähdön taas aijot ottaa! minä puuskahdan. - Senkin höntti.

Katson Azua. En todellakaan ollut keksinyt meille mitään tekemistä, en ollut uskonut, että pääsisin sitä edes näin lähelle.
- Azie-kulta, mumisen jalat harallaan seisovalle ravurille. - Azu, Azu, juttelen tuolle. Musta ravuri ottaa perääntyviä askelia, ja sen silmät pälyilevät kauhuissaan, ja saatan nähdä sen hengittävän nopeasti. - Azuli, kulta, juttelen orille. - Minä en koskaan kuvitellut, että saisin sinut pois. Tai no, Rexhän sinut sieltä haki. Mutta Azu, tiedätkös, minulla olisi ehdotus. Voisin totuttaa sinua koiriin, kun Smile ja Thunder ovat niin hevosystävällisiä, ettet olisi niille mikään suuri näky, ja ne antaisivat sinun olla. Mitäs sanot, Az? juttelen orille. - Kulta.

- Smile! Thunder! huutelen koirille jo kaukaa, ja kuulen koirien innokkaat vikinät. Kun avaan häkin luukun, lennähdän selälleni siitä voimasta, kun tunnen tassujen painautuvan rintakehälleni. Saan kasvoilleni ylitsevuotavan pusumäärän, niin Smileltä kuin Thunderiltakin. Rapsuttelen koirien niskaa. - Olette te ihania, olette te ihania, juttelen niille, ja suukotan molempia. - Toivottavasti ette ole liian innoissanne, ettei Azu pelästy...

Vaikka koirat tosiaan olivat hyvin innoissaan, päätin ottaa riskin, ja ottaa koirat todellakin mukaani. Saa nähdä, mitä Azu sanoo näistä pöllöpäistä, mietiskelin. Koirat juoksentelivat vapaana edelläni, ne leikkivät¨riemastuneena keskenään, ja iloiset haukahdukset alkoivat täyttää tallipihaa. Menin läheisen pihlajan luokse, jonne olin Azun tiukasti solminut kiinni. Siellä ori oli, niin pitkällä matkalla etäisyydessä puusta, kuin riimu alkoi myöten. Saatoin ehkä kuvitella, mutta ehkä sen silmissä häivähti pieni ilo, kun se näki minun tulevan, ja se ottaa pari tanssahtavaa askelta, mutta sitten se huomaa koirat. Se jähmettyy, ja sen silmät ovat epäluuloiset ja pelokkaat, se katsoo minua epäröivästi, ja korskahtaa omituisesti, että valkeaa vaahtoa räiskähtää sen ryntäille.
- Azu, ne ovat vain Smile ja Thunder, huudan kauempaa iloisesti, ja sanojani saattaa leveä hymy. Mutta Azu on silti kauhusta jäykistynyt, ja katsoo koiria epäluuloisesti korskahtaen. Se ottaa hermostuneita, perääntyviä askelia taaksepäin. - Aaz, ethän pelkää? minä juttelen lempeästi. - Smile, Thunder, tänne, komennan koiria. Innostuneet höseltäjät saapuvat luokseni häntäänsä vinhasti heilutellen. - Mussukat, aloitan puheeni. - ,pelotatte Azua. Voisitteko koittaa olla... nätisti? Istuisitte vaikka sievästi sellaisen matkan päässä, ettei Azucar pääse potkaisemaan teitä? juttelen, ja annan molemmille pikaiset suukot otsalle, ennenkuin komennan ne istumaan paikalleen. Smilelle tuotti vaikeuksia nämä käskyt. Se olisi halunnut lähteä minun perääni, ja useaan otteeseen jouduin viemään sen kädestä kiinni pitäen paikalleen, painaa sen karvaisen takapuolen alas, ja komentamaan olemaan paikallansa. Viimein Smilekin tyytyi käskyyn, ja minä lähdin kävelemään Azua kohti. - Azucar, sanon hymyillen. Hevosen korvat kohoavat sivuilta aavistuksen nimen kuullessaan, mutta ne vaipuvat pelästyneenä taas sivuille. - Azucar, Azucar, Azunen. Sinun ei pidä pelätä, ne ovat Smile ja Thunder. Ystäviä, minä juttelen orille. Azu kallistaa päätänsä hieman, ja se alkaa ottaa pelästyneitä askelia korskahdellen taaksepäin. - Azu, mikä sinun on? minä kysyn Azulta, mutta hevonen vain korskahtelee. Sen mustalle karvalle tulee sen suupielistä valkoisia vaahtoräiskeitä. - Azuá, älä pelkää, kulta. Enhän minä sinulle mitään pahaa tee! Käännyn ympäri.

- Smile! minä parkaisen. Nyt tiedän syyn, miksi Azu oli lähtenyt peruuttamaan. Valkoinen karvanassu oli tullut sitä uhkaavan lähelle, ja mustaa oria oli alkanut kauhistuttamaan. Thunder oli kiltisti sille käsketyllä paikalla, ja sen häntä heilahteli odottavasti puolelta toiselle. - Smile, miksi? Hölmö, tyhmeliini! Menepä nyt jo snne, mihin sinut jo kertaalleen olen määrännyt. Kuuletko, poika? Mene, minä ärähdän. Kun sille ei ole mitään vaikutusta sammariin, katson urosta ärtyneenä. - Pois! Smile, mene! sanon, ja osoitan paikkaa Thunderin vieressä. Otan uhkaavan askeleen urosta kohti, ja se menee häntä koipien välissä Thunderin viereen, painautuen mustaan urokseen. - Anteeksi, Smile, kuiskaan hiljaa ja käännyn taas Azun puoleen. - Noniin, nyt meillä ei pitäisi olla häiriötekijöitä, sanon painottaen viimeistä sanaa. Pääsen Azua melko lähelle, ja hymyillen katson oria. - Kultaseni, minä sanon. - Ne ovat vain S ja T. Sinulla ei ole mitään syytä pelätä jiniä ja jangia, ovathan ne ihan kilttejä, minä sanon. - Mitä nyt vähän hölmöjä, mutta kilttejä. Katso nyt, miten kauniisti ne sinua tapittavat. Ne ovat oikein kilttejä, Azu! Smile ja Thunder on kilttejä, sanon. - Vaikka nimet ovat täysiä vastakohtia toisilleen. Edes Thunder, joka kuulostaa jo englanninkielisesti oikeasta maanvaivalta ja myrskyltä, edes se ei ole kamala. Thunderkin on oikeasti ihan yhtälailla smile, kuin Smilekin on. Tai ei ehkä aivan, mutta kiltti se ainakin on. Todella kiltti, minä sanon, ja rapsutan orin turpaa, joka koittaa perääntyä, - turhaan. Riimu ei anna enää myöten. - Anteeksi, Azu. En halua satuttaa.

- Kulta, Azu. Älä pelästy nyt, minä sanon orille, joka oli jo hieman siedättynyt läheisyyteeni, eikä se pälyillyt enään kauhuissaan, vaan katseli koiria jo hieman kiinnostuneena. - Kutsun nyt Smilen ja Thunderin, ethän pelästy, ethän, juttelen rauhallisesti ja lempeästi. Ihana Azucar, ajattelen. - Smile, Thunder. Tänne, sanon täysin tyynenä ja rauhallisena. Näin minun pystykorvanikin tajusivat, että nyt täytyy tulla rauhassa. Kun sanon stop, ja nostan kättäni torjuvasti, molemmat pysähtyvät kuin seinään. Ne olivat nyt kahden ja puolen metrin päässä Azusta. - Azu, ne ovat Smile ja Thunder, meidän kiltit kaverimme. Ne ovat ystäviä. Smile on tuo valkoinen sammari, ja Thunder tuo musta laika, sanon hiljaa ja katson Azua tarkkaavaisesti. - Ne ovat kilttejä, kilttejä, Azu. Muista se, ne ei halua sinulle mitään pahaa. Ei mitään pahaa, Azu. Ymmärrätkö, kulta? Ne ovat todella kilttejä, ja nekin haluaisivat tutustua sinuun, sanon, ja tarkkailen oria. Se kurottaa kaulallansa kohti koiria, ja Smile nousee seisomaan. Sen häntä alkaa heilahdella ensin hitaasti, ja sitten nopeammin, viuhkan lailla. Se ottaa varovaisia askelia kohti Azua, ja Azu vetää ensin päätään pois, mutta uteliaisuus voittaa, ja se alkaa kurottautua taas Smileä kohti. Pian mustan hevosen turpa ja valkoisen koiran kuono kohtaavat, ja ne nuuhkivat toisiaan, ennenkuin Azucar vetää päänsä pois. - Hyvä Azu! kehun reipasta oria. - Hieno, upea, fantastinen! hihkaisen ja taputan Azua hellästi kaulalle. - Olitpa reipas poika. Todella hyvä, juttelen. - Tule sinäkin, Thunder. Tule, tule. Tutustu sinäkin Azucariin, jooko? minä kysyn ja pyydän mustaa laikaa, ja se tulee, ja nuuhkaisee Azun etukavioa varovaisesti. - Kiltti poika, minä sanon. Se oli tarkoitettu koko poikalaumalleni: kaikkihan ne olivat olleet kilttejä. Azu korskahtaa. - Pois alta! minä parkaisen, ja vedän Thunderin juuri sopivasti pois Azun kaviolta, kun ori potkaisee jalallansa ilmaa. - Huhhuh, minä huokaisen, ja suukotan Thunderia. - Se kävi lähellä. Onneksi se ei osunut sinuun. Mutta sin

Vastaus:

No jopa on tarinalla KOKOA! Vau Lola, upea tarina, hieno kokonaisuus, loistava teksti. Tarinasi jää hiukan kesken ja huomaankin sen jatkuvan hyvällä syyllä taas seuraavassa hoitoviekkuun rustatussa tarinassa. Todella upea tarina, niin kaunis, niin selvä ja oikein luonteikas. Kirjoitat upeasti kesäloman jälkeisestä ilosta, riemusta ja ikävästä hoidokkejasi kohtaan, kaikkia neljää. On upeaa lukea teidän jälleennäkemisestänne, missä kerrot niin kuvaavasti kustakin hoidokistasi. Hyvä, iso yksityiskohta tarinassasi oli myös Azun kanssakäyminen, missä pidit hevosen persoonan vahvasti mukana, sen luonteenomaiset piirteet tulivat erittäin selvästi esille ja missä pidit Azun tason kosketusetäisyyden päässä. Upea tarina. Seuraava iso yksityiskohta oli Tikrun kanssa uimasilla käyminen, missä tilanne hiveli pelkorajaa syvyyden kanssa. Lisäksi oiva juoni kehityi pian tervajoen puolelle menemiseen, mistä seurasi monilla mausteilla höystetty soppa. Oli aivan mahdottoman mukavaa lukea tarinaasi, eikä sen pituus mitenkään kyllästyttänyt, koska siinä oli tasainen, kokoajan etenevä juoni. Hyvin kerroit päivääsi myös koirien osalta ja on mukavaa, että noinkin vastakohtaiset koirat toisiinsa nähden, pärjäävät keskenään niin kuin asia olisi ollut sama jo iät ja ajat. On mahtavaa, että olet kasvattanut koirat noin suvaitsevaisiksi laumatovereiksi, ja lauma vain kasvaa kun koirat sai nähdä uusimman nuorukaisen, Azun. Upeasti kerroit niiden kohtaamisesta ja toit esille paljon uutta myös Azusta. Olet hyvä hoitaja juuri heille, niin välinpitäväinen ja kontakteja luova, niin läheinen, että teidän yhtestä elämää on upea lukea. Mukava iso asia tarinassasi oli se, että koulu jakaa kahtia sinun Lumiliekissä olemisen, etkä jumittanut kirjoituksellisesti kouluun. Loistava tarina, oli kuin kirjaa olisi lukenut, kun meni niin tolkuttomasti aikaa tän lukemiseen, mutta voin kuvitella, miten kauan olet kirjoittanut tätä! Saat tästä 620 pistettä. Olen pahoillani, etten kyennyt arvostelemaan tätä silloin kun se oli ajankohtaista.

Nimi: Tuikku

25.08.2012 11:01
Prrrr, prrrr! Havahduin herätyskelloni voimakkaaseen pirinään. Olin ollut hereillä jo jonkin aikaa, mutta silmiäni en ollut vielä saanut kunnolla auki. Nyt oli kuitenkin pakko. Lumiliekki oli vihdoin taas auki ja minulla oli ollut hirveä ikävä Ginnyä ja Kanteletta, joita en ollut nähnyt kertaakaan kesäloman aikana.
Haukottelin väsyneesti ja venytteli käsiäni. Sammutin punaisen herätyskelloni ja katsoin samalla paljonko se näytti. Tyhmäähän se oli, tietenkin se näytti hieman yli yhdeksää kun olin laittanut sen soimaan yhdeksältä, vaikka olikin lauantai. Ei mitään kiirettä yhtään mihinkään. Kesälomalla nukuin tavallisesti ainakin puoli kymmeneen.
Nousin sängystäni ja avasin vaatekaappini oven, josta otin farkkulegginssini, sekä tavallisen T- paidan. Perus tallivaatteet, kun en vielä muutakaan omistanut. Vaihdoin ruudullisen yöpukuni kaapista ottamiini vaatteisiin ja vetäisin lopuksi polvisukat jalkoihini. Avasin huoneeni oven ja kävelin suoraan alakertaan, jossa äitini istui lukemassa aamulehteä. Otin jääkaapista maidon ja kaadoin sitä samaan kulhoon, johon otin äitini eilen ostamaia muromyslejä.
Söin aamiaiseni mahdollisimman nopeasti ja kävin sitten pesemässä hampaani, sekä harjaamassa hiukseni ja tein kaikki muut aamutoimet.
"Äiti, lähden Lumiliekkiin!" sanoin ovelta äidilleni, joka istui vieläkin pöydän ääressä. Vetäisin saappaat jalkoihini ja käännyin sitten katsomaan äitiäni odottelevasti. "Jooko?" kysyin vielä varmistukseksi ja äiti nyökkäsi.
"Mene vain, mutta tule takaisin viimeistään kolmelta niin teen ruoan", äiti sanoi ja minä katson heti rannekelloani, joka näytti varttia vaille kymmentä.
"Ok, moikka!" hihkaisin ja avasin ulko-ovemme. Astuin viileähköön ulkoilmaan ja katsoin taivaalle. Aurinko oli jäänyt koko taivaan peittävän pilven taakse, eikä kirkasta taivasta näkynyt ollenkaan. Ulkona ei kuitenkaan ollut kylmä, ei sillä että olisi ollut lämmintäkään. Siellä oli raikkaan viileää, mutta päätin silti pukea jo oven edessä mustan verkkatakkini päälle. En jaksanut hakea pyörääni autotallista, joten lähdin kävelemään ripeästi kohti Lumiliekkiä, joka sijaitsi jonkin matkan päässä.

Pian haistoin tutun tuoksun ja käännyin hiekkatieltä oikealle. Näin Lumiliekin jo suurien puiden takana ja lähdin juoksemaan rakennusta kohti. Oli ihanaa nähdä tuo tuttu paikka taas kolmen kuukauden jälkeen.
Avasin tallin melko suuren oven ja lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä Kanteleen karsina sijaitsi. En ollut enää aivan varma sijainnista, koska en kesäloman aikana ollut keskittynyt juurikaan siihen, missä päin tallia mahtoikaan se Kanteleen karsina olla. Muistin kuitenkin aivan oikein ja saavuin pian karsinalle, jossa hyvin tuttu, ja minulle rakas hevonen seisoi ja tuijotteli käytävälle. Se selvästi tunnisti minut vielä, sillä se näytti heti paljon pirteämmältä kun tuln sen luokse.
"Hei Kantele!" sanoin sille hymyillen ja avasin karsinan oven. Ojensin käteni tammaa päin. Silitin varovasti sen turmaa ja se hörähti minulle iloisesti. "Haluaisitko, että lähtisin taluttamaan sinua tuonne pihalle hetkeksi?" kysyin hymyillen Kanteleelta ja taputtelin sen kaulaa. Se luimisti hetkeksi korviaan, mutta hörähti jälleen ja katsoi minua melko toiveikkaasti. "Minulla ei nyt valitettavasti ole herkkuja mukana", naurahdin sille ja poistuin karsinasta.
"Käväisen nyt hakemassa sinun riimusi ja riimunarusi, mutta tulen ihan pian takaisin", sanoin Kanteleelle ja suljin karsinan oven. Kävelin lähistöllä olevaan satulahuoneeseen, joka sijaitsi tallin ulko- ovien lähettyvillä.

Otin satulahuoneesta riimun, sekä riimunarun, jotka olin ostanut Kanteleelle ennen kesälomaa. Ne olivat töysin samalla tavalla, kuin olin ne kesälomaa edeltävinä päivinä jättänyt ne. Satulahuone oli oudon tyhjä, siellä ei ollut ketään, ei edes tallikoiria tai Doggista tai ketään muita hoitajia.
Kävelin takaisin tallikäytävälle riimun, sekä riimunarun kanssa ja kävelin heti Kanteleen karsinalle. Avasin jälleen karsinan oven ja silittelin Kanteleen turpaa.
"Sinä se olet sitten ihana hevonen", totesin hymyillen.

- JATKUU -

Vastaus:

Upea tämänvuoden aloitus tarina sinulta. En tosiaankaan ole lukenut tarinoitasi kovinkaan paljoa, sillä tulit tuossa viimevuoden loppupuolella tänne. Mukavaa, että olet ollut kärsivällinen ja sitoutuvainen Lumiliekkiä kohden ja näin ollen hoidat jo heti lumiliekin auettua tunnollisesti hoidokeitasi. Tällä kertaa vain Kanteletta, mutta jako-osassa varmasti myös koiraasi. Tykkäsin tarinasi hyvästä kerronta tavasta, missä tuli selväksi sinun tuntemuksesi ja ajatuksesi. Hyvä että aloitat Kanteleen kanssa rauhallisesti ja varmasti. Saat tästä upeasta tarinasta 35 pistettä.

Nimi: Luna

25.08.2012 10:00
Hitaasti laahustaen kävelin kohti tuttua paikkaa. Olin niin lumoutunut sen taikaan, ja kaikkiin omiin hoidokkiini. Minun oli todella ikävä Stablia, Zaphiraa, Niciä ja Storaa. Olinhan minä jossakin vaiheessa mennyt pyörällä lumiliekin ohi, jos onnekseni olisin nähnyt koiriani tai heppojani, mutta turhaan. Mutta kyllä minulla oli Doggikselle kerrottavaa myös omasta kesälomastani. Olinhan minä voittanut Turren kanssa Best In Showin Kuopiossa ja meille oli syntynyt uusi vauva. Nimeä pikkuisella ei vielä ollut, oli vasta viikko sitten päässyt pois sairaalasta äidin kanssa. Äidin liike oli lähtenyt sujuvasti käyntiin, vain kuvat seinältä puuttuivat. Myös mainos oli tekemättä, ja sitä äiti aina hoputti, että muistahan nyt ottaa kuvia niistä sinun eläimistäsi. Nyt, repussani oli Nikon D800E järjestelmäkamera, joka oli uutta mallia.

Saavuin Lumiliekin pihaan, ja huomasin sen heti muuttuneen. Tapetti oli vaihtunut paljon uudemmaksi. Näin Doggiksen sohvalla.
- Doggis! Huudahdin ja juoksin hänen luokseen. Halasin häntä, ja hän otti halaukseni vastaan.
- Luna! Ihana nähdä sinua! Doggis sanoi ja hymyili minulle.
- Niin onkin, aivan ihana! Sanoin.
- No, mitä sinulle on tapahtunut kesälomalla? Doggis kysyi innoissaan.
- No, Voitin Turren kanssa kuopiossa Best In Showin, meille syntyi uusi vauva, ja äidin liike on lähtenyt mahtavasti käyntiin. Kuvat ja mainos vain puuttuu. Ajattelin jättää järjestelmäkamerani kaappiini, jos sinulla olisi joku päivä aikaa pidellä hoitsujani? Sanoin ja kaivoin kamerani esiin.
- Joo, on minulla aikaa huomenna, tänään on niin paljon tehtävää, sillä sinua ennen on jo 3 hoitajaa käynyt, Titta, Alexa ja Rex. Ja niin, mahtavasti onnea Turrelle ja sinulle. Onko vauva tyttö vai poika? Ja niin, siitä liikkestä, olen itsekin käynyt siellä ostamassa Stablille uuden verkon ulkotarhaan, sillä yhdessä välissä sillä oli karkausviikko, Doggis sanoo nauraen.
- Kiitoksia, Turre ottaaa onnittelut vastaan ilomielin. Joo siis, vauva on tyttö ja nimeksi ollaan SUUNNITELTU Saana tai Siina. Tiädätkö yhtään syytä, miksi Stabli karkasi.
- Joo tiedänhän minä. Lumiliekin naapuriin muutti nainen, jolla on Schipperke, joka on narttu. Stabli on hullaantunut siihen, sen jälkeen kun lenkillä tutustui. Muut urokset eivät oikein välitä.
- Ahaa, eli, siis saan nyt käyttää kaikki käsivoimani Stablia pidellessä? Hymyilin.
- Kyllä saat, Doggis sanoi. - No, menehän nyt siitä hoitsujesi luokse, Doggis sanoi ja kääntyi taas paperipinon puoleen. Minä taas salamana juoksin häkkien luokse. Täyttä juoksin häkkiin viisi, jos se oli oikein, ja kyllä! Koirat nukkuivat.
- Stabli, kuiskasin. Stabli nosti päätänsä, muttei nähnyt minua. Samantien se meni takaisin nukkumaan.
- Zaphira, kuiskasin, ja koira nousi seisomaan. Vihelsin hiljaa, kunnes se huomasi minut. Sen lantio alkoi heilua tuhatta ja sataa. Samalla se sai Stablin mukaan. Kun ne kävelivät häkin ovelle, koko koira liikkui, kun häntä heilui niin mahdottomasti. Aukaisin häkin oven ja menin polvilleni. Sain samantien laittaa silmäni kiinni, kun ilmaiset naamanputsaajat tulivat. Yhtäkkiä jonpikumpi poistui, kunnes tunsin etukäpälät olkapäilläni. Stabli oli noussut minua vasten, kuin halatakseen. Nousin ylös ja nappasin koiren pallon.
- Ist, sanoin. Stabli ja Zaphira kummatkin istuivat. Sitten heitin niille pallot. Zaphira pinkaisi pallon perään, kun taas Stabli hyppäsi taas minua vasten nuollakseen naamani. Nappasin koirien hihnat ja pujotin pannat kaulaan. Ne olivat innoissaan lähdössä lenkille, mutta koirat eivät tetäisi, kuinka pitkälle me oikein mentäisiin. Olin näens ajatellut 10 kilometrin lenkkiä...
JATKUU

Vastaus:

Hyvä hyvä Luna! tarinasi oli jälleen kerran mitä hienoimpia suorituksia! Hienosti aloitat kertomaan Lumiliekkiin tulosta, kaikista yksityiskohdista ja tuot esille kokoakjan jotain pientä lisää niin, että tarinaa kohden herää voimakas mielenkiinto. Hyvä tarina. Ja koiratkin pääsevät nähtävästi isolle lenkille näin hoitotarinasi ensimmäisissä osissa, milloin koirat ovatkin ylienergisia. Hienoa että pidät tarinassasi mukana samaa juonta mitä viimevuonnakin, se todella tekee tarinastasi tutun ja turvallisen. Hyvä tarina josta saat 30 pistettä.

Nimi: Titta

24.08.2012 14:46
Vihdoin kesäloma loppui, ja Lumiliekki aukaisee taas ovensa niin vanhoille, kuin uusillekin hoitajille. Eniten ehkä odotan sitä, miten näen tänä vuonna hoidokkieni kehitystä. Mutta nyt tarina alkaa, kiva jos se ei olisi sellaista sönkköä kun ei pitkään aikaan ole kirjoitellut =DD


Briinnggg... Nostan pääni säikähtäneenä tyynystä. Viesti, voi, miksen laittanut puhelinta äänettömälle. Unenpöppörössä nousen istumaan, ja nappaan kännykkäni yöpöydältä. Doggis, JES! Tätä viestiä on odotettu: _ Lumiliekki on nyt auki, toivoisin että tulette äkkiä hoitamaan, neljä kuukautta on pitkä aika ilman hoidokeita!_ Vastaan äkkiä : _ Totta kai, tulen niin pian kuin mahdollista._ Nyt vasta tajuan katsoa kelloa. Se on jo kymmenen, ehkä hieman yli, mutta kymmenen pintaan. Riemuitsen sisälläni, mutten jaksa kuin vain hymyillä, katsoessani yöpöytäni kuvaa, jossa on kolme hoidokkiani kanssani, Ave, Pirates, Marissa. Pian katseeni kääntyy pieneen koriin, jossa pieni otus on sykkyrällään. Sakemanni pentuni, Luka, jonka sain syntymäpäivä lahjaksi hyvistä arvosanoista yms. Luka on pitkäkarvainen, parin kuukauden ikäinen vinokorva. Tämä pentu on harvinaisen rauhallinen, onneksi. Se vain tuijottaa koristaan herännyttä omistajaansa. Rapsutan sitä hellästi korvan takaa, ja huomaan että se nauttii. Katsahdan seinälle, ja siinä on taulu Starasta ja minusta, vierekkäin. Kyynel vierähtää poskeltani suoraan paljaalle reidelleni. Säpsähdän, koska Luka hyppää viereeni nuolemaan kättäni. Sillä on vessahätä, ajattelin ja nousin venyttelemään.

Olen saanut vaatteeni päälle, kun huomaan pennun pissaavan vessan lattialle. "Kusisit ees joskus pihalle." sanon ja naurahdan. Puen kengät jalkaani, ja otan avaimeni naulakosta. Nostan Lukan hihnan korista, jossa sen varusteita on. Päätin koettaa myös hyvin suloista sadetakkia, koska ulkona satoi todella mukavasti... "Moikka, mä lähen Lukan kaa ulos!" huikkasin nukuvalle äidilleni ja Samille, jonka syleilyssä äitini on.

Pihalla nostan hupparini hupun takaraivolle, koska en halua että hiukseni kastuisivat kamalasti. Luka loikkii kävelytien puolelta toiselle hajujen perässä. Onneksi pennun kanssa ei tarvitse lähteä kauas lenkkeilemään. Näen vähän kauempana miehen, joka näyttää epäilyttävältä. Kiristän Lukan hihnan, ja painan koiran lähelle jalkaani. Tämä säikähtää miestä, ja haukahtaa. Miehen katse nousee maasta johon tuijotus oli ollut tiukka. Hän laittaa lierihattunsa niin ettei silmiä näy, ja nostaa pitkän kaavun kauluksen niin, että koko naama peittyy. Kun tämä mies tuli lähellemme, hän hidasti vauhtiaan, ja katsoi koiraani kiinnostuneena. "No, mennään Luka" sanoin ja nykäisin pennun hihnasta. Koira haukahti ja sai miehen jatkamaan matkaa. "hyvä poika Luka" kehun ja rapsutan sitä korvan takaa.

Kun olimme kiertäneet pyörätie lenkin, pääsimme takaisin rappuun. Nostin hupun pois päästäni ja irrotin Lukan hihnan. Luka vouhotti ylös portaita, ja jäi tietyn oven taakse seisomaan. Aloin kiertämään avainta lukossa, ja kun ovi aukesi niin pentu säntäsi juoksuun. "Luka ei..!" yritin mutta se oli jo hypännyt sängylleni, aivan liti märkänä. "Älä viitsi senkin piru!!" huusin ja sain koiran ohjattua vessaan. Otan sen sadetakin pois ja alan pestä sen tassuja, jotka ovat ihan kuraiset.

Jätän Lukalle ruokaa kuppiin ja lähden bussipysäkille. Kuulen rappukäytävään kuinka pentu raapi ulko-ovea. Sääliksi käy, mutta jatkoin matkaa....

jäin odottamaan bussia pysäkille. Sade piiskasi kasvojani. Vaikka se ärsytti hyvin paljon, en ottanut sateenvarjoani laukusta. Näen bussin, ja näytän korttiani että kuski ymmärtää pysähtyä tälle pysäkille. Annan rahat ja istun melko keskelle bussia, ja painin laukkuni toiselle penkille, ettei viereeni voi tulla kukaan. Bussi on melkein täysi, ja äänet ovat korvia huumaavat. Jotkut ovat varmaan lähdössä kouluun bussilla, onneksi minulla on vielä viikko vapaata.

Näen jo Lumiliekin. Iloitsen suuresti, sillä minun on ollut ikävä hoidokeitani. Onneksi näen ne nyt. Ensin päätän kumminkin että menen 100% DogFanin luokse käymään, koska häntäkään ei ole näkynyt pitkään aikaan.

Lähden kävelemään Doggiksen kotia päin, ihanaa sinistä, kaksi kerroksista taloa. Piha on ihanan hoidetun näköinen, ja Doggis katseleekin jo terassiltaan ihanaa keskipäivän lintuja ja niiden lauluja. Vilkutan ja samoin tekee Doggis. Avaan oven ja tallustelen sisään, ja Doggis tulee vastaan portaissa. Kun saavutamme toisemme, halaamme ja kerromme uutisia kesälomalta. Kerroin, että sain sakemannikoiran itselleni, ja että sen nimi on Luka. Doggis kertoi että haluaa joskus tavata Lukan."No mutta mä lähden nyt hoitamaan, jos se sopii, ellet tahdo kahviseuraa tai jotain?" kysyin ja näytän hieman ilkikuristelta. "Voit jäädä jos tahdot, tule vaan mukaan keittiöön." Doggis vastaa ja hymyilee.

Keittiön pöydän ääressä juttelimme viimevuodesta ja miten se on sujunut. Pöytä notkuu pipareita ja pullaa. Katselen niitä himoiten ja Doggis huomaa sen. "Ota vain, käy käsiksi." kiitän ja otan pullavan pullapitkosta palasen. Doggis tekee saman, ja hörppää kahvia pullan kanssa. Istuimme siinä syöden, ja kerron että minun on nyt lähdettävä. "No, harmin paikka. Tule taas käymään!" Doggis huudahti perääni. Mumisen jotain epäselvää, ja painan oven kiinni.

Pääsen nopeasti suhtpitkillä jaloilla Lumiliekin tallin puolelle. Ajattelin äskettäin, että Marissaa on niin kova ikävä että sen luokse on mentävä. Avasin tallin oven, ja törmään Rexiin. Voi että miten ihanaa nähdä, Rex sanoi ja halasi minua. Samoin, sanon hänen korvaansa. "Lähekkö mun ja Annen kanssa raviradalle vähän kilpailemaan?" kilpailunhaluinen Rex sanoi innokkaasti. "Tottahan toki" sanoin ja hieroin käsiäni. "Nähdään yheltä viimeistään tallin eessä." sanoin ja huitaisin kädelläni merkiksi että lähden nyt hoitamaan Marissaa.

"Marissaa.." kuiskasin hiljaa, ja tutun tamman pää kurkistaa karsinan ovesta. "moi hani..." sanoin ja rapsutin tämän otsaa. Etsin Marissan riimun ja riimunnarun, ja asetan riimun valkoisen tamman päähän. Avaan sen karsinan oven, ja laitan riimunnarun kiinni riimuun. Talutan tammaa mahdollisimman lähellä minua, ja rapsutan sen kaulaa. Tämä tykkää siitä paljon, ja hörähtää innoissaan. Vien vielä Marissan lautumelle, koska hommia riittää vielä karsinan kanssa.

Katson kelloa, se osoittaa kaksytäyli kahtatoista. Pitää siis siivota karsina nopeasti. Haen talikon ja kottikärryt. Lappaan kaiken turhan kottikärryyn, ja kärrään ne lantalaan. Harjaan loput roskat pois Marissan karsinasta, ja pesen sen suihkulla nopsasti. Siivoan karsinan sitten paremmin myöhemmin, mutta on kiire.

Lähden hakemaan Marissan laitumelta, ja nappaan sen reunalta riimunnarun, ja kutsun tammaa. Se tulee yllättävän nopeasti. Kehun sitä ja lähden taluttamaan talliin. Laitan sen harjauspaikalle kiinni, ja haen harjat kaapista. Marissa nauttii taas täysin siemauksin hoidostaan, kun rapsutan sen kavioiden pohjia. Näyttää nauttivan kaikesta, ajattelen.

Täyshoidon jälkeen valutan sen riimun kaulalle, ja annan sille kuolaimet suuhun. Tällä kertaa se otti ne heti. Kehun sitä, ja laitan suitset korvien taakse. Näin rupesin kiristämään nauhoja, että suitset pysyy päässä. Haen satulan, ja heitän sen tamman selkään. Aloin kiristää sen satulavyötä, mutta Marissa ei halunnutkaan olla koivin kiltti minulle, vaikka tein sille täyshoidon. Se alkoi pullistelemaan. Kiittämätön kaveri, ajattelen. "Ilkimys..." sanon tammalle joka koputtaa takakaviotaan kaiken lisäksi lattiaan. "Sähän oot hankalalla päällä." saan kumminkin satulan sen selkään. Hain ohjat, ja omat varusteeni. Puen päälle, ja lähdin taluttamaan tammaa ulos. Siellä Rex jo odottaa, ajatten. Vilkaisin kelloa, se on vasta kymmentävaille. Kerkesin hyvin. "no lähtään." Rex sanoi, ja nyökkään vastaukseksi.

Radalla, Rex ei meinannut saada pitää Annea aisoissa, koska se on todella innokas juoksemisesta. Omani vain odottaa kiltisti merkkiä, että saa lähteä. No, alotetaanko, kysyin ja asetuin kaarteeseen, ja Rex nyökkää. "ÄN" sanon, ja Rex jatkaa: "YY" "Tee" sanon, "NYT" Kajahtaa Rexin kiljahdus ja lähdemme raviin. Anne on jo edellä, ajattelen. Aloitan laukan. Saan parivaljakon, kiinni, jolloin Rex vilkaisee minua ja antaa Annelle pohkeita. "KaKS kierrosta!" Huudahdan ja kuulen Rexin sanovan Joo. Ensimmäinen kierros on mennyt, ja olen Annen edellä. Rex nauraa ja antaa Annelle pohkeita. "Se on nopee. Marissa säki oot. Ny mennäään!" Huudan ja Marissa antaa viimeiset voiman rippeensä ja purskuttaa Rexin ja Annen ohi. Tähän Rex ei nyt näytä ryhtyvän ja antoi viimeiset puristukset peliin. Rex ja Anne voittaa minut ja Marissan, mutta olen silti tyytyväinen Marissaan.

Lähdemme tallille päin muutaman kisan jälkeen, joista voitin Marissan kanssa yhden. Rex ja Anne ovat niin hyvä parivaljakko... niin kyllä ollaan minä ja Marissakin. Onneksi. Sain tamman pois "pukeistaan" ja annan sille ruokaa. Tämä tykkäsi =D Siirryn kennelin puolelle nytten.

On jotenkin ihanaa päästä pitkän eron jälkeen hoitamaan. Tästä on niin pitkä aika, kun viimeksi koirani ja hevoseni näin täällä. Mutta onneksi mikään tai mitään ei ole muuttunut tai muutettu. Tosin koiria ja hevosia on vähemmän. Se tuo mieleen Staran, jonka kuvia minun puhelimessani on. Täytyy tosin siirtyä eteen päin, ottaa uudet ystävyydet avosylin vastaan, jätttää rakkaat ja vanhemmat myöhemmälle, koska niitä ei voi enää tuoreiksi palauttaa.

"Ave ja Pirates, mitäs hönöpäät??" kysyn, koska minut nähdessään tämä kaksikko vain hyppii ja kilpailee huomiostani. Katsoin kauhuissani Pirateksen venähtänyttä turkkia. Ei meinaa tunnistaa samaksi koiraksi, ajattelin. Ave taasen on liian pitkäkyntinen, eli koirien täyshoito alkakoon! Enemmän hoitaessani Aven kysniä muistin mitä Doggis sanoi vuotavasta haavasta. Inhoan niitä jotka sirustavat maan pulloja heitellessään. Tässä tulos, Aven jalka on onneksi jo paranemaan päin, vien sen jossain vaiheessa eläinlääkärille. Puhdistin haavan ja pesin koiran. Tämä sujui hyvin, paria vinkaisua ja näykkäystä lukuun ottamatta. Nyt Piratesin vuoro. Kynsien leikkuu alkoi huonosti, mutta kyljellään maatessa ja namien kanssa kaikki sujui oikein hyvin. Pirates näyttää pestyltä, ajattelen ja päätän, että leikkelen vain karvat ja siinä se. Teen sille otsatukan, juuri silmien yläpuolelle, ja lyhennän kyljistä ja jaloista. Hännän karvoja ohennan vaan hieman. Valmis, vóla! Komia koira, nälkäinen vaan. Otan ruokakupit ja asetan niihin kumpaankin desin ruokaa. Lähtääks lenkille? Kysyn ja Pirates haukahtaa.
Jatkuu

Vastaus:

Hieno tarina sinullakin! Loistava kirjoitus tyyli, josta tuli hienosti selväksi kaikki eläinten käytökset ja tekemisesi. Hyvin jaksotettu. Aloitat tarinan hienosti kertomalla ensin omasta perheestäsi, jonka jälkeen siirryt kertomaan Marissasta ja koiristasi. Hyvä tarina kokonaisuutena, mukavaa että otit heti ensimmäiseen tarinaasi myös muita Lumiliekkiläisiä mukaan. Saat tästä 90 pistettä.

Nimi: Alexa

20.08.2012 20:44
Lumiliekin kesäloma oli päättynyt. Oli mahtava tunne, aurinkokin paistoi kirkkaasti aurinkolasieni pintaan. Ilma oli viileä, vaikkei aurinko juuri lämmittänyt, se teki ilmasta sitäkin elinvoimaisemman. Se sai minut tuntemaan iloiselta, voimakkaalta, niin vapaalta. Varsinkin kun kaikkea korosti Hallen ja Goldin näkeminen. Minun kahden, rakkaimman hevosen mitä maan päällä on. Halle, niin lempeä ori, niin rakas, niin uskollinen ratsu, mitä jalompaa oria ei ollut koskaan minulla ollut. Ja entä Gold, se on upea, niin viisas ja komea kylmäverinen, mitä olen koskaan ikinä nähnyt, mitä olen koskaan tuntenut, käsissäni, mielessäni, ratsuna ja kolmantena pyöränä meidän kaveriporukassa Hallen kanssa.

Tallin tuoksu tunkeutui sieraimistani sisään, se oli kuin huumetta, joka vei minut heti toiseen maailmaan. Nimittäin Lumiliekkiin. Vedin syvään henkeä, halusin täyttää Lumiliekillä keuhkoni, kaiken mitä sisälläni oli. Näin pian mutkan takaa pihan, kauniin, sinisen sävyyn kukitetun pihan, missä jo muutamat hoitajat iloitsivat hoidokkejensa kanssa. Mieleni järkkyi, kohta sain nähdä hevoseni. Kyyneleet kostuttivat silmäni, jalkani lähtivät juoksemaan. Miten odotinkaan tätä hetkeä koko kesän.

Pippa juoksi minua vastaan, sen häntä teki nopeaa viuhtovaa liikettä ja koira haukahteli minulle juosten vieressäni. ”Pippa, olet kaunis koira, hieno tyttönen.” iloitsin koiralle, mutta en malttanut jäädä rapsuttamaan sitä. Hevoseni, minun silmäteräni, odottivat minua laitumella, aivan varmasti. En voinut edes kuvitella niiden iloa, varsinkin Hallen, jota olen hoitanut 3.6 vuotiaasta saakka. ”Alexa!” kuului voimakas, minut säpsäyttävä huuto, aivan kuin olisin tehnyt jotain väärää, joten pysähdyin heti niille sijoilleni. ”Alexa!” tällä kertaa ääni oli lepeämpi: ”Tule tänne, minulla on sinulle asiaa.” Käännyin katsomaan Doggiksen talon portailla, missä itse Lumiliekin omistaja seisoi. Katsoin pitkään häntä, ja hänen luokseen juoksi iloinen Pippa viereltäni. Miksi, miksi Doggis nyt halusi minut sinne? Miksi en saanut mennä tervehtimään hevosiani? ”Tule nyt vain.” Hän kannusti minusa ja käänsin epävarmat askeleeni hänen luokseen. Nousin portaat, Doggiksen katse oli todella… ymmärtäväinen, jotenkin säälivä ja rohkaiseva yhtä aikaa. ”Mikä nyt on? Miksi en saa mennä Hallen ja Goldin luokse?” Kysyin hämmentyneenä. ”Eikä kun minä nyt vain ajattelin kutsua sinut ensin teelle ja mokkapaloille.” hän sanoi ja kääntyi jo sisäänpäin, mutta minä en seurannut perästä. Sormeni kiersivät farkkujen taskuja. ”Mutta… Doggis. Haluaisin… nähdä hevoseni, olen odottanut sitä näkemistä koko kesän. Minulla on ikävä poikiani.” yritin sopertaa, mutta Doggis vain vastasi hymyillen: ”Mokkapalat ovat lämpimiä, tein ne varta vasten sinua varten.” Puristin huuliani yhteen. Voisisinko juosta äkkiä vain laitumille? Laskin katsetta, se osui Pipan tarkkaavaieen katseeseen. Silmäni tipahtivat maahan, pakko kai se oli tulla.

Pöydässä oli valmiina kahdelle tee kupit, maito ja vaaleasuklaa mokkapaloja. Istuuduin ikkunan puolelle, kohta minua vastapäätä istuutui Doggis. ”Ota vain mokkapala, tuossa on kakkulusikka.” Hän ojensi sen minulle ja otin sillä reunasta varovaisesti yhden palan lautaselle. Kaadoin maitoa teeni sekaan ja maistelin mokkapalaa, se oli todella hyvän makuista, joten otin perään heti toisen palan lusikkaani. Doggis katsoi minua hymyillen. Miten minusta tuntui, että hän oli erilainen kuin olin oppinut hänet tuntemaan? Kohta hän kysyi: ”Miten kesä meni? Reissasitteko? Jokos sinä pääsit peruskoulusta?” Pureskelin loput suustani ja vastasin: ”Joo, hyvin meni. Käytiin risteilyllä ranskan jossain ihme satamassa. Ja joo, minut valittiin lukioon, tähän samaan kaupunkiin. Sellane normaalilukio.” Sen jälkeen tuli pitkä hiljainen tauko. Syötiin vain, ja juotiin teetä. Otin toisen palasen jo mokkapalaa lautaselle, se oli aivan uskomattoman hyvän makuinen. Doggis oli pitkään syömättä, otti pienen hörpyn vain. sitten hän katsoi minua: ”Alexa. Haluan, että tiedät tämän.” hän sanoi miettien sanoja. Kurtistin kulmiani, minä arvasin, että jotakin hyvin poikkeavaa kerrottavaa hänellä oli minulle. Ja hän jatkoi: ”Niin, että Gold…. sille on tullut sairaus. Se on kaihi.” hän sanoi itsekin ja laski surullisen katseensa lautasessa olevaan puolikkaaseen, koskematta jääneeseen mokkapalaan. ”Tarkoittaako se, että Gold on… miltei sokea?” Kysyin hiljaa. Henkeni oli salpautua, sydämeni oli hävinnyt lyömästä, tuntui, että ajatukseni kompastuivat. Doggis nyökkäsi hiljaa eikä katsonutkaan minuun. Kyyneleet valtasivat silmäni. ”Kuinka pahasti se on vallannut Goldin silmät?” kysyin hiljaa, varovaisesti, aivan kuin joku paikka rikkoutuisi, jos puhuisin normaalisesti. Doggis nielaisi ja vastasi: ”Gold näkee heikosti, näkee kyllä valot ja hahmot, mutta ei tarkkaan. Se hiljaa että hevosella näkö heikkenee, sen kuulo voimistuu. Niin käy jokaiselle, jolla joku aisti heikkenee, niin toinen aisti vahvistuu.” Tuli taas pitkä hiljainen tauko. Mokkapala menetti makuni ja tyrkkäsin sen pois edestäni. Tee lillui kupissa myrkyllisenä litkuna. ”Minä mene Gold luokse, nyt heti.” sanoin ja nousin pöydästä. Käännyin kankeasti pois ja kävelin eteistä kohti, purren huultani ettei kyyneleet pääsisi valumaan. ”Löydät Goldin pihatarhasta. ” Doggis vastasi, mutta sipisi hiljaa toisen puolikkaan lauseesta: ”Halle muuten…” kuulin sen, vaikka se sanoi sen aivan hiljaa, tunnistin hevoseni äänen, tunnistin Doggiksen äänestä jotain varoittavaa. Käännyin häneen kohti ja katsoin häntä rikkinäisin sieluin. ”… Halle on…” Doggis jatkoi, eikä katsonut silmiin: ”Halle on myös sairas, kuoleman sairas. Sillä on imusolmuke syöpä sisäelinten läheisyydessä. Halle voitaisiin kyllä leikataja sinulla kun on kertynyt myös rahaa, niin se olisi kaikin puolin mahdollista, muuten hevosella ei ole paljoa elinaikaa.” Doggis nousi sen sanottuaan pöydästä. Päässäni heilahti, tasapainoaistini… Lyyhistyin kasaan eteisen oven eteen. Tunsin maton, tunsin karkean maton käsieni alla. Kyyneleitä ei tullut. Maailmani oli juuri sortumassa. ”Doggis? Onko jotkut muutkin hevoset tai koirat sairaita, pahasti sairaita?” kysyin varmana, päämäärä tietoisena. Doggis oli yhtä varman näköinen, ja vastasikin kiletävästi.

En mahtanut enää mitään kyyneleilleni. Polkasin kengät jalkaan ja juoksin kyneleet poskia pitkin valuen pihatarhoille. Hevoseni olivat eri tarhoissa, ne oli yksin siellä. Doggis oli järjestänyt sen valmiiksi, että saan olla vain kahden kummankin hevosen kanssa. En vain tajunnut, että miksi minulle, miksi juuri minulle kävi näin, että minun ainoat hoidokkini kummatkin ovat niin sairaita, etteivät ne kykene enää normaaliin hevosen elämään. Enkä minä pysty enää toteuttamaan normaalia hoitajuutta täällä. Minun rakkauteni, en voi niitä hylätä. Teen kaikkeni niiden eteen… Puristin kädet nyrkkiin ja pujahdin Hallen tarhan aidan välistä sen sisäpuolelle. Halle näytti terveeltä, sen katse oli innokas, niin jälleennäkemisen riemua täynnä, ja ori tuli luokseni isoin askelin. Sen häntä vispasi koholla, ori saapui luokseni, tuli aivan kiinni minuun, katsoi minua onnellisena silmistä silmiin ja kaarsi kiertämään minua korkein askelin. ”Halle!” sanoin värisevin äänin ja tartuin orin kaulalle. Ori hiljensi vauhtiaan ja puristi minut sen ryntäiden ja pään väliin. Halle hankasi leukaansa selkääni, sen lämmin henkäys tuntui selässäni, sen lämmin puristus sai minut sekaisin ajatuksissani. ”Halle, minun rakkauteni!” sanoin itkien ja puristin oria kovempaa. Halle nosti toista etujalkaansa ja kaarsi sen nojaamaan polvitaipeeseeni. Aivan kuin se pitelisi, halaisi minua kuin ihmiset. Sen pään hieromisesta ei tullut loppua, sen häntä huiskasi räväkästi puolelta toiselle. ”Rakasta sua, Rakastan sua Halle!” sanoin ja suutelin pojan kaulaa. ”Halleh, olet ihana kultani!” sanoin ja pidin käsiäni orin kaulalla tiukasti.

Gold oli kauempana, tyhjä aitaus erotti meidät toisiltamme. Se katsoi minua odottavaisesti, miltei itkien, kuin peläten että olin unohtanut sen. Lopussa se hörähti kuin kituava eläin viimeisillään. Irrottauduin Hallesta. Katsoin sen lämpimiin silmiin, niin kauniisiin ruskeisiin silmiin. ”Menen Goldin luokse, ihan vain hetkeksi.” sanon ja yritän saada Goldin ymmärtämään. Kävelen sivuaidalle, Halle seuraa minua huolissaan perässäni niin kauan, kunnes aita tulee sen tielle. Minä pääsin välistä ja siirryin Goldin aidan ali orin luokse. Se ei liiku, sen häntä ei heilu. Se on jähmettynyt paikoilleen ja siirtää hitaasti päätään puoleeni. Kiedon orin paksun turvan syliini ja suutelen oria otsalle. Gold painaa päätänsä syvempään syliini, antaa turvan nojata käsiini. Tunnen sen rakkauden, tunnen sen lämmön ja tärkeyden myös Goldissa. En ole koskaan ollut tätä tärkeämpi kenellekään, en ole tuntenut sitä ikävää kenessäkään muussa kuin näissä kahdessa niin voimakkaasti. Itken taas ja painan pääni orin kultaiseen otsaan. Polveni eivät kanna, lankean jalkojen päälle. Gold seuraa minua ja laskeutuu itsekin makuulle hyvin varovaisesti. Painaen päänsä rintakehääni. Sen silmät ovat kiinni. ”Gold, olet minun rakkauteni Hallen kanssa.” sanon ja vien sormeni pojan harjaksen sisään. ”Olet upea, minulla on ollut niin kova ikävä sinuakin koko kesän.” soperran ja suutelen oria otsalle taas.

On aika nousta, on aika seistä taas jaloillaan. Lopettaa nämä säälimiset, on kohdattava totuus silmästä silmään. Niimpä nousen, Gold seuraa minua ja on kohta sekin jaloillaan. Se kohottaa katseensa minuun. Sisälläni säpsähtää, sen kauniin kultaiset silmät ovat samentuneet haaleiksi, sinisiksi, kuin usva. ”Gold.” sanon uudelleen ääni säristen, mutta muistan juuri mitä ajattelin. Asia on näin, tiesin minä sen ettei itku kaihia paranna, mutta en uskonut sen… olevan noin karmea totuus. Olen sortua puoli paniikkiin, olen kaatua ajatuksissani.

Vedän syvään henkeä, siirrän katseeni ja silmäni osuvat Hallen katseeseen. ”Vien teidät laitumelle.” sanon hiljaa ja kävelen aidalle, kultainen ori seuraten perässä. Avasin koko portin selälleen, hevonen asteli varoten ulos, pyörähti siellä odottamaan minua. ”Mennään Hallen luokse.” sanon ja Gold seuraa minua korein askelin. Halle on jo tullut aitauksen portille, avaan senkin. Ravuri astelee ulos sieltä, koskettaa hellästi turvallaan Hallea ja astelee vierelleni kiertäen minut ja Goldin takaa. Lähden kävelemään. Halle erkanee, olihan se irti, niin kuin Goldikin. Halle kuitenkin suuntaa samaan paikkaa niin kuin minäkin, se katsoo minun liikkeitäni, kulkee mukana, mutta kauempana. Gold taas seuraa minua kuin varsa äitiään. Nostan käteni Goldin harjaksen loppuun ja pidän sitä siinä aina laitumelle asti. Halle on seurannut hieman edellä meitä ja nyt odottaa laitumen oven avausta. Kun pääsen sinne asti, avaan portin hevosilleni ja Gold siirtyy kulkemaan Hallen mukaan. ”Poikani, rakasta teitä. Joudan kuitenkin nyt lähtemään kotiin. Tulen aivan varmasti huomenna. Rakastan teitä.” sanon ja irtaannun aitauksesta. Molemmat katsovat minua haikeasti. Minun on pakotettava itseni kääntymään, irrottamaan katseeni auringon valaisemista hevosistani. ”Rakastan teitä.” kuiskaan vielä ja silmäni kostuvat. Miksi tämä sattui juuri minulle?

Vastaus:

Huuh, tarinassasi tuli ilmi niin paljon asiaa, niin paljon erilaista ja voimakasta, että en oikein osaa sanoa tähän mitään. Ikävää, että tälläistä sattuu, varsinkin sinua kohden. tarinasi oli hyvä, vaikkakin välistä tuli sinne tänne aika ihmeellisen sekavia lauseita, vissiin ajatus pomppasi? Jokatapauksessa atrinasta tuli hyvin ilmi mitä juoni piti sisällänsä ja sinun tuntemuksen tulivat hyvin selviksi. Hieno tarina. Upeasti kerroit Hallen ja Goldin reaktiosta kun sinut näkivät. Saat tästä 90 pistettä.

Nimi: Rex

20.08.2012 16:44
Päiveetä, kiva kun Lumiliekki lähti tänäkin vuonna käyntiin. :)
---
Kaksi valkoista hevosta, sisarusta ihan samanlaista. Tai no ei samanlaista, mutta samannäköistä. Kummankin ylpeän onnellinen katse on suuntautunut minuun ja kun toinen niistä liikauttaa jalkaansa ja lähtee laukkaamaan toinen seuraa ja perässä tulee kokonainen hevoslauma.
Pian aidan toisella puolella steppaakin monta hevosta joista ensimmäisenä seisoo Anne ja sen vierellä Calypso. Annen toisella puolella on pikku- Dara, joka näyttää syöneen heinää niin että sen maha halkeaa ja sitten siellä on totta kai kaikki tammat Ruplasta Tikruun. Lauma katselee odottavasti taskujani, mutta kun herkkuja ei heru levittäytyy se hieman laajammalle. Ainut joka ei liikahtanutkaan on valkoinen, kuvankaunis, mutta pömppömahainen Angelika.
- Heii kulta, tervehdin hevosta ja silitän sen kaulaa. Nopeasti sen vierelle ilmestyy Dara, joka tunkee turpansa käteeni. - Moi vaan Dara, sä sitten osaat olla niin utelias verrattuna velipoikaas. Hassu Darkku, juttelen nuorelle tammalle, joka ilmiselvästi rakasti huomiota. Pian kuitenkin Anne-mamma hermostui sanaankuvaamottamasti ja hätisti Daran pois. - Siekiin oot niin hassun mustasukkanen, vaikka sulla ei mustia sukkia ookkaan. naurahdan hevoselle ja kaivain vielä sille sokerinpalan, jota saa sen selvästi tuntemaan itsensä maailman onnellisemmaksi hevoseksi. - Mie tuun kohta kattomaan taas sua ja voidaan tehdäkin jotain, kuiskasin Annelle ja silitin vielä kerran hevosta ennen kuin käännyin kohti kennelrakennusta.

Suuntasin itseni kennelissä tuttuun nurkkaan, jossa asustaisi kolme innokasta karvaturria. Katsoin ovea hetken, mutta sen jälkeen repäisin sen auki ja kuten pystyinkin arvaamaan jouduin Angelin ja Crussen yhteishyökkäyksen kohteeksi.
- Onko sulle tullut karvoja lisää vai muistanko mä väärin? kysyin nauraen Crusselta, joka innokkasti nuoli naamaani. Olin sentään vielä jaloillani, vaikka iso koira nojasi minua vasten ja innokas sakemanni hyöri jaloissani ja yritti välillä työntää Crussea pois tieltään. Työnsin koiran jaloilleni ja taputin Angelia rauhoittaakseni sitä ja pian saksari makasi selällään maassa ja halusi maharapsutuksia. Istuuduin koiran vierelle, mutta tuskin ehdin istuutua kun valkoinen karvaturri oli sylissäni. No ehkä "pikku sylikoiraseni" paikka olikin siinä. Ainakaan se ei hyörinyt niin paljon kuin aikaisemmin. En ollut ehtinyt mennä edes häkkiin joten istuin siis häkin ulkopuolella, mutta sisälle tuskin olisinkaan mahtunut: kuin Pai olisi ollut siellä Angelin kanssa riehumassa. Kaikki lelut oli ympäri huonetta ja kaiken keskellä seisoi suklaasilmäinen samojedi suussaan ilmeisesti joulupukkia muituttava esine. - Heija Sissi, tais olla sullakin kiva kesäloma. Sammari nousi kuullessaan oman nimensä ja tunnollisesti tuli pukin kanssa rapsuteltavaksi.
Angel ja poju olivat saaneet tyttöön vähän lisävauhtia, mutta kukapa ei hieman hulluunpaan suuntaan niiden kahden kanssa menisi.

- JATKUU -

Vastaus:

Ihana tarina, Rex. Sinä tosiaan osasit kertoa niin luonteikkaasti koiristasi ja monista hevosistamme, joista yksi oli tosiaan onnellinen hevonen nimeltä Angelika. Kuvasit tammaa upeasti ja toit paljon yksityiskohtia sen käytöksessä esille. Hieno tarina myös koirien osalta, missä pelkkä jälleen näkeminen oli suurta iloa herättävä ja mielenkiintoinen tilanne. Hienosti kerroit kaikista koiristasi, ja edesmennyt poikakin pääsi heti ensimmäiseen tarinaan muistona mukaan. Upea tarina, saat tästä 35 pistettä.

©2017 Kennel/Talli Lumiliekin - suntuubi.com